 |
| 248 s. |
The terrace terminated at the south-western tower, which, as we have said, was ruinous and full of owls. Here would Scythrop take his evening seat, on a fallen fragment of mossy stone, with his back resting against the ruined wall - a thick canopy of ivy, with an owl in it, over his head - and the Sorrows of Werter in his hand. He had some taste for romance reading before he went to the university, where, we must confess in justice to his college, he was cured of the love of reading in all its shapes; and the cure would have been radical, if disappointment in love, and total solitude, had not conspired to bring on a relapse.
Rapistuneen ja synkän linnan synkkä herra Glowry nimittää asumustaan kenneliksi, koska kaikki siellä asuvat ovat vain pahaisia koiria. Elämään pettynyt Glowry nauttii ainoastaan hyvistä illallisista, joita vaimo ei kuitenkaan anna usein järjestää. Onneksi eräänä päivänä vaimo sattuu kupsahtamaan jättäen jälkeensä pojan, joka ristitään itsensä hirttäneen esi-isän mukaan Scythropiksi. Saman esi-isän, jonka pääkallo toimii nykyään (toivottavasti desinfioituna) punssimaljana. Scythrop kasvaa madeiraviiniä rakastavaksi pojaksi, mutta naisia tämä ei valitettavasti osaa käsitellä.
Peacock tuli tunnetuksi satiiristen romaanien kirjoittajana. Nightmare Abbeyssa Peacock piikittelee lempeästi sekä aikakauden henkilöitä että aatteita käyttäen hyväksi gotiikan tyylikeinoja. Scythrop esimerkiksi edustaa Peacockin läheistä ystävää ja Mary 'Frankenstein' Shelleyn aviomiestä Percy Bysshe Shelleytä, mutta Peacockin mukaan Shelley ei pahastunut angstisesta karikatyyrista.
Romaanissa tuodaan esille tuon ajan romantiikan masentava synkkyys, joka voi joskus näyttäytyä vähän naurettavana tai liioittelevana itsemurhineen ja tunteissa vellovine nuorukaisineen. Peacockin versiossa synkkyyden pinnalla kuplii hyväntahtoinen osoittelu näitä naurettavuuksia kohtaan, ja loppujen lopuksi tarinasta jää päällimmäiseksi hymy huulille. Jotkut filosofiset keskustelut ovat hieman pitkäveteisiä tällaiselle filosofiaa karttavalle (joka tietysti demonstroi hyvin tuon ajan filosofisten suuntauksien vaikeaselkoisuutta), mutta tiivis juoni sisältää onneksi myös paljon hauskoja kohtauksia, joissa kohelletaan aaveen kanssa, metsästetään merenneitoja tai piilotellaan salaisuuksia isäpapalta.
Kieltä on käytetty kekseliäästi keventämään tarinan goottilaisia piirteitä (rauniolinna, kaunis pyörtyilevä neito, salaperäinen yöllinen vieras, salainen huone, todellisen henkilöllisyyden paljastuminen ja viinin kittaaminen). Kieltä toisinaan kiemurrellaan muuten vain, toisinaan on keksitty kokonaan uusia sanoja ja dialogi muistuttaa välillä Young Frankenstein (1974) -elokuvan hullunkurista komediatyyliä. Ihmisten nimetkin huvittavat: palvelijoita ovat muun muassa Raven, Graves ja Deathshead, ja linnassa loisivista vieraista löytyy vaikkapa herra Listless, joka tuskin nousee nojatuolistaan etteivät vain voimat hupenisi. Linnan ilmapiirin taas täytyy isännän tahdosta pysyä ehdottoman synkkänä.
Huolimatta viittausten hurjasta määrästä, satirisoitavista asioista tai henkilöistä ei välttämättä tarvitse tietää paljon mitään saadakseen tarinasta jotain irti, vaan voi vain nauttia siitä hauskuudesta. Tietysti mitä tietoisempi on viittauksista, sitä purevampaa itse satiiri on. Tässä on otettu hyvin huomioon se, miten tahattoman hauskoja goottilaiset romaanit välillä ovat, mutta tuskin genreä tuntemattomatkaan jäävät aivan puille paljaille.
Rapistuneen ja synkän linnan synkkä herra Glowry nimittää asumustaan kenneliksi, koska kaikki siellä asuvat ovat vain pahaisia koiria. Elämään pettynyt Glowry nauttii ainoastaan hyvistä illallisista, joita vaimo ei kuitenkaan anna usein järjestää. Onneksi eräänä päivänä vaimo sattuu kupsahtamaan jättäen jälkeensä pojan, joka ristitään itsensä hirttäneen esi-isän mukaan Scythropiksi. Saman esi-isän, jonka pääkallo toimii nykyään (toivottavasti desinfioituna) punssimaljana. Scythrop kasvaa madeiraviiniä rakastavaksi pojaksi, mutta naisia tämä ei valitettavasti osaa käsitellä.
Peacock tuli tunnetuksi satiiristen romaanien kirjoittajana. Nightmare Abbeyssa Peacock piikittelee lempeästi sekä aikakauden henkilöitä että aatteita käyttäen hyväksi gotiikan tyylikeinoja. Scythrop esimerkiksi edustaa Peacockin läheistä ystävää ja Mary 'Frankenstein' Shelleyn aviomiestä Percy Bysshe Shelleytä, mutta Peacockin mukaan Shelley ei pahastunut angstisesta karikatyyrista.
Romaanissa tuodaan esille tuon ajan romantiikan masentava synkkyys, joka voi joskus näyttäytyä vähän naurettavana tai liioittelevana itsemurhineen ja tunteissa vellovine nuorukaisineen. Peacockin versiossa synkkyyden pinnalla kuplii hyväntahtoinen osoittelu näitä naurettavuuksia kohtaan, ja loppujen lopuksi tarinasta jää päällimmäiseksi hymy huulille. Jotkut filosofiset keskustelut ovat hieman pitkäveteisiä tällaiselle filosofiaa karttavalle (joka tietysti demonstroi hyvin tuon ajan filosofisten suuntauksien vaikeaselkoisuutta), mutta tiivis juoni sisältää onneksi myös paljon hauskoja kohtauksia, joissa kohelletaan aaveen kanssa, metsästetään merenneitoja tai piilotellaan salaisuuksia isäpapalta.
Kieltä on käytetty kekseliäästi keventämään tarinan goottilaisia piirteitä (rauniolinna, kaunis pyörtyilevä neito, salaperäinen yöllinen vieras, salainen huone, todellisen henkilöllisyyden paljastuminen ja viinin kittaaminen). Kieltä toisinaan kiemurrellaan muuten vain, toisinaan on keksitty kokonaan uusia sanoja ja dialogi muistuttaa välillä Young Frankenstein (1974) -elokuvan hullunkurista komediatyyliä. Ihmisten nimetkin huvittavat: palvelijoita ovat muun muassa Raven, Graves ja Deathshead, ja linnassa loisivista vieraista löytyy vaikkapa herra Listless, joka tuskin nousee nojatuolistaan etteivät vain voimat hupenisi. Linnan ilmapiirin taas täytyy isännän tahdosta pysyä ehdottoman synkkänä.
Huolimatta viittausten hurjasta määrästä, satirisoitavista asioista tai henkilöistä ei välttämättä tarvitse tietää paljon mitään saadakseen tarinasta jotain irti, vaan voi vain nauttia siitä hauskuudesta. Tietysti mitä tietoisempi on viittauksista, sitä purevampaa itse satiiri on. Tässä on otettu hyvin huomioon se, miten tahattoman hauskoja goottilaiset romaanit välillä ovat, mutta tuskin genreä tuntemattomatkaan jäävät aivan puille paljaille.
* * * *
Osallistuu haasteisiin: Klassikot ja 1800-luvun kirjat
Hehee, tämäpä vaikuttaa oivalliselta kirjalta! Lieneeköhän teosta suommennettu? En ole ennen edes kuullut koko teoksesta.
VastaaPoistaEn usko että on suomennettu, en ole ainakaan löytänyt mistään tietoa. Minäkin kuulin tästä ensimmäisen kerran vasta silloin, kun tämä oli kahden muun tarinan kanssa samassa netistä ostamassani niteessä. Oli kyllä positiivinen yllätys, toivottavasti löydän lisää tällaisia unohdettuja kirjavanhuksia :)
Poista