28. tammikuuta 2013

Pikku vampyyri - Angela Sommer-Bodenburg (1979)

Der kleine Vampir
149 s.
-  Ei meistä kukaan huolehdi, Anna sanoi.  -  Minun sukulaiseni ovat arkussa ja nukkuvat - tai sitten he ovat ulkona ja..., se piti tauon,  -  no tiedäthän sinä!  se lisäsi.  -  Joka tapauksessa, ei meille kenellekään ole aikaa, eikä kukaan ole koskaan lukenut minulle eikä leikkinyt minun kanssani eikä varsinkaan kertonut mitään tarinoita!  Se nyyhkäisi ja näytti hyvin surulliselta.
  Voi raukkaa!  Anton ajatteli.  Jos tuo kaikki piti paikkansa, niin oli todella rangaistus olla vampyyrilapsi!
  Hänen mielestä vanhemmilla oli aina liian vähän aikaa hänelle, mutta vampyyreihin verrattuna hänen kotiolonsa olivat ruhtinaalliset!

Suositun kirjasarjan toinen osa, Pikku vampyyri muuttaa, oli yksi lapsuuden suosikeistani ja sai minut jopa askartelemaan vampyyrinviitan erääseen Halloween-juhlaan.  Yllättävän hyvässä kunnossa (melkein uudenveroisena!) se vieläkin tuolla kirjahyllyssä nököttää, vaikka onkin luettu kannesta kanteen lukemattomia kertoja.  Kirjastosta lainailin aikoinaan myös sarjan seuraavia osia, mutta melko sattumanvaraisessa järjestyksessä enkä muista niistä enää mitään.  Periaatteessa tässä sarjassa ei ehkä haittaa niin paljon, jos lukee kirjat väärässä järjestyksessä, mutta halusin vihdoin napata kirjastosta tämän ihan ensimmäisen ja sukeltaa nostalgiseen (toivottavasti vielä yhtä valloittavaan) von Schlottersteinin vampyyrisuvun maailmaan.

Kun kauhutarinoita rakastava Anton on eräänä iltana yksin kotona, ikkunan taakse ilmestyy ihka-aito vampyyri nimeltään Rydiger.  Aluksi Antonia hirvittää, mutta Rydiger ei olekaan aivan samanlainen kauhistuttava vampyyri kuin kirjoissa, paitsi ehkä ulkonäöltään.  Pian Anton saakin tutustua seikkailujensa lomassa Rydigerin pikkusiskoon Annaan (jolla ei ole vielä hampaita, ja joka juo vain maitoa) ja isoveljeen Lumpiin (jolla on ikuinen murrosikä) sekä joutuu liian lähelle vampyyrinmetsästäjänä kuutamokeikkaa tekevää hautausmaan valvojaa Geiermeieria ja ihmiset pelottavan hyvin haistavaa Dorothee-tätiä.

Kyllä tässä sitä tuttua taikaa vielä oli, vaikken ihan sitä samanlaista tunnetta saavuttanutkaan.  Sarja oli ensimmäinen kosketukseni vampyyreihin, ja osittain tämän ansiosta ehkä pidänkin eniten niistä perinteisistä arkkumullalta tuoksahtavista vampyyreista.  Tässä niitä ei ole laimennettu liian kesyiksi, vaan esimerkiksi Dorothee-täti tarjoaa niitä vanhan kunnon vilunväreitä.  Kiintoisaa oli kuitenkin huomata, ettei puremiseen viitata kertaakaan, joten asiasta tietämättömät lapset jäävät pimentoon vampyyrien ruokatavoista, joka voi ehkä olla ihan  hyväkin asia.  Antonin perhekin on viehättävä, vaikka ei missään nimessä täydellinen, sillä äiti on joskus liian utelias ja isä suuttuu helposti.  Erityismaininnan ansaitsee Amelie Glienken kuvitus, joka lapsuudestakin jäi todella hyvin mieleen.  Hienovaraiset seitinohuet viivat sopivat hyvin kirjan tunnelmaan, ja hahmot kirjan hassuttelevaan luonteeseen.

* * * *

27. tammikuuta 2013

Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit - Charles Dickens (1836)

The Pickwick Papers
784 s.
It is the fate of most men who mingle with the world, and attain even the prime of life, to make many real friends, and lose them in the course of nature. It is the fate of all authors or chroniclers to create imaginary friends, and lose them in the course of art. Nor is this the full extent of their misfortunes; for they are required to furnish an account of them besides.

Luin tämän jo muutama päivä sitten, ja aioin jättää kirjoittamatta tästä tylsimyksestä, mutta koin sittenkin parhaimmaksi varoittaa lukijatovereitani.  Jos et ole vielä tutustunut Dickensiin, suosittelen välttelemään tätä viimeiseen asti.  Tai ehkä joku voi tästä pitääkin, Goodreadsin enemmistö ainakin kehui tämän huumoria.

Niin kuin jo varmasti päättelitte, en ole samaa mieltä.  Dickens on yksi lempikirjailijoistani, mutta tämähän oli oikea pohjanoteeraus!  Joidenkin mielestä esikoisromaanille pitäisi antaa armoa, mutta jos kirja on huono niin se on huono, ihan sama onko ensimmäinen vai kymmenes romaani.  Tyylihän voi tietysti kehittyä aina parempaan suuntaan, ja mielipiteet ovat aina mielipiteitä.  Koen myös ensin velvollisuudekseni ilmoittaa, etten todellakaan lukenut tiiliskiveä loppuun.  Yritin löytää tästä sitä tuttua Dickensin viehätysvoimaa, mutta luovutin puolenvälin tienoilla.  Koettakaa siis suhteuttaa tämä postaukseni tuohon tietoon.

Sketches by Boz -tarinakokoelma menestyi hyvin, ja sen ansiosta nuorta kirjailijanalkua Dickensiä pyydettiin kirjoittamaan tarina Robert Seymourin kuvituksiin.  Pian osat kuitenkin vaihtuivat, ja Dickensin kertomuksesta tuli pääasia.  Tarinassa Pickwick-kerhon jäsenet matkustavat ympäri Englantia joutuen erilaisiin kommelluksiin, ja tavaten aina välillä erilaisia ihmisiä, jotka kertovat kerhon arkistoja varten tarinoita.  Seikkailujen episodimaisuus jäi häiritsemään, ja se ettei tarinan kulku kehity mihinkään, koska mikään tapahtuma ei oikeastaan liity mihinkään.

Olen lapsesta asti vihannut Tyyris Tyllerö -hahmoa (voi kun olisin saanut kopauttaa sen muurilta alas!), ja kirjan hahmot jossain määrin muistuttivat tätä raivostuttavaa kananmunaheppua.  Pidän Dickensin leikittelystä kielellä ja ihmisten ominaisuuksilla sekä pienistä huumoriripauksista, mutta tässä hahmot olivat aivan liian karikatyyrimaisia omaan makuuni.  Vuoden 1952 filmatisoinnin julistekin näyttää siltä, ettei minua henkilökohtaisesti voisi kiinnostaa yhtään vähempää!

Jälkimauksi jäi puisevuus.  Ehkä Dickens yritti liikaa olla hauska, jonka vuoksi tästä kirjasta joko pitää tai ei pidä.  Totta kai asiaan on vaikuttanut se, että kuvitukset olivat jo valmiina, joten ihan mitä tahansa ei voinut kuitenkaan keksiä.  Vasta myöhemmissä romaaneissa herra on löytänyt oman äänensä, ja oikeastaan joitakin perusteemoja näkyy jo tässä ensimmäisessä, mutta toteutuksesta en pitänyt yhtään, vaikka romaanin tausta onkin iso osa sen ominaisuuksia.

*
Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

23. tammikuuta 2013

Uhmattaret: suomalaisten siirtolaisnaisten vaiheita Kanadassa 1890-1930 - Varpu Lindström (1988)

Defiant Sisters: A Social History
of Finnish Immigrant Women
in Canada
205 s.
Vuoteen 1901 mennessä suomalaiset olivat luoneet vankan pohjan tuleville siirtolaisille.  Yhteisöjen kehittyminen pysyviksi siirtokunniksi taattiin naisten aktiivisella osanotolla ja perheiden vakauttavalla vaikutuksella.  Heidän usein sattumanvaraisesti valitsemistaan paikkakunnista kehittyi kanadansuomalaisten suurimmat asutus- ja kulttuurikeskukset.  Pioneerit loivat ensimmäisiä siteitä työpaikkoihin, perustivat ensimmäiset seurat ja kirkot sekä päättivät farmialueiden maantieteellisen sijainnin.  - -  Ensimmäiset suomalaiset naiset olivat myös luoneet ryhmäidentiteetin ja perinteitä, joita heidän seuraajansa usein noudattivat.  - -  Heidän tuli myös olla rohkeita ja vahvoja, olipa sitten kyseessä karhujen karkottaminen, Kalliovuorten kiipeileminen, härkävaljakon ohjaaminen, tai yksinäisyyttä vastaan taisteleminen.

Naisten historia on aina kiinnostavaa, ja tähän törmäsin kun etsin suomalaisten siirtolaisuutta käsitteleviä kirjoja.  Kanada on maana jäänyt tähän mennessä hämärän peittoon, enkä edes tiennyt että sinnekin virtasi siirtolaistulvia Yhdysvaltojen lisäksi.  Lindströmin tutkimus on sinällään aika käänteentekevää, koska se tutkii suomalaisten siirtolaisuutta Kanadassa naisten näkökulmasta, mutta myös mittavan haastattelu -ja kirjeaineiston takia.  Vaikka joidenkin kirjeiden kieli oli hiukan haastavaa, nautin todella paljon ihmisten omien kokemuksien lukemisesta.  Yllätyin muun muassa siitä, että Klondiken kultakuumeen aikaan siellä oli ainakin kolme suomalaista naista, jotka olivat myös ylipäätään ensimmäisiä naisia valtausalueilla.

Vaikka aluksi siirtolaiset valitsivat melkein umpimähkään asuinalueensa, niillä alueilla joissa oli parhaimmat elinolosuhteet oli Suomen kaltaista luontoa.  Ihmisiä muutti pois ankarilta preeria-alueilta vuosien saatossa yhä enemmän ja enemmän, ja toisin kuin muista maista tulleet preerialla viihtyvät siirtolaiset, suomalaisia suuntautui lähinnä Ontarion alueelle (Thunder Bayn satama- ja puuteollisuuskaupunki suurin suomalaiskeskus).  Tämän osaltaan selittää se, että suurin osa osa naimattomista naisista ryhtyi kotiapulaiseksi, joista oli suurin pula kaupungeissa.  Naiset pääsivätkin maahan vain maanviljelijän perheenjäsenenä, morsiamena tai kotiapulaisena.

Siirtolaiselämä kuitenkin rasitti enemmän miehiä kuin naisia, niin kuin käy ilmi tästä aikalaistoimittajankin lauseesta:  "Elämä oli niin vaikeaa, työttömyyttä, nälkä kurnutti vatsassa, yksinäisiä miehiä, ei edes rahaa mennä takaisin Suomeen.  Kyllä sen ymmärtää miksi he valitsivat itsemurhan...  Kun olet vierasmaalainen et ole minkään arvoinen, ja pian alat uskoa sen itsekin".  Naisetkin tekivät itsemurhia, mutta paljon vähemmän, ja yleensä ratkaisuun päätyivät ne, jotka eivät halunneet rasittaa perhettään riutumalla pitkän sairauden kourissa.

Naisten ystäväverkosto oli myös kestävämpi, joka selittyy taas asuinpaikan valinnalla.  Naisten seurelämäkin oli onnellisempaa, ja he olivat valmiimpia avioitumaan muidenkin kansallisuuksien kanssa.  Tosin moni nainen halusi olla itsenäinen ja tienata, eikä antaa avioliiton sotkea suunnitelmiaan.  Yleisesti naisten parempien olojen takia he olivat todennäköisempiä jäämään pysyvästi Kanadaan.  Ylivoimaisesti yleisin kotiapulaisen ammatti toikin kunnoitusta ja arvovaltaa, ja viinatrokarin sekä prostituoidun hommatkin toivat kaivattua itsenäisyyttä.  Usein prostituoidut olivat hyväkäytöksisiä ja hyvin pukeutuvia, vaikka yhteisön muut naiset heitä karttoivatkin.

Vaikka Lindströmin tutkimuksen pääpaino onkin asutushistoriassa ja sosiaalisessa näkökulmassa eikä käsittele ollenkaan kulttuurielämää, joka tarkoittaa minun makuuni hieman liikaa tilastotietoja ja prosenttilukuja, kirja on silti tutustumisen arvoinen.  Itseäni eivät myöskään kiinnostaneet osiot seurakunnista ja sosialistijärjestöistä, mutta terveys ja hyvinvointi, avioliitot sekä työ olivat todella kiinnostavia.  Suomennos tosin on hieman kömpelö, mutta ei se kuitenkaan ratkaisevasti luettavuuteen vaikuttanut.

* * *

Osallistuu haasteisiin:  Kirjallinen maailmanvalloitus ja Kansankynttiläin kokoontumisajot

18. tammikuuta 2013

Dance Hall of the Dead (Navajo Mysteries #2) - Tony Hillerman (1973)

272 s.
Behind him, above the red sandstone wall of the mesa, a skyscape of feathery cirrus clouds stretched southward toward Mexico.  To the west over the Painted Desert, they were flushed with the afterglow of sunset.  To the north this reflected light colored the cliffs of the Zuñi buttes a delicate rose.  Far below him in the shadow of the mesa, a light went on in the camper near the site of the anthropologist's dig.  Ted Isaacs cooking supper, the Fire God thought.

