101 Horror Movies You Must See Before You Die - Steven Jay Schneider (toim.) (2009)

416 s.

Olen jo tutustunut saman sarjan 1001-versioihin (kirjoja ja elokuvia käyn hiljalleen läpi), joten suurena kauhufanina oli luonnollisesti pakko vilkaista läpi myös tämä söpö pieni taskukokoinen kirja. Tiesin kyllä, ettei katsottavaa olisi paljoa jäljellä (yksitoista itse asiassa), joten olin enimmäkseen vain utelias ottamaan selvää siitä, mitkä elokuvat on otettu listaukseen mukaan.

Olin iloisesti yllättynyt, että niin sanotun valtavirran kauhuelokuvien joukkoon oli päästetty myös vähemmän tunnettuja kulttileffoja, vaikka jälleen kerran 20- ja 30-luvulta oli valittu ne samat, jotka kummittelevat jokaisessa tällaisessa listassa (ihan aiheellisesti, joten siitä ei ole kyse). 1910-luvulta oli vain yksi elokuva, mutta virheellisesti, koska Tohtori Caligarin kabinetti sai ensi-iltansa vuonna 1920 ja kuvaukset saatiin päätökseen saman vuoden tammikuussa. Eikö 1910-luvulta muutenkaan ole muka yhtään hyvää kauhuelokuvaa? En usko, joten pitää tutkia myöhemmin asiaa.

Steven Katzin essee Draculasta (1931) on virkistävän pureva (Tod Browning on yksi lempiohjaajistani, mutta Dracula on mielestäni ehdottomasti hänen huonoimpia elokuviaan, sekä yksi latteimmista kreivistä tehdyistä elokuvista). Toisaalta Katz väittää Lon Chaneyn olleen Freaks (1932) -leffassa (tarkoittaa ehkä The Unknown [1927] -leffaa), mikä on virhe joka olisi pitänyt huomata editointivaiheessa. Ei tärkeä juttu, mutta kuitenkin. Katz ihmettelee myös Draculan muuttoa Lontooseen (esseessä Bram Stokerin Draculasta (1992), mutta onko se oikeasti niin erikoista? Kyseessä on kuitenkin viktoriaaninen aikakausi, yltäkylläisyyden ja kukoistavien kansainvälisten kauppareittien aikakausi Britanniassa. On ihan järkeenkäypää, että kreivi valitsee uudeksi kodikseen yhden suurimmista ja vaikutusvaltaisimmasta kaupungeista.

Dejan Ognjanovic puolestaan tuntuu väheksyvän pulp-kirjallisuutta (ainakin se kuulostaa siltä, kun hän kutsuu Dennis Wheatleyn romaania The Devil Rides Out (1934) sensationalistiseksi ja jaarittelevaksi pulpiksi), mutta ongelmaa ei kuitenkaan tunnu olevan pulpkauhun kanssa, koska Ognjanovic pitää Hammerin adaptaatiosta. Mikel Kovenilla on aika kova käsitys niin sanotun kidutuspornon vieroksujista: "What media pundits who got their liberal knickers in a twist over the so-called "torture porn" controversy seem to forget is that what made these films so disturbing in the first place was that they were actually pretty good". Ensinnäkin, ei siihen tarvita liberaalin leimaa jos ei pidä kidutuspornosta (eikös se yleensä ole toisin päin?). Toiseksi, tarkoittaako Koven, että huolimatta genren häiritsevistä piirteistä hän pitää siitä, ja on jotenkin väärin jos ei pidä? Minun makuni hyvä, sinun huono.

Suurin ongelmani kirjan kanssa liittyy kuitenkin spoilereihin eli juonipaljastuksiin. Ensin muistin, että 88 tekstiä 101:stä (päätin siis jättää lukematta niistä yhdestätoista elokuvasta) onnistui välttämään ansiokkaasti spoilereita (ja se ei muuten todellakaan ole vaikeaa kiertää juonenkäänteet tai loppuratkaisu), mutta muut lukijat olivat Goodreadsissa yleisten virheiden lisäksi löytäneet muitakin juonipaljastuksia. Ainakin Kuudes aisti (1999) ja The Vanishing (1988) saivat tylyn kohtelun. Tieto ensinmainitun lopusta voi kyllä laimentaa toista katselukertaa, mutta jälkimmäisen tapauksessa...

