25. helmikuuta 2013

Swannin tie (Kadonnutta aikaa etsimässä #1) - Marcel Proust (1913)

Du côté de chez Swann
478 s.
But it was not for nothing, as my aunt well knew, that she had rung for Françoise, since at Combray a person whom one 'didn't know at all' was as incredible a being as any mythological deity, and it was apt to be forgotten that after each occasion on which there had appeared in the Rue du Saint-Esprit or in the Square one of these bewildering phenomena, careful and exhaustive researches had invariably reduced the fabulous monster to the proportions of a person whom one 'did know,' either personally or in the abstract, in his or her civil status as being more or less closely related to some family in Combray.

Joskus joistain kirjoista haluaa pitää, mutta aina se ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi.  Ehkä tämän kohdalla sitten yritin liikaa, koska odotin jotain vähän erilaisempaa.  Kirjassa ei ole varsinaista juonta, vaan koostuu muistoista ja niihin enemmän tai vähemmän liittyvistä henkilöistä.  Juonettomuus ei haitannut, varsinkin kun Proust voisi kuvailuillaan tehdä huussireissustakin kauniin, mutta kirja oli loppujen lopuksi liian helppo laittaa syrjään ja liian vaikea aloittaa uudelleen.  Sinänsä ymmärsin sen, että niin kuin muistelotkin voivat olla joskus rönsyileviä, tämänkin oli tarkoitus kulkea kevyesti paikasta ja henkilöstä toiseen.  Käytännössä lukeminen oli kuitenkin ihan liian raskasta.  Vaikka ajoittain hienot kohtaukset ja Proustin sanankäyttö saivat huokailemaan ihastuksesta, enimmäkseen silti tuntui raskaalta lukea pelkkää jaarittelua.  Jaarittelu voi joskus toimia, jos sillä on jokin punainen lanka tai päämäärä, kuten Henry Millerin Kravun kääntöpiirissä (1934).  Pitkät lauseetkin ovat ok, kunhan ne ymmärtää hyvin, eikä tarvitse lukea niitä uudestaan koska unohti mitä kirjailija halusi sanoa.

Lempikohtauksiani olivat sen legendaarisimman leivoskohtauksen lisäksi se, kun Proust kuvaili lapsuuden lukuhetkeä puutarhassa.  Ihan kuin se olisi ollut suoraan omasta lapsuudestani, kun kesäisin luin kirjaa puutarhassa niin keskittyneesti, etten huomannut edes päivän pimenemistä. Siirtymät eri muistojen välillä oli myös toteutettu hyvin ja luonnollisesti, sanat ikään kuin virtasivat asiasta toiseen.  Kokonaisuudessaan romaani olisi silti tarvinnut runsasta editointia, tällaisenaan tämä on reilusti ylipitkä.  Tuli myös jotenkin sellainen olo, että Proustin kirjoittajanlahjoissa ei ole mitään vikaa, mutta romaanin koostaminen ei sujunutkaan ihan niin hyvin.  Ihan kuin Proust ei olisi tiennyt mitä tehdä lahjoillaan, vaan yritti kuumeisesti kirjoittaa kaikki ajatuksena paperille.  Tajunnanvirtatekniikka voi olla kaunista, mutta en ainakaan itse halua lukea rajoittamatonta sellaista.  Joku raja sentään.

Selailin yhtenä päivänä Goodreadsin arvioita tästä, ja oli mielenkiintoista huomata joidenkin Proust-fanien ylimielisyys:  "hitaudesta valittaminen olisi kuin valittaisi siitä, että Shakespeare on englanniksi" ja "miksi olet niin negatiivinen, kun tätä on arvostettu jo vuosisadan verran" ovat esimerkkejä karseimmista kommenteista, sen lisäksi että toisten ei-niin-positiivisiin-arvioihin oli heitetty kaunopuheisia ja mahtailevia piikittelyjä parilla ranskankielisellä heitolla varustettuna.  Tai sitten satuin vain kiinnittämään huomiota näihin vähän enemmän, enpä tiedä.  Ainakaan omassa Proustin "ymmärtämisessäni" ei ollut ongelmia, romaani ei vain yksinkertaisesti vetänyt puoleensa niin paljon kuin romaaniltani haluaisin.  Niin kuin aiemmin sanoin, uudelleen aloitus lyhyenkin tauon jälkeen oli liian takkuilevaa.

Aion vilkaista vielä toista osaa, mutta jos se ei vedä, en lue muitakaan;  en vain kestä montaa tällaista.  Mielenkiintoisia kirjoja on ihan liikaa, että haluaisin pysytellä moniosaisessa ihan ok -sarjassa.  Toivo kuitenkin elää.  Tämä oli käsittääkseni vasta johdanto, joten kokonaisuutena tarina ei ole edes kunnolla alkanut.  Tai ainakin toivon, että edes jotain pientä tarinanpoikasta sieltä olisi tulossa.  Kyllä tämä kaikesta negatiivisuudestani huolimatta ansaitsee silti kolme pistettä, sen verran upeaa Proustin kirjoitustyyli kuitenkin on ja potentiaaliakin löytyy mielenkiintoiselle jatkolle.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot

23. helmikuuta 2013

Jekyll & Hyde -musikaali, Turun kaupunginteatteri (21.2.2013)

Huom!  Jos kirjan perusidea ei ole vielä tuttu, kannattaa jättää tämä postaus väliin.  Muut voivat huoletta jatkaa tästä eteenpäin, en käsittele teatteriarvioissani loppuratkaisuja.

Olin viime kuussa katsastamassa avoimissa ovissa musiikkinäytteitä teatterin keväästä (tapahtuma muuten teki kävijäennätyksensä tänä vuonna!).  Paikalla olivat Riku Nieminen, Anna Victoria Eriksson ja Jennie Storbacka.  Tyttöjen äänistä olin vaikuttunut, ja suureksi helpotuksekseni Niemisen esityskin oli todella hyvä.  Myönnän, että olin harmistunut ja ennakkoluuloinen roolituksen suhteen, koska en nyt vain ole mikään Putous-fani.  Nieminen oli kyllä muutenkin todella sympaattinen.  Vaikka tämä sanoikin Hyden kehittelyn olevan vielä vaiheessa ja lauloi Alive-kappaleen (jonka muuten päättivät esittää ylimääräisenä kappaleena) Jekyllin äänellä, parissa kohtaa kuului hiukan Hydea.  Olin jo valmiiksi hyppinyt seinillä malttamattomana, mutta tämän illan jälkeen olo oli vielä karseampi, koska minulla oli vahva tunne esityksen erikoislaatuisuudesta.  Enpä tiennyt, miten erikoislaatuinen se tulisikaan olemaan.

Jos jollain muuten on vielä sellainen outo käsitys, että kaikki musikaalit ovat Laulavien sadepisaroiden tyyppistä ilottelua, tahtoisinpa nähdä näiden ilmeet tämän katsottuaan.  Musikaaleissa on nimittäin melkein yhtä paljon hajontaa kuin elokuvissa:  jännitystä, juonettomuutta, nuorisolle suunnattua, hyväntuulista värikkyyttä jne.  Itse pidän yleensä vähän synkemmistä, koska tarinassa on silloin myös enemmän dramatiikkaa, suuria tunteita ja syvyyttä.  Hyvät sanoitukset ja tarttuvat melodiat ovat myös minulle tärkeitä.

No niin, mutta nyt vihdoinkin asiaan, eli Jekyllin laboratorioon!

Kuva:  Saara Salmi
Turun kaupunginteatteri

Ohjaus:  Tuomas Parkkinen
Rooleissa:  Riku Nieminen (Henry Jekyll/Edward Hyde), Anna Victoria Eriksson (Lucy Harris), Jennie Storbacka (Emma Carew), Severi Saarinen (John Utterson), Mika Kujala (Danvers Carew)
Musiikki:  Frank Wildhorn
Teksti ja laulujen sanat:  Leslie Bricusse

Henry Jekyll on kunnianhimoinen tiedemies, joka tuntee syyllisyyttä omista luonteen heikkouksistaan.  Tämä haluaisi erottaa ihmisen hyvän ja pahan puolen, ja keksittyään seerumin kokeilee sitä itseensä.  Kokeella on kuitenkin tuhoisat seuraukset, sillä Jekyllistä kuoriutuu öisin Edward Hyde, joka kylvää tuhoa Lontoon sumuisilla kaduilla ja toteuttaa halujaan ilman omaatuntoa.  Asioita mutkistaa Jekyllin kihlattu Emma.  Pystyykö tämä hyväksymään Jekyllin pimeän puolen?  Toisaalla prostituoitu Lucy kaipaa uutta elämää, vapautta ja hellyyttä.

Musikaali keskittyy hyvän ja pahan taisteluun samassa ihmisessä, sekä riippuvuuteen.  Vaikka alunperin tarkoitus olisikin hyvä, riippuvuus voi tuhota ihmisen.  Vapauden rakastaminen ja omantunnon puute ovat vaarallinen yhdistelmä.  Itsensä toteuttaminen ilman tunnontuskien häivääkään saa vallantunteen kiehumaan suonistossa.  Riippuvuuden ottaessa vallan kadottaa todellisen itsensä, joten ei ole helppoa selvittää missä määrin on omista teoistaan vastuussa.  Voiko siitä syyttää pelkästään luonteen heikkouttaan, sisällään asuvaa paholaista?

Käsiohjelman tekstissä ohjaaja tuo esille näkökulman, jota en ollutkaan tullut ajatelleeksi:  "Jekyll syntyy uudelleen pahana, koska hänen motiivinsa kokeen suorittamiselle ovat itsekkäät.  Hänen liikkeelle panevia voimiaan ovat kosto, kollegoiden lyöminen, herruus ja ylin valta tiedeyhteisössä."  Alussa tosin käy lyhyesti ilmi, että Jekyll haluaa pelastaa isänsä katatonisesta tilasta, mutta kollegoiden pilkka ja lopullinen hylkääminen muuttavat tohtorin motiivit.

Kuva:  Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Alkuperäinen Broadwayn versio oli ennestään tuttu, joten yritän tässä ohessa vähän vertailla näitä kahta versiota keskenään, ja perustella miksi omasta mielestäni tämä suomalainen versio oli yllätyksekseni parempi.  Ensinnäkin, Robert Cuccioli ja Rob Evan ovat suosikkejani, joiden tasolle en ikinä oleta kenenkään pääsevän.  Concept recordingin Anthony Warlow on myös loistava, mutta ei valitettavasti ikinä tehnyt roolia näyttämöllä.  Nieminen hoitaa osansa silti erittäin hyvin hälventäen kaikki epäluuloni, ja oikeastaan suorastaan loistaa Hydena.  Tanssitausta näkyy akrobaattisena liikkumisena, ja erityisesti muodonmuutoskohtaus on huikea, johon Nieminen tuo mukaan sopivasti eläimellisyyttä.  Muutenkin Hyden olemus eleineen ja ilmeineen on karmaiseva.  Broadwayn Hyde on suurikokoinen turkisviittainen örmy, ja Turun Hyde on luihu juonittelija, joka ilmestyy salakavalasti varjoista.  Tämä on myös lähempänä kirjan kääpiömäistä Hydea, mutta Jekyll on kirjan vanhan tohtorin sijasta säilynyt edelleen nuorena, itse asiassa vielä nuorempana kuin Broadwaylla.

Broadwayn versiossa on kaivellut omaan makuuni liian minimalistisen modernit lavasteet, joissain kohtauksissa suorastaan olemattomat.  Punainen väri toistuu koko ajan, joka tekee kokonaisvärimaailmasta monotonisen ja mitäänsanomattoman.  Mielikuvituksettomuus tuntuu laimentavan vahvimpiakin kappaleita, ja balladit muuttuvat melkein unettaviksi.  Turussa Teemu Loikaksen lavastus oli uskomattoman upeaa.  Vinot linjat ja likaisen synkät värit toivat mieleen saksalaisen ekspressionismin Tri Caligarin kabinetin (1920) hengessä.  Lavastus yhdistettynä Janne Teivaisen valoihin ja Jari Tengströmin ääniin muodostavat saumattoman kokonaisuuden, jossa tarinan todellisuus on sopivan vinksahtanutta.  Tunnelma noin yleisesti on unenomaista sekä puistattavaa, ja loppukohtauksen varjosta muistuikin mieleen Nosferatu (1922).  Jopa herkässä rakkauskohtauksessa on koko ajan takaraivossa tunne siitä, että jokin on pielessä.  Kellertävä valo, jonka keskeltä pilkottaa Jekyllin kirkkaanpunainen takki ja tämän kasvoilta paistava mustasukkaisuus.  Joissain kohtauksissa käytetyt hidastetut liikkeet sopivat hyvin intensiivisen menon keskelle leikkaamaan tunnelmaa partaveitsen terävästi.

Kuva:  Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Ja entäs ne lauluäänet sitten?  Niistä ei ole moitittavaa, kaikki suoriutuivat oikein mainiosti.  Nieminen pärjää hyvin kokeneempien klassisessa musiikkiteatterissa esiintyneiden seurassa, Storbackan ääni on enkelimäinen ja virheetön, ja Erikssonkin on hyvä.  Tällä oli tosin pieniä ongelmia s:n kanssa, ja olisin kaivannut vähän vahvempaa ääntä Lucyn esittäjälle, mutta ei silti ollenkaan huono suoritus.  Suosikkikappaleet Alive, In His Eyes, A New Life, Dangerous Game, Confrontation ja Sympathy, Tenderness laulettiin oikein hyvin.  Varsinkin ensin mainittu teki vaikutuksen, sillä Hyde ei Broadwayn tapaan enää ollut paikoillaan, vaan juoksenteli ympäri talolavasteita.  Yleisesti Turun versio muutti musikaalin dynaamiseksi, mutta varsinkin tästä tuli hieno kohtaus.  Kuumeinen ja täynnä vapautta.  Pari juttua jäi silti askarruttamaan.  Joka kerta kun Bring On The Men -kappaleen kertosäkeessä mainittiin sana "miehettää", se särähti korvaan ja pahasti.  Merkityksen kyllä ymmärtää kontekstista, mutta jokin muu ilmaus kömpelön johdoksen sijaan olisi toiminut ihan yhtä hyvin.  Dangerous Game taas tulkittiin vähän liian kirjaimellisesti.  Ei kai pitäisi hirveästi valittaa, hypnoottinen kohtaus joka tapauksessa, mutta hienovaraisempana se olisi toiminut vielä paremmin.  Toisin kuin uusimmassa Constantine Marouliksen tähdittämässä hirveässä revivalissa, kappaleet kuitenkin olivat kaiken kaikkiaan tutun salaperäisiä ja voimakkaita.

Kuva:  Robert Seger
Turun kaupunginteatteri
Vielä pieni varoituksen sana:  tekoverta on käytetty (vain muutama pisara, mutta silti) ja muutama kova pamaus voi säikäyttää.  Onneksi istuin eturivissä, tuli nimittäin muutamia penkkiin vajoamisen hetkiä kun tiesin parissa kohtauksessa etukäteen mitä tuleman pitää.  Savukonekin päästeli katkuisia höyryjään suoraan naamalleni, joka oli oikeasti aika hauskaa.  Tuli ihan olo, että on itsekin siellä Lontoon savusumussa.  Ja tarvitseeko edes mainita, että lapsia ei kannata tuoda mukanaan (tässä näytöksessä nimittäin oli pari)?  Turussa nähdään oikea trillerimusikaali, joissain kohtauksissa suorastaan kauhumainen, eikä Broadwayn pehmeähköä ja muutamalla vauhdikkaalla kohtauksella katkaistua laimennettua versiota.  Kuulin huhun, että saksalainen versio olisi ollut myös aikoinaan aika kauhua ilmapalloon sidottuine katkaistuine käsineen.  En voi vahvistaa, mutta lupaan ettei tässä sentään mitään niin hurjaa nähdä.

Tätä teatteri parhaimmillaan on:  unohtaa itsensä täysin kun sukeltaa tarinan maailmaan ja yrittää imeä itseensä kaiken, jotta kokemus pysyy verkkokalvoilla vielä pitkään.  Sopii niille, jotka hakevat räjähtävämpää musikaalia niiden tavanomaisten rallatteluiden sijaan.  Olin todella liikuttunut, kun jähmeät suomalaisetkin nousivat kerrankin penkeistään taputtamaan pakottaen esiintyjät kerta toisensa jälkeen kumartamaan.  Sekin kertoo jotain esityksen laadusta.

Toisen katsomiskerran jälkeen:  Näyttelijöiden mikrofonien volyymeja oli selvästikin näprätty, koska nyt sanoista sai paremmin selvää.  Erikssonillakaan ei ollut enää ongelmia s:n kanssa.  Kappaleista Confrontation ja Alive vain lisäävät viehätystään.  Noin yleisesti on kyllä aika ilahduttavaa nähdä ensimmäistä kertaa musikaali, joka on kunnolla antanut alkuperäiselle versiolle potkun takalistoon.  Lisää tällaista!

22. helmikuuta 2013

Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde - Robert Louis Stevenson (1886)

Dr Jekyll and Mr Hyde
66 s.
Round the corner from the by-street, there was a square of ancient, handsome houses, now for the most part decayed from their high estate and let in flats and chambers to all sorts and conditions of men:  map-engravers, architects, shady lawyers and the agents of obscure enterprises.  One house, however, second from the corner, was still occupied entire; and at the door of this, which wore a great air of wealth and comfort, though it was now plunged in darkness except for the fan-light, Mr Utterson stopped and knocked.  A well-dressed, elderly servant opened the door.

Olin tänään myös katsastamassa Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hyde - musikaalin, mutta siitä lisää myöhemmin.  Sydän on läpättänyt illan aikana tarpeeksi, joten keskitytään nyt ensin alkuperäiseen teokseen, jonka sain luettua täpärästi ennen esitykseen lähtöä.

Aika monet varmasti tietävät kirjan loppuratkaisun, mutta en silti tässä lähde käsittelemään sitä.  Kirjoitan kuten ennen sen oletuksen pohjalta, että kaikille tämä ei ole tuttu.  Stevensonin pienoisromaani lähentelee jo melkein pidemmän novellin kokoa, joten juoni on yksinkertainen.  Lontoon sumuisilla kaduilla salaperäinen Edward Hyde kulkee kevein askelin tekemässä tuhojaan ja kauhistuttaa olemuksellaan.  Toisaalla tohtori Jekyll eristäytyy ystävistään ja seurapiiristä uppoutuakseen tieteellisiin kokeisiinsa.

Teos on ollut uusintalukulistalla jo melkoisen pitkään.  Taisin lukea tämän ensimmäisen kerran joskus yläasteen alussa, mutta silloin en ollut aivan yhtä vaikuttunut kuin nyt.  Kirja on siitä hankala, että tätä pidetään kauhuklassikkona, joten odotukseni olivat aivan toisenlaiset kuin mitä todellisuudessa sain.  Itse asetankin tämän ennemmin gotiikan genren puolelle.  Tohtori Jekyllin tarinasta muistuu mieleen tohtori Moreau hirvittävine kokeineen sekä Jumalaa leikkivä tohtori Frankenstein.  Romaanissa itsessään viitataan tohtori Faustin tekemään sopimukseen paholaisen kanssa ja useasti myös Raamattuun.  Jekyll itse luonnehtii itseään okkultismiin taipuvaiseksi (työhuoneen peili!), jonka transsendentaalista näkemystä lääketieteeseen eivät kaikki voi hyväksyä.

Aikoinaan minua häiritsi se, että suurin osa romaanista keskittyy huomioimaan päähenkilöt jonkun toisen näkökulmasta.  Nyt pidin siitä, koska se tuo tiettyä salaperäisyyttä, ja Hyden arvoitus on varmasti ollut todella jännittävää aikalaislukijoille.  Hyde on kaikkea sitä, mitä viktoriaaninen yhteiskunta ei ollut.  Täysin valmis toteuttamaan jokaisen halunsa ja intohimonsa, sekä elämään täysin ilman tunnontuskia mistään.  Hyde kuvataan sisäisesti epämuodostuneeksi ja täysin pahaksi.  Yhdessä kohdassa jopa kunnon kansalaiset ovat täynnä murhanhimoa tätä kohtaan, koska tämä on satuttanut viatonta.  Maininnat Hyden käsien karvaisuudesta ja apinamaisesta käytöksestä olivat mielenkiintoisia.  Onko helvetin partaalla tasapainotteleva holtiton hurjapää siis eläimellinen, koska ei pysty hillitsemään halujaan?  Tuli myös mieleen Edgar Allan Poen tarina The Murders in the Rue Morgue (1841), jossa Pariisia terrorisoi murhaaja, joka ei näytäkään olevan ihminen.  Pahatkin ihmiset ovat kuitenkin vain ihmisiä, eivät yliluonnollisen julmia hirviöitä.

Hydessa ei siis ole ainuttakaan hyvää ominaisuutta, vaikka joskus tämän kasvoilla välähtääkin pelko.  Loppua kohden asiat kuitenkin mutkistuvat.  Onko kukaan toisaalta myöskään täysin hyvä?  Eikö jokaisessa asu ainakin pieni paha, joka kuiskailee houkutuksia korvaan ja joskus valehtelee jopa kaikkein rakkaimmallekin?  Jekyll on nimittäin erilainen kuin muistin, sillä tämä ei ole enkeli.  Tämän syntiseen nuoruuteen viitataan vain erittäin lyhyesti, joka itse asiassa voi jäädä huomiotta jos ei ole tarkkana.  Tai kenties tapahtumat ovat olleet vain tavallisia nuoruuden hairahduksia. 

Omassa Oxford World's Classics -painoksessa on mielenkiintoinen huomio siitä, miten aiemmissa tarinan luonnostelmissa Jekyllin menneisyydestä kerrotaan hieman enemmän.  Siinä myös kerrotaan tarina, jonka mukaan Stevenson heitti ensimmäisen luonnostelman tuleen, koska vaimon kritiikin mukaan teoksessa viitattiin liikaa Jekyllin ja Hyden synteihin:  "From an early age, however, I became in secret the slave of certain appetites".  Noh, nykylukijan mielestä nämä eivät todellakaan ole liian suoria viittauksia, ja oikeastaan harmittaa ettei Jekyllin luonnetta oltu enää avattu tässä lopullisessa versiossa.  Hieno tarina kuitenkin kaikin puolin, mutta lukemista suunnittelevien kannattaa tosiaan jo asennoitua valmiiksi kauhuelementtien melkein täydelliseen puuttumiseen.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat

13. helmikuuta 2013

A History of Witchcraft: Sorcerers, Heretics and Pagans - Jeffrey B. Russell ja Brooks Alexander

192 s.
The popular idea that the craze was medieval is the result of a false prejudice that links everything bad to the clericalism of the so-called 'Dark Ages'.  Rather, the witch-craze was a product of the Renaissance and Reformation.  Many of the intellectuals of the Renaissance and leaders of the Reformation were among the most forceful advocates of belief in diabolical witchcraft.  - -  Psychology helps explain the craze.  People projected evil desires and passions most easily upon the isolated and lonely outsiders such as old widows and crones.  Some of the accused, driven by fear and guilt, came to believe in their own guilt.  - -  The witch-craze is an important study in the human evil, comparable to Nazism and Stalinism in the present century.

Jos nyt tarkkoja ollaan, niin luin uudemman painoksen vuodelta 2007, jossa on uudet alkusanat sekä laajennettu modernin noituuden osio.  Joka tapauksessa, noituus on kiehtonut jo aika kauan, mutta ainoastaan objektiivisessa mielessä.  En siis ole menossa mihinkään noitapiireihin tanssahtelemaan, vaan lueskelen lähinnä noista menneiden aikojen noitavainoista.  Tämän bongasin joskus kirjakaupasta, mutta päätin sittenkin laittaa lainauslistalle, koska olin epävarma juuri tuosta modernin noituuden osion kiinnostavuudesta.  Tällaiset kirjat tuppaavat myös olemaan liian yleisluonteisia, kun yritetään ympätä satojen vuosien historiaa yksien kansien väliin.  Tämä oli kuitenkin positiivinen yllätys.

Kirja on kyllä yleiskatsaus noituuden historiaan, mutta ohuessa läpyskässä piilottelee pienellä präntillä painettua tiukan akateemista, mutta silti hyvin ymmärrettävää tekstiä.  Joitain virhekäsityksiä esimerkiksi noitavainojen syistä sekä modernin noituuden synnystä korjataan, ja historian saatossa tapahtunut muutos noituuteen suhtautumisessa tulee esille selkeästi.  Kysehän on nimenomaan maailmankuvan muutoksesta, eli satoja vuosia sitten uskottiin aidosti noitia olevan olemassa.  Uskomukset olivat sitkeimpiä sekä maaseudulla että maantieteellisillä reuna-alueilla.  Skandinaviaankin noitavainot levittäytyivät, mutta vasta 1600-luvulla, kun pahimmat epäoikeudenmukaisuudet oli jo koettu muualla.  Viimeinen 'noita' teloitettiin Englannissa vuonna 1684, Amerikassa 1692, Skotlannissa 1727, Ranskassa 1745 ja Saksassa 1775.  Tämän jälkeen toki syytteitä noituudesta vielä ropisi joillekin, mutta ketään ei enää teloitettu sen vuoksi.

Paholaisen uskottiin olevan miespuolinen, koska naiseen ei haluttu kohdistaa niin suurta - melkein jumalallista - voimaa.  Noidat olivat siis enimmäkseen naisia, koska noitien kokoontumisessa eli sapatissa paholainen oli johtaja ja harrasti seksiä seuraajiensa kanssa.  Noitavasaran (1452) mukaan noidat olivat yleensä naisia myös siksi, että he ovat heikompia, tyhmempiä, taikauskoisempia ja aistillisempia.  Jep jep.  Suhteuttamisen helpottamiseksi voisi myös mainita, että Shakespeare kirjoitti Macbethin (1603) kuningas Jaakko I:n vallan aikana, jolloin hirtettiin enemmän noitia kuin minkään muun vallanpitäjän hallituskaudella.  Samoihin aikoihin myös maalaili eräs heppu nimeltä Leonardo da Vinci.

Modernia noituutta en osaa sen tarkemmin kommentoida, koska sen suhteen tuntemukseni ovat aika ristiriitaiset.  Nykyisin noituus on hyväksytty vähemmistöuskonnoksi virallisilla foorumeilla, mutta sen syntyhistoria on aika hämmentävä.  Koko moderni noituus siis perustuu Margaret Murrayn teorialle antiikista säilyneestä hedelmällisyyskultista, joka taas perustuu rouvan omiin tulkintoihin 'todisteista'.  Ja sitten on vielä ne modernin noituuden varsinaiset oppi-isät, jotka kehittelivät päästään erilaisia loitsuja ja sääntöjä.  Kyllähän muutkin uskonnot periaatteessa on joskus perustettu, mutta en tiedä mitä pitäisi tuollaisesta tyhjästä nyhjäisemisestä ajatella.

Ja miksi nimitys noituus?  Eihän niitä paholaista manaavia noitia ole olemassakaan, niin kuin ei keijuja ja ihmissusiakaan.  Toisaalta, jos noitia ei ole olemassa, niin eihän niillä ole mitään varsinaista yhtenäistä määritelmääkään, joten kuka tahansa joka puuhastelee loitsujen kanssa voi siis kutsua itseään noidaksi?  Äh, en tiedä.  En vain pysty ajattelemaan uuspakanuutta sun muita suuntauksia minään noituutena.  Saavat minun puolestani silti tehdä mitä haluavat, koska sinällään harmitontahan se on.  Ihan mielenkiintoinen nykyajankin osio tässä kirjassa oli, mutta enpä usko että tämän enempää asiaan jaksan paneutua.  Liian hämmentävää.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

8. helmikuuta 2013

Tapahtumapaikkana Duma Key - Stephen King (2008)

Duma Key
689 s.
Enimmäkseen kuuntelin aaltojen huokailua, joka muistutti kovasti ison, nukkuvan eläimen hengitystä, ja katselin lasiseinän läpi  merelle.  Big Pink oli sen verran korkealla, etten nähnyt rantaa sieltä missä istuin melko syvällä olohuoneessa.  Nojatuolista näkyvyys oli kuin olisin ollut öljytankkerissa, joka kyntää Venezuelan ja Galvestonin väliä.  Taivaankannelle oli hiipinyt auer.  Se himmensi auringonpaisteen kirkkaat neulanpistot vedenpinnassa.  Vasemmalla oli kolme palmua siluettina taivasta vasten.  Niiden lehdet kahisivat kevyessäkin tuulenhenkäyksessä.  Ensimmäisten tapaturman jälkeisten hapuilevien piirrosteni aiheet.  Ei näytä Minnesotalta, Tom Riley oli sanonut.

Eipä heti tule mieleeni Floridaa kesympää paikkaa.  Niin kuin King tässä ilmaisi, se vaikuttaa lähinnä vastanaineiden ja puolikuolleiden valtaamalta.  Ja ehkä Hemingwayn kaksoisolentojen.  King saa kuitenkin tästä leppoisan aurinkoisesta paratiisista vähemmän rauhoittavan omalla vakuuttavalla tyylillään.  Teos on ensimmäinen kirjailijan kirjoittama teos Floridasta, jossa tämä asuu osan vuodesta vaimonsa kanssa.  Edgar Freemantlen kautta King pohtii vakavan onnettomuuden jälkimaininkeja, eli miten haastavaa siitä on toipua, mutta miten se on kuitenkin mahdollista määrätietoisuuden ja läheisten tuen avulla.

Freemantle on rakennusurakoitsija, joka joutuu työpaikallaan nostokurjen runtelemaksi.  Tämän toinen käsi amputoidaan, ja pinnakin on erittäin kireällä.  Vaimo Pam hakee avioeroa, koska ei kestä paineita ja alituista raivonpuuskien pelkoa.  Elämä näyttää saavan huomattavasti enemmän rauhaa ja raivo pikkuhiljaa laantuu, kun Edgar päättää vuokrata vaaleanpunaisen talon kauniilta Duma Keyn saarelta.  Ensin päivät täyttyvät maalausharrastuksesta ja toipumiseen keskittymisestä, mutta pikkuhiljaa tulee tunne siitä, ettei Edgar tullut saarelle sattumalta.

Juuri tästä painostavasta tunteesta pidin.  Siitä kuumottavasta olotilasta, joka ei johdu lämpötilasta, vaan siitä että joku tarkkailee koko ajan nurkan takaa ja alkaa pikkuhiljaa ohjailemaan tekemisiäsi.  Silloin mereltäkään tuleva tuulenvire ei tunnu vilvoittavalta, vaan se tuo mukanaan lähinnä kylmiä väreitä ja kalmanhajua.  Edgarin uusi ystävä Wireman sekä apulainen Jack tuovat sympaattisen lisänsä henkilögalleriaan, puhumattakaan teräsmummo Elizabeth Eastlakesta, jonka maailma kuitenkin sumenee koko ajan enemmän Alzheimerin takia.  Luovuuden ja taiteen aihepiiri oli myös itselleni todella antoisaa, koska muistan vielä millaista oli unohtua paperi- ja värimyllerrykseen moneksi tunniksi.  Lopulta havahtui siihen polttavan nälän tunteeseen, koska oli unohtanut syödä.

Vaikka periaatteessa kirja onkin taattua Kingin laatua, tarina tuntuu väkisinkin ihan liian pitkitetyltä.  En osaa sanoa, parantuisiko tarinan tasapaino varsinaisesti typistyksestä, mutta keskivaiheilla koin silti aika puuduttavaa tyhjäkäyntiä.  Silti oli taas ilahduttavaa saada Kingin kirja käteen ja kadota siihen maailmaan joksikin aikaa.  On ihan mahtavaa, että jollain on sellaiset tarinankerronnan taidot, että viimeiset parisataa sivua on pakko lukea yhdeltä istumalta suorastaan hiki otsassa, koska ei malta jättää mitään enää seuraavaan päivään.  Kunnon kauhuelementeillä tässä ei varsinaisesti leikitelty kuin enimmäkseen vasta loppupuolella, mutta siinäkin King päästi mielikuvituksensa laukkaamaan oikein kunnolla.  Miten ihmeessä kaksoset voivatkin olla niin pelottavia?  En ymmärrä.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Florida)

2. helmikuuta 2013

Helvetin talo - Richard Matheson (1971)

Hell House
301 s.
Se kohosi heidän edessään sumusta, valtava, uhkaavana häämöttävä talo.
-  Hirvittävä, Florence sanoi ja hän kuulosti milteipä vihaiselta.  Edith vilkaisi häntä.  -  Emme ole vielä edes menneet sisälle, neiti Tanner, Barrett sanoi.
-  Minun ei tarvitse mennä sisälle.  Florence kääntyi Fischerin puoleen, joka myös tuijotti taloa ja yhtäkkiä mies värähti.  Florence kurotti ottamaan häntä kädestä ja tämä puristi sitä niin lujaa, että Florence sävähti.
Barrett ja Edith katselivat usvan verhoamaa rakennelmaa.  Sumu sai sen näyttämään heidän tiensä tukkivalta rinteenjyrkänteeltä.  Edith nojautui yhtäkkiä eteenpäin.  -  Siinä ei ole yhtään ikkunoita, hän sanoi.
-  Hän muurautti ne umpeen, Barrett sanoi.

Fyysikko vaimoineen sekä kaksi meediota, joista toinen tukahdutti voimansa selviydyttyään edellisen kerran  tutkimusseurueen matkasta talon syövereihin, lähtevät tutkimaan saman kummitustalon paranormaaleja ilmiöitä ja mahdollisuutta kuolemanjälkeiseen elämään.  Palkkiona on satatuhatta dollaria muutaman päivän tutkimuksesta, ja pian yökyläläiset saavatkin kokea painajaisia koko rahan edestä.

Olen lukenut aiemmin Mathesonilta Olen legendan (1954), joka oli ihan viihdyttävä ja ajatuksia herättävä versio vampyyreiden kansoittamasta maailmasta, ja elokuva The Incredible Shrinking Man (1957) tarjosi niin ikään kelpo viihdettä, sillä kertaa pienen ihmisen näkökulmasta (heh heh).  Jättiläiskissakin oli söpö.  Tämä Mathesonin käsitys kummitustalokauhusta sen sijaan oli melko lupaavasta alusta huolimatta lähinnä hämmentävä kokemus.  Nimittäin kuolemansairaan miljonäärin antama tehtävä kuolemanjälkeisen elämän tutkimisesta rahapalkkiota vastaan lupaili, joskaan ei ihan hirveän hyvin kirjoitettua, niin ainakin vähän selkäpiitä karmivaa kummittelua.  No ei väkisin.

Jostain syystä kirjailija tuntuu kuvittelevan (enkä sano tätä nyt feministin roolissa vaan kauhun ystävänä), että (varsinkin naisten/naisten keskinen) äärimmäinen seksuaalisuus on paholaismaista ja sopii hyvin ihmisten pelotteluun tavallisten aaveiden sijaan.  Jaa.  Jotenkin ymmärtäisin jos olisi kyse 1800-lukulaisesta kirjasta, mutta ei tuo 1970-luvun tuotoksessa mene läpi.  Kyllähän tässä niitä poltergeist-ilmiöitäkin oli, mutta ne olivat niin haukotuttavan kliseisiä ja pitkälle venytettyjä ettei mikään kohta ollut lähelläkään karmaisevaa.

Loppua kohden mentiin itse asiassa pahempaan suuntaan, koska naurettavuuksiin asti yltyneet tapahtumat alkoivat jurppimaan jo aika pahasti.  Ylipitkät luennot parapsykologiasta (jäänteitä Mathesonin sci-fi -kirjoista?) sekä Lionel Barrettin raivostuttava itsepäisyys ja ylimielisyys eivät auttaneet asiaa.  Olisin varmasti keskeyttänyt kirjan, jos se olisi ollut yhtään paksumpi (suomalaisessa painoksessa on siis 212 sivua), mutta olin loppuratkaisun suhteen utelias.  Eipä ollut millään tasolla tyydyttävä ratkaisu.  Oikea antikliimaksien antikliimaksi.  Jäi myös häiritsemään se nykyajan kauhuelokuvienkin vitsaus, eli henkilöt tekevät käsittämättömiä ratkaisuja menemällä juuri sinne minne ei pitäisi.

Tässä kohtaa huomauttaisin sen verran, että kliseinen kummittelu ei välttämättä ole paha asia, eikä latteasta pelottavuuden asteesta voi syyttää aina kirjan ikää (eli kaikki kummittelun muodot on muka nähty jo niin monessa kirjassa ja elokuvassa, joten ne eivät onnistu pelottelemaan samalla tavalla).  Nimittäin yksi lempikirjoistani, Shirley Jacksonin The Haunting of Hill House (1959), on uskomattoman taidokas psykologinen kauhukertomus, josta riittää tulkittavaa ja jonka kirjoittamisajankohta näkyy vain viehättävyydessä.  Se on kirjoitettu ihanasti, se sai kiroamaan päätöstäni lukea se puolenyön jälkeen, mutta ennen kaikkea se on tasainen kokonaisuus hienolla ja monitasoisella päähenkilöllä varustettuna.  Utuinen ja oikeasti karsean pelottava, eikä elokuvaversiokaan kauaksi tuosta runollisuudesta ole pudonnut.  Eihän myöskään unohdeta Hohtoa (1977), eihän?

Huoh.  Taidanpa tästä siis lähteä halailemaan Jacksonin kirjaa ja toivomaan lukupinoon jotain edes välttävän hyvää kirjaa.

*