Jekyll & Hyde -musikaali, Turun kaupunginteatteri (21.2.2013)

Huom!  Jos kirjan perusidea ei ole vielä tuttu, kannattaa jättää tämä postaus väliin.  Muut voivat huoletta jatkaa tästä eteenpäin, en käsittele teatteriarvioissani loppuratkaisuja.

Olin viime kuussa katsastamassa avoimissa ovissa musiikkinäytteitä teatterin keväästä (tapahtuma muuten teki kävijäennätyksensä tänä vuonna!).  Paikalla olivat Riku Nieminen, Anna Victoria Eriksson ja Jennie Storbacka.  Tyttöjen äänistä olin vaikuttunut, ja suureksi helpotuksekseni Niemisen esityskin oli todella hyvä.  Myönnän, että olin harmistunut ja ennakkoluuloinen roolituksen suhteen, koska en nyt vain ole mikään Putous-fani.  Nieminen oli kyllä muutenkin todella sympaattinen.  Vaikka tämä sanoikin Hyden kehittelyn olevan vielä vaiheessa ja lauloi Alive-kappaleen (jonka muuten päättivät esittää ylimääräisenä kappaleena) Jekyllin äänellä, parissa kohtaa kuului hiukan Hydea.  Olin jo valmiiksi hyppinyt seinillä malttamattomana, mutta tämän illan jälkeen olo oli vielä karseampi, koska minulla oli vahva tunne esityksen erikoislaatuisuudesta.  Enpä tiennyt, miten erikoislaatuinen se tulisikaan olemaan.

Jos jollain muuten on vielä sellainen outo käsitys, että kaikki musikaalit ovat Laulavien sadepisaroiden tyyppistä ilottelua, tahtoisinpa nähdä näiden ilmeet tämän katsottuaan.  Musikaaleissa on nimittäin melkein yhtä paljon hajontaa kuin elokuvissa:  jännitystä, juonettomuutta, nuorisolle suunnattua, hyväntuulista värikkyyttä jne.  Itse pidän yleensä vähän synkemmistä, koska tarinassa on silloin myös enemmän dramatiikkaa, suuria tunteita ja syvyyttä.  Hyvät sanoitukset ja tarttuvat melodiat ovat myös minulle tärkeitä.

No niin, mutta nyt vihdoinkin asiaan, eli Jekyllin laboratorioon!

Kuva:  Saara Salmi
Turun kaupunginteatteri

Ohjaus:  Tuomas Parkkinen

Rooleissa:  Riku Nieminen (Henry Jekyll/Edward Hyde), Anna Victoria Eriksson (Lucy Harris), Jennie Storbacka (Emma Carew), Severi Saarinen (John Utterson), Mika Kujala (Danvers Carew)

Musiikki:  Frank Wildhorn

Teksti ja laulujen sanat:  Leslie Bricusse

Henry Jekyll on kunnianhimoinen tiedemies, joka tuntee syyllisyyttä omista luonteen heikkouksistaan.  Tämä haluaisi erottaa ihmisen hyvän ja pahan puolen, ja keksittyään seerumin kokeilee sitä itseensä.  Kokeella on kuitenkin tuhoisat seuraukset, sillä Jekyllistä kuoriutuu öisin Edward Hyde, joka kylvää tuhoa Lontoon sumuisilla kaduilla ja toteuttaa halujaan ilman omaatuntoa.  Asioita mutkistaa Jekyllin kihlattu Emma.  Pystyykö tämä hyväksymään Jekyllin pimeän puolen?  Toisaalla prostituoitu Lucy kaipaa uutta elämää, vapautta ja hellyyttä.

Musikaali keskittyy hyvän ja pahan taisteluun samassa ihmisessä, sekä riippuvuuteen.  Vaikka alunperin tarkoitus olisikin hyvä, riippuvuus voi tuhota ihmisen.  Vapauden rakastaminen ja omantunnon puute ovat vaarallinen yhdistelmä.  Itsensä toteuttaminen ilman tunnontuskien häivääkään saa vallantunteen kiehumaan suonistossa.  Riippuvuuden ottaessa vallan kadottaa todellisen itsensä, joten ei ole helppoa selvittää missä määrin on omista teoistaan vastuussa.  Voiko siitä syyttää pelkästään luonteen heikkouttaan, sisällään asuvaa paholaista?