The Vanishing on voimakas kokemus kaikilla katselukerroilla, mutta ensimmäinen kerta on silti avainasemassa, minkä takia lopun paljastaminen on erityisen julmaa. Kaikki tapahtumat ennen lopun ahdistavaa oivalluksen hetkeä ovat totta kai kaikessa hienovaraisuudessaan loistavaa katsottavaa, mutta kokonaisuutena elokuva luottaa siihen, että se saa otteen katsojan kurkusta. Lopun tapahtumista ei anneta pienintäkään vihjettä, joten ei voi turvautua siihen iänikuiseen perusteluun, että on kivaa nähdä miten loppuun päädytään ja odottaa koska se tapahtuu tai ennakoidaanko sitä jotenkin (itseäni tällainen muistuttaa lähinnä uusintakatselusta tai -luvusta; Agatha Christie on tietysti joskus poikkeus jos muistaa murhaajan), ja se juuri tekee elokuvasta mahtavan. On vain yksinkertaisesti kohteliasta varmistaa, että kokonainen kokemus ei mene pilalle niiltä, jotka eivät sitä halua, vaikka itseä ei spoilerit haittaisikaan. Ei ole myöskään järkevää olettaa, että jokainen ihminen maan päällä tietää jokaisen klassikkoelokuvan tai -kirjan loppuratkaisun, koska tämä ei ole mikään ikäkysymys.

Kaikesta napinastani huolimatta pidin kyllä kirjasta, koska se osoittaa aika hyvin kauhuelokuvan kehityksen 1900-luvun alusta nykypäivään. Esseet ovat enimmäkseen hyvälaatuisia ja muutamat onnistuivat jopa innostamaan minut katsomaan uudestaan sekä pari vanhaa suosikkia että muutama sellainen leffa, joita olen tähän asti arvostanut ehkä liian vähän. Olen myös äärimmäisen tyytyväinen, että sain tietää erityisen nimen elokuville, joissa on henkisesti sekoilevia vanhoja rouvia: psycho-biddy (Wikipedian mukaan myös Grande Dame Guignol, Hagsploitation ja Hag horror). Paljon helpompaa etsiä kyseisiä leffoja, kun tietää millä nimellä se onnistuu. Kuningattareni Bette Davis on upea What Ever Happened to Baby Jane? (1962) -leffassa, mutta olen vakuuttunut, että muitakin kultakimpaleita löytyy.

__________

Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat (Tietokirjat) ja Hämärän jälkeen

Myytillisiä tarinoita - Lauri Simonsuuri (1947)

524 s.

Myytillisiä tarinoita on kattava kokoelma suomalaisia kansantarinoita, jotka sisältävät yliluonnollisia aineksia. Simonsuuri oli yksi tunnetuimmista suomalaisen kansanperinteen tuntijoista (Antti Aarneen lisäksi, joka kehitti Aarne-Thompson -luokittelujärjestelmän), ja kokosi myös suomalaisten kansantarinoiden tyyppiluettelon. Myytillisiä tarinoita puolestaan on enemmänkin suurelle yleisölle tarkoitettu populaariteos, joka on jaettu yliluonnollisten ilmiöiden perusteella eri kategorioihin ja perustuu tyyppiluetteloon, jossa on 80 000 tarinaa, 15 pääkategoriaa ja 150 aihetta. Teoksessa on tarinoita yhteensä 900 kappaletta. Toistoa on paljon, koska joitain tarinoita on kerrottu useammalla alueella muodon ja perusidean vaihdellessa vain vähän. Teos on joka tapauksessa loistava lähde kirjoittajille, jotka suunnittelevat hyödyntävänsä yliluonnollisia ilmiöitä, mutta ajan suomalaisesta kulttuurista ylipäätään myös oppii jonkun verran.

