30. syyskuuta 2014

Rikoksen jäljillä -kooste

MarikaOksa Oksan hyllyltä -blogista emännöi kesän ajan haastetta, jossa oli tarkoitus lukea rikosteemaista fiktiota. Dekkarit olivat entuudestaan tuttuja, mutta nyt tuli hyvä tilaisuus tutustua niihin vielä paremmin (erityisesti vanhempiin klassikkodekkareihin, joista pidän ehdottomasti eniten). Ajatuksena oli ensin lukea kasa Agatha Christietä, mutta löysinkin kaikkea muuta kiinnostavaa, muun muassa kolmisen vuotta omassa hyllyssä lymyilleen Wallacen dekkarin. Se olikin yksi parhaimmista Tenhusen, Doylen ja Petersin romaanien ohella, joista suurin osa oli uusia tuttavuuksia. Ihan mukavasti siis meni tämä haaste ja pääsinpä jopa ylimmälle tasolle eli arvuuttelemaan syyllistä. Dekkareiden parissa tulee jatkettua siis varmasti vielä myöhemminkin, vaikkei se ihan lempigenre olekaan. Ainakin lisää Raymond Chandleria olisi joskus tarkoitus lukea sekä Dashiell Hammettin Varjomies.

Hämärän huoneen arvoitus (1924) - Edgar Wallace
Kuka murhasikaan rouva Holmin? (2014) - Terttu Autere
Mustat kalat (1964) - Eeva Tenhunen
Neljän merkit (Sherlock Holmes #2) (1890) - Arthur Conan Doyle 
The Potter's Field (Chronicles of Brother Cadfael #17) (1989) - Ellis Peters
Keltaisen huoneen salaisuus (1907) - Gaston Leroux

24. syyskuuta 2014

Keltaisen huoneen salaisuus - Gaston Leroux (1907)

Le mystère de la
chambre jaune
280 s.
Herätelläänpä blogi taas vähitellen eloon. Olen ollut kirjastossa opiskelun jälkeen niin (kauhu)elokuvien lumoissa iltaisin, ettei mielenkiinto ole riittänyt paljon muuhun. Nyt haluan kuitenkin saada Ranska-haasteen kirjat kuntoon, joista loput ovat onneksi lyhyitä. Että viime hetken paniikin mestari tässä hei.

Tutustuin Joseph Rouletabilleen, kun hän oli pikkureportteri. - - - Hänen päänsä oli pyöreä kuin kuula ja luullakseni sen vuoksi hänen lehtimiestoverinsa olivat antaneet hänelle liikanimen, joka tuli pysymään ja jonka hän teki kuuluisaksi. Hän punoitti usein kuin tomaatti, oli vuoroin iloinen kuin peipponen ja vuoroin vakava kuin pappi. Miten hän oli niin nuorena - hän oli kuusitoista ja puolivuotias, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran - saattoi jo ansaita elantonsa lehdistössä? Sitä olisi voinut ihmetellä, jollei olisi ollut selvillä hänen alkuvaiheistaan. Hän oli tuonut Rue Oberkampfin paloitellun naisen jutussa - - - päätoimittajalle vasemman jalan, joka puuttui korista missä synkät jäänteet löydettiin. Poliisi oli etsinyt vasenta jalkaa turhaan viikon ajan ja nuori Rouletabille oli löytänyt sen viemäristä, jota kukaan ei ollut keksinyt tutkia.

Leroux'n Oopperan kummitus on hyvin tuttu, mutta Keltaisen huoneen salaisuus kiinnosti myös siksi, että rakastan niin sanottuja suljetun huoneen arvoituksia ja tämä on niistä ensimmäisiä. Agatha Christiekin ihaili romaania ja sanoi haluavansa yrittää kirjoittaa samantapaisen tarinan, mutta jotenkin on jäänyt sellainen kuva, että harvat nykyään tietävät kuka on Joseph Rouletabille. En nyt sanoisi rakastuneeni ensisilmäyksellä, mutta erilaisiin mysteerien ratkojiin on aina mukavaa tutustua, joten en siinä mielessä hävinnyt ollenkaan.

Rouletabille on siis ammatiltaan reportteri, mutta peittoaa silti aivotyöskentelyllään poliisivoimat. Amatöörietsivä lähtee ystävänsä Sanclairin kanssa Glandierin linnaan tutkimaan tapausta, jossa omistajan tytär Mathilde on yritetty tappaa. Keltainen huone oli lukittu sisäpuolelta, eikä murhaa yrittäneelle ollut mitään järkevää poistumistietä.

Rouletabillen pään muoto on Hercule Poirot'n lailla erikoinen ja itsekehu lentelee Sherlock Holmesin tapaan, mutta nuori ranskalainen ei silti tunnu erottuvan joukosta hirveän hyvin. Ehkä juuri siksi koko romaani ei ole kovin tunnettu, koska Rouletabillelta puuttuvat sellaiset ominaisuudet, jotka tekisivät hahmosta muistettavan?

Kerronnassa taas Leroux'n reportteritausta näkyy hieman liian analyyttisena pohdiskeluna milloin mistäkin arvoitukseen liittyvästä, eivätkä henkilötkään vaikuta kovin eläviltä. Leroux kuitenkin halusi selvästi erottautua muista rikoskirjailijoista tekemällä itse rikoksesta näennäisesti mahdottoman. Loppuratkaisukin onneksi palkitsee, kun on siihen asti kestänyt sivutolkulla jahkailua. Pari kohtausta onnistui myös jännittämään kun murhaajan pidättäminen oli jo lähellä, ja kihlaparin tieto murhaajasta oli ratkaisu joka yllätti muun muassa toimivuudellaan.

Ei siis yhtään pöllömpi jatko rikoskirjallisuuden jalanjäljillä matkaamiselle, joskin lopuksi pitää antaa hiukan pyyhkeitä suomennokselle. Lukukokemukseeni harvoin vaikuttaa suomennoksen taso, mutta tässä tapauksessa harkitsin muutaman kerran englanninnokseen vaihtamista. Kirjoitusvirheitä oli runsaasti ja lauserakenteet, taivutukset sekä sanavalinnat sen verran omituisia, ettei niitä voi laittaa alkuteoksen koukeroisuuden piikkiin. Tekstissä oli kuitenkin sen verran kiireen tuntua, että ehkä tässä oli The Crime Corporation -kustantamollakin osansa.

* * *

Suomentaja: Heikki Kaskimies
Osallistuu haasteisiin: Vive la France! ja Rikoksen jäljillä