Sylvia Beach and the Lost Generation: A History of Literary Paris in the Twenties and Thirties - Noël Riley Fitch (1983)

447 s.

Alcohol consumption had doubled, announced the French Academy of Sciences that summer.  The only explanation given, according to the New York Times (23 July 1925), was the increased spending power among French workers.  No one thought to count the bottles in Montparnasse.  - -  There were a dozen hangers-on for every serious writer, drinking and playing in Montparnasse, which Ford calls "the latest of all Cloud-Cuckoo Lands."  Hemingway calls these hangers-on "bums" with remarkable kidneys.  Westbrook Pegler, writing in America, would call them "a queer bunch of undisciplined and self-indulgent brats who were determined not to pull their weight in the boat and wanted the world to drop everything and sit down and bawl with them.  A kick in the pants and a clout over the scalp were more like their needing..."

Rakastan yksityiskohtaisia tietokirjoja ja elämäkertoja (yleisluontoiset johdatukset aiheeseen ovat asia erikseen), mutta näköjään minullakin on rajani.  Siinä kohtaa kun päivämääriä ja kirjojen julkaisuun liittyviä yksityiskohtia on lueteltu kirjassa sadoittain (tai siltä se ainakin tuntui), metsään on menty ja lukeminen tuntuu kuoppaiselta.  Lukemattomat yksityiskohdat tuntuivat välillä kuin joiltain rikkaruohotiheiköiltä, joiden läpi pitää tarpoa etsien sitä pääasiaa.  Tämän vuoksi kirja ei tunnu loppuun asti hiotulta, vaan sekava kerronta voi uuvuttaa kärsivällisimmänkin lukijan.  Jaksoin silti lukea kirjan loppuun, koska halusin nimenomaan tarkan kuvan tuon ajan Pariisista.  Matka oli siis raskas, mutta loppujen lopuksi oli haikeaa jättää hyvästit tuolle maailmalle, jollaista ei enää ikinä tulla näkemään.

Fitch on muun muassa kaivanut esiin julkaisemattomia osia Sylvian muistelmista, joten naisen todellisista ajatuksistakin pääsi lukemaan, vaikka tämä oli haluton kritisoimaan julkisesti ketään.  Sivuilla vilisee sekä tärkeitä että vähemmän tärkeitä henkilöitä.  Joistakin olisin kuullut mielelläni lisää (Black Sun -kustantamon sekopäinen Harry Crosby), jotkut oli kuvattu ilahduttavan tarkkanäköisesti (ihmettelen suuresti, jos joku ei pidä Gertrude Steiniä epämiellyttävänä tämän lukemisen jälkeen).  Sylvian kirjakauppa Shakespeare and Company kuvataan juuri sellaiseksi kuin kuvittelinkin sen olleen, mutta sitä ei kuitenkaan turhaan romantisoida, vaan työmäärän ja hankalien ihmisten kanssa asioimisen (kuten erään James-nimisen herran) kuormittavuus käy valitettavan selväksi.  Aukioloaikojakaan ei aina huomioitu, mutta silti Sylvia jaksoi päivästä toiseen hymyillä ja toivottaa asiakkaansa lämpimästi tervetulleiksi.  Kaupassa toimi myös lainauspalvelu, ja Sylvian periaate oli pitää tunnelma enemmän kirjastomaisena, jotta asiakkaat saivat halutessaan rauhassa kierrellä kirjojen keskellä.

Kaikki eivät ottaneet avosylin vastaan ketään syrjimättä.  Gertrude Steinista jäi ikävän snobi vaikutelma.  Toisin kuin Sylvian luona, Steinin asunnossa taiteilijoiden ja kirjailijoiden vaimot olivat häiriötekijöitä.  Alice B. Toklas, Steinin elämänkumppani, piti vaimoista huolen jossakin asunnon syrjäisessä kolkassa, etteivät nämä vahingossakaan voisi osallistua keskusteluun.  Steinin omien sanojen mukaan 1900-luvun kirjallisuus on Gertrude Stein, ja tämä lukee itsensä neljän suurimman amerikkalaisen kirjailijan joukkoon.  Toinen itserakkaaksi osoittautunut persoona oli James Joyce, joka lypsi rahaa tuttaviltaan, mutta ei ollut kiinnostunut näiden ongelmista.  Sylvia ihaili Joycea ja piti tätä nerona, mutta miehen tuhlaileva elämäntapa imi muun muassa Sylvian rahavarantoja kohtuuttoman paljon.  Joyce kykeni välittämään vain niistä, jotka koki oman itsensä jatkeena.

Sylvia Beachilla oli lapsenomainen kyky nauttia jokapäiväisen elämän pienistä seikkailuista, vaikkapa sellaisena kertana kun tämä oli ystävänsä kanssa uittamassa lasten leikkivenettä  Luxembourgin puistossa eväänä Hemingwayn viskipullo.  Tai silloin, kun Sylvian ja Adriennen ystävä vei nämä kiertelemään Montmartren homobaareihin hassuissa asuissa.  Elämän jatkuvana varjopuolena oli migreeni, johon auttoi vain pidempiaikainen oleskelu vuoristossa.  Sylvian ja Adrienne Monnierin suhdetta ei käsitellä tässä paljoa, mutta se oli lämmin ja tasaveroinen, joka johti yhteiseen asuntoon.  Naiset muuttivat erilleen 1930-luvulla (käsittääkseni kyse oli jonkinlaisesta kolmiodraamasta), mutta pysyivät silti ystävinä.  Sylvia ei omien sanojensa mukaan saanut muistelmissaan sanottua Adriennesta kaikkea mitä olisi halunnut, koska tämä olisi ollut kaiken keskipisteessä mielenkiintoisella persoonallaan.  Mitä ystäviin tuli, Sylvia suojeli näiden yksityisyyttä sekä kirjakaupassa (Hemingwayn osoitetta ei paljastettu, ja joskus Joycen ollessa kaupan takahuoneessa uteliaat ohjattiin muualle) että muistelmissaan.

Pariisi 1920-luvulla oli ehdottomasti se riehakkain aikakausi, ja Shakespeare and Companyn kulta-aikaa.  Vaikka juhlinta oli äänekästä ja runsasta, Fitch korostaa pienen kirjailijajoukon keskittyneen enimmäkseen työntekoon.  Kuitenkin esimerkiksi F. Scott Fitzgeraldin juominen riistäytyi käsistä tämän ryypätessä joskus viikonkin yhteen menoon, ja tämä olikin tuotteliaampi muualla kuin Pariisissa.  Muiden juhliessa Adrienne ja Sylvia rentoutuivat joko vuoristossa tai tekivät töitä (Adriennellakin oli oma kirjakauppa), mutta tietysti joskus viettivät myös aikaa ystäviensä kanssa minkä kiireiltään ehtivät.  Pariisin sosiaalinen elämä oli pääosin jakaantunut kahteen eri ääripäähän:  rauhallisiin salonkeihin ja riehuviin surrealisteihin / juoppoihin kirjailijoihin.

Ympäristö kuitenkin kuihtui 1930-luvulla, kun suuri joukko amerikkalaisia ja englantilaisia lähti takaisin kotiin Euroopan ilmapiirin muuttuessa.  Sylvia suhtautui sodan mahdollisuuteen rauhallisesti, eikä välittänyt isän ja siskojen lukuisista pyynnöistä palata takaisin Yhdysvaltoihin.  Kun sota syttyi ja kaupankäynti väheni entisestään, Sylvia halusi pitää kauppansa turvasatamana esimerkiksi niille ulkomaalaisille opiskelijoille, jotka eivät olleet enää tervetulleita Sorbonneen.  Joyce oli vihainen, koska kaikki olivat keskittyneitä sotaan eikä juuri julkaistuun Finnegans Wakeen.

Vuosien taloudellisten vaikeuksien jälkeen natsit saivat vuonna 1941 aikaan sen, että Sylvia siirsi ystävien avustuksella kaupan sisällön salaiseen paikkaan, ja näin Shakespeare and Company -rakennus jäi tyhjilleen.  Saksalaiset pidättivät Sylvian seuraavana vuonna, mutta tämä pääsi vapaaksi reilun kuuden kuukauden vankeuden jälkeen.  Vuosien raskas työ ja siihen liittyvät vaikeudet olivat kuitenkin jättäneet jälkensä, eivätkä Shakespeare and Companyn ovet enää auenneet.  Muistelmat julkaistiin vihdoin vuonna 1959.  Lokakuussa vuonna 1962 Sylvia Beach kuoli kotonaan Pariisissa sydänkohtaukseen, ja haudattiin ystävien vastustuksesta huolimatta Yhdysvaltoihin.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot