21. toukokuuta 2016

Kirja + elokuva: Kaikki minun unelmani - Rona Jaffe (1958)

The Best of Everything
448 s.
"She had a collection of matchbooks from extravagant places, dropped here and there on tables in the dingy apartment she still shared with Gregg. They made it look as if she lived a gay, mad life. What a typical picture for anyone from out of New York: career girl's apartment, stockings drying over the shower rod, clothes flung helter-skelter in the rush to get to the office on time, to a date on time, a bottle of wine there too, wads of dust lying under the studio couch because you couldn't clean except weekends and sometimes not even then, and all those brightly colored matchbooks with names of well-known eating places, so that even if one managed only two good and sufficient meals a week one could still light one's cigarettes for the rest of the week with the memory."

Kaikki minun unelmani on tarina työssäkäyvistä naisista New Yorkin pyörteissä, ja kullekin päähenkilölle New York näyttäytyy erilaisena. Jollekin työ kustannusyhtiössä on ensiaskel unelmauralla, jollekin vain välietappi, jonka jälkeen odottaa ura kotirouvana. Nimettömässä kimmeltävä sormus on toimiston naisille suuri asia, mutta mitä jos asiat eivät etenekään niin kuin haluaisi? Entä jos miehet onnistuvatkin sotkemaan suunnitelmat, tai joutuu valitsemaan miehen ja uran välillä?

Jos Nukkelaakso (1966) on Peyton Placen (1956) loistokas ja yliampuva serkku, niin Kaikki minun unelmani on Nukkelaakson Seconalilla rauhoitettu kaksonen. Hyden Jekyll-puolisko. Alkoholi virtaa, mutta hillitysti Mad Menin tapaan. Jos sokkotreffien deitti on tylsä, niin sitten vain drinkkejä drinkkien perään.

Chick lit on siis itselleni edelleen ongelmallinen genre, mutta sen sijaan että kokemus olisi taas ollut jotain Bridget Jonesin päiväkirjan (1996) tapaista, niin Kaikki minun unelmani osoittautui jo toiseksi viihdyttäväksi chick lit -klassikoksi. Pidin enemmän Nukkelaakson hysteerisyydestä, mutta Kaikki minun unelmani oli toisaalta mukavan tasainen ja rentouttava luettava. 1950-luku ja kaikki mitä sen mukana tulee, kuten työssäkäyvien naisten kokemukset miehille kuuluvassa maailmassa, tekee tarinasta ja henkilöiden kokemuksista heti paljon mielenkiintoisemman.

Henkilöt itsessään olivat valitettavasti vähemmän mielenkiintoisia. Naiiviutta on vaikka muille jakaa, ja sillä hetkellä kun tajuaa että yksi naisista takertuu eksäänsä kuin hukkuva, tajuaa myös ettei henkilöistä oikeastaan välitä lainkaan. Kuten Nukkelaaksossa, he määrittelevät elämänsä miesten kautta, mutta romaanin arkisemman ja tavanomaisemman sävyn vuoksi se alkaa kyllästyttää.

Tarinoita pitkitetään muutenkin vähän liikaa ja piilevä sinkkuelämän vastainen sanoma on kirsikka homeisen kakun päällä. Lopun juonenkäänne on rehellisesti sanottuna hirveä, koska se ei sovi ollenkaan kirjan muuhun sisältöön. Ihan kuin Jaffe olisi yrittänyt lisätä viime tipassa jotain skandaalimaista, mutta se tuhosi kaiken uskottavuuden ja päätyi television iltapäivän saippuaoopperoiden alueelle.

Jaffe selvästi yritti tavoitella opettavaista tarinaa suurkaupungin vaaroista, mutta en ole yllättynyt, että monet tytöt halusivat kirjan luettuaan muuttaa sinne entistä palavammin. Elämä New Yorkissa on ehkä vaikeaa, jopa vaarallista, ja seksuaalisen häirinnän mahdollisuus toimistolla on lähinnä itsestäänselvyys, mutta se on myös seikkailu (tai näin ainakin kuvittelen tyttöjen järkeilleen). Naimisiin menneiden zombien ja zombeiksi haluavien luonteiden puuttuminen oli niin kammottavaa, että on vaikeaa kuvitella Jaffen ajatellen asioita ihan loppuun asti henkilökehityksen ja romaanin yleisön suhteen (olisivatko Jaffen henkilöt houkutelleet 50-luvun lukijoita tähtäämään ainoastaan avioliittoon eikä mihinkään muuhun?).

Kaikki minun unelmani on silti nopea, kevyt ja miellyttävä luettava. Se ei edes yritä sulattaa aivoja, ja mikä parasta: sen sijaan, että romaani turvautuisi helppoon ratkaisuun eli siistiin onnelliseen loppuun, sen loppu on monitulkintainen ja vihjaa ainakin joidenkin henkilöiden tulevaisuuden olevan epävarma. Työssäkäyvän naisen elämä oli kovaa 50-luvulla, ja kaunistelun puute voi vedota myös nykypäivän lukijoihin. Seksismi ja seksuaalinen häirintä ei ole vieläkään kadonnut työpaikoilta mihinkään, mutta Jaffen romaani ehdottomasti saa arvostamaan työolojen parantumista ja niitä, jotka tekivät sen eteen kaikkensa. 

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

KAIKKI UNELMANI (1959)
IMDB
Ohjaaja: Jean Negulesco
Käsikirjoitus: Edith Sommer ja Man Rubin
Pääosissa: Hope Lange, Stephen Boyd, Suzy Parker, Martha Hyer, Diane Baker, Brian Aherne, Robert Evans, Brett Halsey, Donald Harron, Joan Crawford

Amanda Farrow: When you finish the slush files, then you may go. But I want my comments on each.
Caroline Bender: Typed?
Amanda Farrow: No Miss Bender. Beat it out on a native drum.

Romanialaissyntyinen Negulesco tunnetaan ehkä parhaiten Marilyn Monroen tähdittämästä Kuinka miljonääri naidaan (1953) -elokuvasta, ja miehen tuotannossa näyttää olevan monia muitakin naisten tunne-elämää käsitteleviä elokuvia. Olen nähnyt myös ohjaajan 3 kolikkoa lähteessä (1954), joka oli melkoisen tylsä, mutta Kaikki unelmani olikin taas tuon ensin mainitun lisäksi jo sitä parempaa osastoa.

Elokuva on melko uskollinen romaanille, vaikka paria juttua siinä onkin muutettu. Mukavaa viihdettä leppoisaan iltaan. Ei herätä sen suurempia tunteita, mutta ihan mielellään tätä kuitenkin katseli. Odotin erityisesti Crawfordin roolisuoritusta Amanda Farrow'na, ja olihan se aika hieno piikittelyineen kaikkineen.

Eniten nautin hienosti kuvatuista New York -maisemista. Esimerkiksi alun tunnelma on tavoitettu hienosti, kun työmuurahaiset vyöryvät metrotunnelista valtavien pilvenpiirtäjien häämöttäessä taustalla. Pelkästään siis jo 50-luvun tunnelman takia tätä voi suositella, jos yhtään kiinnostaa miltä New York aikoinaan näytti. Kustannusyhtiökin on tapahtumapaikkana erittäin mielenkiintoinen.

19. toukokuuta 2016

Kirja + elokuva: Nukkelaakso - Jacqueline Susann (1966)

Valley of the Dolls
449 s.
"It also made her realize that it wasn’t life or death to report for work every day. She was the biggest star in Hollywood, and the Oscar proved it. If she had a bad night, fuck ’em! - - - And if she gained a few pounds on caviar, fuck ’em. So it took a week to get it off—so what! Her pictures made them a fortune. . . ."

Anne Welles, Jennifer North ja Neely O'Hara. Kolme nuorta naista, jotka ystävystyvät ja joilla kullakin on unelmia ja tavoitteita. New York ja Hollywood vie kuitenkin veronsa, ja kahdenkymmenen vuoden aikana ehtii tapahtua paljon: ihmissuhteita katkeaa, menetyksiä sekä vastoinkäymisiä tulee vastaan ja menestyksen vuorelle kiipeäminen saa urat ratkeamispisteeseen.

Tässä on kirjailija, joka tietää miten upottaa kynnet lukijaan. Juuri kun naisten asiat tuntuvat menevän hyvin ja tulevaisuus loistaa kirkkaana horisontissa, jotain tapahtuu ja tunneli sulkeutuu. Sitten jokin tapahtuma saa taas uskomaan ja vuoristorata alkaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Elämän kiertokulku muuttuu pillereiden (joihin viitataan kirjassa nimellä nuket eli "dolls") ja katkeruuden kiertokuluksi.

Nukkelaakso ei ole siirappimainen romanssi, joka uppoaa paperinmakuisten ja muovisten henkilöiden syövereihin, eikä kiiltokuvamainen ja ruusunpunainen pelkistettyjen tunteiden satumaailma, missä ennalta-arvattavuus on itsestäänselvyys. Se saa sen sijaan panostamaan aikaa henkilöihinsä, vaikka ne ovatkin kaksiulotteisia psykologisen tarkastelun välineitä.

Sekä epärealistinen kliseisine juonenkäänteineen, joita vyörytetään lähinnä shokkiefektin takia, että realistinen yleisine viihdealan menestys- ja epäonnistumistarinoineen. Romaani on rakenteellisesti sekasotku, mutta loistelias ja hyvällä tavalla törkyinen sekasotku. Se, ettei kliseiden kasautuminen häiritse, on todiste Susannin neroudesta.

Kuten Kaikki minun unelmani (1958) -romaanin kohdalla, huomasin chick litin olevan paljon helpommin sisäistettävää kun se sijoittuu jollekin toiselle aikakaudelle tai sisältää melankoliaa ja traagisia tapahtumia. Mad Menin tyyppinen retromiljöö on niin paljon mielenkiintoisempi tunnelman puolesta (ja oikeastaan ainoa syy, jonka vuoksi tähän kirjaan tartuin). Nukkelaakso ei olisi sitä mitä on, jos se ei sijoittuisi 1940-60-luvuille, tai jos siinä ei olisi hulvatonta kissatappelua naisten vessassa, pillereitä kaikissa sateenkaaren väreissä napsivia itsetuhoisia naisia, särkyneitä unelmia, ponnistelua kuuluisuuden sekä yksityis- ja työelämän kanssa, litroittain vodkaa ja samppanjaa sekä kaukana Fabiosta olevia miehiä.

Tyttömäistä pulp-kirjallisuutta, joka ei saa oksentamaan, vaan sekoittamaan cocktailin tai kaksi ja syömään suklaata kunnes pää räjähtää. Periaatteessa siis Peyton Placen (1956) loistokas ja yliampuva serkku.

"Who wants respect? I want to get laid!"
- Helen Lawson

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

NUKKELAAKSO (1967)
IMDB
Ohjaaja: Mark Robson 
Pääosissa: Barbara Parkins, Patty Duke, Sharon Tate, Susan Hayward, Paul Burke, Tony Scotti

Anne Welles: [First lines] You've got to climb Mount Everest to reach the Valley of the Dolls. It's a brutal climb to reach that peak. You stand there. Waiting for the rush of exhilaration; but, it doesn't come. You're alone and the feeling of loneliness is overpowering.

Tiesin etukäteen, ettei leffaversio ole kehuttava, mutta päätin muutaman päivän pohdinnan jälkeen katsoa sen kuitenkin. Olin utelias juonen suhteen, ja epäilykseni vahvistuivat: joitain rajuimpia juttuja oli karsittu, mutta myös kielenkäyttöä oli siistitty. En sitten tiedä, toimiiko lopputulos heille, jotka eivät ole romaania lukeneet, mutta minuun tämä ei valitettavasti uponnut.

Suurin ongelma tässä oli se, että kirjan tunnelma oli kadonnut. Romaanin viehätys piilee juuri suoruudessa ja tietynlaisessa naurettavuudessa. Romaanihan haukuttiin aikoinaan pystyyn, mutta myynti sen kuin vain kasvoi ja kirjailijan suosio samoin. On helppo kuvitella 60-luvun kotirouvat lukemassa romaania kieli pitkällä. Elokuvassa ei oikein ole tavoitettu Susannin tyyliä, joka juuri tuohon koukuttavuuteen johtaa.

Kirjailijan sanoin: "This picture is a piece of shit". Tai no, en nyt ehkä niin pitkälle menisi, mutta tylsä ainakin.

16. toukokuuta 2016

Coreyography - Corey Feldman (2013)

288 s.
"So, when a kid who’s been taught to irrationally fear drugs sees his friend smoking pot—and quickly determines that his friend isn’t on a downward spiral; he’s actually turning out just fine—he starts to think, perhaps I’ve been lied to. He starts to wonder: hey, maybe drugs aren’t so bad after all.
    The truth, of course, is that drugs won’t kill you on impact. In fact, recreational drug use can actually be a lot of fun—why else would so many people partake? But therein lies a bigger truth, as well as a bigger problem: addiction isn’t immediate, but addiction can ruin your life."

Joskus tietyt julkisuuden henkilöt putkahtavat ajoittain esiin lapsuuden ja teiniaikojen kuluessa, mutta sen tajuaa kunnolla vasta myöhemmin. Katsoin jokin aika sitten uudestaan Gremlinsin (1984), yhden lapsuuden suosikkielokuvistani, ja Corey Feldman oli yllättäen yhdessä pääosista. Kun olin viidentoista, katsoimme koulussa Stand by Men (1986) ja muistan vaikuttuneeni mm. kohtauksesta, jossa Feldman huutaa jotain isästään, mutta hänen nimensä ei silloin rekisteröitynyt tajuntaani. Jossain vaiheessa kun sitten aloin kiinnostua vampyyreista, katsoin The Lost Boysin (1987). Se oli ihan ok, mutta pidin enemmän näyttelijöistä kuin itse elokuvasta. Kuultuani legendaarisesta ja rakastetusta The Goonies (1985) -elokuvasta, katsoin senkin. Feldman oli jälleen mukana, mutta en muista hahmosta mitään, vaan ainoastaan sen miten petyin leffaan.

Seuraavan kerran kun "tapasin" Feldmanin uudelleen, vuosia oli kulunut useita ja törmäsin Vice-lehden artikkeliin näyttelijän syntymäpäiväbileistä, joissa naiset olivat pukeutuneet alusvaatteisiin ja kirjoittajan mukaan tunnelma oli synkeä eikä vieraslukumääräkään ollut huikea. Silloin tuntui masentavalta nähdä taas yksi entinen lapsitähti vyörymässä alamäkeen, ja jostain syystä rinnastin Feldmanin epäreilusti Charlie Sheeniin. Artikkelissa oli kuitenkin epämukavan holhoava sävy. Juttu tuntui sellaisen ihmisen pään silitykseltä, joka ei ole pyytänyt sääliä. Lopussa oli pari riviä Feldmanin tyytymättömyydestä artikkeliin, koska se ei ollut mitä oli luvattu.

Pikakelaus vuoteen 2016, jolloin sain selville, että Feldman on kirjoittanut positiivisen vastaanoton saaneen muistelmateoksen. Olen välttänyt nykyajan julkkismuistelmia, koska erittäin harva nykypäivän julkkiksista kiinnostaa sen verran, että jaksaisin lukea kokonaisen kirjan heidän elämästään (ja sitten tietysti on niitä narsistisia paasauksia, joiden kirjoittajat ovat kerta toisensa jälkeen todistaneet olevansa vieraantuneita todellisuudesta, ja jotka skippaan suosiolla nyt ja aina). Jokin kuitenkin veti minua puoleensa Feldmanin kirjassa, vaikka aavistin ettei tämä päästäisi minua helpolla.

Olinkin oikeassa. Feldman aloittaa iskulla palleaan kertomalla hetkestä, jolloin kuuli ystävänsä Corey Haimin kuolemasta. Jostain syystä kohta viilsi todella syvältä, ja osittain siksi miten hyvin Feldman kuvasi haaskalintujen pelaamaa peliä: loputon virta puheluita toimittajilta ja ihmisiltä, jotka luulevat julkkisstatuksensa oikeuttavan teeskentelemään syvääkin suhdetta vainajaan. Helikoptereita metsästämässä hyvää kuvaa Haimin asunnosta, Haimin naapuri kerjäämässä hautajaiskeikkaa laulajatyttöystävälleen, Warren Boyd (jonka tehtävä oli pitää Haim kuivilla, mutta katosi sopivasti aina kun Haimilta loppui rahat) tunkemassa A-luokan julkkiksia hautajaisiin huolimatta näiden olemattomasta suhteesta Haimiin, paine kehitellä lausunto medialle, paparazzeja vaanimassa puskissa pahaa aavistamattomia ihmisiä, tontille tunkevia toimittajia jne. Tuossa maailmassa vaanivat oksettavat viidakon lait, ja näistä asioista lukeminen saa olon aina hieman levottomaksi ja hengästyneeksi.

Kuten ensimmäisestä kappaleesta voi arvata, tämä ei ole ainoastaan Feldmanin tarina. Sekä Haimia että Feldmania käytettiin nuorena useita kertoja hyväksi seksuaalisesti, tekijöinä elokuva-alalla työskentelevät miehet, joten Feldmanin mielestä Haim ansaitsee myös tuulla kuulluksi ja alalla työskentelevien lasten vanhempia tulee varoittaa. An Open Secret (2014) -dokumentti käsittelee ongelmaa. Harmi, että se ei pärjännyt lippukassoilla (varmaan siksi, että dokumenteille on vaikeampaa saada yleisöä kuin kevyille eskapistisille leffoille), mutta vaikka en ole vielä nähnyt sitä, niin aiheen tärkeys tekee siitä kuitenkin kiireellisen ja pakollisen katsottavan ihan jokaiselle. Elokuvat ovat iso osa yhteiskuntaamme, joten kulissien takaisista tapahtumista tulee puhua, varsinkin jos ne koskettavat lapsia ja nuoria. Dokumenttia on ilmeisesti pätkitty erään kanteen jälkeen, ja se vaikuttaa muutenkin todella vaikeasti löydettävältä. Aika näyttää yrittääkö Hollywood hienovaraisesti työntää elokuvaa taka-alalle ja ennen pitkää antaa sen pysyä unohduksissa. Lapsinäyttelijöiden rahallinen (vanhemmat) ja henkinen (alan työntekijät, joista useat ovat korkealla nokkimisjärjestyksessä) hyväksikäyttö tulee joka tapauksessa kitkeä. Sitä ei olisi koskaan pitänyt tapahtua, eikä sitä pitäisi olla olemassa nyt.

Kuten Martin Weissin tapaus osoittaa, työtä riittää vielä tuomioiden rukkaamisessa, silloin kun asiat etenevät siihen pisteeseen. Kuten Feldman sanoo: "the bright lights of Hollywood are blinding, and the sanctity of childhood is easily trumped by the deafening drumbeat of fame". Vallanhimoiset agentit ovat valmiita tekemään lähes mitä tahansa saadakseen asiakkailleen kuuluisuutta, ja elokuva-ala on täydellinen vastaanottopaikka lapsille, jotka haluavat epätoivoisesti kuuluisiksi. Lapsille, joilla ei välttämättä ole kunnollista tukiverkostoa, joka voisi ohjata heitä Hollywoodin surrealistisen maailman läpi.

Feldmanin elämällä ei monella tapaa ollut loistavaa alkua. Hän asui sisaruksineen henkisesti tasapainottoman äidin kanssa, joka kielsi kutsumasta kavereita kylään, joskus jätti lapset näkemään nälkää niin kauan kunnes heräsi joskus iltapäivällä ja joka teki parhaansa, jottei vaikuttaisi päällekäyvältä ja intensiiviseltä niin sanotulta "stage motherilta" (joskus onnistuen, joskus ei). Tässä on siis kyse kodista, missä Feldman näki vain televisiosta miten vanhemmat peittelivät lapsensa vuoteeseen ja antoivat näille hyvänyönsuukon, ja missä äiti hyökkäsi fyysisesti lapsensa kimppuun. Äitihän oli tietysti sairas, mutta oli varmasti suuri helpotus päästä kyseisestä ympäristöstä pois kuvauspaikalle.

Feldman kertoo vilpittömästi kokemuksistaan. Itsemurhayrityksiä ja huumeongelmaa ei peitellä, eikä vikaa yritetä sälyttää jollekin muulle. Katkeruutta ei ole, vain rehellistä Feldmania muokanneen menneisyyden ja matkan varrella tehtyjen virheiden käsittelyä (huumekoukussa rypevänä tehty huumeiden vastainen kampanja, Four Seasonsilla järjestetyt megabileet - kun studiopomot erehtyivät sanomaan, että kaikki kulut kuvausten jälkeisestä rentoutumisesta maksetaan - ja täysin tuhottu huone jne.). Hän ei väitä olevansa täydellinen, mikä tekee muistelmista vieläkin paremmat. Feldman myöntää auliisti, että hänellä on vaikeuksia sanoa ei ja tarve nähdä ihmisissä hyvää, myös kaikkein epäluotettavimmissa. Hän myös valitettavasti uskoo olleensa osallinen Haimin kuolemaan tutustuttamalla tämän ensimmäisten joukossa kokaiiniin.

Huolimatta kaikista mielenkiintoisista tarinoista elokuvien kuvauksista ja ystävyydestä Michael Jacksonin kanssa, muistelmissa on surullinen sävy, josta en lukemisen jälkeen päässyt heti eroon. Ei sellaista säälin ja holhoavuuden yhdistävää surullisuutta, jota monet tuntevat entisistä kuuluisista julkkiksista, vaan sellaista haikeaa surullisuutta, jota tuntee kun jollain on ollut vaikea menneisyys, mutta on selviytynyt voittajana. Feldman on ollut jo vuosia kuivilla, ja toivon hänelle ja pojalleen oikeasti vain pelkkää hyvää.

Kun julkkis mokaa, se usein tapahtuu miljoonien valppaiden ihmisten silmien alla (joista monella ei ole mitään ongelmaa repiä julkkiksia palasiksi, koska "hei, sehän valitsi itse ammattinsa, joten oikeutta valittamiseen ei ole kun yksityiselämää tökitään", vaikka yrittää kaikin voimin pitää sen juurikin yksityisenä), mutta se ei tarkoita, että suuri yleisö tuntee kyseistä henkilöä tai on tietoinen kaikesta tapahtuneesta. Haavoittuvien ihmisten vainoaminen ei ole ikinä ollut eikä tule ikinä olemaan viehättävää. Loppujen lopuksi Feldmanin muistelmat loppuvat positiivisessa vireessä, koska hän on yhä täällä. Ei ole tarvetta sääliin eikä kuvitella häntä säälittäväksi invalidiksi, jonka elämä on ohi tai jotenkin mitätön.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

12. toukokuuta 2016

Harrow County, Vol. 1: Countless Haints (#1-4) - Cullen Bunn & Tyler Crook (2015)

144 s.
Jossain päin Yhdysvaltojen eteläosia, Harrow Countyn kylässä, hirtetään noita. Joitakin vuosia myöhemmin (vuosilukua ei sanota, mutta vaatetuksen, autojen jne. perusteella 1920-luvulla) isänsä kanssa asuvan Emmyn 18-vuotissyntymäpäivä lähestyy, ja menneisyyden haamut alkavat nousta pintaan.

Kauhussa ei tarvitse aina välttämättä olla sitä samaa vanhaa tummanpuhuvaa ja uhkaavaa miljöötä. On virkistävää nähdä, kun genreä tarkastellaan vähän eri näkökulmasta, ja Harrow Countyn piirrokset nostavat tarinan aivan uudelle tasolle. 

Vesivärien käyttö korostaa viivatyötä juuri oikeista paikoista ja luo synkän sekä aavemaisen - mutta samaan aikaan myös eteerisen ja kauniin - tunnelman. Värisävyt ovat upeita ja tekstuureita löytyy erilaisia. Maisemat ovat kuin maalauksia ja ihmiset on piirretty lähes lastenkirjamaisella pelkistetyllä tyylillä. Kaikki tuliasiat, kuten hautausmaan liekehtivät aaveet ("haints"), loistavat sivuilta kirkkaasti näyttäen juuri siltä mitä ne ovatkin, eli toisesta maailmasta peräisin olevia helvetintulella kyllästettyjä painajaisia. Herkän oloinen kuvitus sopii yllättävän hyvin yhteen kauhuelementtien kanssa, koska kontrasti on todella mielenkiintoinen ja odottamaton.


Tavallaan tämänkaltainen yksinkertainen ja perinteinen tarina tarvitsisi vähän jotain ekstraa tuntuakseen siihen käytetyn ajan arvoiselta, koska noidat ja kiroukset ova aika loppuunkaluttu aihe, joten on vaikeaa kuvitella mitä uutta niistä enää saisi irti. Harrow County ei kuitenkaan ole välttämättä sitä miltä näyttää, varsinkin kun miettii päähenkilön Emmyn ratkaisua menneisyyden tapahtumien tultua päivänvaloon. Juoni ei etene ihan odotusten mukaisesti ja välttää tarpeeksi kliseitä, jotta tarina soljuu mukavasti ja siinä pysyy sopivasti koukussa.

Tarinasta löytyy muun muassa pojan puhuva nyljetty nahka, muinainen metsässä asuva olio, idioottimaisia kyläläisiä ja massoittain eriskummallista, vähän synkkää sekä unenomaista tunnelmaa, mutta paljon hienovaraisemmassa paketissa kuin mitä luulisi. Hyvin perinteisestä lähestymistavasta huolimatta Harrow County tuntuu tuoreelta. Vanha kunnon pelottava Southern Gothic -tarina sopii syysiltana takan ääressä luettavaksi.

Seuraava kokoelma onkin näköjään julkaistu viime kuussa, joten onneksi lisäluettavaa ei tarvitse odotella, vaan lopun cliffhangerille toivottavasti annetaan jonkinlainen selitys.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Hämärän jälkeen

10. toukokuuta 2016

True Hollywood Noir: Filmland Mysteries and Murders - Dina Di Mambro (2013)

208 s.
    Representatives from Paramount Studios, where Taylor was employed, came out and seized all the letters they could find (with the exception of some Taylor had hidden in his riding boots) and all the bootleg liquor. They even instructed Peavey to clean up the blood and the apartment.
    The fledgling motion picture industry was in peril as this was during the time of the rape/murder trial of comedian Fatty Arbuckle (who was finally acquitted after three trials, yet his career was ruined). There were also the drug addictions of actors Wallace Reid and Jack Pickford (Mary’s brother) and the mysterious death by poison of Pickford’s wife, actress Olive Thomas. Women’s clubs and religious groups were up in arms against the film industry and were threatening to boycott films. By the time the Los Angeles Police Department detectives arrived, the Taylor crime scene was severely compromised.

Erityisesti kulta-ajan Hollywoodin mysteerit, skandaalit ja murhat ovat aina yhtä kiinnostavia, mutta ne päätyvät helposti nolon törkyisiin kirjoihin reviteltäviksi. Kaikkien varoituskellojen tulisi soida siinä vaiheessa, kun kirjoittaja on lisännyt kirjallisuusluetteloon Wikipedia-artikkeleita, TMZ:n juttuja ja E!:n ohjelmia. Di Mambro on kaivanut itselleen vieläkin syvemmän kuopan kommentoimalla minimaalisesti lähteidensä kertomusten luotettavuutta. Sinänsä ihan kiva, että vaivaa on nähty haastattelemalla tapauksiin liittyviä henkilöitä (ja kertoo myös siitä, että on lähdetty eri suuntaan kuin Kenneth Anger Hollywood Babylonissa [1959]), mutta tarinat on otettu vähän liian kritiikittömästi ja kevyesti vastaan.

