23. tammikuuta 2014

The Ticking - Renée French (2006)

216 s.
Edison Steelheadin äiti kuolee pojan syntymän hetkellä.  Edison harrastaa myöhemmin piirtämistä, ja tallentaa luonnoslehtiöönsä ympäristöään sekä kokemuksiaan syrjäisestä majakkasaaresta, jossa kasvoistaan epämuodostunut isä kasvattaa kasvoistaan epämuodostunutta Edisonia.

Roland Toporin teoksessa The Tenant (1964) päähenkilö löytää asuntonsa seinästä hampaan.  Kohtaus oli niin irrallinen ja outo, että klaustrofobisen tunteen lisäksi se teki minusta lukijanakin melkein tasapainottoman, kun yritin löytää siitä jotain piilomerkityksiä.  Elokuvakin on uskomattoman hyvä, vaikka se kaikessa omituisuudessaan saikin hihittelemään vaivaantuneesti, koska en tiennyt oliko sen tarkoitus olla hauskaa, traagista tai liittyvätkö kohtaukset ylipäätään toisiinsa ja mitä tarinalla halutaan sanoa.

Surrealistinen tunnelma saa aikaan perfektionistissa hulluutta, koska asioita ei selitetä vaan yksittäiset asiat leijuvat ilmassa ja kohtauksista voi yrittää löytää merkityksiä vaikka maailman tappiin asti.  Silti rakastan surrealismia, varsinkin taiteessa.  Näemmä se toimii sarjakuvataiteessakin, koska Frenchin teos sai positiivisesti hämmentyneeksi.

Herkkä kuvitus on eteerisen vaaleanharmaata, ja Edisonin maailmassa kaikki muut puhuvat isoin kirjaimin, mutta Edison ja isä kursiivilla.  Tarina on varsinkin alussa vielä yksinkertainen ja selkeä, mutta viimeistään uuden siskon ilmestyttyä mystisesti kuvioihin kirjaimellisesti apinan muodossa tunnelma muuttuu.  Olin ihan varma, että yksinkertainen tarina on vain näennäisesti sitä.  Isä yrittää patistaa poikaansa "normaaliuden" muottiin, vaikka on itsekin epämuodostunut, joten ehkä tästä voi vetää johtopäätöksiä lasten hyväksymisestä sellaisenaan.

Lopulta päätin vain antaa olla.  En pystynyt koskettamaan edes sormenpäillä lineaarisuuden takana piilevää sekamelskaa, joten annoin vain outojen kärpästen, naamioiden ja irtokorvien olla hyväksyen Frenchin jollain tavalla ehkä jopa suloisen sarjakuvan sellaisena kuin se on.  Kaikkia palapelejä ei tarvitse ratkaista yhdellä kertaa.



* * * *

20. tammikuuta 2014

Mestaritontun seikkailut - Aili Somersalo (1919)

144 s.
Ketään ei näkynyt, mutta suosta varmaankin alkoi nousta sumua, koska näytti siltä, kuin kohoaisi sieltä utuinen, harmaa olento toinen toisensa jälkeen.  Ne vääntelivät käsivarsiaan ja kätkivät kasvonsa tiheisiin harmaisiin huntuihin ja leijailivat suon yllä hiljaa sinne tänne.  Yhä tiheämmin nousi olentoja suosta, kunnes koko suo oli usvan peitossa.  Silloin näyttivät olennot tarttuvan toistensa käsiin ja lähestyivät piirissä hiljaa leijaillen kumpua.  Ne piirittivät kiven, jolla Mestaritonttu makasi.

Mestaritonttu päättää lähteä eräänä päivänä maailmalle.  Tämä tapaa pian noita Sammaleisen, ja suostuu lähtemään yksinäisen noidan kanssa Suosaarelle asumaan.  Saarella kuitenkin tapahtuu jotain kummaa:  tontun kotikiven ympärillä leijuu usvaisia neitoja ja kuusi vaikuttaa laulavan kuiskaillen kiveen vangitusta neidosta.

Mestaritontun seikkailut jatkaa Päivikin sadussa (1918) alkanutta tarinaa, mutta tajusin tämän vasta kirjan luettuani.  Kirja toimii silti myös erillisenä teoksena.  Onni Mansnerus kuvitti kirjan uudelleen 40-luvulla.  Kuvat täydentävät loistavasti taianomaista tarinaa, jossa on aineksia muun muassa suomalaisesta kansantarustosta.  Vellamo ja Ahti hallitsevat vedenalaista maailmaa, virvatulet loistavat yön pimeydessä ja metsä huokuu kansallisromantiikkaa.

Kirjassa on tavallaan kaksi osaa, koska Mestaritontun pelastuoperaation päätyttyä alkaa vielä toinen sankaruuden osoitus, jossa Aamuruskonmaan kuningas lähtee Ahdin vedenalaiseen valtakuntaan.  Periaatteessa tästä osuudesta olisi pienellä laventamisella saanut vielä toisen erillisen kirjan, joten se tuo itse Mestaritontun seikkailuihin pientä epätasaisuutta, vaikka onkin yhtä hieno.

Mestaritontun seikkailut on kuitenkin ehdottomasti kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen kirja myös meille vähän varttuneemmille.  Tässäkin esiintyvään salamarakkauteen en osaa ikinä suhtautua muuten kuin huvittuneesti, mutta julkaisuajankohdan ansiosta tarinassa on lämpöä, hienoa vanhanaikaista ja kuvailevaa sanastoa ja se on pullollaan satumaisia otuksia sekä esineitä.  Juuri tällaisia lastenkirjoja ihailen suunnattomasti, koska ne vievät lukijan kokonaiseen fantasiamaailmaan, mutta voivat kuitenkin salakavalasti opettaa matkan varrella jotain meistä itsestämme.


* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

18. tammikuuta 2014

Maus - selviytyjän tarina, Vol. 1-2 - Art Spiegelman (1986)

The Complete Maus:
A Survivor's Tale
296 s.
Poika, joka työskentelee sarjakuvapiirtäjänä.  Isä, joka on kokenut sotarintaman, sotavankeuden ja Auschwitzin.  Isä, joka kertoo tarinansa, vaikka ei usko kenenkään olevan siitä kiinnostunut.  Poika, joka piirtää isänsä kokemuksista sarjakuvan Maus, jossa natsit ovat kissoja ja juutalaiset hiiriä.  Saalistajat ja tuholaiset.

Maus on piirrostyyliltään hillitty sarjakuva, jossa yksinkertainen kuvitus tekee palveluksen tarinalle, joka ei tarvitse mitään ylimääräistä väriloistoa vaan pääsee esiin hillittyjen viivojen takaa.  Teos on yhtä paljon muistelma kuin sarjakuva.  Ensimmäinen osa kertoo siitä, miten kaikki alkoi.  Vladekin nuoruus, naimisiinmeno ja saksalaisten tiukentuva kuristusote Puolaan.  Juutalaisten omaisuutta takavarikoidaan ja heidät viedään ghettoon.  Lopulta jokaisen täytyy huolehtia itsestään etsimällä yhä jatkuvasti piilopaikkoja, joita harvat ystävälliset sielut tarjoavat.  Toinen osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa loppui, eli Vladekille ja tämän vaimolle Anjalle aukeavat epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen Auschwitzin keskitysleirin julmat portit.

Sarjakuvassa on kauttaaltaan harmaan sävyjä, ei vain visuaalisesti.  Isän reistaileva terveys, riidat uuden vaimon kanssa ja temppuileva käytös tekevät isän ja pojan suhteesta vaikean, mutta Art haluaa kuitenkin ymmärtää isäänsä ja miten sota tähän vaikutti.  Isää ei glorifioida, vaan hänet esitetään todenmukaisesti hieman hankalana ihmisenä, joka silloin tällöin käyttäytyy melko käsittämättömästi, mutta johon sota ja esikoispojan kuolema sota-aikana sekä ensimmäisen vaimon itsemurha ovat selvästi vaikuttaneet.  Kukaan ei ole täydellinen, eivät edes keskitysleireillä olleet.  Kokemukset eivät koskaan unohdu, ja ihmisiin todennäköisesti suhtautuu vähän eri tavalla kuin ennen, mutta leiriltä selviytyminen (tai sinne joutuminen) ei tee kenestäkään automaattisesti läpeensä hyvää ihmistä.

Eläinten antropomorfisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta tässä tapauksessa poikkeuksellisesti pidin siitä.  Eri "puolille" kuuluvat erottaa helposti, kun joissain lukemissani sarjakuvissa henkilöiden tunnistettavuus on hankalaa.  Eläinhahmojen avulla sarjakuva myös onnistuu kertomaan allegorista tarinaa siitä, mitä on olla ihminen, ja miten ihmiset joskus käyttäytyvät kuin eläimet (eivätkä ainoastaan natsit, vaan myös epätoivoiset keskitysleirivangit sekä tavalliset siviilit).  Henkilökohtaiset kokemukset tuovat sodan lähelle, ja tapahtuneita asioita voi yrittää ymmärtää vähän paremmin kun sorretuilla on kasvot ja omanlainen tarina kerrottavanaan.  Isoja persoonattomia lukuja on vaikea hahmottaa, mutta Mausin omaperäinen lähestymistapa kertoo niin erään selviytyjän tarinan kuin erään pojan suhteesta isäänsä.  Selviytyä voi, mutta unohtaminen on mahdotonta.

Maus saa kunnian olla elämäni ensimmäinen sarjakuva, jonka haluaisin ostaa omaksi ja lukea aina uudelleen ja uudelleen.  Suosittelen lämpimästi myös sarjakuvia vieroksuville.  Itse asiassa, haluaisin kaikkien lukevan tämän.  Keskitysleireistä on paljon materiaalia, mutta Mausin koskettavuus on jotain aivan muuta.  Pala kurkussa tuli erittäin tutuksi tätä lukiessa.


