Apinoiden Tarzan (Tarzan #1) - Edgar Rice Burroughs (1912)

Tarzan of the Apes
320 s.

Apinoiden Tarzan, pieni alkukantainen ihminen, joka kykkii isänsä tekemällä pöydällä - sileä, ruskea, alaston vartalo kumartuneena kohti kirjaa, jota se pitelee vahvoissa, hoikissa käsissään;  tuuhea, pitkä musta tukka lainehtii pitkin sen hienostuneen muotoista päätä alas kirkkaille, älykkäille silmille - näytti yhtaikaa sekä liikuttavalta että lupaavalta nuorelta - vertauskuvallinen hahmo, joka etsii tietä alkukantaisuuden synkästä yöstä kohti oppimisen valoa.

Enpä tiedä ketään, joka ei olisi kuullut Tarzanista.  Vaikka kirjoja ei olisi lukenutkaan, tämä liaaneissa roikkuva villimies on juurtunut populaarikulttuurin henkilögalleriaan siinä määrin, että tarinan tuntee ainakin pääpiirteittäin.  Kerrataanpa nyt vielä kuitenkin.  John ja Alice Clayton, lordi ja lady Greystoke, jätetään laivalla tapahtuneen kapinan seurauksena oman onnensa nojaan Afrikan länsirannikolle.  Näille syntyy poika, jonka naarasapina Kala kasvattaa omana pentunaan pariskunnan kuoltua ja joka nimetään Tarzaniksi.  Kala kuuluu siis Burroughsin itse keksimään hurjaan ja verenhimoiseen ihmisapinarotuun, jonka kielessä Tarzan tarkoittaa valkoista apinaa.

Tarzanin seikkailuja viidakossa seurataan lapsesta aikuisuuteen.  Tänä aikana opitaan muun muassa lukemaan ja kirjoittamaan itsenäisesti, taistellaan erilaisia viidakon petoja vastaan sekä yritetään selviytyä omassa laumassa.  Tarzan nimittäin tajuaa lopulta olevansa erilainen kuin laumansa apinat, ja alkaa kaivata omanlaistaan seuraa.  Toive toteutuu, kun rannikolle saapuu jälleen joukko valkoisia.  Näiden joukossa ovat muun muassa Tarzanin serkku, William Cecil Clayton, sekä Jane Porter.  Tästä alkaa sarja tapahtumia, joiden lomassa lukija jännittää paljastuuko Tarzanin henkilöllisyys tämän sukulaisille.

Muistan kuinka lapsena hypistelin kauniin valkoista Tarzan-sarjaa kirjastossa, mutta johtuen luultavasti paksun kovakantisen tiiliskivi-ulkonäön takia en koskaan lainannut niitä, vaan pysyttäydyin vain ohuissa tyttökirjoissa.  Sen sijaan tv-sarja Tarzan:  The Epic Adventures oli yksi suosikeistani, ja voin tässä rehellisesti myöntää että katsoin sitä enimmäkseen Joe Laran takia.  Ja ah, Johnny Weismullerin tähdittämät elokuvat, suuri rakkauteni!  Eli palatakseni tämän tekstin alkuun, Tarzanin tarina oli hyvinkin tuttu vaikka kirjoihin en olisikaan jaksanut keskittyä.

Nyt aikuisena tulee kiinnitettyä huomiota erilaisempiin asioihin.  Pystyin kyllä nauttimaan itse tarinasta ja antautua sen vietäväksi, mutta kyllähän Burroughs on aikansa lapsi mitä asenteellisuuteen tulee.  Afrikassa asuvat heimot kuvataan julmina, jopa hirviömäisiä piirteitä saavina ihmissyöjinä, kun taas Esmeralda, valkoisten musta palvelija, oli lähinnä lapsenomainen, hysteerinen ja tyhmä hermokimppu.  Nämä siis aika lailla kumoavat Burroughsin ajatuksen ihmisten välisestä veljeydestä, vai tarkoitetaanko tällä vain valkoihoisia miehiä?  Alice ja Jane taas olivat heikohkoja naishahmoja, jotka parhaimmillaankin hoitivat statistin virkaa, ja jotka eivät kuulemma osanneet ajatella järkevästi niin kuin miehet.  Oli myöskin käsittämätöntä, miten Tarzanin aristokraattiset vaistot olivat muka perittyjä, "luonnollinen tulos monen sukupolven mittaisesta, hienosta kasvatuksesta".  Herra Philander ja professori Porter puolestaan tarjosivat hieman tervetullutta kevennystä ja huumoria tarinaan.

Noh, tästä voi ehkä päätellä etten pitänyt kirjasta, mutta päinvastoin.  Tarina oli oikein mainio pulp-viihdepläjäys, vaikka loppu tuntuikin hieman liian kiirehdityltä ja päälleliimatun oloiselta.  Henkilökohtainen kiinnostus ei oikein riittänyt eläinten kanssa painimiseen, joten Janen saapuminen toi lisää mielenkiintoa, mutta kokonaisuudessaan hyvä seikkailukirja jonka seuraaviakin osia voisin jossain vaiheessa vilkaista.

* * *