Feministisen lukuhaasteen koonti

Juuri sopivasti Minna Canthin ja tasa-arvon päivän viimeisinä tunteina kirjoittelin Sivutiellä-blogista lähteneeseen feministiseen lukuhaasteeseen lukemistani kirjoista. Tietokirjoihin en ehtinyt syventyä, mutta ehkä myöhemmin. Tasa-arvoasioihin liittyviä kirjoja on lukulistoille ympäri nettiä kertynyt jo ihan kiitettävästi (mukaan lukien sellaisia, jotka voi ihan yrittämättäkin lukea feministisestä näkökulmasta), joten aihe ei todellakaan jää tähän. Mutta, asiaan.

Tähän nimenomaiseen haasteeseen luin Denis Diderot'n The Nun (1796) -romaanin lisäksi kaksi novellikokoelmaa (eli osallistuvat myös novellihaasteeseen), joissa olikin itse asiassa paljon yhteistä. Molemmat käsittelivät omalla tavallaan pioneereja.

Sarah Weinman (toim.) - Troubled Daughters, Twisted Wives: Stories from the Trailblazers of Domestic Suspense (2013)

Jos ei laske laajasti tunnettua Patricia Highsmithiä, jonka tarinoista tehdään vielä nykyäänkin elokuvia (viimeisin taitaa olla Carol, ja sitä ennen Ripleyn edesottamuksia on käsitelty useampaan kertaan), on suurin osa kokoelman kirjailijoista vähemmän tunnettuja. Itselleni entuudestaan tuttuja olivat Highsmithin lisäksi ainoastaan Shirley Jackson (The Haunting of Hill House; filmattu ainakin kaksi kertaa), Vera Caspary (Laura on yksi tunnetuimmista film noireista) ja Dorothy B. Hughes (In a Lonely Place on kiehtova tarina hulluudesta ja hyvä Humphrey Bogart -elokuvaversiona).

"Domestic suspense" on vaikea kääntää suomeksi, mutta kyseessä on siis trillerimäinen tarina, jossa voi olla keskiössä tai lopussa jokin rikos, mutta ei aina. Yleensä miljöönä on kodin ympäristö ja tunnelma hiipivän jännittävä. Joissain novelleissa oli itse asiassa enemmänkin kammottava tunnelma, sillä monet kirjailijat olivat onnistuneet saamaan kodin tyyneen ilmapiiriin sellaisen tunteen kuin jokin olisi pielessä. Pienikin lusikan kilahdus kahvikuppiin voi kaikua moninkertaisena. Useissa tarinoissa oli myös naisia, jotka yrittivät jollain tapaa pyrkiä itsenäisyyteen (oli se sitten enemmän tai vähemmän makaaberi tapa irroittautua kahleista).

Molempiin kokoelmiin on lisätty novellien alkuun lyhyet esittelyt kirjailijoista, ja tässä ensimmäisessä monet olivat yksityiselämässään ihailtavia ja mielenkiintoisia persoonia. Esimerkiksi sosiaalityöntekijänä, kirjastonhoitajana ja opettajana työskennellyt Nedra Tyre sai näistä innoitusta tarinoihinsa, mutta Tyre myös matkusteli yksin elävänä sinkkunaisena ympäri maailmaa, piti kirjojaan uunissa ja rakasti teddykarhuja.

Michael Sims (toim.) - The Penguin Book of Victorian Women in Crime (2010)

1800-luvun lopulla nousi esiin termi "New Woman" eli "Uusi Nainen". Tämä nainen oli itsenäinen, päämäärätietoinen ja tasa-arvoa puolustava korkeasti koulutettu uranainen (tai vähintään siihen pyrkivä). Ajatus oli siihen aikaan radikaali, mutta Simsin löytämät tarinat eivät tee sen sivuilla esiintyvistä naisista suurta numeroa, eikä miestenkään kirjoittamissa tarinoissa paheksuta itseään (ja yhdessä tapauksessa miestään) elättäviä naisia.

Alaotsikko Forgotten Cops and Private Eyes from the Time of Sherlock Holmes kertoo vielä tarkemmin, mitä kokoelmalta on odotettavissa. Tarinoiden päähenkilöt ovat joko ammatiltaan etsiviä tai joutuvat tilanteisiin, joissa tarvitaan loogista päättelykykyä. Parikin kirjailijaa ovat omistaneet kirjoituksiaan Mary Hollandille, jota kutsuttiin Chicagon Sherlock Holmesiksi ja joka muun muassa opetti, miten sormenjälkitekniikkaa hyödynnetään rikostutkimuksessa. Kun Holmes on nyt mainittu pariin kertaan, niin mainittakoon vielä se, että parhaimmat novellit eivät todellakaan jääneet kyseisen yksityisetsivän jalkoihin. Laitoinkin muutaman kirjailijan muistiin, jotta voin myöhemmin kaivaa esiin lisää näiden tarinoita. Erityisesti seikkailuromaaneja lukeva eloisa ja älykäs Madelyn Mack tullaan varmasti näkemään jossain vaiheessa täällä blogissa.

- - -

Näitä ajatuksia voikin sitten jalostaa eteenpäin. Miksi näistä naisista ei puhuta enemmän? Historiallisten faktojen perusteella Hollandin kaltaiset oikeasti eläneet uranaiset olivat yhtä taitavia kuin miehet ja jopa pioneereja omalla alallaan, ja oman kokemukseni perusteella mikään näistä novelleista ei ollut niin huono, että ansaitsisi tulla unohdetuksi.

Kyse onkin siitä, kuinka moni nostaa esiin jonkin tietyn asian. Kuinka moni lukee Sherlock Holmesin jalkoihin jääneitä novelleja, ja kuinka moni muistuttaa Hollandin ja esimerkiksi Hedy Lamarrin kaltaisista upeista ja lahjakkaista uranaisista, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan niin, että nykyaika ei olisi samanlainen ilman heitä.

Heitänkin tässä lopuksi vaatimattoman toiveen siitä, että yhä useampi seuraisi mm. Anthony Bourdainin esimerkkiä (joka jakoi yhdeksän mielettömän upean naisen elämäntarinan naistenpäivänä), jotta kunnian saavat ne, joille se kuuluu.

Dexterin pimeät unet (Dexter #1) - Jeff Lindsay (2004)

Darkly Dreaming Dexter
288 s.

On jotenkin oudon hellyttävää katsoa henkirikospaikkaa Miamin auringon kirkkaassa paisteessa. Se tekee groteskeimmastakin taposta antiseptisen, lavastetun näköisen. Niin kuin olisi Disney Worldin uudessa ja uskaliaassa osastossa. Dahmerland. Tule jääkaappiajelulle. Ole hyvä ja yrjöä vain merkittyihin roska-astioihin.

Nykyajan "elän kahvilla, poltan ketjussa, pohdin sekaisin olevaa yksityiselämääni ja välillä vähän ratkon jotain murhaa, joka kuvaillaan tarpeettoman yksityiskohtaisesti juonta edesauttamatta, koska pitäähän tässä nyt vähän shokeerata" -dekkarit eivät ole ominta aluettani. Agatha Christiet koukuttavat ja Raymond Chandlerien kanssa on kiva tunnelmoida, mutta kasa Henning Mankelleja ja Stieg Larssoneita sun muita ovat jääneet jo melkein alkusivuilla kesken. En vain kestä kaavamaisia ja latteita juonia, yhdeksi harmaaksi klöntiksi sulautuvia henkilöitä ja kömpelöä tekstiä.

Yritän kuitenkin selviytyä asennevammastani kuntoutumalla sellaisten dekkarien kanssa, joissa on jokin mielenkiintoinen juju. Viimeksi Chelsea Cainin Sydänverellä onnistui vähän sykähdyttämään, mutta sekin oli loppujen lopuksi samaa jauhamista, ja jäi siksi tuomatta blogiin. Ideahan oli periaatteessa ihan hyvä, koska naissarjamurhaajat ovat harvinaisia sekä oikeassa elämässä (tämän taulukon mukaan 1900-luvun alussa on vielä aika tasaista, mutta aika pian miehiä on alkanut olla ylivoimaisesti enemmän) että tietääkseni myös kirjallisuudessa.

Dexterin pimeät unet valikoitui seuraavaksi uhriksi, koska katsoin aikoinaan tästä tehtyä tv-sarjaa. Lindsayn näkemys dekkarista on kuitenkin sen verran kiinnostava ja raikas, että varmaan olisin tämän sarjaa näkemättäkin lukenut jossain vaiheessa.

Dexterhän on aika tyypillinen psykopaatti: ei erotu joukosta, ulkokuoreltaan tyyni, kyvytön tuntemaan empatiaa/sääliä/katumusta ja taitava manipuloija. Erona on vain se, että Dexterin adoptioisä rohkaisi tätä tappamaan vain rikollisia ja jättämään viattomat rauhaan. Kukaan, eivät kollegat eikä sisarpuoli Deborah, aavista, että Miamin poliisin laboratoriossa työskentelee verta inhoava ja siisteyttä rakastava sarjamurhaaja. Paitsi kaupunkiin saapuva toinen sarjamurhaaja tuntuu haluavan Dexterin huomion.

Vaikka Miamia ei tässä kuvatakaan paljoa, eli tapahtumapaikkana voisi olla mikä tahansa kaupunki, tuli lukiessa kuitenkin tv-sarja mieleen ja aivot automaattisesti täydensivät aukot. Näin tarkan kuvan Dexterin asunnosta, helteisistä kaduista, Havaiji-paidoista ja trooppisessa yössä humisevista palmuista. Vaikeuksia tuli vasta sitten, kun osa henkilöistä kuvattiin ihan erilaisiksi millaisina olen niihin tottunut. Kirjan Dexter tuntuu olevan enemmän Patrick Bateman -tyyppiä keräten naisten huomion, Deb povipommi ja LaGuerta ammattitaidoton ja aivoton. Sinänsä jännä juttu, että kaikki naishahmot ovat joko mitäänsanomattomia (Rita), etovia (LaGuerta) tai muuten vain ärsyttäviä (Deb).

Dexterin pimeät unet on kuitenkin kirjoitettu paremmin ja koukuttavammin kuin muut kaltaisensa, eikä sivumäärää yritetä paisuttaa turhilla epäolennaisilla asioilla. Jos ei olisi ollut muuta tekemistä, olisin varmasti ahminut tämän yhdessä tai kahdessa päivässä.  Kuulin myös vähän sellaista huhua, että kirjasarjassa lopun tapahtumat menisivät eri suuntaan kuin tv-versiossa, joten sitä odotellessa (ensimmäisessä osassakin oli juonen tasolla jonkun verran eroavaisuuksia). Dexteriin en vielä ensimmäisen kirjan aikana kiintynyt, mutta toivottavasti tulevaisuudessa. Michael C. Hall oli kuitenkin sen verran hyvä, ettei Dexterin melkein edes halunnut jäävän kiinni. Hyvän ja pahan taistelu sekä päähenkilössä että katsojissa oli yksi sarjan parhaimmista puolista.

__________

Suomentaja:  Pauliina Klemola

Osallistuu haasteeseen:  Paperilta ruutuun

Minä Cheeta: omaelämäkerta - James Lever (2008)

Me Cheeta:
The Autobiography
320 s.

Sellaista se oli Kulta-aikaan. Eriskummallista. Me olimme tuhmia lapsia tuhmissa leikeissä vakoojasumpussa, joka lavertelisi meistä, jos ikinä jäisimme kiinni. Ja jos alfauros [studiopomo] kääntyisi meitä vastaan, hän saattaisi rangaista, eivätkä kamerat enää valaisisi meihin sielua, ja siinä menisi meidän kuolemattomuutemme. Me siis leikimme henkemme edestä. Ja luultavasti siksi meidän unistamme tuli niin peevelin hyviä. Alfat olivat omalla tavallaan neroja.

Kun olin pieni ja vanhoja mustavalkoisia elokuvia esitettiin muuallakin kuin Yle Teemalla, vietin monta iltapäivää tapittaen Johnny Weissmullerin tähdittämiä Tarzan-leffoja. Luonnollisesti Cheetan "omaelämäkerta" vaikutti hauskalta ja nostalgiselta, kun iskin siihen silmäni kirjastossa.

Cheetahan pääsi aikoinaan Guinnessin ennätystenkirjaan korkean ikänsä vuoksi, ja Tony Gentry, alkuperäisen Cheetan (oikealta nimeltään Jiggs) omistaja, väitti yhden simpansseistaan esiintyneen kaikissa Tarzan-elokuvissa ja valehteli myös sen iän. Lokakuussa 2008 julkaistiin Minä Cheeta, ja pari kuukautta myöhemmin eräs artikkeli paljasti totuuden: Cheeta oli itse asiassa monen eri simpanssin yhdistelmä.

Kun ottaa tämän huomioon, Minä Cheetaa ei tulisi lukea faktana, vaan pelkkänä viihdyttävänä fiktiona, jossa on vähän faktaa joukossa. Viihdyttävähän tämä nimittäin on, eli oli ihan kivaa viettää muutama päivä vanhan Hollywoodin parissa, ovat tarinat sitten keksittyjä tai ei.

Cheetan simpanssin näkökulmasta tekemät huomiot ihmisistä ja ympäristöstään ovat vuorollaan sarkastisia (eläimet "pelastetaan" viidakon julmuudesta showbisnekseen ja "kuntoutetaan" traumoistaan) tai innostuneita (nuorelle Cheetalle New York on kuin unelma, koska se sopii niin hyvin kiipeilyyn). Toisaalta muutamat ihmisten tavat hämmästyttävät, kuten valkoinen ja puuterimainen "homeopaattinen lääke", jota Gilbert Roland ja Constance Bennett vetävät sieraimiinsa.

Cheetan silmissä ihmisillä ja viidakon eläimillä on sekä yhteisiä että erottavia tekijöitä. Hollywoodin kukkuloiden juhlissa paritteleminen on villiä, ja studiopomot käyttäytyvät kuin viidakon kuninkaat. Huomiota kiinnitetään ilmeisesti tarkoituksella myös siihen, miten eläimiä kohdellaan kuin esineinä (elokuvan historiassa on monia esimerkkejä, miten eläimiä on kuollut tuotantojen aikana), mikä on luultavasti yksi syistä, miksi kirja haluttiin kirjoittaa.

Minä Cheeta oli fiktiivisyydestä huolimatta silti ihan mielenkiintoinen ja kevyt alku vuodelle, ja kyyneleitäkin taisi vähän tulla silmiin, kun Cheeta ja Johnny Weissmuller tapasivat viimeisen kerran, vaikka sekin taisi olla täysin keksittyä. Kirja voi ehkä joillekin tuntua pelkältä isolta huijaukselta, mutta itse olen aika puolueellinen mitä eläimiin tulee.

__________

Suomentaja:  Marja Helanen-Ahtola