Vanhin kertomus, jossa on maanviljelijää ja tämän hevosta leluna käyttävä jättiläislapsi, on Mythologia Fennicasta (1789), mutta suurin osa on suullista perinnettä 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Kuten voi huomata esimerkiksi tarinoista, joissa jättiläiset (ns. kalevanpojat ja -tyttäret) pakenevat kristinuskon tieltä (jota edustaa maaseutua täplittävät kirkot), suomalaisen mytologian ja Kalevalan (1837) maailma on vahvasti läsnä.

Tarinat ovat osa maailmaa, jossa niiden uskottiin olevan totta (yhdessä tarinassa tosin selitetään sihisevä ääni kulhossa nousevaksi taikinaksi, ei kummitukseksi), ja ne ovat saaneet alkunsa maaseudulla. Kun teknologian ihmeet eivät vielä olleet yleisiä, on helppo uskoa miten laajat metsiköt, järvet ja pellot ovat villeydessään inspiroineet, mutta tarinat toki paljastavat myös jotain ympäröivästä yhteiskunnasta.

Jaloutta ja tottelevaisuutta pidetään arvossa, joten rangaistuksen saavat muun muassa ne, jotka häpäisevät kuolleita tai jotka itsekkäästi eivät tarjoa ruokaa ja yösijaa kulkurille. Kun kuolleet (tai peikot) pyytävät palvelusta, tarpeeksi rohkeat tarttuvat tehtävään eivätkä pyydä mitään vastapalvelukseksi. Yleensä pyydetään vain saada tietää oma kuolinpäivä, ja pian huomataan, ettei kohtaloaan voi kreikkalaisen tragedian tapaan paeta. Sanomattakin on selvää, että murhaa ja erityisesti lapsenmurhaa ei hyväksytä. Jälkimmäistä harjoittavat ainoastaan naiset, joita rangaistaan yleensä kiduttavaa omaatuntoa muistuttavilla ilmestyksillä. Yhdessä tällaisista tapauksista piikaa pelottaa (ihan aiheellisesti) synnytys ja tämä kieltäytyy menemästä naimisiin. Kuolinvuoteellaan myöhemmällä iällä piian syntymättömät pojat ilmestyvät aaveina paikalle, ja piika kuolee tuntien tuskaisaa syyllisyyttä. Ei armoa vanhoillepiioille, vai?

Kaksi suosikkitarinatyyppiänikin oli päässyt mukaan (vaikka ne ovat kyllä niin hyvin tunnettuja ja yleisiä, että olisin ihmetellyt jos niitä ei olisi sisällytetty kokoelmaan):

1) Urbaanilegenda kuolleesta liftarista (eli se, jossa liftarin istuttua takapenkille katoaa jonkin ajan kuluttua ja osoittautuu myöhemmin kuolleen ennen liftausreissuaan) esiintyy tässä tarinana, jossa henkilö haluaa kyydin reessä ja paljastuu sitten esimerkiksi morsiamelleen lupauksen tehneeksi sulhaseksi, joka haluaa toteuttaa tämän lupauksensa vielä kuoleman jälkeenkin.

2) Kirkkoväki on joukko eläviä kuolleita, jotka nousevat (yleensä jouluyönä) haudoistaan osallistuakseen kuolleen papin pitämään messuun. Ne eivät ole pahantahtoisia, mutta eläviä silti neuvotaan pysymään niistä erossa.

Suurin osa tarinoista on peräisin Lounais-Suomesta, johon ne levisivät Ruotsin kautta keski-Euroopasta ja sekoittuivat suomalais-ugrilaisen kansanperinteen kanssa (useimmat vaikutteet, kuten ruokakulttuuri ja muoti, levisivät Ruotsin kautta Suomeen). Tästä syystä osa ilmiöistä on tunnistettavissa useissa muissakin kulttuureissa, kuten aavelaivat ja poltergeistit (eli ns. räyhähenget).

Jotkut ilmiöt olivat toisaalta itselleni täysin uusia, ja muutama kiinnitti erityisesti huomion. Jos meni lauantai-illan saunaan liian myöhään, oli vaarassa joutua paholaisen nylkemäksi (eikä minkään Lucifer (2015) -sarjan pitkän ja tumman komistuksen, vaan jonkin alkukantaisemman ja salaperäisemmän). Tarinoista 99 prosentissa tapahtumat kerrataan lakonisesti ilman karmeiden yksityiskohtien tarkkaa kuvailua, mutta edellä mainituissa saunatarinoissa on paljon kauhumaista materiaalia saunassa roikkuvine nahkoineen (siksi olenkin kategorisoinut tämän kauhuun, koska vaikka kaikki tarinat eivät suinkaan ole pelottavia, niin monessa on kuitenkin painajaismaisuutta ilmiön luonteesta riippuen). Eräässä Tales from the Cryptin tarinoita muistuttavassa kertomuksessa morsian lupaa odottaa sulhastaan sodasta, mutta meneekin naimisiin toisen kanssa. Sulhanenpa sitten ilmestyy keskelle hääjuhlia esittelemään nahatonta kalloaan, joka on täynnä matoja ja käärmeitä.

Toisinaan eläviä luultiin kuolleiksi, mikä muistutti viktoriaanisen ajan elävältä hautaamisen pelosta. Suomalaisilla haudoilla ei tosin ollut kelloja, koska ihmiset ehtivät aina heräämään ennen hautaamista. Isonvihan aikaan jotkut kylät upottivat kirkonkellot järveen suojellakseen niitä. Muistaakseni kirkkoa pidettiin yhteiskunnan keskuksina, mutta en tiedä miksi erityisesti kellot olivat tärkeitä.

Löytyypä tarinoista huumoriakin. Pitkäperjantain iltana kaksi naista istuu katolla virsikirjojen kanssa, ja heitä on varoitettu puhumasta mitään vaikka tapahtuisi mitä. No, sitten ulostava sika kävelee tiellä ja sen perässä kulkee nainen, joka syö ulostetta lusikalla. Muissa tarinoissa taas esim. rohkea haudankaivaja päättää sulattaa jäisen ruumiin heittämällä sen uuniin. Ei ehkä ihan yllättäen, ruumis sitten muuttuu rapean ruskeaksi ja haudankaivaja saa syytteet heitettyään ruumiin järveen. Jos suututat kotitontun, se voi ulostaa puuroosi ruskean voisilmän. Jos ladossa säilytetyn ruumiin sukat ovat aamuisin täynnä reikiä, se on tanssinut yöllä muiden kuolleiden kanssa. Kahden piian tarina kulminoituu siihen, että toisen katkaistu pää pyörii ympäri teloituspaikkaa ja tarttuu hampailla toisen piian hameenhelmaan paljastaen oikean lapsenmurhaajan. Kuollut sulhanen on niin vihainen surevalle morsiamelleen, että palaa kummittelemaan ja uhkaa vääntää tytöltä niskat nurin jos tämä ei lopeta itkemistä. Aika tylyä. Suomalaisten rivoista runoista on kirjoitettu kokonainen kirja, mutta tässä teoksessa viitataan aiheeseen vain yhdessä tarinassa: kulkuri kuokkii häissä ja erään neidon kieltäydyttyä lähtemästä tanssiin, käki alkaa kukkua tämän hameen alta, eikä reisien yhteen puristaminen auta.

Kaiken kaikkiaan tarinat ovat varmasti tarjonneet yhtä lailla viihdykettä kuin aiheita painajaisuniin, kun niitä kerrottiin iltapuhteiden aikaan takkatulen ääressä, kuten tarina jossa on tarkoitus lopussa huutaa kovaan ääneen ja tarrata vieressä istuvaa kädestä. Halu selittää salaperäisiä ja tuntemattomia ilmiöitä sai ihmiset kehittämään uskottavia selityksiä, mutta luulen tarinoiden tarkoituksena olleen osittain myös ohjata ihmisiä moraalisesti oikeaan suuntaan (älä tapa, hanki lapsia huolehtimaan perinnöstäsi jne.). Tarinoiden kaltainen maailma ei koskaan enää palaa, joten pitää olla vain kiitollinen, että suuri yleisö oli halukas lähettämään kertomuksensa arkistoihin säilytettäväksi. Kiitokset ovat paikallaan myös Erkki Tuomelle, joka herätti tarinat eloon kauniilla piirroksillaan.

__________

Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Aliens Omnibus, Vol. 1: Outbreak, Nightmare Asylum, Female War - Mark Verheiden et al. (1988)

384 s.

