31. heinäkuuta 2015

Klassikkohaaste, osa 1: Rautatie - Juhani Aho (1884)

121 s.
Rautatie … vaikka eihän siitä oikein tahtonut selvää saada, minkälainen se oli, vaikka kuinka olisi ajatellut ja arvellut … Ja kuitenkaan Matti ei saattanut olla sitä ajattelematta, mutta ajatellessaan hän oli taas ihan omiin ajatuksiinsa sekaantua. Se oli milloin minkin näköinen. Välistä oli siitä selvän saamaisillaan, mutta sitten se muuttui. Se oli ensiksikin semmoinen, että oli kuin olisi ollut tuossa silmien edessä nelipyöräiset vaunut, joissa oli isot pyörät ja pienet pyörät, ja ne tahtoivat aina näyttää samanlaisilta kuin ne rovasti vainajan vanhat vaunut. Ja niiden edessä näytti olevan kaksi hevosta, kuomin alla sitten rovasti ruustinnansa kanssa ja vastapäätä nuori herra ja ryökkynät; kuskipukilla istui kuski, kädet ojona, ja kuskin vieressä Matti, pienenä poikana, joka vähän pelkäsi ja piteli käsillään kiinni.—

Maailmassa on vielä niin paljon lukemattomia klassikoita, joko tuttuja tai ihan uppo-outoja nimiä, että niihin saisi kulutettua koko loppuelämänsä jos aikoisi lukea ihan kaikki. Itselläni on blogissakin lista niistä minulle tärkeimmistä, joiden kannet haluaisin vielä joskus avata. Ompun blogista löytyy tänään kasa linkkejä, joiden takaa avautuu mennyt maailma. Päätin hetken harkinnan jälkeen osallistua, mutta aloitin helpommasta päästä, eli Ahon lyhyestä esikoisromaanista. Jätin kuitenkin lukemisen viime tippaan, ja kylmä hiki alkoi nousta otsalle kun lukuohjelmani alkoi temppuilla ja hävitti kaikki lataamani kirjat, mukaan lukien keskeneräisten kaikki alleviivaukset ja muistiinpanot.

Rautatie itsessäänkin jarrutteli alkupuoliskonsa aikana. Edestakaista jaarittelua, ympäripyöreää jahkailua, teksti kiertää kehää kuin Liisan rukki. Ei luoja. Matin ja Liisan pirtissä nukutaan, syödään, haukotellaan, poltellaan, kinastellaan. Yleensä realismi on parhaimmillaan ajatuksia herättävää sekä hyvällä tavalla karkeaa, mutta Rautatie on pahimmillaan vain pintapuolista ja yksitoikkoista arkiaskareiden luettelointia.

En kuitenkaan luovuttanut. Kai nyt näin lyhyen kirjan pystyy tempaisemaan läpi tahdonvoimalla jos muut ovat lukeneet haastetta varten tiiliskiviä?

Ahon kuvaus pääseekin oikeuksiinsa (aivan liian vähäisessä) luontokuvauksessa. Varsinkin ensimmäisen kappaleen alku hengittää nurkassa paukkuvaa pakkasta, korpimetsän hiljaisuutta ja tupien tulisijojen lämpöä. Kun Lapinlahdelle on ilmestynyt rautatie, se tunkeutuu vaivihkaa Matin ja Liisan arkielämään. Uni häiriintyy ja asiasta kinastellaan, kunnes rautatiestä kasvaa lähes myyttinen abstrakti asia, joka vetää hitaasti mutta varmasti puoleensa. Matin ja Liisan taipumus peitellä omaa naiiviutta ja tietämättömyyttä on hyvin tuttua vielä tänä päivänä.

Aika ei ole staattinen. Uusia keksintöjä tulee, käytännöt muuttuvat, maisema muuttuu. Mikään ei pysy samana, ja jotkut tempautuvat tahtomattaan mukaan kun jotkut istuvat rohkeasti kyytiin ja antavat nykyajan puksutella eteenpäin. Matti ja Liisa eivät uskalla myöntää toisilleen ja muille olevansa pelokkaita. Uteliaisuus ei tunnu mukavalta, koska suuren ja mahtavan rautatien kohtaaminen aiheuttaa lopulta vain pettymyksen. Junaakaan pariskunta ei taida ikinä täysin ymmärtää (aluksi Matti luulee sen tarkoittavan tavallisia vaunuja, joita vetää halkoja syövät hevoset). Sää (ja mieli) kuitenkin kirkastuu lopulta: "loristen laski sula vesi yönsä päivänsä rinteitä pitkin, riipaisi kerrassaan kaikki hanget ja nietokset pelloilta ja aitovarsilta alas alankoihin ja notkomaille, joissa lahnankukkia sitten sadoittain sikisi puronvarsille, ja tuore kesänurmi siellä täällä viherteli".

Moni asia pelottaa, mutta lopulta ne eivät välttämättä olekaan aivan niin elämää hallitsevia kuin on luullut. Aho vaikuttaa olevan puolueellinen maalaisten elämäntavalle, mutta ehkä muutoksen kanssa voi sittenkin elää kun on ensin saavuttanut mielenrauhan. Junan rautainen ja koliseva hahmo ei jyrääkään kaikkea alleen niin kuin se eräälle lehmälle teki.

Ehkä minäkin pystyn hyväksymään sen, että Aho tuntuu etsivän esikoisessaan vielä omaa tyyliään.

Osallistuu haasteeseen: Ompun klassikkohaaste, Maalaismaisemia ja Klassikot

15. heinäkuuta 2015

Kirja + elokuva: Satayksi dalmatiankoiraa - Dodie Smith (1956) + elokuva Aristokatit (1970)

The Hundred and
One Dalmatians
190 s.
Not long ago, there lived in London a young married couple of Dalmatian dogs named Pongo and Missis Pongo. (Missis had added Pongo’s name to her own on their marriage, but was still called Missis by most people.) They were lucky enough to own a young married couple of humans named Mr. and Mrs. Dearly, who were gentle, obedient, and unusually intelligent—almost canine at times. They understood quite a number of barks: the barks for “Out, please!” “In, please!” “Hurry up with my dinner!” and “What about a walk?” And even when they could not understand, they could often guess—if looked at soulfully or scratched by an eager paw. Like many other much-loved humans, they believed that they owned their dogs, instead of realizing that dogs owned them. Pongo and Missis found this touching and amusing and let their pets think it was true.

Niin kuin monet muutkin lapset, tutustuin näihin pilkullisiin koiriin Disneyn elokuvan kautta. Kissaihmisenä en pitänyt 101 dalmatialaista (1961) -elokuvaa ihan yhtä suuressa arvossa kuin Aristokatteja (1970), mutta päätin silti katsoa jos alkuperäisessä teoksessa olisi jotain samantyyppistä viehätystä kuin siinä loppuunkulutetun VHS-kasetin rahisevassa kuvassa.

Satayksi dalmatiankoiraa on tosiaan hurmaava ja suloinen lukijaa kuitenkin aliarvioimatta, ja nimenomaan aliarviointi on se joka useimmiten ärsyttää eniten joissain lastenkirjoissa. Dearlyn perhe kävelyllä kokki ja hovimestari perässään, pahamaineinen Cruella de Vil joka aikoinaan erotettiin koulusta musteenjuonnin takia ja nyt peittää kaiken ruoan pippurilla sekä rakastaa tulta, Jasper ja Saul joiden lempisarja on What's My Crime? ja haaveilevat siihen osallistumisesta (parodia What's My Linesta, jota suosittelen vilkaisemaan Youtubesta jos tietovisailu ja menneen maailman julkkikset kiinnostavat), koirat ja niiden erilaiset persoonallisuudet jne.

Dearlyn perhe voi aluksi vaikuttaa vähän liian täydelliseltä ja imelältä, mutta he ovatkin lopulta aidosti miellyttäviä ihmisiä (ja koiria). Cruella on liioiteltu karikatyyrimainen pahis kaikessa paholaismaisuudessaan, mutta jotenkin se vain toimii. Lapset varmaankin pitäisivät häntä enemmänkin hauskana kuin liian pelottavana, vaikka Cruella tosiaan on erittäin paha. Koirien elämä näyttäytyy salaperäisenä kirjan ihmisille, mutta lukijalle ikään kuin kuiskutellaan kaikki niiden salaisuudet ja näin pääsee kannustamaan Pongoa tämän pelastusoperaatiossa. Alusta asti tietää kaiken sujuvan parhainpäin, mutta ikinä ei tiedä keitä pelastustiimi kohtaa matkallaan. Pikku Tommy edustaa kaikkia niitä, jotka pelkäävät tuntematonta: tämä käyttäytyy huonosti vain siksi, ettei ole ikinä tutustunut koiriin. On niin helppoa olla vähättelevä sellaisia kohtaan, joita ei elämässään ole kohdannut.

Aikuisen silmin lukiessa toisaalta näkee esimerkiksi asenteen perhe-elämää kohtaan: Missis Pongo on hellä ja äidillinen mutta myös aika tollo (muut henkilöt nauravat kun Missis ei osaa selitystenkään jälkeen erottaa vasenta ja oikeaa jne.), kun taas Cruella on tyylikkäästi pukeutunut mutta paha ja erittäin huono kodinhengetär. Rinnastuksen huomaa helposti, mutta en usko sen olevan suuri ongelma kun ottaa huomioon miten herra Dearly huolehtii pennuista niiden synnyttyä tai kuinka rohkeaksi Missis pikkuhiljaa tulee yrittäessään pelastaa pentunsa. Kirjassa on itse asiassa useita kohtia, joista näkyy miten Smith lähti aivan päinvastaiseen suuntaan asenteissaan mitä voisi julkaisuajankohdan puolesta luulla.

Satayksi dalmatiankoiraa on lämminhenkinen ja hyvällä tavalla hullunkurinen, mutta ei kuitenkaan onnistunut ihan täysin voittamaan minua puolelleen. Siinä ei ole sellaista särmää, jota lastenkirjallisuudesta etsin, enkä ole hirveän kiinnostunut eläinten seikkailuista ylipäätään (vaikka rakastankin älyttömän paljon eläimiä; yksityinen eläintarha olisi aika jees). Kesäpäivään tämä oli silti ihan mukava ja kevyt luettava ja kirjassa tavattavat eri (koira)persoonat ovat aika hauskoja. Yksittäisistä kohtauksista erityisen merkillepantavia ovat esimerkiksi koskettava aavekoirakohtaus sekä se kun koirat vaeltavat kirkkoon, ja jonka myötä Cruella de Viliä alkaa ajatella vähän toisesta näkökulmasta. Kirjan puolesta puhuvia seikkoja on siis jonkin verran, mutta minua se ei ihan kokonaan tavoittanut. Jos Smithillä kuitenkin on samanlainen lähestymistapa ja kirjoitustyyli Linnanneidon lokikirjassa (1948), niin odotan kyllä innolla sen lukemista.

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

- - - -

Arvion jätin tällä kertaa muhimaan muutamaksi päiväksi luonnoksiin, koska sain päähäni katsoa nuo alussa mainitsemani elokuvat. Muutama sana siis vielä niistä, ja ehkä innostun tulevaisuudessa useamminkin vertailemaan filmatisointeja alkuperäisteosten kanssa.

101 DALMATIALAISTA (1961)
Ohjaajat: Clyde Geronimi, Hamilton Luske, Wolfgang Reitherman
Pääosissa (äänet): Rod Taylor, Cate Bauer, Betty Lou Gerson, J. Pat O'Malley

Pongo: My story begins in London, not so very long ago. And yet so much has happened since then, that it seems more like an eternity.

Näin jälkeenpäin ajatellen pidin näistä elokuvista ehkä osittain animaatiotyylin takia. Halvalla xerografia-tekniikalla toteutettu luonnosmaisuus tuo elokuviin vähän rosoisuutta (ykkössuosikkini xerografian kulta-ajalta on ehdottomasti Basil Hiiri, mestarietsivä (1986)), ja nykypäivän animaatioista Sylvain Chomet'n sympaattinen tyyli muistuttaa näitä eniten. Boheemi poikamieselämä vaihtuu Pongolla ja tämän omistajalla perhe-elämään, mutta sama maanläheinen tunnelma jatkuu silti alun jälkeenkin. Lapsena en kiinnittänyt huomiota ollenkaan tapahtumapaikkaan, mutta nyt alkuperäiskielellä oli hauska kuunnella cockneyta puhuvia pahiksia ja muita hieman hienostuneempia aksentteja.

Lontoo olisi voinut vähän enemmänkin näkyä tarinassa, mutta ymmärrän kyllä että lastenelokuvassa halutaan keskittyä enemmän juoneen, ja tässä olikin muutettu sitä vähän virtaviivaisemmaksi. Cruellan taustaa ei juurikaan selitetty ja jostain syystä Saulin nimi oli muutettu Horaceksi. Muutokset olivat kaikki silti ymmärrettäviä ja hyviä päätöksiä (laajempi henkilö- ja tapahtumakaarti olisi tehnyt elokuvasta sekaisemman), eivätkä ne paljoa vaikuttaneet katselukokemukseen, vaikka lapsuuden kirkassilmäisyys olikin suurimmaksi osaksi hävinnyt enkä ihan samoille kohdille naurahtanut kuin aikoinaan.

Virkistävää että Disney halusi tehdä välillä lämminhenkisiä eläinelokuvia prinsessasatujen sijaan, ja koirien ilmeikkyys olikin yksi elokuvan parhaista puolista. Ääninäyttelijät olivat kaikki erittäin ammattitaitoisia, erityisesti Hitchcockin Linnuissa (1963) pääosaa esittänyt ja tässä Pongon äänenä toiminut Rod Taylor. Kaunotar ja Kulkuri esiintyvät elokuvassa cameorooleissa, mutta en ollut tarpeeksi tarkkasilmäinen bongaamaan niitä kuvasta, vaan luin asiasta vasta jälkeenpäin.

ARISTOKATIT (1970)
Ohjaaja: Wolfgang Reitherman
Pääosissa (äänet): Phil Harris, Eva Gabor, Roddy Maude-Roxby, Dean Clark, Liz English,, Gary Dubin

Marie: Ladies don't start fights, but they can finish them!

Kaikki edellä sanomani pätee oikeastaan myös tähän. Animaatiotyyli viehättää jälleen, ja verrattuna esimerkiksi Prinsessa Ruususen (1959) kulmikkuuteen, on xerografiassa enemmän lämpöä ja sielua. Tosin elokuvatkin ovat aika erilaisia. Siinä missä koirien maailma sijoitettiin boheemiin Lontooseen, asuvat Aristokattien kissat pariisilaisessa hienostokorttelissa. Hovimestarin yritettyä hankkiutua perinnön saavista kissoista eroon, ne ajautuvat erilaisiin seikkailuihin O'Malleyn kanssa. Animaatio taipuu niin palatsimaisiin asuntoihin kuin räkäisiin sivukujiinkin Pariisin laitamilla. Täällä kuullaan tanssijalan vipattamaan saava kappale Ev'rybody Wants to Be a Cat. Muilta osin soundtrack ei ole ikimuistettava, mutta tuo yksi ilahdutti aikoinaan kerta toisensa jälkeen. Mitä taas kissoihin tulee, niin pennut olivat edelleen syötävän suloisia ja O'Malley ihana kujakatti.

