The Elephant Man and Other Reminiscences - Frederick Treves (1923)

106 s.

"It would be reasonable to surmise that he would become a spiteful and malignant misanthrope, swollen with venom and filled with hatred of his fellow-men, or, on the other hand, that he would degenerate into a despairing melancholic on the verge of idiocy. Merrick, however, was no such being. He had passed through the fire and had come out unscathed. His troubles had ennobled him. He showed himself to be a gentle, affectionate and lovable creature, as amiable as a happy woman, free from any trace of cynicism or resentment, without a grievance and without an unkind word for anyone. I have never heard him complain. I have never heard him deplore his ruined life or resent the treatment he had received at the hands of callous keepers."

Ainoa syy miksi tämän kokoelman luin oli tietenkin Joseph (tässä nimetty virheellisesti Johniksi) 'Elephant Man' Merrick. Sain tietää miehestä ensimmäisen kerran kun näin David Lynchin elokuvan, joten en luonnollisesti voinut jättää väliin Merrickistä huolen pitäneen lääkärin omin sanoin kertomaa selontekoa. En kuitenkaan odottanut kirjoitusten olevan näin eläviä. Olin valmistautunut kuivakkoihin esseisiin, joissa olisi luultavasti lääketieteellisiä yksityiskohtiakin, mutta sen sijaan nämä on kirjoitettu lähes novellityyliin.

Esseitä on yhteensä kaksitoista. Treves kertoo enimmäkseen kokemuksistaan potilaiden kanssa ja toisinaan unohtuu sivupoluillekin pohdintojensa kanssa. Kuten yleensä kokoelmien kanssa käy, kaikki kirjoitelmat eivät kiinnostaneet ihan yhtä paljon, mutta kokonaisuudessaan laadun taso oli erinomainen.

The Receiving Room kuvaa aikaa ennen ambulanssia, eli 1800-luvun puoltaväliä (Lontoossa harkittiin asiaa jo 1818, mutta konkreettisesti palvelu aloitettiin vasta kuutisenkymmentä vuotta myöhemmin). Kuvaus on vahvaa: loukkaantuneita saattavat ihmiset liikkuvat hyökyaallon lailla kohti London Hospitalia kunnes vahtimestari pysäyttää joukon, kaksi juopunutta ja veren peitossa olevaa naista riitelevät, eräs tehokas ja kaikenlaiset tilanteet haltuunottava sairaanhoitaja ottaa silloin tällöin giniryypyn, mutta onnistuu silti toimimaan ammattimaisesti. Epähygieeniset olosuhteet ja verenmyrkytyksen yleisyys saavat olon kiitolliseksi 2000-luvun ponnistuksista.

A Cure for Nerves on erään naisen omin sanoin kertoma tarina, naisen jonka tilanne oli aikoinaan aivan liian yleinen. Nainen on neurootikko, jonka aviomies ei ole kovin myötätuntoinen. Mies väittää vaimonsa vaivojen olevan kuviteltuja ja sairauden olevan tälle pelkkä kiusa. Mies on kyllästynyt valituksiin, ja koska miehessä itsessään ei ole mitään vikaa, niin eihän silloin vaimossakaan voi olla (maailman veemäisin logiikka). Eihän naisen tarvitse kuin ottaa itseään niskasta kiinni! Mies myös nöyryyttää vaimoaan näiden ystävien edessä, joten kaiken kaikkiaan loistava puoliso. Kun nainen käy lääkärin luona ja myöhemmin muistaa kirjeen, jonka lääkäri oli kirjoittanut suositellakseen naista eräälle toiselle potilaaksi, kirjeessä lääkäri vähätteleekin täysin naisen oloa. Alku on siis uskomattoman masentava, mutta lopulta naisen on pakko kohdata pelkonsa ja kuin ihmeen kautta paranee. En ihan tiedä miten tuohon loppuun pitäisi suhtautua, mutta mielenkiintoinen kirjoitus joka tapauksessa.

Two Women jatkaa ankeaa tunnelmaa kun Treves käsittelee naispotilaidensa piirteitä. Toinen heistä on nainen joka salaa rintasyöpänsä mieheltään mahdollisimman pitkään, jotta ei aiheuttaisi tälle turhaan surua. Toinen on Whitechapelissa asuva nainen, jonka juoppo mies hakkaa tätä (mutta ei kuitenkaan liikaa, koska silloin nainen ei pystyisi hankkimaan elantoa perheelleen). Mies päätyy riidan lomassa sytyttämään vaimonsa tuleen ja juuri ennen kuolemaansa nainen väittää sen olleen onnettomuus.

Nyt kun kirjoitan tätä arviota muutamaa päivää myöhemmin kokoelman lukemisesta, tajuan miten paljon surua siinä onkaan. Toivoakin on, kuten silloin kun toipunut potilas tulee henkilökohtaisesti kiittämään Trevesiä henkensä pelastamisesta, mutta kuolemasta, vammoista ja särkyneistä sydämistä huokuvaa melankoliaa ei voi olla tuntematta.

Muutaman kerran Treves poikkeaa täysin suunnasta. Yhdessä esseessä tämä esimerkiksi kuvailee Intiassa näkemäänsä painajaista (joka vaikuttaa kunnon kauhutarinalta), ja yhdessä käsittelee tuonpuoleista sekä haamuja ja arvioi astronomi Camille Flammarionin artikkelia "At the Moment of Death". Vaikuttaa siltä, että Treves ei usko yliluonnolliseen, vaan sen sijaan kallistuu sille kannalle, että haamut eivät ilmesty henkisesti ja fyysisesti vakaille ihmisille. Tämä kuitenkin myöntää, että negatiivinen kokemus ei ole mikään perustelu. Mitään ei ole vain vielä näkynyt.

Vaikka pidin muistakin esseistä, tulen tietenkin muistamaan ikuisesti The Elephant Manin. Trevesin asenne oli aluksi luotaantyöntävä, koska tämä ei epäröi muistuttaa lukijaa Merrickin ulkomuodosta, kutsuen tätä mm. nimityksillä "the most disgusting specimen of humanity" ja "a perverted object". On ihan ymmärrettävää, että Merrick synnyttää toisissa ihmisissä jonkinlaisen reaktion, mutta oli epämukavaa lukea siitä nimenomaan Trevesiltä. Sävy kyllä muuttui myöhemmin, kun Treves tajusi Merrickin olevan itse asiassa paljon älykkäämpi kuin miltä vaikutti.

Elämänsä alkuvuosina Merrickillä ei ollut ketään jolle puhua, mutta tämä janosi keskusteluja. Hänestä tuli myöhemmin himolukija ja rakasti eniten romanttisia romaaneja (hän ymmärsi Trevesin kodin tyypin Jane Austenin Emman kontekstissa). Se mikä jokaisen tulisi Merrickistä tietää on kuitenkin se miten tämä suhtautui lapsenomaisen ihailevasti sellaisiinkin asioihin, mitkä muut ottivat itsestäänselvinä. Päästyään katsomaan näytelmää Merrick näki kaiken kuin oikeaan maailmaan kuuluvana todellisuutena, ja tämä muutenkin nautti kaikesta hyvin syvästi, purskahtaen jopa kyyneliin tavattuaan ensimmäisen naisen, joka oli koskaan hymyillyt Merrickille ja puristanut tämän kättä.

Trevesin esseitä on epäilemättä väritetty jonkin verran. The Elephant Manissa Treves vihjailee Merrickin olleen vankina Mile Endissä sijaitsevassa puodissa, mutta todellisuudessa Merrick ehdotti itse omistajalle jos tämä haluaisi laittaa Merrickin näytteille. Tarinan perusydin on kuitenkin inspiroiva. Merrickistä pidettiin loppuun asti huolta (kiitos kansalaisilta kerättyjen lahjoitusten) niin että tämä oppi toimimaan yhteiskunnassa. Epäselväksi jäi mitä ihmiset todella olivat Merrickistä mieltä (esim. pidettiinkö tätä silti kummajaisena tai peräti jonkinlaisena lemmikkinä), mutta Merrick kuitenkin näytti nauttineen ajastaan.

Miehen viimeinen toive oli päästä maaseudulle. Kuvaus Merrickistä istumassa auringonpaisteisella pellolla keräämässä orvokkeja... Sellaisena tulen hänet aina muistamaan.

* * * *

 Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Sukupuolitunnus)