 |
| Du côté de chez Swann 478 s. |
But it was not for nothing, as my aunt well knew, that she had rung for Françoise, since at Combray a person whom one 'didn't know at all' was as incredible a being as any mythological deity, and it was apt to be forgotten that after each occasion on which there had appeared in the Rue du Saint-Esprit or in the Square one of these bewildering phenomena, careful and exhaustive researches had invariably reduced the fabulous monster to the proportions of a person whom one 'did know,' either personally or in the abstract, in his or her civil status as being more or less closely related to some family in Combray.
Joskus joistain kirjoista haluaa pitää, mutta aina se ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi. Ehkä tämän kohdalla sitten yritin liikaa, koska odotin jotain vähän erilaisempaa. Kirjassa ei ole varsinaista juonta, vaan koostuu muistoista ja niihin enemmän tai vähemmän liittyvistä henkilöistä. Juonettomuus ei haitannut, varsinkin kun Proust voisi kuvailuillaan tehdä huussireissustakin kauniin, mutta kirja oli loppujen lopuksi liian helppo laittaa syrjään ja liian vaikea aloittaa uudelleen. Sinänsä ymmärsin sen, että niin kuin muistelotkin voivat olla joskus rönsyileviä, tämänkin oli tarkoitus kulkea kevyesti paikasta ja henkilöstä toiseen. Käytännössä lukeminen oli kuitenkin ihan liian raskasta. Vaikka ajoittain hienot kohtaukset ja Proustin sanankäyttö saivat huokailemaan ihastuksesta, enimmäkseen silti tuntui raskaalta lukea pelkkää jaarittelua. Jaarittelu voi joskus toimia, jos sillä on jokin punainen lanka tai päämäärä, kuten Henry Millerin Kravun kääntöpiirissä (1934). Pitkät lauseetkin ovat ok, kunhan ne ymmärtää hyvin, eikä tarvitse lukea niitä uudestaan koska unohti mitä kirjailija halusi sanoa.
Lempikohtauksiani olivat sen legendaarisimman leivoskohtauksen lisäksi se, kun Proust kuvaili lapsuuden lukuhetkeä puutarhassa. Ihan kuin se olisi ollut suoraan omasta lapsuudestani, kun kesäisin luin kirjaa puutarhassa niin keskittyneesti, etten huomannut edes päivän pimenemistä. Siirtymät eri muistojen välillä oli myös toteutettu hyvin ja luonnollisesti, sanat ikään kuin virtasivat asiasta toiseen. Kokonaisuudessaan romaani olisi silti tarvinnut runsasta editointia, tällaisenaan tämä on reilusti ylipitkä. Tuli myös jotenkin sellainen olo, että Proustin kirjoittajanlahjoissa ei ole mitään vikaa, mutta romaanin koostaminen ei sujunutkaan ihan niin hyvin. Ihan kuin Proust ei olisi tiennyt mitä tehdä lahjoillaan, vaan yritti kuumeisesti kirjoittaa kaikki ajatuksena paperille. Tajunnanvirtatekniikka voi olla kaunista, mutta en ainakaan itse halua lukea rajoittamatonta sellaista. Joku raja sentään.
Selailin yhtenä päivänä Goodreadsin arvioita tästä, ja oli mielenkiintoista huomata joidenkin Proust-fanien ylimielisyys: "hitaudesta valittaminen olisi kuin valittaisi siitä, että Shakespeare on englanniksi" ja "miksi olet niin negatiivinen, kun tätä on arvostettu jo vuosisadan verran" ovat esimerkkejä karseimmista kommenteista, sen lisäksi että toisten ei-niin-positiivisiin-arvioihin oli heitetty kaunopuheisia ja mahtailevia piikittelyjä parilla ranskankielisellä heitolla varustettuna. Tai sitten satuin vain kiinnittämään huomiota näihin vähän enemmän, enpä tiedä. Ainakaan omassa Proustin "ymmärtämisessäni" ei ollut ongelmia, romaani ei vain yksinkertaisesti vetänyt puoleensa niin paljon kuin romaaniltani haluaisin. Niin kuin aiemmin sanoin, uudelleen aloitus lyhyenkin tauon jälkeen oli liian takkuilevaa.
Aion vilkaista vielä toista osaa, mutta jos se ei vedä, en lue muitakaan; en vain kestä montaa tällaista. Mielenkiintoisia kirjoja on ihan liikaa, että haluaisin pysytellä moniosaisessa ihan ok -sarjassa. Toivo kuitenkin elää. Tämä oli käsittääkseni vasta johdanto, joten kokonaisuutena tarina ei ole edes kunnolla alkanut. Tai ainakin toivon, että edes jotain pientä tarinanpoikasta sieltä olisi tulossa. Kyllä tämä kaikesta negatiivisuudestani huolimatta ansaitsee silti kolme pistettä, sen verran upeaa Proustin kirjoitustyyli kuitenkin on ja potentiaaliakin löytyy mielenkiintoiselle jatkolle.
* * *
Osallistuu haasteeseen: Klassikot
Blogissani on sinulle jotain. :)
VastaaPoistaOi, kiitoksia! :)
PoistaProustiin pitäisi tutustua :)
VastaaPoistaSuosittelen! Vaikka itse en nyt ihan niin paljon pitänytkään, niin olen silti iloinen että sain vihdoin tämän luettua. Proust oli sellainen klassikkokirjailija minulle, johon oli ehdottomasti pakko tutustua jossain vaiheessa elämää.
PoistaHeh, hauskaa lukea suurista klassikoista suorasanaista tekstiä, joka ei olekaan pelkkää ylistystä! :)
VastaaPoistaLuin tämän joitakin vuosia sitten ja oli aika pitkälle samat fiilikset kuin sinulla. Kirjassa on potentiaalia, sen tyyli viehättää ja lumoaa, mutta ei sille mitään voi, että aika raskasta lukeminen oli! En tiedä olisinko jaksanut loppuun asti, jos ei olisi ollut pakko lukea opintoja varten. Myöhemmin lainasin seuraavan jatko-osan ja se tyssäsi heti alkumetreille.
Haluaisin kuitenkin palata vielä joku kerta etsimään kadonnutta aikaa, mutta suuremmalla kärsivällisyydellä :)
Niinpä! Vaikka kuinka pidin Proustin kirjoitustyylistä, niin en voi kyllä antaa korkeaa arvosanaa sellaiselle, jonka lukeminen tuntuu siltä kuin suossa tarpoisi. Aina kun otin kirjan käteen, oli ensin tahmea alku, sitten pääsin ihan hyvin tekstin virtaan, mutta vähän myöhemmin alkoi taas tuntumaan raskaalta.
PoistaProustia kannattaa kyllä kokeilla mielellään vapaa-ajalla, en voi kuvitellakaan millaista pakkopullaa tämä olisi ollut opintoihin lukiessa, hui! :D
Täällä yksi suuri Proust-fani ilmoittautuu! Ongelma on tosiaan se, että kirjan viehätys syntyy kokonaisuudesta, siitä miten eri osat ja asetelmat asettuvat suhteessa toisiinsa ja muodostavat näkemyksen kirjan keskeisistä teemoista (aika, muisti, rakkaus, taide jne.). Vähän sama juttu kuin jossain sinfoniassa, tietysti yksittäisissä osissakin on jujunsa ja tyylinsä mutta kokonaisuus ja osien suhde on se, joka tekee teoksesta todella omanlaatuisensa.
VastaaPoistaItse luin Proustia melkein kaksi vuotta (ranskaksi, vierellä englanninkielinen käännös), palasin aina takaisin ja makustelin. Ensimmäinen osa on tullutkin luettua varmaan jo viisi kertaa, ja tuon kirjan ympäriltä varmaan parikymmentä erilaista selittävää ja muuta teosta. Huomaan palaavani kirjan pariin vähintään kerran kuukaudessa.
On tietysti aika kohtuutonta kirjailijalta vaatia, että lukijan pitäisi tehdä noin järjetön uhraus, että voisi nauttia kirjasta täysimääräisesti. Silti se minusta kannattaa :-)
Odottelinkin kommenttia Proust-fanilta, kiitos tästä!
PoistaUumoilinkin vähän kirjan olevan parhaimmillaan osana kokonaisuutena, paitsi että sinä osasit muotoilla sen vähän paremmin :D
Olisin tavallaan halunnut tutustua myös oheisteoksiin, mutta lukeminen tuntui sitten niin upottavalta suolta, etten pystynyt/jaksanut. En toki luovuta, olisi ihanaa jos seuraavan osan myötä ymmärtäisin Proustin hienouden vielä paremmin.