 |
| The Scarlet Letter 272 s. |
Hester Prynne set forth towards the place appointed for her punishment. A crowd of eager and curious schoolboys, understanding little of the matter in hand except that it gave them a half-holiday, ran before her progress, turning their heads continually to stare into her face, and at the winking baby in her arms, and at the ignominious letter on her breast. It was no great distance, in those days, from the prison door to the market place. Measured by the prisoner's experience, however, it might be reckoned a journey of some length; for, haughty as her demeanor was, she perchance underwent an agony from every footstep of those that thronged to see her, as if her heart had been flung into the street for them all to spurn and trample upon.
Amerikan Salem 1600-luvulla. Hester Prynne jää kiinni aviorikoksesta, eikä suostu paljastamaan rikoksen toisen osapuolen ja vanhaan maailmaan jääneen aviomiehen henkilöllisyyksiä. Hester häpäistään julkisesti ja eristetään yhteiskunnasta, joka on yksi ankarimmista rangaistuksista puritaanien keskuudessa. Mekon rintaan ommellaan tulipunainen A-kirjain, joka muistuttaa tehdystä synnistä ikuisesti. Hester ei taistele oikeuksistaan, vaan kasvattaa aviotonta tytärtään metsämökin rauhassa ja elättää itsensä yhteisön jäsenille tekemillään ompelutöillä.
Hawthornen teosta on pakkoluetettu laajasti amerikkalaisissa kouluissa, enkä ihmettele yhtään jos monille kehittyy klassikkokammo tai tulee kylmiä väreitä jo pelkästä kirjan nimen mainitsemisesta. Tulipunainen kirjain on sen verran kuivakkaa tavaraa, että on vain pakko ihmetellä eivätkö opettajat muka löydä mitään muuta materiaalia klassikkojen joukosta, johon koululaiset pystyisivät uppoutumaan vähän paremmin.
Oma lukeminenkin oli jonkin verran tahmeaa, jonka vuoksi luin teosta ainakin puolet pidempään kuin yleensä tämän pituisia. Tarkoituksellisen vanhahtavaa kieltä enemmän aiheutti ongelmia muun muassa moralismin päähän takominen, joka hukuttaa henkilöt alleen. Kaiken lisäksi tarinan mies tuntuu saavan kohtuuttoman paljon painoarvoa naisen tarinassa. Hester on alistuva varjo, joka saa yhteisön hyväksynnän vain käyttäytymällä kuin enkeli ja taantumalla takaisin puritanismin airueeksi, eikä persoonallisuutta löydy edes suurennuslasilla. Hawthornen käsittelyssä nainen jää mustatukkaiseksi kiiltokuvaksi, ja mies pohdiskelee moniulotteisesti katumuksen ja synnin merkitystä, johon tuo lisäjännitettä miehen ammatti.
Ideana ihan hyvä ja ajatukset mielenkiintoisia, mutta toteutettuna auttamattoman kuiva ja ylipitkä. Hyötyy ehkä eniten keskustelumateriaalina, mutta itse lukeminen voi olla takkuilevaa. On myös vaikeaa uskoa, että puritaanit olisivat olleet Hawthornen kuvailemia tuomitsevia ja kylmäsydämisiä ihmishirviöitä, vaan todennäköisesti aikakautta on tarkasteltu 1800-luvun linssin läpi. Toisaalta Hawthorne on ehkä halunnut karkottaa omaa syyllisyyttään esi-isästään John Hathornesta, joka toimi Salemin noitavainojen aikaan tuomarina, ja oli ainoa joka ei katunut tekojaan. Joka tapauksessa, tämä haiskahtaa pahasti historialliselta artefaktilta, jonka arvostus voi liittyä siihen, että teos edustaa sekä amerikkalaisten itsensä että amerikkalaisten bestsellerien juuria.
* *
Osallistuu haasteisiin: Klassikot, Kirjallinen maailmanvalloitus (Massachusetts) ja 1800-luvun kirjat
Heh, oho vai että kuivakkaa tavaraa! ;) Joitakin vuosia sitten luin tämän amerikan kirjallisuushistorian kurssia varten ja tämä oli minulle n. 15 amerikkalaista klassikkoa käsittävän paketin ehdottomasti upein lukuelämys ja ylesisestikin ottaen yksi elämäni suurista lukuelämyksistä. Jännä, miten mielipiteet ovat niin monet ;)
VastaaPoistaTykkäsin hirveästi kerrontatavasta ja kaikista metaforisista ja allegorisista ulottuvuuksista. Myös teoksen edustama ns. "dark romanticism" -tyyli oli mielestäni kiehtovaa, eurooppalainen romantiikka kalpenee sen rinnalla mielestäni tosi pahasti. Tykkäsin hirveästi myös luontokuvauksesta ja siitä, miten luonto elollistetaan ja inhimillistetään. Liittyy varmaan romantiikan traditioon. Erityisesti jäi mieleen sellainen puronkuvauskohta metsässä, jossa puro herätetään ikään kuin henkiin. Muistan, kuinka suorastaan iho nousi kananlihalle silkasta ihastuksesta sitä lukiessani <3
Anna, hih, näin pääsi käymään :D Tosin alkuperäiskielellä lukeminen taisi vaikuttaa näin jälkikäteen ajateltuna aika paljonkin lukukokemukseen, sen verran kiemuraista Hawthornen kieli on.
PoistaKiitos kommentista, ihanaa kun ihmiset uskaltavat kommentoida myös eriäviin mielipiteisiin. Nytkin ymmärrän vähän paremmin, miksi tästä oikein pidetään. Olen kyllä tuon purokohtauksen kohdalla samaa mieltä, se oli ehkä hienoin kohtaus koko kirjassa.
Itse mietin muuten samaa lukiessani ekaa kertaa tätä juttuasi, että mahtoiko kokemukseen vaikuttaa se, että luin englanniksi. Voisin kuvitella, etten itsekään olisi saanut läheskään niin paljoa irti tästä, jos olisin lukenut alkukielellä.
PoistaJa muuten piti sanomani vielä tuosta mainitsemastasi moralismin päähän takomisesta, että itse koin teoksen sen suhteen täysin vastakkaiseksi. Olin oikeastaan lukemisen jälkeen todella hämmentynyt siitä, ettei kirjasta näy kunnolla, mikä on oikein ja mikä väärin tämän kirjan mukaan. Tuntuu, että kirjasta huokuu hyvin ambivalentti suhde moraaliin ja kirjan lopullinen sanoma oikean ja väärän suhteen tuntuu jäävän hyvin hämäräksi. (Onnistuin saamaan itselleni melkein päänsäryn, kun yritin niin ankarasti lukemisen jälkeen miettiä, mitä tämä kirja nyt oikeastaan haluaa tästä aiheesta sanoa, enkä pystynyt löytämään yksiselitteistä vastausta.) Hämmentävää se oli mielestäni erityisesti siksi, että tämän aikakauden kirjoissa mielestäni on yleensä moraalisten asioiden suhteen näkyvissä yksi ainoa ja oikea "totuus".
Toisaalta kirjasta ilmenee paheksunta tapahtunutta aviorikosta kohtaan. Mutta toisaalta kuitenkin hirveä sympatia, ymmärrys ja armo ihmisen inhimillistä heikkoutta kohtaan. Se, että aviorikoksen toinen osapuoli joutuu kärsimään suurta häpeää ja toinen saa nauttia yhteisön arvostuksesta, koska hänen syntinsä ei ole tullut ilmi ihmisille, osoittaa sen, että kenties jokaisella meistä on omat rikoksensa. Joidenkin lankeamiset ovat kaikkien nähtävillä, osan puolestaan salassa. Jokainen meistä olisi ansainnut punaisen A-kirjaimen (tai jonkin muun kirjaimen) rintaansa, ja on jotenkin väärin, että osa joutuu niin katkerasti maksamaan synneistään ja osa pääsee kuin koira veräjästä.
Juu, Hawthornen kieli on tosiaan melko koukeroista.
PoistaEn tiedä, onko kirjassa edes varsinaisesti mitään opetusta, mutta itse tulkitsin tämän niin, että synneistä voi vapautua vain jos elää täysin puhdasta ja ehkä jopa alistunutta elämää. Toisaalta, kaksikon karkaamissuunnitelma sekoitti vähän pakkaa, joten näin jälkikäteen ajatellen en ole ihan varma olivatko päätelmäni sittenkään niin järkeviä.
Tuo viimeinen kappale kommentistasi tiivistää kyllä sen verran hyvin omatkin ajatukseni, ettei minulla ole siihen lisättävää.
Ehkä vielä joskus tartun tähän suomenkielisenä painoksena ja yritän uudestaan, sinulla on kuitenkin sen verran hyviä puolustuspuheenvuoroja :)