- - - -

Yleensä Disneyn elokuvat ovat monessakin suhteessa ongelmallisia (esimerkiksi alkuperäisteoksiin vertailtaessa), eikä animaatio ihan kaikissa vakuuta, mutta nämä kaksi eläimiin keskittyvää elokuvaa ovat mukavan hyväntuulisia ja tyyliltään mutkattomia. Onneksi ei tarvinnut yhtään katua näiden katsomista, koska kyllä sitä lapsuuden taikaa oli vielä jäljellä.

8. heinäkuuta 2015

Rosmersholma - Henrik Ibsen (1886)

Rosmersholm
128 s.
Kroll 
I never knew, till yesterday evening, that it was a case of an apostate man and an "emancipated" woman living together.
Rosmer 
Ah! So then you do not believe in any purity of life among apostates or emancipated folk? You do not believe that they may have the instinct of morality ingrained in their natures?
Kroll 
I have no particular confidence in the kind of morality that is not rooted in the Church's faith.

Ibsenin näytelmät ovat minulle ongelma. Ne eivät ikinä vetoa minuun ihan niin paljon kuin haluaisin, vaikka niissä periaatteessa onkin paljon sellaista minkä perusteella niistä pitäisin - siis teoriassa. Näytelmät ovat tietysti parhaimmillaan silloin kun ohjaaja ja näyttelijät puhaltavat niihin henkeä ja eri produktiot tulkitsevat tietyt kohtaukset eri tavoin. Ibsenin näytelmät eivät kuitenkaan saa haluamaan nähdä niitä edes lavalla.

Rosmersholma ei oikeastaan ole poikkeus, mutta pidin siitä enemmän kuin edellisistä lukemistani. Näytelmän läpi kannetaan Valkoisia Hevosia, menneisyyden haamuja, ja tematiikka vaihtelee politiikasta avioliittoon. Syvyyttä olisin kuitenkin kaivannut lisää eikä dialogikaan ole erityisen mieleenpainuvaa. Ehkä jos näytelmä olisikin keskittynyt vielä enemmän johonkin tiettyyn asiaan ja sitä olisi sitten laajennettu? Neljäs näytös pilasi tunnelman ja edelliset näytökset totaalisesti. Hölmöä, epäuskottavaa ja äkkinäistä. Zolan romaanissa loppuratkaisu varmaan toimisikin, mutta ei valitettavasti Ibsenin käsittelyssä. Melkein kuin se kuuluisi kokonaan johonkin toiseen näytelmään.

Se jossa Ibsen kuitenkin onnistuu on Johannes Rosmersholmin luonnehdinnassa. En ihan tuntenut tämän epätoivoa tai painostavaa menneisyyden läsnäoloa, mutta oli mielenkiintoista seurata Rosmersholmin kamppailua perinteisen kristinuskoisen aristokraattiuden ja liberaalimman sekä mahdollisesti onnellisemman elämäntavan välillä. Rebecca on toinen hyvin kehittyvä henkilöhahmo, joka päätyy sekä sosiaalisen että poliittisen tason katalyytiksi. Hitaasti etenevä tarina paljastaa vähitellen henkilöiden naamioiden takana piilevät salaisuudet ja epävarmuus korvautuu pettymyksellä ja tragedialla. Kunpa lähestulkoon koomista loppua ei olisi olemassakaan.

Osallistuu  haasteeseen:  Kirjallinen retki Pohjoismaissa

2. heinäkuuta 2015

The Complete Tales from the Crypt - William M. Gaines et. al. (1950-55)

960 s.
Muutama vuosi sitten löysin samannimisen HBO:n sarjan ja rakastuin ensisilmäyksellä. Jokaisen jakson esittelevä ja päättävä naseva ja (kirjaimellisesti) mätä Crypt Keeper, tarinoiden shokeeraavat juonenkäänteet, häpeilemättömän sensuroimaton sisältö ja kaikki tutut nimet sekä kameran takana että sen edessä. Miten olisi Arnold Schwarzeneggerin, William Friedkinin tai John Frankenheimerin ohjaama jakso? Vai haluaisitko nähdä kuinka Judd 'Bender' Nelson antaa Christopher 'Teräsmies' Reevelle epäilyttävän pihvireseptin (pääosassa myös kukapa muukaan kuin Meat Loaf)? Tai katsoa kuinka Roger Daltrey juonittelee Steve Buscemin päänmenoksi (kyseisessä jaksossa myös loistava body horror -kohtaus)? Sarjassa on niin monta hyvää ja surrealistista jaksoa, että olen jo unohtanut puolet eikä kaikkia joka tapauksessa kannata tässä luetella. Koko sarja on kuitenkin nähtävillä Youtubessa!

Joka tapauksessa, kun sarjakuvat ja myöhemmin myös 1950-luvun sarjakuvat tulivat tutuiksi, mietin olisiko korkea aika katsoa josko Tales olisi sarjakuvanakin yhtä hyvä kuin tv-sarjana. Olihan se. Päähenkilöillä tuntuu olevan hinku turvautua tappamiseen heti kun jostain tyypistä täytyy päästä eroon, mikä tietysti johtaa erinäisiin tilanteisiin, joissa esim. tarinan roistolle käy huonosti mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.


Peruselementit ovat pitkälti samoja: Crypt Keeper (tv-sarjan mukaan kaksipäisen sirkusfriikin ja 4000-vuotiaan muumion jälkikasvua) kutsuu lukijoita "kiddies"-nimityksellä, laimeat mutta samanaikaisesti hauskat sanaleikit (erään tarinan kertojana toimiva kuollut mies on "haamukirjoittaja", nainen joka mädäntyy lopussa "would have been a rotten actress anyway" jne.) sekä tarinoiden lopussa tapahtuva juonenkäänne. Erilaiset näkökulmat toimivat hyvin sarjakuvaformaatissa, esimerkiksi yhdessä tarinassa nähdään tapahtumat päähenkilön näkökulmasta, ja lopussa selviää miksi vastaantulevien ihmisten ilmeet olivat niin kauhistuneita.


Sarjakuvan erot tv-sarjaan eivät ole kuitenkaan negatiivisia. Crypt Keeperin ja muiden isäntien selostukset tarinan tapahtumista eivät toimisi audiovisuaalisessa formaatissa, mutta tässä niillä kuljetetaan juonta sujuvasti eteenpäin iltasatumaiseen tyyliin. Tarinoissa on runsaasti karmeita tapahtumia, mutta suurin osa väkivallasta kuitenkin tapahtuu ruutujen ulkopuolella. Jauheliha näkyy, mutta ei itse jauhaminen. Tämä lisää draamaa ja jännitettä kun lukija odottaa suurta paljastusta. Ainoat asiat, joista en suuremmin välittänyt, oli Crypt Keeperin ulkonäkö (ikääntyneen rokkarin näköinen vanha mies luurankomaisen ruumiin sijaan) ja vierailevat isännät. Nämä olivat nyt kuitenkin aika pieniä juttuja, ei mitään mistä ei pääsisi yli.


Tarinat voivat olla ajoittain melko kliseisiä ja 50-luvun ajatusmaailma aiheuttaa välillä hihitystä, mutta nämä ovat vain osa hupia. Tales from the Crypt ei ihan päädy "niin huono että on jo hyvä" -osastolle, koska tämä on aidosti hyvä sarjakuva, mutta yleinen sävy on silti vanhojen kauhusarjakuvien tyyliin erikoinen ja aiheuttaa paljon huvitusta. Tarinoiden kaavamaisuus (esittely, juoni etenee, tarina päättyy yllättävällä juonenkäänteellä, päätös) voi tuntua jossain vaiheessa tylsältä, mutta nämä ovat kuitenkin sen verran koukuttavia, että kerran kun pääsee imuun ei saa tarpeekseen. Antologiamuoto kuitenkin antaa kivasti periksi, joten jos ei ehdi tai jaksa lukea kovin paljon kerrallaan, voi vain niin sanotusti maistella pari tarinaa. Piirroksetkin ovat hienoja, varsinkin jos väritys on osunut nappiin.

Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Arkkitehtuuri)