28. lokakuuta 2013

Laura Palmerin salainen päiväkirja - Jennifer Lynch (1990)

The Secret Diary
of Laura Palmer
184 s.
Tarkkaan tutkittuani olen löytänyt sisimmästäni jotain mikä ilmoittaa että on jo melkein liian myöhäistä, että silmäni eivät ole viisitoistavuotiaan tytön silmät: sellaiset silmät on ihmisellä, joka ei ole uskaltanut katsoa ympärilleen eikä kysellä yksinkertaisimpiakaan asioita.  Minun sieluni, niin ääni jatkaa, ei ole sellaisen nuoren tytön sielu, joka kuvittelee että elämä on kasa lämpimiä villapaitoja, kun kylmät puhurit pyyhkäisevät yli.
  Kuulen varoituksen että sielu jossa asustan kuuluu jollekulle, joka tietää elämästä liikaa, tietää että se päättyy useimmiten varoituksitta.  Että elämä jakelee meille iskuja, vaatii meitä haaveilemaan, vaikka siitä ei itse asiassa ole mitään hyötyä.  Jättää sanomatta että kohtaloni on kirjoitettu lähtemättömästi tähän planeettaan.  Se sielu tietää.

Kuvitteellinen Twin Peaksin pikkukaupunki Washingtonin osavaltiossa on jäänyt lähtemättömästi monen televisiokatsojan mieleen paikkana, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja jonka asukkaat ovat enemmän tai vähemmän omalaatuisia.  Nähtyäni jokin aika sitten tv-sarjan esiosaksi tarkoitetun elokuvan Twin Peaks: Fire Walk with Me (1992), oli seuraava looginen askel syventyä Lauran elämään vielä hänen päiväkirjansa verran.  Aluksi kirjallinen muoto tuntui oudolta, koska sarjassa visuaalisuus ja musiikki ovat niin iso osa tarinaa, mutta sain kuitenkin lopulta ihan hyvin kiinni tunnelmasta.

David Lynchin tytär jatkaa naamioiden teemaa.  Pikkukaupungin rauhallisuus ja näennäinen säädyllisyys näyttäytyy Lauran maailmassa sirpaleisena, valheellisena ja tukahduttavana.  Seksuaalisuuden herääminen ja siitä nauttiminen on jotain mystistä ja pahaa, josta Laura uskoo ansaitsevansa rangaistuksen.  Hyvän ihmisen idealistisen kuvan tavoittelu kuitenkin epäonnistuu kerta toisensa jälkeen, ja turtumus voittaa eikä kokaiinikaan auta asiaa.  Itsetuhoinen kierre päättyy julmasti, kuten sarjan nähneet tietävät.

Twin Peaksin maailmaan kuuluvat kaiken taustalla häilyvä pimeys, pöllöt, unet ja salaperäiset miehet, jotka toistuvat myös tässä.  Erilaiset tilat kuten Lauran huone, motellihuone ja metsämökki ovat kaikki ahdistavia klaustrofobisia paikkoja, jonne ei pääse turvaan vaan joiden nurkissa vaanii oma syyllisyydentunne ja BOB.  Suurin osa sarjan hahmoista vilahtavat vain sivulauseissa, ja ainoastaan Lauran elämässä ratkaisevat henkilöt ovat mukana merkinnästä toiseen.  Sarjan omintakeinen huumori myös ymmärrettävästi puuttuu, enkä sitä oikeastaan kaivannutkaan, koska sitä oli Lauran elämässä hyvin vähän.

Muutamia asioita mietin liittyen yleisesti Twin Peaksiin, ja sitä ympäröivään elokuvaan ja kirjallisuuteen, joita ehkä muutkin fanit ovat pohdiskelleet.  Ensinnäkin, meneekö Lauran mysteeri pilalle, kun tämän läsnäolo ja elämän vaiheet tulevat konkreettisiksi, eivätkä ole enää taustalla?  Mielestäni ei.  Mietin jo aikoinaan ensimmäisen kerran sarjan nähtyäni, miten mielenkiintoista olisi tietää Laurasta lisää.  En silloin vielä tiennyt tästä päiväkirjasta tai ylipäätään mistään aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta, ja voitte kuvitella hihkumiseni kun niihin törmäsin.  Jos siis jollekin Lauran mystifiointi on se juttu, niin kannattaa pysyä tästä kaukana.

Entä saavatko tv-sarjaa tuntemattomat tästä jotain irti?  En ole ollenkaan varma, mutta olisi kiva kuulla heidän mielipiteitään, ja millaisena he Lauran elämän ja ongelmat tulkitsevat.  Tässähän ei paljasteta suoraan erästä Lauran elämän tragediaa, josta luultavasti kaikki alkoi, vaan siitä annetaan vain vihjeitä, joten mitenköhän hyvin tuo asia luetaan rivien välistä, en tiedä.  Toisaalta voidaan kysyä, saavatko fanit tästä sitten jotain lisäarvoa?  Päiväkirja on vahvasti kytköksissä sarjaan kuitenkaan toistamatta sitä, joten siinä mielessä kyllä, vaikka Goodreadsista luinkin sen sisältävän joitain epäloogisuuksia.  Minä en huomannut mitään, mutta sarjan viimeisimmästä katselukerrasta on jo jonkin verran aikaa.

Kokonaisuudessaan kirja on realistinen nuoren tytön  ja myöhemmin nuoren naisen päiväkirja, jonka alkusivut eivät tietenkään ole mitään Nobel-tasoa (kenen olisi siinä iässä?), vaan perusselostusta päivän tapahtumista ja omista tunteista.  Kun tietää, mitä Lauralle tapahtui, etenkin juuri tämä alkupuoli hohkaa aavemaisuutta ja surumielisyyttä.  Tapahtumien kärjistyminen tuntuu kuitenkin uskottavalta, ainakin oman tiedonmääräni valossa.  Itse sarjastahan saa jokaisella katselukerralla irti jotain uutta, ja tunnelmakin on aivan pettämätön, mutta näköjään sarjan ulkopuoliset tuotteetkin ovat katsastamisen arvoisia.  En ehkä ostaisi tätä omaan kirjahyllyyn, mutta silti ehdottomasti ainakin yhden lukemiskerran arvoinen.

* * *

Suomentaja:  Irmeli Ruuska

26. lokakuuta 2013

The Were-Wolf - Clemence Housman (1896)

108 s.
The stranger stood in the doorway motionless, one foot set forward, one arm flung up, till the house-mistress hurried down the room; and Sweyn, relinquishing to others the furious Tyr, turned again to close the door, and offer excuse for so fierce a greeting. Then she lowered her arm, slung the axe in its place at her waist, loosened the furs about her face, and shook over her shoulders the long white robe--all as it were with the sway of one movement.  - -  Sweyn and his mother led the stranger to the hearth without question or sign of curiosity, till she voluntarily told her tale of a long journey to distant kindred, a promised guide unmet, and signals and landmarks mistaken.

Lämmin takkatuli, tuulen ujellus savupiipussa.  Joukko talonpoikia on kokoontunut samaan taloon viettämään talvi-iltaa puhdetöiden ja keskustelun merkeissä.  Iloisesta seurueesta tulee kuitenkin varautunut, kun ulko-oven takaa kuuluu ääniä, jotka rukoilevat vuorollaan päästämään sisään.  Oven takana ei kuitenkaan ole ketään.

Suffragettina eli naisasianaisena vaikuttanut Housman (vastusti muun muassa veroja ja joutui sen takia vankilaan) vei hetkeksi pimeinä iltoina kerrottujen kansantarinoiden maailmaan.  Christian ja Sweyn ovat veljeksiä, jotka ajautuvat törmäyskurssille kun Sweyn rakastuu kauniiseen ja uljaaseen turkkeihin verhoutuneeseen naiseen, jonka Christopher uskoo olevan ihmissusi.  Sweyn pitää veljensä aivoituksia tietenkin naurettavina, mutta lopulta Christopher näyttää mitä tosi rakkaus on.

Tarina vaikuttaa pidennetyltä ja tyylikkäästi kirjoitetulta kansantarinalta, jonka lyhennetty versio sopisi täydellisesti ihmissusilegendojen joukkoon.  Alkukohtauksessa on käyty myös monissa saduissa nähtävää toistoelementtiä, joka kauhutarinassa rakentaa sopivasti jännitystä, kun odottaa kuka tai mikä sieltä oven takaa oikein tulee.  Toisaalta, lopussa juntataan lukijan päähän ilmiselvää viittausta Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen, jottei vain kenelläkään jäisi uskonnollinen allegoria huomaamatta.  Onneksi se on vain pieni ärsytyksen aihe, ja sitä edeltävä (yllättävän väkivaltainen) takaa-ajokohtaus korvaa sen aika hyvin.  Pystyin melkein kuulemaan luiden rutinan korvissani.  Monissa saduissakin on paljon väkivaltaa, mutta tässä pysähdyttiin hieman kauemmaksi aikaa kuvailemaan.

Mitä tulee ihmissusiin, olen aina ollut enemmän viehättynyt vampyyreihin.  Luettuani Sabine Baring-Gouldin The Book of Werewolves (1865) -teoksen, aloin vihdoinkin ymmärtää otuksien viehätyksen.  Pidän ilmeisesti eniten tällaisista vahvasti kansantaruihin nojaavista tarinoista.  Olen nähnyt sen verran korneja ihmissusielokuvia, etten uskonut niiden mahdollisuuteen mielenkiintoisina mytologisina olentoina.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

23. lokakuuta 2013

E.T., muukalainen avaruudesta - William Kotzwinkle (1982)

E.T.  the Extra-Terrestrial
in his adventure on earth
246 s.
He astuivat luukusta sisään tuon ihastuttavan koristeen uumeniin, jotka täytti pastellinvärinen hehku.  He jatkoivat matkaa pitkin käytäviä piittaamatta ympärillä sykkivistä tekniikan ihmeistä, aina aluksen sisimpään ihmeeseen asti: jättimäiseen temppeliin, joka oli tulvillaan maapallon kasveja.  Tämä mahtava kasvihuone oli aluksen ydin, sen tarkoitus, sen erikoisuus.  Täällä oli lootuksia Intian laguuneista, saniaisia Afrikan sademetsistä, pikkuruisia marjoja Tiibetistä ja karhunvatukkapensaita takametsien teiden varsilta.  Täällä oli itse asiassa näyte maan jokaisesta kasvista tai ainakin melkein jokaisesta, sillä työ ei ollut vielä lopussa.

E.T. (1982) on jollain tapaa ehkä yksi amerikkalaisimmista elokuvista ikinä.  M&M -karkit ja Halloween yhdistettynä ulkoavaruuden olioihin sekä hallituksen miehiin toimivat kaikki yhdessä.  Nykyään Steven Spielbergin tuotanto aiheuttaa minussa lähinnä hylkimisreaktion, mutta olin utelias kirjan suhteen.  Kaikkihan varmasti tietävät tarinan maan päälle laskeutuvasta avaruusaluksesta, jonka miehistöstä yksi jää jälkeen.  Olento onnistuu ystävystymään Elliottin kanssa, josta tietenkin seuraa runsaasti hämmennystä.

Kun olin tyytyväisenä laittanut tämän varaukseen kirjastosta, huomasin kirjan olevan Melissa Mathesonin käsikirjoitukseen perustuva tekstiversio elokuvasta eikä suinkaan alkuperäisteos, jonka pohjalta olisi tehty elokuva.  Suhtaudun tällaisiin romaaneihin vähän ennakkoluuloisesti, mutta ei lukukokemus niin huono ollutkaan.  Muistikuvani elokuvasta ovat hatarat, mutta käsittääkseni romaani avaa ihan eri tavalla olion kokemusmaailmaa.  Tämä tekee virhearvion poiketessaan tehtävästään kasvitieteilijänä.  Ihmisten asumusten ikkunoista paistavat valot houkuttelevat kuin tulikärpäset ja saavat olion rinnan sydänvalon loistamaan kirkkaammin kuin koskaan.

Olion ajatukset syventävät tarinaa, kun saa tietää mitä tämän pään sisällä liikkuu, eikä pidä tätä vain jonain hupsun näköisenä avaruusolentona.  Kamppailu toisen planeetan outojen tapojen keskellä ilman syvällistä yhteyttä maailmankaikkeuteen saa myös hauskoja sävyjä energisoivista M&M-karkeista, kuumemittaritempusta, Halloween-asusta, Dungeons & Dragons -roolipelin rituaalien ihmettelystä ja tuntemattomasta keltaisesta nesteestä, jota myös olueksi sanotaan.

Koko Elliottin perheen talon ilmapiiri muuttuu, kun olio muuttaa pojan komeroon.  Oliosta tietämättömätkin tuntevat jonkinlaisia kosmisia väristyksiä ja näkevät outoja unia.  Tarina myös yllättävästi herätti ajatuksia siitä, miten tärkeää on olla siellä mihin tuntee kuuluvansa.  Onko koti siellä missä on sydän, vai siellä missä on tuttua ja turvallista?  Henkilöt tosin olivat aika ohuita, ja hahmotyypit olivat muutenkin siirappisen kliseisiä, mutta oli tämä silti ihan viihdyttävää iltalukemista.

* * *
Suomentaja:  Pekka Markkula

20. lokakuuta 2013

Turun kirjamessut 4.-6.10.2013

Päivät ovat näköjään menneet ihan liian nopeasti kaikenlaisen kivan ja ei-niin kivan puuhan parissa, ei todellakaan ollut tarkoitus jättää blogia näin heitteille.  Tässä tulisi nyt kuitenkin vielä yhden mattimyöhäisen messuraportti.  Onnistuin hävittämään kamerani laturin juuri ennen tapahtumaa, eli yritän pitää raportin lyhyenä.  Muita juttuja (ja kuvia) pääsee kurkistelemaan muun muassa Sallalta, Katjalta ja Annalta.

Tänä vuonna teemoina oli Yhdysvallat ja Somero.

PERJANTAI
Ensimmäisen päivän keskityin lähinnä messualueella vaelteluun ja kirjojen ostoon (vaikkei tarkoitus ollut hankkia niitä), ja herkkujakin tuli vähän maisteltua ruokapuolella, esim. suklaassa uivia mansikoita.  Muutaman haastattelun kävin kuitenkin myös kuuntelemassa (viivyinhän messuilla sellaiset kuutisen tuntia, hups), ja tänä vuonna päätin rohkeasti mennä kuuntelemaan myös ennestään tuntemattomia kirjailjoita, joten haastattelut valikoituivat kattavan messuohjelman kuvausten perusteella.

Ensimmmäisenä oli luvassa Jyrki "69" Linnankivi, joka kertoi Erkka Mykkäselle suhteestaan Mark Twainin tuotantoon.  Huckleberry Finnin seikkailut inspiroivat tätä nuorempana niin paljon, että myöhemmin toteutui matka Yhdysvaltoihin hepun hengessä.  Minulle oli uutta tietoa se, että Jyrki on järjestänyt Yhdysvalloissa muutaman kerran vuosittaisen Fangtasia-klubin, jossa tämä soittaa mm. Hanoi Rocksia.  Muistaakseni paikka oli vielä New Orleans, joten tässähän on loistava matkavinkki.

Ranskalainen Olivier Truc kertoi Aleksi Siltalan haastattelemana dekkaristaan Viimeinen saamelainen, joka sijoittuu Norjan Lappiin.  Lapista kirjoittava ranskalainen kuulosti erittäin mielenkiintoiselta, ja kun Truc vielä kertoi ettei lue dekkareita, vaan on vasta tutustumassa niihin, asetelma muuttui vielä erikoisemmaksi.  En ole suuri dekkarien ystävä, mutta kirja meni ehdottomasti lukulistalle kun myöhemmin vilkaisin vielä sen takakantta eräällä myyntipöydällä.

Kaisu-Maria Toiskallio haastatteli Jaakko Hämeen-Anttilaa, jonka uudesta kirjasta Trippi ihmemaahan: huumeiden kulttuurihistoriaa olinkin ohimennen kuullut aikaisemmin.  Hämeen-Anttila oli todella hauska haastateltava, ja olisin mielelläni kuunnellut tämän tarinointia kauemmin.  Muun muassa kuva lentävästä matosta aiheutti hilpeyttä yleisössä.  Kirja on ihan pakko lukea jossain vaiheessa, jo senkin takia että historiikki alkaa jo keskiajalta eikä keskity pelkästään 60-luvun hippivuosiin.

Petri Leppänen haastatteli yhdysvaltalaista Elizabeth Handia Katoavan valon tiimoilta.  Maine on yksi kiehtovimmista alueista Yhdysvalloissa (eikä pelkästään Stephen Kingin takia), joten ilahduin kun sain tietää Handin kirjojen sijoittuvan usein sinne.  Cass-hahmo kuulosti erittäin mielenkiintoiselta, varsinkin kun Hand on käyttänyt paljon  omaa rankkaa menneisyyttään luodessaan tätä, joten Handiinkin aion ehdottomasti tutustua.

Kustannusosakeyhtiö Sammakko kustantaa mielestäni erittäin mielenkiintoista materiaalia, joten päätin mennä kuuntelemaan Kari Aartomaa, Henry Lehtosta ja Seppo Lahtista.  Aartoma ei valitettavasti päässyt paikalle, mutta keskustelu sujui kahdestaankin oikein mainiosti.  Tästä haastattelusta en valitettavasti muista enää paljoa, mutta kivan rentoa meininkiä näyttää olevan Sammakossa, ja se on hyvä se.  Innostuin jopa ostamaan heiltä muutaman opuksen, mutta siitä lopussa lisää.

Yhdysvaltalainen Pulitzer-palkittu näytelmäkirjailija Lynn Nottage oli jälleen yksi innostava ja mielenkiintoinen vieras, ja tätä haastatteli Amy Hirsch.  En lue paljon näytelmiä, ja nykyajan näytelmäkirjallisuus varsinkin on erittäin hämärä alue, mutta Nottagen tuotantoa voisin kokeilla.  Se ilahdutti erityisesti miten Nottage haluaa antaa äänen niille ihmisille, jotka yleensä jäävät pimentoon, ja tämän yhteiskuntatietoisuus sekä intohimo kirjoittamiseen jäivät myös mieleen.

LAUANTAI
Toisena päivänä messuilu jäi lyhyemmäksi enkä ehtinyt kuunnella niin paljon haastatteluja, mutta ohjelma olikin vähän erityisempää kuin aikaisempina vuosina.  Olin nimittäin tänä vuonna messuilla kirjabloggaajan ominaisuudessa, ja lauantai-aamu alkoi Turun pääkirjastossa.  Erja oli ystävällisesti järjestänyt kirjabloggaajaryhmälle ohjelmaa, joka alkoi ensin aamupalalla.  Sen yhteydessä kuulimme Lukulampun valossa -projektista.  Seuraavaksi siirryimme Aurian kellariin ihastelemaan kirjaston vanhinta aineistoa, jossa huomioni kiinnittyi heti kauniisiin painoksiin Émile Zolan kirjoista sekä 1800-lukulaiseen Lontoon matkaoppaaseen, jossa oli käsin väritettyjä piirroksia eri yhteiskuntaluokkien tunnistamista helpottamaan sekä iso kartta.  Aurian jälkeen oli vuorossa selkäpiitä kutitteleva kummituskierros varastokirjastossa, jonka pimeissä sokkeloissa kuljimme tuikut kädessä.  Siellä huomioni kiinnittyi erilaisten kummitustapausten lisäksi Minna Canthin Spiritistinen istunto -näytelmään, jonka latasin heti kotona Project Gutenbergista läppärini Kindle-ohjelmaan.

Lyhyen messuilla hyörimisen jälkeen kuuntelimme Annan kanssa paneelikeskustelua naisten roolista kirjallisuudessa.  Moderaattorina toimi Juha Itkonen ja keskustelijoina Lynn Nottage, Yhdysvaltain suurlähettilään puoliso ja kirjailija Cody Douglas Oreck ja Leena Parkkinen.  Sukupuoli vaikuttaa valitettavasti vieläkin siihen, miten kirjailija otetaan vastaan, ja olisinkin tästä toivonut lisää esimerkkejä.  Keskustelu kallistui vähän pinnallisen puolelle, mutta kaikilta tuli kuitenkin hyviä näkemyksiä aiheeseen liittyen.  Hihkuin sisäisesti kun Nottage mainitsi yhdeksi lempikirjailijakseen James Baldwinin, sillä Another Countrysta pitäneenä toivoisin saavani aikaiseksi lukea tältä vielä jotain.

Loppupäivä tulikin sitten vietettyä kirjablogitunnelmissa, kun myös kirjastokierroksen väliin jättäneitä bloggaajia saapui kuuntelemaan Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen keskustelua heidän tekemästään kirjasta Rivien välissä, joka on suosittelemisen arvoinen jos haluaa tietää lisää kirjablogeista.  Itsehän en häpeäkseni ole sitä vielä ehtinyt lukemaan, mutta se on saanut paljon kannustavaa palautetta.  Tämän keskustelun jälkeen jatkettiin samassa tilassa paneelikeskustelun muodossa, johon osallistuivat Taika, Kirsi, Minna, Morre, Inton Mika Rönkkö sekä Liken Nora Varjama.  Taikan blogista voi lukaista tarkemmin mielenkiintoisen keskustelun antia.  Muu yleisö ei ollut valitettavasti löytänyt sankoin joukoin tietään kokoustilaan, mutta paikalle oli sentään eksynyt yksi potentiaalinen kirjabloggaaja, jonka kiinnostusta blogin perustamiseen peukutimme kaikki innokkaasti.

Näin, messut ovat nyt minunkin osaltani käsitelty, ja olivat muuten ehkä hauskimmat messut tähän asti.  Sunnuntaina oli vielä tarkoitus mennä seuraamaan Dan Fantea ja ihmissusikeskustelua, mutta kahden päivän hummailu väsytti totaalisesti ja jumiutti päälleni pyjaman koko päiväksi.

Haluaisin vielä kiittää kaikkia tapaamiani kirjabloggaajia sekä seurasta että järjestelyistä, toivottavasti tapaamme vielä!  Tähän loppuun vielä lista kirjoista, jotka tarttuivat mukaan messuilta.

Quo Vadis - Henryk Sienkiewicz
Säädyllinen murhenäytelmä - Helvi Hämäläinen
Anomalia - Laura Gustafsson (arvostelukappale blogipaneelista)
Nadja - André Breton
Ilmastoitu painajainen - Henry Miller
Uusi antiikin historia - Paavo Castrén
Mad World: seikkailijan atlas - Tuomas Milonoff ja Riku Rantala