* * * * *

Osallistuu haasteisiin:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Puola) ja Ihminen sodassa (II maailmansota)

5. tammikuuta 2014

Maailmojen sota - H. G. Wells (1897)

The War of the Worlds
224 s.
No one would have believed, in the last years of the nineteenth century, that this world was being watched keenly and closely by intelligences greater than man's and yet as mortal as his own; that as men busied themselves about their various concerns they were scrutinized and studied, perhaps almost as narrowly as a man with a microscope might scrutinize the transient creatures that swarm and multiply in a drop of water.  With infinite complacency men went to and fro over this globe about their little affairs, serene in their assurance of their empire over matter.

Yleensä uudemmissa katastrofielokuvissa tuhoutuva kohde on New York, mutta 1800-luvun lopulla Lontoo on maailman keskipiste.  Miljöö oli ehdottomasti tällaisenaan kiinnostavampi, vaikka yleensä nurisenkin siitä, miten katastrofielokuvat yleensä antavat sellaisen kuvan, ettei maailmassa muuta olekaan kuin se rakas suurkaupunki.  Ehkä tässä oli nyt mukana jotain uutuudenviehätystä, mutta mielenkiintoinen osien vaihto joka tapauksessa.  Iso-Britannian keskeisyys antaa aihetta imperalismin käsittelylle, mutta tässä tapauksessa tietenkin maiden välisestä siirtomaavallasta on siirrytty planeettojen väliseen.  Ehkä imperialismista kehittynyt vallan tunne saa hallituksen arvioimaan voimansa väärin, ja aliarvioimaan marsilaiset?  Wells haastoi rohkeasti aikalaisensa pohtimaan imperialismin merkitystä ja perusajatusta.

Tarinahan on periaatteessa ulkokohtaisesti aika selkeä ja yksinkertainen:  Marsista lähetetään kapseleita Maahan, ja sieltä kömpivät marsilaiset alkavat kylvämään tuhoa siirtyen yhä lähemmäksi Lontoota.  Nimetön kertoja raportoi tapahtumista, omasta selviytymistaistelustaan ja siihen liittyvistä ajatuksistaan sekä veljensä pakomatkasta, josta kertoja oli kuullut myöhemmin.  Aika alussa siis paljastetaan, että ainakin kertoja ja tämän veli selviytyvät, mutta jännitystä tulee siitä, löytääkö kertoja vielä vaimonsa ja miten maapallolle lopulta käy.

Tilanteen kehittyminen epätietoisuudesta, epäuskoisuudesta ja välinpitämättömyydestä paniikkiin sekä sekasortoon on uskottavasti kerrottu.  Ihmiset muuttuvat kaaoksessa ja yrittävät pääasiassa huolehtia vain itsestään.  Maailmanlopun tunnelmissa lait eivät enää päde, ja heikoimmat valitettavasti jäävät jalkoihin. Kaikilla on myös erilaiset tavat toimia poikkeuksellisessa tilanteessa, ja Wells onkin ansiokkaasti käyttänyt tätä hyväkseen kertojan törmätessä aina välillä muihin eloonjääneisiin.  Kun marsilaiset sekoittavat pakkaa ja yhteiskunnalliset rakenteet muuttuvat, kaikki ovat samalla viivalla huolimatta syntyperästä, joten ihmisten yksilölliset luonteenpiirteet pääsevät selkeämmin esille.

Toisin kuin esimerkiksi Jules Vernen tapauksessa, Wellsin tarinat ovat oikeasti jännittäviä.  Ne pitävät otteessaan viimeiselle sivulle asti, ja ylenmääräinen tiedehöpötys (ainakin uudempiin lukemiini sci-fi -teoksiin verrattuna) sekä epäolennaiset yksityiskohdat on jätetty pois tehden romaaneista silti mielenkiintoisia ideoiltaan ja teorioiltaan.  Tiede on myös tällaiselle luonnontieteitä vieroksuvalle humanistille ymmärrettävää.  Wellsin kirjoitustyyli on yksinkertaista mutta otteessaan pitävää.  Lontoo tuntuu realistiselta, vaikka sitä ei paljon kuvatakaan paikannimien luetteloimisen lisäksi, vaan 1800-luvun urbaani elämä jää katastrofin taustalle.  Tyyli on reportterimaista, mutta ei kuivakkaa, vaan tapahtumat tuntuvat todellisilta ja täysin mahdollisilta.  Ohut kirja, mutta antaa silti aihetta loputtomiin tulkintoihin monenlaisista näkökulmista, eikä teosta siis kannata todellakaan väheksyä sen iän tai tutun tarinan vuoksi.

* * * *

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot ja Ihminen sodassa (Kuvitteelliset sodat)