Vincent van Gogh: hän rakasti elämää - Irving Stone (1934)

Lust for Life
489 s.

"Voi, Theo, kaikkien näiden katkerien kuukausien aikana olen työskennellyt pyrkien johonkin, koettaen kätkeä elämäni todellisen tarkoituksen, ymmärtämättä mitä tein!  Mutta nyt, kun asia on valjennut minulle, en enää koskaan menetä rohkeuttani.  Theo, voitko käsittää, mitä se merkitsee?  Näiden monien hukkaan menneiden vuosien jälkeen OLEN VIHDOINKIN LÖYTÄNYT ITSENI!  Minusta tulee taiteilija.  Tietysti minusta tulee taiteilija.  Minusta täytyy tulla.  Epäonnistuin kaikissa muissa yrityksissä, koska minua ei ollut luotu niitä varten.  Nyt vasta olen löytänyt tehtävän, jossa en voi epäonnistua.  Voi, Theo, vankilani on vihdoinkin avoinna, ja sinä aukaisit salvat!"

Sanon nyt heti suoraan, että en pitänyt tästä ollenkaan.  Pidin aikoinaan Pierre la Muren elämäkertaromaanista Punainen mylly (1950), jossa käsiteltiin koskettavasti taiteilija Henri de Toulouse-Lautrecin kamppailuja.  En silti ymmärrä elämäkertaromaanien tarkoitusta, koska itse luen mieluummin kunnollisen elämäkerran, jossa on objektiivisesti ja tarkasti käsitelty yksi elämä.  Ongelmani on sama historiallisten romaanien kanssa: missä määrin voi luottaa siihen, ettei kirjailija ole vääristänyt tapahtumia vaan on tehnyt taustatyönsä huolella?  Pitääkö lukijalla olla sokea usko siihen, ettei kirjasta opi vahingossa aivan vääriä tietoja?  Ehkä pitäisi vain opetella lukemaan romaaneja sellaisenaan, eli fiktiona.

Mikä tässä sitten mätti?  Luulen, että Stonen kertomus lipsahti tyylillisesti liian elämäkertamaiseksi.  Vaikka romaani perustuisikin tositapahtumiin tai todellisen ihmisen elämään, odotan silti kieleltä jotain.  Ei mitään väritöntä ja yksioikoista tapahtumien kertaamista, vaan oikeasti kunnollista romaania elävillä henkilöhahmoilla.  Van Goghin elämä kuitenkin oli erittäin mielenkiintoinen ja traaginen, koska tämä ei elinaikanaan saanut oikeastaan minkäänlaista arvostusta.

Aikakausi oli melko julma moderneille taiteen uudistajille, sillä ainoastaan sovinnaista taidetta pidettiin kauniina ja muiden räpellyksiä kauhisteltiin.  Kieltämättä monet perinteiset maalaukset ovat kauniita kaikessa taidokkuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan, mutta tietynlaisten maalaus- ja piirustussääntöjen painottaminen saa oloni epämukavaksi.  Sellaisessa taidekoulussa jollainen kirjassakin esiintyi voidaan ehkä opettaa piirtämään mallista ja tiettyjä perusasioita, mutta oikeaa lahjakkuutta ei niinkään.  Niin kuin kaikki voimme van Goghin maalauksista nähdä, perinteiset aikakauden säännöt muun muassa väreistä eivät paljoa tätä hetkauttaneet.  Maalaukset ovat rohkeine siveltimenvetoineen välittömästi tunnistettavissa van Goghiksi.

Kirjan suurin ongelma oli se, että tiedostin koko ajan lukevani pelkkiä sanoja, niiden takaa ei oikein löytynyt tunnetta.  Jopa kohdat, joissa kuvataan palavaa intohimoa maalaamiseen, kirjailijan kuvaustyyli on toteavaa ja huonolla tavalla vähäeleistä.  Intohimo puuttuu täysin, eikä se synny siitä, että kirjailija kuvaa vähän pensselillä sutimista ja kertoo pilvien olevan valkoisia.  Olisi ollut paljon hedelmällisempää, jos olisi sanottu muutakin kuin taiteilijan tehneen ahkerasti työtä.  Osasyynä tekstin tönkköyteen ja yksitoikkoisuuteen taitaa tosin olla suomennos, johon en oikein ihastunut (outoja sanavalintoja 90-luvun käännökseksi).  Välillä Stone käyttää kolmea pistettä, jotta lukija varmasti tajuaisi asian olevan joko tärkeä tai erikoisen järkyttävä.  Henkilöt jäivät ohuiksi ja persoonattomiksi.  Ulkonäön kuvaus oli kaiken lisäksi juuri sellaista mitä inhoan:  aina kun uusi tyyppi astuu näyttämölle, tarina katkaistaan käymällä läpi muun muassa henkilön kasvonpiirteet ja hiusten väri.  Kamalan irrallista ja kömpelöä.  Sinänsä mielenkiintoiset keskustelut taiteesta taas eivät istuneet henkilöidensä suuhun, vaan ne olisi voitu irrottaa kontekstistaan ja laittaa johonkin tietokirjaan tai esseeseen taiteen teorioista.

Kaiken kaikkiaan vähän harmittaa, että tuhlasin aikaani.  Olin silti elokuun iltoina jotenkin tosi takertunut tähän, koska opus kuitenkin toimi ihan kivana aivojen tyhjentäjänä päivän päätteeksi,.  En jaksanut lukea paljon muutakaan kun mietin liikaa luentojen alkua ja väänsin kurssien kanssa.  Joskus tämä on tällaista:  kirja ärsyttää sitä enemmän mitä pidemmälle lukee, mutta silti se on pakko lukea sinnikkäästi loppuun.

*

Suomentaja:  Raija Mattila