Punaisten kirjainten arvoitus (Sherlock Holmes #1) - Arthur Conan Doyle (1887)

A Study in Scarlet
162 s.

There was only one student in the room, who was bending over a distant table absorbed in his work.  At the sound of our steps he glanced round and sprang to his feet with a cry of pleasure.  "I've found it!  I've found it," he shouted to my companion, running towards us with a test tube in his hand.  "I have found a re-agent which is precipitated by haemoglobin, and by nothing else."  Had he discovered a gold mine, greater delight could not have shone upon his features.

    "Dr. Watson, Mr. Sherlock Holmes," said Stamford, introducing us.

    "How are you?"  he said cordially, gripping my hand with a strength for which I should hardly have given him credit.  "You have been in Afghanistan, I perceive."

    "How on earth did you know that?"  I asked in astonishment.

    "Never mind," said he, chuckling to himself.

Sherlock Holmes, yksi tunnetuimmista kirjallisuuden hahmoista, on niin ikoninen, että muutkin kuin lukutoukat todennäköisesti hänet tunnistavat.  Itselläni ovat nämä kirjat jääneet vähän pimentoon, mutta nyt uteliaisuus kasvoi sen verran suureksi etten voinut enää odottaa.  Baskervillen koira (1902) oli tähän mennessä ainoa lukemani tarina, mutta siitäkin on jo kymmenen vuotta aikaa, enkä muista edes sen perusjuonta kunnolla.  Tarinoita tuskin tarvitsee lukea järjestyksessä, mutta itse olen niin neuroottinen näiden asioiden suhteen, että pakko noudattaa julkaisujärjestystä.  Matka viktoriaanisen Lontoon arvoituksiin alkakoon siis tästä!

Romaanin alussa Watson on juuri palannut Afganistanin sotatantereelta, ja asuttuaan vähän aikaa hotellissa törsäten liikaa rahaa, etsii nyt halvempaa asuntoa.  Törmätessään vanhaan tuttuun, Stamfordiin, Watson saa tältä vinkin asuintoveria hakevasta miehestä.  Mies on tietenkin Sherlock Holmes, ja valitsemani lainaus on juuri tuosta Holmesin ja Watsonin ensikohtaamisesta.  Pian uudet kämppikset saavatkin jännitystä elämäänsä (juuri sopivasti, onhan Holmes juuri valittanut kunnon rikosten puutetta), kun autiotalosta löydetään ruumis.  Seinissä ja lattialla on veritahroja, mutta ruumiissa ei ole ulkoisia väkivallan merkkejä.  Mysteeristä tulee vielä aavemaisempi, kun poliisit huomaavat seinässä verellä riipustettuja kirjaimia.

Holmes on äärettömän mielenkiintoinen henkilö, josta tuli kertaheitolla melkeinpä yksi kirjallisuushistorian suosikeistani.  Tämä on sarkastinen, tiedonjanoinen ja suhtautuu antaumuksella kokeisiinsa.  Holmes ylipäätään keskittyy mielellään omiin juttuihinsa antamatta kenenkään odotusten häiritä, eikä koe tarpeelliseksi jakaa itsestään ihan kaikkea.  Arvoituksellisuus tietysti kiusaa Watsonia, varsinkin kun Watsonin sosiaaliset suhteet ovat jostain syystä täydellisen olemattomat.  Jotain tekemistähän siis täytyy keksiä, vaikka sitä Holmesin tekemisten pohtimista.

Holmesin hämmästyttävän tarkkoihin havaintokykyihin Watson suhtautuu aluksi epäuskoisesti, mutta nöyrtyy lopulta tämän nerouden edessä.  Holmes tietää itsekin olevansa erinomainen etsivä, ja myös sanoo sen häpeilemättä ääneen.  Scotland Yardin poliisithan ovat vain pelkkiä tumpeloita.  Eikä tämä lausunto vaikuta ollenkaan ylimieliseltä, koska lukija tietää jo siinä vaiheessa Holmesin olevan ylivertainen rikosten ratkaisija.  Watson voi helposti tuntua tarinan kannalta turhakkeelta, mutta itse pidin tästä nimenomaan (välillä täysin pihalla olevana) kertojana, enkä niinkään varsinaisena henkilönä.  Toivottavasti Watsonista ei myöhemmin tule pelkkää Holmesin egon nostattajaa, mutta olen toisaalta silti tyytyväinen vaikka jäisimme Holmesin kanssa kaksin.

Doylen kerrontatyyli ei ole mitenkään poikkeava, mutta en sitä kaipaakaan kun rikos on pääosassa.  Lontoo-kuvaukset ovat erittäin vähäisiä, mutta silti koin olevani paikan päällä tallustelemassa kaupungin katuja.  Kaipa sekin jo kertoo jotain kirjailijan taidoista, vaikka tunnelmaan pääsemisessä auttoikin painokseni kuvitus, johon oli valittu sekä 1800-luvun valokuvia että piirroksia demonstroimaan tapahtumapaikkoja, kirjan tapahtumia ja erityisiä viktoriaanisen aikakauden esineitä tai asioita.

Murha osoittaa todeksi Holmesin teorian siitä, miten oudolta ja monimutkaiselta vaikuttava rikos onkin todellisuudessa yksinkertainen ja toisinpäin.  Sanomalehdet sotkevat autiotalomurhaan ties mitä salaliittoteorioita sosialismista ulkomaisiin poliittisiin pakolaisiin, mutta todellinen motiivi onkin se sama tuhanteen kertaan nähty.  Ratkaisuun pääseminen on kuitenkin niin viihdyttävää, ettei yksinkertaisuus tunnu ollenkaan antikliimaksilta, ja oikeastaan rikollinen herättääkin ajatuksia oikeudenmukaisuudesta.

Romaanin rakenne oli toisaalta iso pettymys.  Ensimmäinen osa oli vielä antoisa, mutta toisen osan takaumajakso kestää peräti viisi kappaletta, ja pysäyttää juonenkuljetuksen lähes kokonaan.  Jaksosta selviää kyllä rikokseen liittyvien henkilöiden taustat ja linkittyminen murhan tapahtumiin, mutta nämä olisi voinut takuulla kertoa lyhyemminkin.  Tällaisenaan takauma vaikuttaa lähinnä novellilta romaanin sisällä, ja tyylikin on kaiken lisäksi ihan erilainen.  Takauman jälkeisetkin kappaleet ovat hivenen pitkäveteisiä, koska tapauksen pääpiirteet kuullaan peräti kahteen kertaan, vaikkakin erilaisesta näkökulmasta.  Totta kai haluan tietää mitä on tapahtunut ja miten rikoksen ratkaisija on päätynyt lopputulokseen, mutta vähän rajaa sen jaarittelun kanssa.  Ehkä novelleissa rytmitys on parempi, kun pienemmän merkkimäärän puitteissa pitää pysyä tiukasti asiassa.

Kokonaisuudessaan kuitenkin viihdyttävä Holmesin maailmaan tutustuttava murhamysteeri.  Nyt ainakin tuntuu siltä, että olivat loput sitten kuinka huonoja tahansa, niin kyllähän ne on pakko lukea!

* * *

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat