Maa on syntinen laulu - Timo K. Mukka (1964)

209 s.

Jossakin vuomon helmassa on mustasilmäinen lompolo, jonka vesi on kylmää ja syvää, kesälläkin horteista.  Siellä loiskii vaarojen kohdussa hiekka- tai kivirantainen järvi.  Kuollut kaisla kiertää rantoja valjuna rantuja, elämänsä menettäneenä, ylös taivaaseen tuijottaen.  Hieman etäämpänä rannasta hyökkäävät harmaata taivaanlakea kohti mäntyjen salskeat rivit, naavaiset itseensäsulkeutuneet kuuset tai kiurat, tummatuohiset kituliaat koivut, joitten pinnasta vain joskus välähtää valkoinen kaista tuohta.  Tämä tai tuo jänkkä on kaukana asutuista seuduista, joku toinen samanlainen maisema on likempänä ihmisien olinmaita.  Tie sinne lähtee jostakin länsirajan valtatien varresta.  Se kulkee vaaroja kierrellen, etsii matalan ylimenokohdan, välttää syviä upottavia vuomia.  Vaarojen keskelle on kylä rakentunut kapealle kaistaleelle Siskonjärven länsi- ja etelärannoille.

Joskus sitä vaistoaa etukäteen, mistä kirjasta tulee pitämään.  Jokin kirja voi jäädä jopa vainoamaan takaraivoon, eikä päästä tiukasta otteestaan ennen kuin on lukenut sen.  Tosin tämä jäi vainoamaan jopa lukemisen jälkeen.  Olen tässä monen päivän ajan yrittänyt aloitella arviota, mutta olen vain tuijotellut tekstilaatikon tyhjyyttä, koska en tiennyt miten ihmeessä osaan tehdä tälle oikeutta.  Törmäsin aikoja sitten yhteen kirjan runoon, ja sen rujo kauneus jäi mieleen sen verran hyvin, että tiesin kirjan olevan hyvä vaikken edes tiennyt mistä se kertoo.  Yksinkertaisesti vain tiesin.

Kirjassa seurataan pienen kylän elämää Lapissa, ja erityisesti nuorta Marttaa, joka tuntuu yrittävän päästä sinuiksi seksuaalisuutensa kanssa ahdasmielisessä ympäristössä.

Luontokuvaukset ovat sydäntäsärkevän kauniita, ja ne ovat hieno vastakohta rosoiselle Lapin murteelle.  Varsinaisen tarinan kanssa vuorottelevat runot, joiden symboliikka tuo koko teokseen mystiikkaa ja vielä lisää surua ja melankoliaa.  Kuoleman haju leijuu kaiken ympärillä, jopa kyläläisten tekemissä kauniissa teoissa.  Ihmisten rumuus käykin sitten ilmi erittäin ahdistavalla tavalla, esimerkiksi kaksinaismoralistisen lestadiolaispapin päämääränä tuntuu olevan syyllisyydentunnon takominen kaikkien mieliin, sekä helvetistä ja sen kuumista liekeistä muistuttaminen.  Viis anteeksiannosta ja ihmisten hyväksymisestä sellaisenaan virheistä huolimatta.

Tämän enempää en oikeasti pysty tästä kirjoittamaan, koska lukukokemus oli niin tunteikas, että sitä on vaikeaa kuvailla kirjaa lukemattomille.  En voi muuta kuin vain suositella tätä, vaikka tarina ei päästä helpolla. Rankka, mutta samaan aikaan runollinen.  Maan multaa, lumituiskun polttavaa kylmyyttä, ahdistuneita ihmisiä ja järvelle kiristynyttä paksua jäätä.

* * * * *