Miniarvioita, osa VII

Kesä sen kuin puksuttaa menemään ja kirjojen sivut rapisevat, mutta tietokoneen äärellä en ole paljon blogin merkeissä jaksanut olla. Koska kaikenlaista tapahtumaa ja tavallista rentoa kesäpäivää sekä -iltaa tulee vielä vietettyä ulkoilmassa mahdollisuuksien mukaan, niin esittelen tähän väliin haastekirjoja miniarviomuodossa. Luultavasti kirjoittelen enemmänkin tämän tyyppisiä juttuja, ettei blogi pääse täysin kuolemaan kesän ajaksi (yhteen pian päättyvään lukuhaasteeseen olen hamstrannut sellaisen pinon kirjoja, että tuskin kaikista on asiaa kunnon postaukseksi asti). Facebook-sivuilla tosin on blogin hiljaiselonkin aikana elämää, eli sinne jaan joitain yleisiä kirjoihin liittyviä Instagram-kuvia.

Douglas E. Winter (toim.) - Dark Visions (1988)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Lukemani novellikokoelmat ovat yleensä olleet jonkun tietyn kirjailijan kokoelmia tai tietyn teeman ympärille koottuja antologioita (ks. alla). Dark Visions sisältää seitsemän novellia kolmelta eri kirjailijalta: kolme ystävältämme Stephen Kingiltä, kolme Dan Simmonsilta ja yksi George R. R. Martinilta. Kokeilin pitkästä aikaa äänikirjaa, ja kuuntelin yhden novellin per ilta ennen nukkumaanmenoa.

Niin kuin usein, aina kaikki antologioiden novellit eivät nappaa, mutta tällä kertaa heikoin lenkki oli yllättäen Stephen King. "Sneakers" oli ihan ok, mutta "The Reploids" ja "Dedication" eivät jaksaneet kiinnostaa ollenkaan. Simmonsin tarinat sen sijaan pitivät huomioni tehokkaasti itsessään. Yhdysvaltain sisällissodan kauhuista kertova "Iverson's Pits" kärsi pienestä laahavuudesta, mutta "Metastasis"-novellin syöpävampyyrit olivatkin jo melkoisia otuksia ja "Vanna Fucci is Alive and Well and Living in Hell" oli hauska tarina siitä, kun paholaismainen vieras saapuu sekoittamaan pakkaa television evankelistaohjelmaan. Martinilta olen lukenut aiemmin Fevre Dreamin (1982), jonka vampyyritulkinnasta ja miljööstä pidin, ja "The Skin Trade" käsittelikin sitä pakan toista puolta eli ihmissusimytologiaa. Enemmänkin trillerimäinen etsivätarina kuin kauhua, mutta ihan mukiinmenevä, joskin kaksiulotteiset henkilöt muodostuivat taas jonkinasteiseksi ongelmaksi.

John Richard Stephens & Kim Smith (toim.) - Mystisiä kissatarinoita (1994)
Suomentaja: Pasi Junila
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Isot, pienet, karvaiset, karvattomat, pilkulliset, raidalliset. Kaikenlaiset kissat ovat sydäntäni lähellä, niin kesyt kuin niiden villit serkutkin. Tämä antologia oli siis ihan pakko hankkia. Kaikki tarinat eivät ole kauhua, mutta painopiste on kuitenkin kissojen mystisyydessä ja joissakin novelleissa se sitten aiheuttaakin väristyksiä, vaikka kissa ei olisikaan täysin näyttämöllä vaan hiipii varjoissa. Stella Whitelaw'n muinaiseen Egyptiin sijoittuva "Suuri Mau-jumala" oli iso pettymys, koska se lievästi sanoen lässähti, eikä siinä tuntunut olevan minkäänlaista jujua (niin kuin yleensä odotan novelleissa olevan). Sakin "Tobermory" puolestaan osoittautui joukon parhaimmaksi. Eräs mies keksii keinon, miten kissat saadaan puhumaan, mutta seurapiirin snobit ovatkin sitten lopulta kauhuissaan, kun lemmikki lörpöttelee ihmisten salat julki. Nancy Etchemendyn "Lasikissassa" ei ole elävää kissaa, mutta novelli on silti erinomainen ja loppu järkyttävä.

Kokoelmassa on myös esimerkkejä oikeissa sanomalehdissä julkaistuista kohtaamisista kummitusten kanssa sekä miten kissat liittyvät erilaisiin mytologisiin tarinoihin, kuten kuningas Arthuriin. Muutenkin erityyppiset tarinat valottavat jossain määrin sitä miten kissoihin on suhtauduttu ja miten niiden luonteet ovat innoittaneet kauhutarinoita.

Robert Phillip Kolker (toim.) - Alfred Hitchcock's Psycho: A Casebook (2004)
Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat ja Hämärän jälkeen

Hitchcockin mestariteosta pidetään yhtenä hienoimmista kauhuelokuvista, ja se kuuluu ehdottomasti omiinkin suosikkeihini. Viimeistään Kolkerin toimittaman esseekokoelman lukemisen jälkeen tajuaa, miten erilaisista näkökulmista elokuvaa voikaan tulkita. Ainoastaan musiikkia käsittelevän esseen jätin kesken, koska paljon musiikin teoriaa sisältäneenä se rehellisesti sanottuna meni niin yli hilseen, että olisin voinut yhtä hyvin lukea hepreankielistä Raamattua. Osaa tulkinnoista toistettiin useammassa esseessä, mutta jokainen oli kuitenkin omalla tavallaan hyvä ja terävänäköinen.

Joskus elokuva-analyysi (ja kirjallisuusanalyysi) kurkottelee omaan makuuni vähän liian syvälle ja yrittää nähdä jotain, mitä ei välttämättä teoksessa edes ole, mutta tässä kokoelmassa ei ylianalysointia juurikaan ollut. Tekikin mieli samantien katsoa Psyko uudestaan, ja muutakin Hitchcockin tuotantoa tulee tästä lähin katsottua aivan eri silmin. Pinnallisesti katsottuna Hitchcock voi vaikuttaa viihteelliseltä, mutta todellisuudessa elokuvat ovat äärimmilleen hiottuja kokonaisuuksia niin visuaalisesti kuin teemallisestikin. Hieno yhdistelmä auteurismia ja suurelle yleisölle maistuvaa jännitystä. Hitchcockin tosin mainittiin pitäneen elokuviaan hauskoina, joten ehkä silmäkulmassa oli pilkettä enemmän kuin luulisi. Jännityksen mestarin elämäkerta itse asiassa odottaa lukuvuoroaan, eli siinä varmaan avataan vähän enemmän tuota Hitchcockin väitettä omista elokuvistaan.

Agatha Christie - Hiirenloukku (1952)
Osallistuu haasteeseen: Lukuharjoituksia

Osa lukijoista varmaan jo tietääkin, että kävin katsomassa kaarinalaisen harrastajateatterin huikean hienon suomalaisversion tästä Lontoossa vuosikymmeniä pyörineestä näytelmästä. Viimevuotisella Lontoo-kierroksella otimme kuvan teatterirakennuksesta, mutta emme sillä kertaa käyneet katsomassa mitään (mikä näin jälkikäteen jäi pirusti harmittamaan, mutta tästä lisää sitten kun saan jo vuoden lupailemani matkakertomuksen kasaan). Kirjastosta löytyi kuitenkin näytelmä paperiversiona, jonka päätin sitten lukaista lempeän kesäpäivän ratoksi.

Koska tarinan tapahtumat olivat vieläkin erittäin hyvin muistissa, oli lukeminen välillä vähän puisevaa. Näytelmän kohdalla se on kuitenkin ihan luonnollista, koska harvoin mitään dialogeja lähdetään muuttamaan. Tunnistan myös laadun kun sen näen, ja onhan Hiirenloukku nyt aika hieno. Suljetussa paikassa tapahtuvat murhamysteerit ovat kaikkein kiehtovimpia, ja nytkin lumen saartamassa majatalossa on kaikki jännitysnäytelmän ainekset, kun kissa-hiiri -leikki syö paikalla olijoiden tunteita ja saa kaikki kääntymään toisiaan vastaan. Toisin kuin esim. neiti Marplen ja Hercule Poirot'n ratkomissa tapauksissa, Hiirenloukussa ei voi luottaa kehenkään, vaan kuka tahansa voi olla murhaaja. Tosin Paravicini on hauskasti Poirot'n kaltainen heppu.

The Elephant Man and Other Reminiscences - Frederick Treves (1923)

106 s.

"It would be reasonable to surmise that he would become a spiteful and malignant misanthrope, swollen with venom and filled with hatred of his fellow-men, or, on the other hand, that he would degenerate into a despairing melancholic on the verge of idiocy. Merrick, however, was no such being. He had passed through the fire and had come out unscathed. His troubles had ennobled him. He showed himself to be a gentle, affectionate and lovable creature, as amiable as a happy woman, free from any trace of cynicism or resentment, without a grievance and without an unkind word for anyone. I have never heard him complain. I have never heard him deplore his ruined life or resent the treatment he had received at the hands of callous keepers."

Ainoa syy miksi tämän kokoelman luin oli tietenkin Joseph (tässä nimetty virheellisesti Johniksi) 'Elephant Man' Merrick. Sain tietää miehestä ensimmäisen kerran kun näin David Lynchin elokuvan, joten en luonnollisesti voinut jättää väliin Merrickistä huolen pitäneen lääkärin omin sanoin kertomaa selontekoa. En kuitenkaan odottanut kirjoitusten olevan näin eläviä. Olin valmistautunut kuivakkoihin esseisiin, joissa olisi luultavasti lääketieteellisiä yksityiskohtiakin, mutta sen sijaan nämä on kirjoitettu lähes novellityyliin.

Esseitä on yhteensä kaksitoista. Treves kertoo enimmäkseen kokemuksistaan potilaiden kanssa ja toisinaan unohtuu sivupoluillekin pohdintojensa kanssa. Kuten yleensä kokoelmien kanssa käy, kaikki kirjoitelmat eivät kiinnostaneet ihan yhtä paljon, mutta kokonaisuudessaan laadun taso oli erinomainen.

The Receiving Room kuvaa aikaa ennen ambulanssia, eli 1800-luvun puoltaväliä (Lontoossa harkittiin asiaa jo 1818, mutta konkreettisesti palvelu aloitettiin vasta kuutisenkymmentä vuotta myöhemmin). Kuvaus on vahvaa: loukkaantuneita saattavat ihmiset liikkuvat hyökyaallon lailla kohti London Hospitalia kunnes vahtimestari pysäyttää joukon, kaksi juopunutta ja veren peitossa olevaa naista riitelevät, eräs tehokas ja kaikenlaiset tilanteet haltuunottava sairaanhoitaja ottaa silloin tällöin giniryypyn, mutta onnistuu silti toimimaan ammattimaisesti. Epähygieeniset olosuhteet ja verenmyrkytyksen yleisyys saavat olon kiitolliseksi 2000-luvun ponnistuksista.

A Cure for Nerves on erään naisen omin sanoin kertoma tarina, naisen jonka tilanne oli aikoinaan aivan liian yleinen. Nainen on neurootikko, jonka aviomies ei ole kovin myötätuntoinen. Mies väittää vaimonsa vaivojen olevan kuviteltuja ja sairauden olevan tälle pelkkä kiusa. Mies on kyllästynyt valituksiin, ja koska miehessä itsessään ei ole mitään vikaa, niin eihän silloin vaimossakaan voi olla (maailman veemäisin logiikka). Eihän naisen tarvitse kuin ottaa itseään niskasta kiinni! Mies myös nöyryyttää vaimoaan näiden ystävien edessä, joten kaiken kaikkiaan loistava puoliso. Kun nainen käy lääkärin luona ja myöhemmin muistaa kirjeen, jonka lääkäri oli kirjoittanut suositellakseen naista eräälle toiselle potilaaksi, kirjeessä lääkäri vähätteleekin täysin naisen oloa. Alku on siis uskomattoman masentava, mutta lopulta naisen on pakko kohdata pelkonsa ja kuin ihmeen kautta paranee. En ihan tiedä miten tuohon loppuun pitäisi suhtautua, mutta mielenkiintoinen kirjoitus joka tapauksessa.

Two Women jatkaa ankeaa tunnelmaa kun Treves käsittelee naispotilaidensa piirteitä. Toinen heistä on nainen joka salaa rintasyöpänsä mieheltään mahdollisimman pitkään, jotta ei aiheuttaisi tälle turhaan surua. Toinen on Whitechapelissa asuva nainen, jonka juoppo mies hakkaa tätä (mutta ei kuitenkaan liikaa, koska silloin nainen ei pystyisi hankkimaan elantoa perheelleen). Mies päätyy riidan lomassa sytyttämään vaimonsa tuleen ja juuri ennen kuolemaansa nainen väittää sen olleen onnettomuus.

Nyt kun kirjoitan tätä arviota muutamaa päivää myöhemmin kokoelman lukemisesta, tajuan miten paljon surua siinä onkaan. Toivoakin on, kuten silloin kun toipunut potilas tulee henkilökohtaisesti kiittämään Trevesiä henkensä pelastamisesta, mutta kuolemasta, vammoista ja särkyneistä sydämistä huokuvaa melankoliaa ei voi olla tuntematta.

Muutaman kerran Treves poikkeaa täysin suunnasta. Yhdessä esseessä tämä esimerkiksi kuvailee Intiassa näkemäänsä painajaista (joka vaikuttaa kunnon kauhutarinalta), ja yhdessä käsittelee tuonpuoleista sekä haamuja ja arvioi astronomi Camille Flammarionin artikkelia "At the Moment of Death". Vaikuttaa siltä, että Treves ei usko yliluonnolliseen, vaan sen sijaan kallistuu sille kannalle, että haamut eivät ilmesty henkisesti ja fyysisesti vakaille ihmisille. Tämä kuitenkin myöntää, että negatiivinen kokemus ei ole mikään perustelu. Mitään ei ole vain vielä näkynyt.

Vaikka pidin muistakin esseistä, tulen tietenkin muistamaan ikuisesti The Elephant Manin. Trevesin asenne oli aluksi luotaantyöntävä, koska tämä ei epäröi muistuttaa lukijaa Merrickin ulkomuodosta, kutsuen tätä mm. nimityksillä "the most disgusting specimen of humanity" ja "a perverted object". On ihan ymmärrettävää, että Merrick synnyttää toisissa ihmisissä jonkinlaisen reaktion, mutta oli epämukavaa lukea siitä nimenomaan Trevesiltä. Sävy kyllä muuttui myöhemmin, kun Treves tajusi Merrickin olevan itse asiassa paljon älykkäämpi kuin miltä vaikutti.

Elämänsä alkuvuosina Merrickillä ei ollut ketään jolle puhua, mutta tämä janosi keskusteluja. Hänestä tuli myöhemmin himolukija ja rakasti eniten romanttisia romaaneja (hän ymmärsi Trevesin kodin tyypin Jane Austenin Emman kontekstissa). Se mikä jokaisen tulisi Merrickistä tietää on kuitenkin se miten tämä suhtautui lapsenomaisen ihailevasti sellaisiinkin asioihin, mitkä muut ottivat itsestäänselvinä. Päästyään katsomaan näytelmää Merrick näki kaiken kuin oikeaan maailmaan kuuluvana todellisuutena, ja tämä muutenkin nautti kaikesta hyvin syvästi, purskahtaen jopa kyyneliin tavattuaan ensimmäisen naisen, joka oli koskaan hymyillyt Merrickille ja puristanut tämän kättä.

Trevesin esseitä on epäilemättä väritetty jonkin verran. The Elephant Manissa Treves vihjailee Merrickin olleen vankina Mile Endissä sijaitsevassa puodissa, mutta todellisuudessa Merrick ehdotti itse omistajalle jos tämä haluaisi laittaa Merrickin näytteille. Tarinan perusydin on kuitenkin inspiroiva. Merrickistä pidettiin loppuun asti huolta (kiitos kansalaisilta kerättyjen lahjoitusten) niin että tämä oppi toimimaan yhteiskunnassa. Epäselväksi jäi mitä ihmiset todella olivat Merrickistä mieltä (esim. pidettiinkö tätä silti kummajaisena tai peräti jonkinlaisena lemmikkinä), mutta Merrick kuitenkin näytti nauttineen ajastaan.

Miehen viimeinen toive oli päästä maaseudulle. Kuvaus Merrickistä istumassa auringonpaisteisella pellolla keräämässä orvokkeja... Sellaisena tulen hänet aina muistamaan.

* * * *

 Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Sukupuolitunnus)

Blogistanian kesälukumaraton II

Jippijei, nyt se alkaa!  Osallistujat ja säännöt voi muistin virkistykseksi bongata Hys, äiti lukee nyt -blogista, ja tarkempi kuvaus omasta kirjalistastani löytyy täältä.  Ennen yöunia tulen vielä päivittämään edistymistäni.  Huomiseksi on luvattu kunnon hellettä tänne päin Suomea, joten voisin vaikka rynnistää heti aikaisin aamulla varaamaan paikkaa puistosta, saa nähdä.

Onnea ihan kaikille maratoniin osallistujille, ja toivottavasti myös kannustusjoukot löytävät mielenkiintoista luettavaa!

Vähän Piinaa iltasaduksi (tiedän, olen outo),
ja loput huomenna välipalaksi muiden kirjojen välissä.

Klo 2.13
Ensimmäinen osa Annie luettu, eli 95 sivua.  Enää ei pysy hereillä vaikka kuinka yrittäisi, joten hyvää yötä ja huomiseen!

Klo 12.02
En malttanutkaan lähteä mihinkään herkkujeni ääreltä, vaan jumitin parvekkeella paahtamassa itseäni aikaisesta aamusta lähtien.  Kirjan kanssa eväinä kaurapaahtoleipää, appelsiinimehua ja mehujäätä (mitä, kyllä maratonilla saa syödä mehujäätä aamupalaksi!).  Kuvaa en ottanut, olin kai liian pökerryksissä vähäisistä yöunista.

Luettuja sivuja:  312
Piina (1987) - Stephen King, 312 s.
Pisteet:  * * * *  Suomentaja:  Ilkka Rekiaro

En ole (liian) pitkiin aikoihin lukenut kauhun mestaria, joten olin äärettömän iloinen, että maraton alkoi varmalla King-laadulla taaten superkoukuttavuuden.  Olen jo monta vuotta sitten nähnyt elokuvan, ja vaikka se on edelleen selkeänä mielessä, se ei haitannut ollenkaan.  King on kirjoittanut upeasti tarinansa, joka sijoittuu vain yhteen huoneeseen.  Tämä voisi olla jonkun muun kirjailijan käsissä tylsää, mutta asetelmasta puristetaan tässä kaikki irti, ja jännitys käy välillä sietämättömäksi.  Annien sekopäisyyskään ei tunnu liioitellulta, sillä voin hyvin kuvitella millaisia ne "suurimmat fanit" ovat, joilla viiraa päästä.  Annie siis tuntuu todelliselta (jota muuten Kathy Bates esittää melkein täsmälleen samalla lailla kuin tämä on esitetty kirjassa), ja henkilökuvauksen tarkkanäköisyyden lisäksi King kuvaa kipua loistavasti.  Voisin suositella tätä myös niille, jotka eivät ole vielä lukeneet Kingiä, ja jotka eivät välitä yliluonnollisesta kauhusta.  Jännitys tulee tässä siitä, kun odottaa mitä Annie keksii seuraavaksi ja hajoaako tämän psyyke lopullisesti.

Klo 17.05
Luettuja sivuja:  516
Fear and Loathing in Las Vegas (1971) - Hunter S. Thompson, 204 s.
Pisteet:  * * * *
Osallistuu haasteeseen:  Kaunokirjallinen maailmanvalloitus

En tainnut tajuta ihan kaikkea mitä tapahtui, mutta hauskaa oli.  Thompsonin kirjoitustyyli omalaatuisine rytmityksineen ja sanastoineen on juuri täydellistä tällaisen tarinan kertomiseen, ja Ralph Steadmanin kuvitus sopii kuin nyrkki silmään.  Omituinen keskustelu taco-myyjien kanssa, hallusinaatioita ja teräviä huomioita sen aikaisesta yhteiskunnasta sekä hullusta Las Vegasista jne.  Sekopäinen matka, mutta ah niin viihdyttävä.

Ruoka-aika!  Marokkolaisia lihapullia ja cous cousia.

Klo 21.53
Luettuja sivuja:  804
Love, Castro Street: Reflections of San Francisco (2007) - Katherine V. Forrest ja Jim Van Buskirk, 288 s.
Pisteet:  * * *

Kuten usein eri kirjoittajien kokoelmissa, tässäkin jotkut ovat parempia kuin toiset, jotkut syvällisempiä ja jotkut pelkästään pintaraapaisuja.  Eniten jäi mieleen Aaron Shurinin muistelu siitä, millaista oli työskennellä Alcatrazissa vuonna 1958.  San Francisco näyttäytyy esseissä erikoisena, vapaamielisenä, riehakkaana jne.  Pari kertaa nauroin ääneen, varsinkin Tales from the Casa -esseetä lukiessa, jossa Victor J. Banis muistelee, millaista oli isännöitsijänä kun joutui hoitamaan vähintäänkin erikoisten asukkaiden asioita.

Kello 23.53
Luettuja sivuja: 980
Herland (1915) - Charlotte Perkins Gilman, 176 s.
Pisteet:  * *

Lueskelin tätä jo ruoanlaiton lomassa, mutta innostuin syödessä edellisestä esseekokoelmasta, joten jätin tästä loput maratonin loppurutistukseen.  Pidin aikoinaan Gilmanin Keltaisesta seinäpaperista, joka oli nuoresta lukijasta aika karmaiseva.  Sen jälkeen en ole Gilmania lukenut, ja valitettavasti tämä feministisen utopiakirjallisuuden "helmi" ei ihan vakuuttanut.  Kohtalaisen viihdyttävä tämä oli, ja oli myös mielenkiintoista seurata miesten pärjäämistä yhteiskunnassa, jossa kaikki naiset ovat vahvoja, kauniita ja viisaita, ja joita ei näytä kiinnostavan kohdella miehiä yhtään eri tavalla sukupuolen takia.  Asukkaiden kuvaus jäi silti vaivaamaan, koska kaikki olivat samasta muotista tehtyjä ja jopa häiritsevän robottimaisia.  Itse yhteiskuntakin vaikuttaa jopa utopiaksi vähän liian täydelliseltä.  Aineksia olisi ollut parempaankin, mutta Gilmanin teos jää pinnalliseksi ja kuivahkoksi, ja hyötyisi myös paremmasta juonenkuljetuksesta (no, ehkä myös paremmasta juonesta ylipäätään).  Kokonaisuutena silti ihan luettava, vaikka Terry tekikin mieli kuristaa useammin kuin kerran.  Julkaisuajankohtanaan oli luultavasti tärkeä herättäjä, ja muutenkin näitä unohdettuja oman aikansa kuriositeetteja on useimmiten ihan hauska lukea, vaikka ne eivät hyviä olisikaan.

- - -

Vieläkin malttaisin lukea, mutta taidan kuitenkin katsella koneelta jotain sarjaa ja hotkaista tuoreisiin mustikoihin sekoitettua vaniljajäätelöä.  En ole myöskään ollenkaan vilkaissut muiden etenemistä, vaan ainoastaan vastaillut omaan kirjoitukseeni tulleisiin kommentteihin, joten vierailen myöhemmin kaikkien osallistujien blogeissa.  Useimmilla maraton jatkuu vielä, eli tsemppiä!

Vaatimaton ehdotus - Jonathan Swift (1729)

A Modest Proposal
48 s.

I have been assured by a very knowing American of my acquaintance in London, that a young healthy child well nursed, is, at a year old, a most delicious nourishing and wholesome food, whether stewed, roasted, baked, or boiled; and I make no doubt that it will equally serve in a fricasie, or a ragoust.

Kyseessä on siis lyhyt satiirinen essee, jossa Swift pureutuu tiukasti Irlannin taloudelliseen tilanteeseen ja köyhien kohteluun ehdottamalla pääasialliseksi ruoan lähteeksi vauvoja.  Hansikkaita ja saappaitakin niistä saisi.  Järkyttämällä lukijoita oli hyvät mahdollisuudet tulla kuulluksi.  Niinhän sitä sanotaan, ettei huonoa julkisuutta olekaan.

Swift perustelee ratkaisuaan muun muassa siten, että Irlannin paisunut väkimäärä vähenisi (sekä samalla myös roomalaiskatolisten määrä), köyhät saisivat enemmän omaisuutta kun vauvat voitaisiin myydä rikkaille, äidit huolehtisivat paremmin lapsistaan kun ne olisivat taakan sijaan tulonlähde ja isät eivät enää vahingoittaisi äitejä koska nämä ovat vastuussa näistä tulonlähteistä.  Rikkaampi väestönosa on nimenomaan paras kohde tälle herkulle, koska hehän ovat jo ahmaisseet näiden lasten vanhemmat.  Vauvat eivät mureutensa takia säilyisi pitkään suolattuina, joten vientituotteiksi ne eivät kelpaisi, vaikka Swiftin mukaan eräs maa (Englanti) söisi mielellään irlantilaiset ilmankin suolaa.

Ei ehkä sovi niille, jotka ottavat itsensä turhan vakavasti ja ottavat asiakseen järkyttyä ihan kaikesta, mutta muille suosittelen lämpimästi.  Itse olen pitänyt 1700-luvun kirjallisuutta hieman kuivakkana, mutta ehkä pitäisikin lueskella enemmän näitä satiireja.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot