Amerikan psyko - Bret Easton Ellis (1991)

American Psycho
384 s.

Asioiden tärkeysjärjestykseni ennen joulua on seuraava:  (1) saatava Dorsiasta pöytävaraus Courtneylle ja itselleni jonain perjantai-iltana kello kahdeksalta, (2) saatava itselleni kutsu Trumpin joulubileisiin hänen firmansa huvijahdille, (3) selvitettävä niin paljon kuin inhimillisesti on mahdollista Paul Owenin hoitamasta salaperäisestä Fisher-salkusta, (4) sahattava joltain piukkabodylta pää poikki ja lähetettävä se Federal Expressin kautta Robin parkerille - tyhmälle kusipäälle - Salomon Brothersille, sekä (5) pyydettävä Evelyniltä anteeksi ilman että se vaikuttaa anteeksipyynnöltä.  Tämänaamuisen Patty Winters Shown aiheena olivat naiset, jotka ovat avioituneet homoseksuaalien kanssa, ja olin vähällä soittaa Courtneylle ja varoittaa häntä - vitsailumielessä - mutta päätin sitten toisin ja sain jonkin verran tyydytystä kuvitellessani, kuinka Luis Carruthers kosii ja Courtney vastaa myöntävästi, kuinka painajaismainen heidän kuherruskuukaudestaan tulee.

Parikymppinen Patrick Bateman on Wall Streetillä työskentelevä rikas ja komea juppi, jonka sisällä on pelkkää tyhjyyttä.  Ei edes pimeyttä, vaan ainoastaan tyhjyyttä.  Batemanin ontto kuori osaa käyttäytyä niin hurmaavasti, että oma sihteerikin on rakastunut tähän.  Pukeutumisneuvoja satelee asiantuntijamaisesti tutuille, tuttujen tutuille ja ystäville.  Jos niitä nyt siksi voi sanoa, tai edes kavereiksi.  Bateman tekee jo kertomuksensa alussa selväksi, etteivät ympärillä parveilevat ihmiset ole erityisen kiinnostavia.  Porukan pöytäkeskustelut ovatkin vuoroin huvittavia, vuoroin kuolettavan tylsiä, mutta huokuvat aina karseaa ylimielisyyttä.

Tiesin mitä odottaa, mutta villeimmissä painajaisissanikaan en olisi voinut kuvitella miten vastenmielisiä väkivaltakohtaukset tulisivat olemaan.  Mikään sana ei riitä niitä kuvaamaan, mutta kuin ihmeen kaupalla luin joka ainoan rivin.  Tästä onkin keskusteltu paljon.  Miten joku voi lukea tällaista, vaikka oksennus on nousemassa kurkkuun?  Millä romaanista pitävät perustelevat runsaat kuvaukset erityisesti naisiin kohdistuvasta raa'asta kidutuksesta (sana 'rotta' saa varmasti aikaan inhon värähdyksiä kirjan lukeneille)?  Se on selvää, ettei tämä romaani ole kaikille.  En osaisi suositella tätä kenellekään, koska pelkäisin ehkä loukkaavani jonkun kunniantuntoa ja moraalia.  Voin silti rehellisesti sanoa, että pidin kirjasta enemmän kuin etukäteen ajattelin.  Tai no, ehkä 'pitää' on ensi kertaa sana, jota en käyttäisi kirjan kohdalla, vaan enemmänkin 'ymmärrän' olisi parempi.  Perustelen tämän sillä, että mielestäni väkivalta ei ole itsetarkoituksellista, vaan Ellis haluaa osoittaa lukijalle jotain.  Mitä se sitten on?

Romaanin taustalla vaikuttava 80-luku on asian ytimessä.  Varsinkin suurissa kaupungeissa pinnallisuus jyräsi alleen kaikkein heikoimmat, ärsykkeitä tarvittiin yhä enemmän ja enemmän herättämään kaikkein rikkaimmat ja tylsistyneimmätkin horroksestaan.  Ylikierroksilla käytiin oikein reilusti, ja esimerkiksi väkivallan kuvaaminen lisääntyi merkittävästi.  Bateman itse osoittaa tämän luettelemalla miltei pakonomaisesti erilaisia kidutusmuotoja, bändien tuotantoja ja vaatteita samanlaiseen tyyliin, mutta kuitenkin minkäänlaista intohimoa.  Edes murhaaminen ei jaksa innostaa, vaan eräänkin naisen pää laitetaan kattilaan melkoisen välinpitämättömään tapaan samalla rauhoittavia lääkkeitä napsien.

Turtuneesta tyylistä kuitenkin huomaa, että ainoastaan Batemanin kuvailemilla asioilla on tälle todellista merkitystä.  Ja kun lukija tämän tajuttuaan kauhistuu, voikin siirtyä seuraavaan kysymykseen:  miksi Bateman on sellainen kuin on?  Miksi ihmiset ovat tälle vain materiaalisia olomuotoja, joilla ei ole mitään arvoa?  Yksinkertaisin vastaus on, että Bateman on psykopaatti, mutta eikö 80-luku myös omalla tavallaan tehnyt ihmisistä turtuneita?  Väkivaltaa ei Ellis siis pyydäkään hyväksymään, vaan haluaa haastaa lukijan pohtimaan syitä sille.

Myönnetään, tämän olisi voinut hoitaa myös vähemmällä sivumäärällä, enkä edes jaksanut lukea bändikuvauksia vaan ohitin ne suosiolla kokonaan, mutta tarkoitus tuli silti selväksi.  Ellis osaa myös todella hyvin kuvata vastenmielisen juppiporukan tyhjiä olemuksia.  Porukkaa, jossa ihmiset sekoitetaan alituisesti toisiinsa, koska eihän kenenkään persoonalla ole loppujen lopuksi väliä.  Tärkeintä on se, kuka pystyy hankkimaan huumeita ja kuka tarjoaa seuraavan Cristal-pullon.  Ja ehkä se, kenellä on pantavin tyttöystävä(t).  Jotkut asiat myös pilkahtavat useampaan kertaan, joiden merkitystä pystyin itse vain arvailemaan:  ruokien kuvailu, pummit, Les Miserablés -musikaali, Patty Winters Show, pullovedet.

Toisaalta, onko tunnelin päässä valoa kun Bateman tuntuukin olevan kykenemätön satuttamaan tästä välittäviä ihmisiä?  Enpä usko:  "Persoonallisuuteni on jäsentymätön ja muotoutumaton, sydämettömyyteni syvältä juontuvaa ja pysyvää.  Omatunto, sääli ja toiveet, mikäli niitä minussa olikaan, katosivat jo kauan sitten (luultavasti Harvardissa)."  Miksi siis hyvää sanomaa saarnaava (vaikkakin väkivaltaa graafisesti kuvaileva) ja ajoittain hyvin kirjoitettu kirja pitäisi kieltää, jos vuosi vuodelta tehdään yhä karmaisevampia kauhuelokuvia, joissa väkivalta todella on itsetarkoituksellista?  Sisälukutaito on aika jees tämän kirjan kohdalla, mutta se on täysin ymmärrettävää jos jo pelkkä juonikuvaus saa jotkut pudistelemaan päätään.

* * *