Käsiohjelman tekstissä ohjaaja tuo esille näkökulman, jota en ollutkaan tullut ajatelleeksi:  "Jekyll syntyy uudelleen pahana, koska hänen motiivinsa kokeen suorittamiselle ovat itsekkäät.  Hänen liikkeelle panevia voimiaan ovat kosto, kollegoiden lyöminen, herruus ja ylin valta tiedeyhteisössä."  Alussa tosin käy lyhyesti ilmi, että Jekyll haluaa pelastaa isänsä katatonisesta tilasta, mutta kollegoiden pilkka ja lopullinen hylkääminen muuttavat tohtorin motiivit.

Kuva:  Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Alkuperäinen Broadwayn versio oli ennestään tuttu, joten yritän tässä ohessa vähän vertailla näitä kahta versiota keskenään, ja perustella miksi omasta mielestäni tämä suomalainen versio oli yllätyksekseni parempi.  Ensinnäkin, Robert Cuccioli ja Rob Evan ovat suosikkejani, joiden tasolle en ikinä oleta kenenkään pääsevän.  Concept recordingin Anthony Warlow on myös loistava, mutta ei valitettavasti ikinä tehnyt roolia näyttämöllä.  Nieminen hoitaa osansa silti erittäin hyvin hälventäen kaikki epäluuloni, ja oikeastaan suorastaan loistaa Hydena.  Tanssitausta näkyy akrobaattisena liikkumisena, ja erityisesti muodonmuutoskohtaus on huikea, johon Nieminen tuo mukaan sopivasti eläimellisyyttä.  Muutenkin Hyden olemus eleineen ja ilmeineen on karmaiseva.  Broadwayn Hyde on suurikokoinen turkisviittainen örmy, ja Turun Hyde on luihu juonittelija, joka ilmestyy salakavalasti varjoista.  Tämä on myös lähempänä kirjan kääpiömäistä Hydea, mutta Jekyll on kirjan vanhan tohtorin sijasta säilynyt edelleen nuorena, itse asiassa vielä nuorempana kuin Broadwaylla.

Broadwayn versiossa on kaivellut omaan makuuni liian minimalistisen modernit lavasteet, joissain kohtauksissa suorastaan olemattomat.  Punainen väri toistuu koko ajan, joka tekee kokonaisvärimaailmasta monotonisen ja mitäänsanomattoman.  Mielikuvituksettomuus tuntuu laimentavan vahvimpiakin kappaleita, ja balladit muuttuvat melkein unettaviksi.  Turussa Teemu Loikaksen lavastus oli uskomattoman upeaa.  Vinot linjat ja likaisen synkät värit toivat mieleen saksalaisen ekspressionismin Tri Caligarin kabinetin (1920) hengessä.  Lavastus yhdistettynä Janne Teivaisen valoihin ja Jari Tengströmin ääniin muodostavat saumattoman kokonaisuuden, jossa tarinan todellisuus on sopivan vinksahtanutta.  Tunnelma noin yleisesti on unenomaista sekä puistattavaa, ja loppukohtauksen varjosta muistuikin mieleen Nosferatu (1922).  Jopa herkässä rakkauskohtauksessa on koko ajan takaraivossa tunne siitä, että jokin on pielessä.  Kellertävä valo, jonka keskeltä pilkottaa Jekyllin kirkkaanpunainen takki ja tämän kasvoilta paistava mustasukkaisuus.  Joissain kohtauksissa käytetyt hidastetut liikkeet sopivat hyvin intensiivisen menon keskelle leikkaamaan tunnelmaa partaveitsen terävästi.

Kuva:  Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Ja entäs ne lauluäänet sitten?  Niistä ei ole moitittavaa, kaikki suoriutuivat oikein mainiosti.  Nieminen pärjää hyvin kokeneempien klassisessa musiikkiteatterissa esiintyneiden seurassa, Storbackan ääni on enkelimäinen ja virheetön, ja Erikssonkin on hyvä.  Tällä oli tosin pieniä ongelmia s:n kanssa, ja olisin kaivannut vähän vahvempaa ääntä Lucyn esittäjälle, mutta ei silti ollenkaan huono suoritus.  Suosikkikappaleet Alive, In His Eyes, A New Life, Dangerous Game, Confrontation ja Sympathy, Tenderness laulettiin oikein hyvin.  Varsinkin ensin mainittu teki vaikutuksen, sillä Hyde ei Broadwayn tapaan enää ollut paikoillaan, vaan juoksenteli ympäri talolavasteita.  Yleisesti Turun versio muutti musikaalin dynaamiseksi, mutta varsinkin tästä tuli hieno kohtaus.  Kuumeinen ja täynnä vapautta.  Pari juttua jäi silti askarruttamaan.  Joka kerta kun Bring On The Men -kappaleen kertosäkeessä mainittiin sana "miehettää", se särähti korvaan ja pahasti.  Merkityksen kyllä ymmärtää kontekstista, mutta jokin muu ilmaus kömpelön johdoksen sijaan olisi toiminut ihan yhtä hyvin.  Dangerous Game taas tulkittiin vähän liian kirjaimellisesti.  Ei kai pitäisi hirveästi valittaa, hypnoottinen kohtaus joka tapauksessa, mutta hienovaraisempana se olisi toiminut vielä paremmin.  Toisin kuin uusimmassa Constantine Marouliksen tähdittämässä hirveässä revivalissa, kappaleet kuitenkin olivat kaiken kaikkiaan tutun salaperäisiä ja voimakkaita.

Kuva:  Robert Seger
Turun kaupunginteatteri

Vielä pieni varoituksen sana:  tekoverta on käytetty (vain muutama pisara, mutta silti) ja muutama kova pamaus voi säikäyttää.  Onneksi istuin eturivissä, tuli nimittäin muutamia penkkiin vajoamisen hetkiä kun tiesin parissa kohtauksessa etukäteen mitä tuleman pitää.  Savukonekin päästeli katkuisia höyryjään suoraan naamalleni, joka oli oikeasti aika hauskaa.  Tuli ihan olo, että on itsekin siellä Lontoon savusumussa.  Ja tarvitseeko edes mainita, että lapsia ei kannata tuoda mukanaan (tässä näytöksessä nimittäin oli pari)?  Turussa nähdään oikea trillerimusikaali, joissain kohtauksissa suorastaan kauhumainen, eikä Broadwayn pehmeähköä ja muutamalla vauhdikkaalla kohtauksella katkaistua laimennettua versiota.  Kuulin huhun, että saksalainen versio olisi ollut myös aikoinaan aika kauhua ilmapalloon sidottuine katkaistuine käsineen.  En voi vahvistaa, mutta lupaan ettei tässä sentään mitään niin hurjaa nähdä.

Tätä teatteri parhaimmillaan on:  unohtaa itsensä täysin kun sukeltaa tarinan maailmaan ja yrittää imeä itseensä kaiken, jotta kokemus pysyy verkkokalvoilla vielä pitkään.  Sopii niille, jotka hakevat räjähtävämpää musikaalia niiden tavanomaisten rallatteluiden sijaan.  Olin todella liikuttunut, kun jähmeät suomalaisetkin nousivat kerrankin penkeistään taputtamaan pakottaen esiintyjät kerta toisensa jälkeen kumartamaan.  Sekin kertoo jotain esityksen laadusta.

Toisen katsomiskerran jälkeen:  Näyttelijöiden mikrofonien volyymeja oli selvästikin näprätty, koska nyt sanoista sai paremmin selvää.  Erikssonillakaan ei ollut enää ongelmia s:n kanssa.  Kappaleista Confrontation ja Alive vain lisäävät viehätystään.  Noin yleisesti on kyllä aika ilahduttavaa nähdä ensimmäistä kertaa musikaali, joka on kunnolla antanut alkuperäiselle versiolle potkun takalistoon.  Lisää tällaista!