Koska olen onnistunut koukuttautumaan Buffy vampyyrintappaja -sarjakuvaan (joka on siis jatkoa tv-sarjalle), en epäröinyt tarttua kahden ensimmäisen Alien-elokuvan jatkoon sarjakuvamuodossa. Ensin katsoin elokuvat uudestaan, mikä oli tietysti todella hauskaa, ja arvostan nykyään Ripleytä vieläkin enemmän. Ensimmäisen elokuvan klaustrofobinen tunnelma, henkilöt, ikoniset kohtaukset, kun Ripley voittaa muun miehistön luottamuksen (joista kaikki paitsi yksi ovat miehiä) jne. Kun oliot alkavat kylvää tuhoa, elokuva muuttuu yksinkertaisesti jännittäväksi vuoristoradaksi, enkä voisi enää enempää rakastaa Geigerin suunnitteleman alienin visuaalista ilmettä. Jatko-osa on myös viihdyttävä, mutta sen toimintapainotteinen lähestymistapa ei kuitenkaan vetoa yhtä paljon kuin ensimmäisen tyylilliset seikat ja hitaasti hiipivä sci-fikauhu.

Sarjakuvaan oli aluksi vaikeaa päästä sisälle, koska tieteellinen jargon ei vain mahdu päähäni. Kun tarina alkoi ottaa tuulta alleen, lukeminen helpottui huomattavasti. Uusia mielenkiintoisia otuksia ilmaantui kun miehistö tutki erilaisia planeettoja, ja kaiken kaikkiaan juonetkin olivat ihan mukiinmeneviä. Tuhoisia asioita tapahtuu, mikä tekee universumista vieläkin klaustrofobisemman. Jotkin ratkaisut toimivat, jotkut eivät.

Piirrosten käsittely on vaikeaa, koska visuaalinen tyyli vaihtelee suuresti tarinoiden välillä kauniin yksityiskohtaisista ruuduista aina epäselviin värisekasotkuihin. Osa muistuttaa tiettyjä 80-luvun toimintaelokuvia, joita arvostan värimaailman ja yleisen tyylin suhteen, mutta jotkut henkilöt ovat niin sutaisten piirrettyjä, että henkilöt näyttävät lähinnä karikatyyreilta itsestään.

Nightmare Asylumissa tekstilaatikot ja puhekuplat on jostain syystä jätetty värittämättä, mikä vaikeuttaa puhujien erottamista kussakin ruudussa. Käsittämätön ja epälooginen personallisuuden muutoskin tapahtuu: ensin Newt osallistui tapahtumiin aktiivisesti ja yritti selvitä parhaansa mukaan, mutta yhtäkkiä hänestä tulee vain märkä lätäkkö, joka haikailee rakastajansa lihasten perään. En myöskään ymmärrä, miksi ihmeessä oli tarpeellista korostaa jokaisen naisen kurveja, vaikka he ovat pukeutuneita peittäviin ja löysiin haalareihin. Ihan kuin he osallistuisivat johonkin avaruuden "märkä haalari" -kisaan.

Vaikka tarinat ovat täynnä toimintaa, ne kestävät myös monitasoisuutta kaipaavan tarkastelua, koska ihmisten keskinäisiä suhteita, näiden suhdetta alieneihin sekä alienyhdyskuntien luonnetta ja biologiaa käsitellään syvällisesti. Toistuva teema on alienien voiman aliarviointi. On virhe luulla olevansa täydellisesti kontrollissa. Kun Bionational-yhtiön kaltainen taho yrittää käyttää olentoja hyväkseen piiloutumalla vapaan yrittämisen ja kapitalismin taakse, seurauksena on kaaos.

Aliens-universumi on myös loistava tapa tutkia pelkoa ja sen eri muotoja. Voiko ihminen olla yhtä tyhjä kuin alienit tai teeskennellä, ettei tiedä mitä pelko on? Onko alieniksi muuttuminen järkevää? Androideja puolestaan on kehitelty pidemmälle ohjelmoimalla ne uskomaan olevansa ihmisiä, ja tämän vuoksi eräs kohtaus on erityisen riipaiseva.

Olen samaa mieltä muiden lukijoiden kanssa siitä, että myöhemmin tehdyt nimimuutokset ovat turhia ja typeriä. Päähenkilöt ovat Newt ja Hicks. Ei ole mitään syytä teeskennellä toisin, vaikka se sekoittaisikin aikajanaa kolmannen elokuvan kohdalla (joka on muutenkin huono).

Seuraavissa kokoelmissa tarinat varmasti muuttuvat yhä enemmän toisteisiksi ja vanhaa materiaalia eri tavoin pyörittäviksi (ja jotkut henkilöt olivat tässä ensimmäisessä, myönnetään kyllä, aika yksiulotteisia), mutta koska olen utelias ja tapahtumat jäivät mielenkiintoiseen pisteeseen, niin jatkan sarjakuvan parissa vielä joskus. Elokuvat ja sarjakuva ovat erilaisia kokonaisuuksia (tai olentoja), ja niiden viihdyttävyys perustuu täten eri asioihin, mutta ne myös täydentävät toisiaan.

Kirja + elokuva: Tuijottava katse (Neiti Marple #9) - Agatha Christie (1962)

The Mirror Crack'd
from Side to Side
269 s.

"One had to face the fact: St Mary Mead was not the place it had been. In a sense, of course, nothing was what it had been. You could blame the war (both the wars) or the younger generation, or women going out to work, or the atom bomb, or just the Government - but what one really meant was the simple fact that one was growing old. Miss Marple, who was a very sensible lady, knew that quite well. It was just that, in a queer way, she felt it more in St Mary Mead, because it had been her home for so long."

Viimevuotisen Agatha Christie -lukuhaasteen jälkitunnelmissa oli vielä vähän virtaa jäljellä, joten luonnollisesti oli pakko lukea vielä jotain. Nyt pidän pienen tauon Christiestä, jotten pääse kyllästymään, mutta Tuijottava katse oli joka tapauksessa loistava tapa päättää kyseinen vaihe. Kahden luvun jälkeen tajusin, että olen aiemmin nähnyt kirjasta adaptaation Neiti Marple -sarjassa ja muistin myös murhaajan todella selkeästi, mutta se ei estänyt nauttimasta tapahtumien seuraamisesta ja siitä, miten murhaaja lopulta paljastettiin (sekä miten Gene Tierneyn elämässä tapahtunut tragedia sopi kuvaan).

Tapahtumapaikkana on jälleen St. Mary Mead, mutta tällä kertaa jokin on erilaista. Uusi supermarket edustaa muuttuvia aikoja. Neiti Hartnellia hämmentää pakatut ruoat ja hän harmittelee, miten hankalaa on vaellella pitkin käytäviä ja yrittää löytää kunnollista prosessoimatonta ruokaa. Ja entäs ne pitkät jonot sitten! Eräs toinen kyläläinen puolestaan ihmettelee, miksi kukaan haluaisi kasvattaa omia vihanneksia kun niiden ostaminen supermarketista on niin helppoa.

Luokkarakennekin on pikkuhiljaa muuttunut: kotiapulaistytöt ovat nyt koulutettuja ja uusi asuntoalue, The Development, on tuonut alueelle uudenlaisia asukkaita. Marple nostalgisoi kun maailma kehittyy modernimpaan suuntaan, ja on helppo kuvitella pohdintojen olevan kaikuja Christien omista mielipiteistä. Marple ei kuitenkaan vaikuta katkeralta, vaan enemmänkin alistuneelta ja rauhalliselta. Kun vanhenee, näkee miten ympäristöstä tulee erilainen, mutta kehitys on suurilta osin vain pakko hyväksyä.

Komisario Craddock kuitenkin paljastaa pikkukyläelämän varjopuolet, jotka piileskelevät rauhallisen ulkokuoren takana:""There are things that are preferable to academic distinctions[.] - - - One of them is knowing when a man wants whisky and soda and giving it to him"" (viitaten naisten tehtäviin kotona).

Osa muistelun ja nostalgian henkeä ovat viittaukset Christien vanhempiin Marple-teoksiin. Marple muistaa vieläkin vihatun eversti Protheroen, joka murhattiin Murha maalaiskylässä (1930) -romaanin alussa. Kirkkoherran vaimo Griselda Clement, joka esiintyi samassa tarinassa miehensä kanssa, lähettää joka vuosi joulukortin. Ruumis kirjastossa (1942) -romaanin Gossington Hall on jälleen murhapaikka, vaikka paljon onkin muuttunut viime kerrasta.

Marina Gregg tyylikkäine elokuvatähtiolemuksineen asettuu Gossington Halliin aviomiehensä ohjaaja Jason Ruddin kanssa. Puheliaan Heather Badcockin murha (jonka sukunimi on lähes yhtä traaginen) aiheuttaa säröjä modernien elokuvaihmisten yhteiseloon. Se on jotain paljon pahempaa kuin ne "[n]aked men and women drinking and smoking what they call in the papers them reefers", joita 96-vuotias herra Sampson pelkää. Olisin itse enemmän peloissani myrkytetyistä daquireista, joita Heather maisteli. Tavalliset daquirit ovat tietysti eri asia.

Jälleen kerran mysteerin ratkaisu on riippuvainen siitä, miten tarkasti lukija noteeraa sen, mitä ihmiset sanovat ja tarkoittavatko he ennen kaikkea sitä. On helppoa tehdä pikaisia päätelmiä, mutta totuus on, että me kaikki joskus sanomme asioita, jotka tarkoittavat muille paljon enemmän tai jotka ymmärretään virheellisesti loukkaavina. Vaikka tiesinkin murhaajan henkilöllisyyden, on mielenkiintoista nähdä, miten Christie paljastaa murhaajan ja piilottaa vihjeet näkyville. Ei tulisi mieleenkään epäillä, että tietyt tapahtumat kätkevät taakseen jotain muuta, koska ne vaikuttavat niin tavallisilta ja itsestään selviltä, ja Christie huomioi nerokkaasti näihin liittyvät lukijan odotukset.

Mysteeri on loppujen lopuksi yksinkertainen, mutta romaani ei ole. Se tekee selväksi, että kiltteys ei riitä silloin kun ei ole minkäänlaista ymmärrystä siitä, miten muihin voi oma käyttäytyminen vaikuttaa, ja oikea uhka ei tule ulkoa, vaan ihmisten sisältä, koska "the human beings were the same as they always had been".

Neiti Marple on myös virkistävän läsnä, ja hänellä on vieläkin enemmän tuttua pilkettä silmäkulmassa. Erityisen tyydyttävää on nähdä, miten Marple huijaa jatkuvasti ärsyttävän hössöttävää hoitajaansa, neiti Knightia, lähettämällä tämän esimerkiksi asioille mahdollisimman kaukana oleviin kauppoihin.

"A little strong drink is always advisable on the premises in case there is a shock or an accident. Invaluable at such times. Or, of course, if a gentleman should arrive suddenly".

Neiti Marple iskee suoraan totuuden ytimeen! 

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

TUIJOTTAVA KATSE (1980)

IMDB

Ohjaaja: Guy Hamilton

Pääosissa: Angela Lansbury,Tony Curtis, Rock Hudson, Elizabeth Taylor, Kim Novak, Geraldine Chaplin, Edward Fox

Marina Rudd: Lola, dear, you know, there are really only two things I dislike about you.
Lola Brewster: Really? What are they?
Marina Rudd: Your face.

Leffahaaste on tähän mennessä ollut antoisaa kirjan ja elokuvan vertailun osastolla, mutta nyt taisi tulla hienoinen rimanalitus. Hillitty ja tyylikäs englantilainen murhamysteeri on muuttunut tämän elokuvan myötä äänekkääksi ja räikeäksi sekasotkuksi, ja valitettavasti se johtuu osittain pääosien amerikkalaisista. Omituiset hattuviritelmät ja epämukava väritys hikisine lähikuvineen hyökkäävät naamalle vähän liian rajusti. Kuvanlaatukin on kuin jostain Murhasta tuli totta (1984-1996) -sarjasta. Noh, onhan tässä Angela Lansbury.

Toki elokuvalla on viihdearvoa siinä mielessä, että on mielenkiintoista nähdä niin monta legendaa tekemässä yhteistyötä, ja sanailu Taylorin sekä Novakin välillä on aidosti hauskaa seurattavaa. Agatha Christie -adaptaationa tämä on kuitenkin surkea, koska kassamagneettien nälkäiset taisivat haukata liian ison palan, ja lisättiinpä vielä romaanista puuttuva Novakin roolihahmo, jotta varmasti saataisiin vähän jännitystä ja bitch-energiaa.

Jotenkin tosi tympeä tekele, joka toimii varmaan vielä vähemmän itsenäisenä elokuvana, jos alkuteos ei ole tuttu. Mainittakoon vielä se, että Lansburyn maskeeraaja ei ole ollut ihan ajan tasalla tehtävässään, koska neiti Marple näyttää hyvin univajeiselta zombielta, joka kuuluisi lähinnä kummitustaloon.

En vain ymmärrä.

Teatteriloki: Maagisen ajattelun aika, Teatteri Jurkka (Helsinki)

Maagisen ajattelun aika / Kuva: Marko Mäkinen, 2016

Teksti: Joan Didion

Ohjaus & lavastus: Johanna Freundlich

Roolissa: Kristiina Halkola

Valosuunnittelu: Jukka Kuuranne

Musiikki: Rene Ertomaa

Esitykset: 7.4. -21.5.2016

The Year of Magical Thinking on Joan Didionin palkittu ja suuren yleisön rakastama äärimmäisen henkilökohtainen teos surusta. Siitä päivästä, jolloin kaikki muuttuu ja elämän yksi tärkeimmistä henkilöistä on yhtäkkiä poissa.

Siinä missä Didionin reportaasimainen ja analyyttinen pohdinta jää kirjallisesti nautittuna etäiseksi, tavoittaa Teatteri Jurkan monologiteos surun ytimen. Karismaattinen Kristiina Halkola ottaa heti yleisön syleilyynsä. Aluksi aurinkolasien taakse piiloutuen Halkolan Didion kertoo topakkaasti ja ehkä myös hieman viileästi siitä illasta, jolloin hänen aviomiehensä John Gregory Dunne kuoli illallispöydässä sydänkohtaukseen.

Tästä tapahtumasta purkautuu vyyhti, joka Johanna Freundlichin ohjauksessa ei pääse koskaan tuntumaan liian ylitsevuotavalta ja monimutkaiselta. Alkuperäisteoksesta on löydetty humoristisia pilkahduksia, jotka kuuluvat luonnollisena osana elämään. Rakkaan ihmisen muistaminen tarkoittaa myös hyville hetkille hymyilemistä.

Lavastus, valot ja musiikki täydentävät  pienessä tilassa toisiaan, luovat illuusion vuorokauden kulusta ja rauhoittavat. Halkolan seurassa tuntuu siltä kuin kuuntelisi ystävää. Tunnelma vaihtuu uhmakkuudesta hämmennykseen ja surusta epäuskoisuuteen, mutta missään vaiheessa turvattomuus ja katkeruus ei valtaa intiimiä tilaa. Tässä on hyvä olla. Kun monologin oivalluksen hetki saapuu kylpien kullankeltaisessa valossa, silmät kostuvat ja tuntuu siltä kuin aika pysähtyisi.

Yksi pala itsestä on menetetty, mikä herättää pohtimaan sitä, onko rakkaus ja toisen läsnäolo arjessa ollut liian itsestäänselvä asia. Jossain vaiheessa on kuitenkin pakko hyväksyä se, että vaikka elämä tuntuu nyt erilaiselta, niin surusta selviytyminen on mahdollista.

__________

Lopuksi vielä kiitos Teatteri Jurkalle, joka järjesti bloggareille hienon mahdollisuuden syventyä Didionin maailmaan Lue, koe, kirjoita! -haasteen muodossa. Pääsimme lukemaan teokset Maagisen ajattelun aika (2005) ja Iltojen sinessä (2011), osallistumaan Katri Kekäläisen pitämälle teatterikritiikin intensiivikurssille ja katsomaan Teatteri Jurkan monologin, josta oli tarkoitus kirjoittaa omaan blogiin kritiikki. Kiitos ja kumarrus sekä järjestäjille että mahtaville mukana olleille tyypeille, joihin pääsin tutustumaan!