Takakannen kuvaus on siis mennyt aika nappiin: "[a] tantalizing mixture of classic Hollywood nostalgia and true crime". Di Mambro esittää jokaisesta tapauksesta perusfaktat eikä asetu kenenkään tietyn henkilön puolelle, mikä voi vaikuttaa siltä, että tarkoitus antaa lukijan tehdä itse omat johtopäätöksensä on onnistunut, mutta todellisuudessa hyvään true crime -teokseen tarvitaan niin paljon enemmän. "Tantalizing" ei ole hyvä lähestymistapa, varsinkin jos kappaleet alkavat "the sun glistening off the Pacific Ocean, which sparkled like limitless diamonds" -tyyppisellä kliseisellä säätilan kuvailulla, joka keskellä neutraalia tekstiä tuntuu kuin tikulta silmässä. Tähän päälle vielä toisteisuus, niin johan alkaa kaivata hyvää kustannustoimittajaa.

True Hollywood Noir ei toki ole ihan vailla ansioita. Muutamassa tapauksessa Di Mambro onnistuu korjaamaan muutamia vuosien varrella sitkeästi eläneitä huhuja ja on myös suurimmaksi osaksi kunnioittava ihmisiä kohtaan. Poliisivoimien korruptiota ja studiopomojen todisteiden vääristelyä/piilottelua/hävittämistä käsitellään suoraan ja kaunistelematta. Näyttelijöiden suojelu oli studioille tärkeää, mutta hyvä motivaattori oli tietysti myös studioiden maineen ylläpito ja studiopomojen oman selkänahan pelastaminen.

Harmi, että kirjasta tulee kokonaisuudessan niin hiomaton ja epäammattimainen vaikutelma, vaikka Di Mambro välttääkin tirkistelyä ja mässäilyä. Olisi myös kiva tietää, mistä oli saatu tieto Joan Bennetin kommentista, että tämä olisi aloittanut sairaana ollessaan suhteen Jennings Langin kanssa, vaikka Bennett on aina kiistänyt koko suhteen.

Muitakin epäloogisuuksia ja selittämättömiä asioita löytyy, kuten viittaus Bill Wellmanin muistelmiin It's Made to Sell - Not to Drink (2006) (ei ole mitään syytä olettaa, että Wellman puhuu totta, varsinkin nykyään kun julkkiksilla halutaan joka välissä rahastaa paljastamalla näistä kaikenlaista), maininta että Langin ampuminen auttoi Wangersin uraa, vaikka juuri aiemmin oli sanottu Wangersin elämän muuttuneen lopullisesti negatiiviseen suuntaan, ja väitös ettei lukija muka ikinä olisi kuullut teoriaa, että Lana Turner olisi Johnny Stompanaton oikea murhaaja, vaikka teoria on hyvin tunnettu ja asiaa on jo vuosia spekuloitu.

Aivan toisen vahvuiselle epämukavuuden tasolle meneekin sitten se ihailun haju, joka huokuu Mickey Cohenia käsittelevästä luvusta. Tämä kyllä tunsi elokuvatähtiä ja muita julkkiksia, mutta ei ole mitään hyvää syytä ylipitkälle Cohen-luvulle, eikä varsinkaan sille että Cohenin entinen yhteistyökumppani Jim Smith ansaitsisi niin paljon tilaa. Smith tuntuu vain selittelevän Cohenin rikoksia ja maalailevan tästä kuvaa jonain karismaattisena herrasmiehenä, joka nyt vain sattui tehtailemaan työkseen rikoksia ja pistämään ihmisiä kylmäksi. Murha on murha. Ihan sama, vaikka järjestäytyneen rikollisuuden maailmassa ansaitsisi kohtalonsa. 

Di Mambro kuitenkin tuntuu tukevan Smithiä ja jopa mielistelee kommentoimalla tämän ääntä: "smooth, baritone [and] suitable for broadcasting". En jaksa edes kommentoida kuvaa, jossa Smithin poika pitelee lelukivääriä, ja jota Smith ylpeänä esittelee luonaan vieraileville gangstereille. Cohen-luvussa on muutenkin paljon epäoleellisuuksia, mutta tuo katkaisi kamelin selän.

Kaiken kaikkiaan lyhyt ja nopealukuinen, mutta ei kannata odottaa mitään yllättäviä paljastuksia. Film noir -teemaakaan ei todellakaan ole sidottu oikeastaan millään lailla kirjan tapauksiin.

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Tietokirjat)

7. toukokuuta 2016

Bitch Planet, Vol. 1: Extraordinary Machine (#1-5) - Kelly Sue DeConnick et al. (2015)

156 s.
"What every girl should know: Your vagina is disgusting. It smells like the underside of a kangaroo pouch and he doesn't want to touch you because of the grossness. But thankfully, NEW brand douche, perfected by a leading gynecologist, gently cleanses and refreshes, making you feel feminine and special. Because what's more special than a vage filled with vinegar and chemical daisies? Also available in SPICY CINNAMON TACO, for the girl adventurer."

Bitch Planet, vankilaplaneetta, on varattu huonosti käyttäytyville naisille. Naisille, jotka on poistettava yhteiskunnasta ennen kuin alistumattomuuden syöpä leviää. Tätä syöpää inhotaan ja pelätään, eikä se ole ainoastaan vastenmielistä dystooppisen Bitch Planetin miesjoukolle, vaan myös joillekin oman todellisuutemme valioyksilöille. Bitch Planetilla on kaikki ongelmia täynnä olevat naiset, jotka ovat uskaltaneet olla omia itsejään ja joiden olisi pitänyt antaa vaeltaa vapaasti maan päällä, koska heidän tulisi olla tulevaisuus. Suihkukohtauksessa, eksploitaatiokuvaston päälaelleen kumoamisessa, naisten alastomat vartalot ovat kaikenmuotoisia ja -kokoisia, ei tirkistelyn kohteita tai mittasuhteiltaan epäinhimillisiä fantasioiden representaatioita.

Mitä tapahtuu niin sanottujen Isien yrittäessä arvioida ja korjata Pennyä, ylipainoista naista, jonka ideaaliversio osoittautuukin häneksi itsekseen? Hän on onnellinen sellaisena kuin on. Miehet ovat hämmentyneitä ja pettyneitä. Eihän se voi olla oikein. Ylipaino on vika. Se on ällöttävä virhe, toimintahäiriö, joka pitää korjata. Se ei ole naisellista.

Kyse ei kuitenkaan ole vain miehistä. Naisille ei tuota vaikeuksia esitellä loismatodieettiä televisiossa tai arvostella muiden ulkonäköä ennaltamäärättyjen kauneuskäsitysten mukaan. Heille ei ole ongelma lujittaa alistuneisuuden ja kaikille kumartamisen ajatusta. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden jako yhteiskunnassa on viilletty syvälle, ja jos kehtaa hypätä pois muotista, jossa pitää nöyristellä sekä pitää suu kiinni kaikista normeja uhkaavista mielipiteistä, ansaitsee tulla vangituksi.


Dystopia ei yleensä ole lainkaan ominta aluettani, mutta neonvärinen kahlehdittu keskisormea näyttävä käsi tiivistää hyvin Bitch Planetin (ja jokaisen numeron takaa löytyvät mainoksetkin ovat älyttömän hauskoja). Se haluaa vaikuttaa siihen, miten naiset arvioivat itsejään, toisia ihmisiä ja ympäröivää yhteiskuntaa, ja se haluaa tehdä sen kovaan ääneen, mutta sillä on myös asiaan hiukan kieli poskessa oleva ote.

Harmi ettei juoni oikein ota tuulta alleen tai vaikuta hirveän yhtenäiseltä, ja henkilöilläkään ei tunnu olevan paljon persoonallisuutta edustamansa viestin ulkopuolella. Piirrokset, yleinen tunnelma ja energia tuo mieleen Barbarellan (1968) sekä 60- ja 70-luvun psykedeeliset B-leffat (näytekuvaksi valitsin kohdan, jossa viesti on etusijalla), ja sehän tietysti ilahduttaa allekirjoittanutta. Sukupuolikysymysten liioittelu toimii, koska ne ovat samanaikaisesti niin epämukavan lähellä nykyajan yhteiskuntaa, että relevanttiutta ei vain voi olla näkemättä.

DeConnickin ääni on tervetullut lisä sarjakuvateollisuuteen, ja on mielettömän hienoa miten upouusi sarjakuva onnistuu jo nyt inspiroimaan lukijoita ilmaisemaan ja arvostamaan itseään oletettuine epätäydellisyyksineen kaikkineen. Sen vuoksi Bitch Planet ansaitsee kaikki nyt ja tulevaisuudessa saamansa kehut. En malta odottaa, miten tarina etenee seuraavassa kirjassa.