Kaksi intiaanipoikaa (toinen Navajo, toinen Zuñi) on kadonnut kuin tuhka tuuleen jättäen jälkeensä verilammikon.  Komisario Joe Leaphorn Navajoiden heimopoliisista alkaa tutkia tapausta, mutta miten pitkälle on mahdollista arvoituksen ratkaisemisessa päästä kun ympärillä leijuu Zuñi-heimon salaileva ilmapiiri?  Hippikommuuni ja antropologinen (takakannen mukaan arkeologinen) kaivaus ovat pääosassa, sekä poikien heimojen erilaisuus ja vuorovaikutuksen hankaluudet.

Ainoa syy, miksi tämän ylipäätään lainasin kirjastosta, oli parina viime vuotena herännyt kiinnostus Yhdysvaltain eri osavaltioiden erityispiirteisiin sekä alkuperäiskansojen uskonnot ja historia.  New Mexicon heimokulttuurin ja murhamysteerin yhdistäminen tuntui sen verran mielenkiintoiselta, että pakkohan tämä oli napata mukaan, vaikka rakas kärsinyt laukkuni oli jo valmiina oksentamaan sisältönsä jäiselle kadulle minä hetkenä hyvänsä.

Jo Leaphorn-tarinoiden kansissa esiintyvät symbolit kertovat, että intiaanien mytologia on todella suuressa osassa.  Kannattaa olla aiheesta kiinnostunut jo valmiiksi, koska erilliseltä tuntuvien mytologiaan ja historiaan liittyvien puheiden lisäksi en saanut tästä oikein mitään muuta irti.  Parikymmentä viimeistä sivua on ihan suhteellisen jännittävää takaa-ajoa, mutta se etten jaksanut kiinnostua itse rikoksesta mitenkään erityisesti taitaa olla tämän dekkarin kannalta huono juttu.

En myöskään saanut  minkäänlaista otetta komisario Leaphorniin.  Jotain hänen ajatuksiaan aina välillä putkahtaa, mutta henkilö on kaiken muun lisäksi jotenkin passiivinen ja kylmä.  Kylmä siinä mielessä, että Hillerman ei oikein ole saanut Leaphornia eläväksi.  Intiaanien elämästäkään ei mitään suuria oivalluksia tarjottu, mutta aiheen ansiosta jaksoin silti lukea kirjan loppuun.  Loppuratkaisu oli oikeastaan ainoa kohta, jossa intiaanien ja valkoisten kulttuurien yhteentörmäys näkyi konkreettisesti, ja jättikin aika melankolisen jälkimaun.  Huolimatta siitä, nautinko itse tarinasta vai en, Hillerman on selvästi perehtynyt asiaan ja se jos mikä on kunnioitettavaa.

Nämä artikkelit ovat muuten mielenkiintoista luettavaa, vaikka itse käsitellyistä aiheista ei olisikaan samaa mieltä.

* *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus  (New Mexico)

15. tammikuuta 2013

Pinokkion seikkailut - Carlo Collodi (1883)

Le avventure di Pinocchio
155 s.
Geppetto had only understood one thing of all this jumble of words - that Pinocchio was dying of hunger.  He took three pears out of his pocket, and said, giving them to him, "These three pears were for my breakfast, but I willingly give them to you.  Eat them, and may they do you good!"
"If you want me to eat them, kindly peel them for me."
"Peel them for you?" cried Geppetto, astonished.
"I would never have thought, my lad, that you were so refined and fastidious.  That's too bad!  We should get used, from childhood, to eating everything, and liking it; for one never knows what might happen in this curious world."

Puuseppä Geppetto saa käsiinsä puunpalan, josta päättää tehdä nuken.  Nukke herääkin eloon ja Pinokkioksi nimetty puinen poika joutuu huimiin ja lievästi sanottuina outoihin seikkailuihin.  Alunperin tarina oli jatkokertomus, joka päättyi Pinokkion kuolemaan. Collodi kuitenkin lisäsi kustantajansa pyynnöstä useita lukuja, joiden aikana Pinokkio oppii hyville tavoille, ja näin tarina muotoutui lastenkirjaksi.  Kuvitus on Gioia Fiammenghin käsialaa.

Pinokkio on suoraan sanottuna kiittämätön nulikka, joka on kaiken lisäksi helposti höynäytettävä.  Geppetto-parka joutuu odottelemaan huolestuneena kotosalla, kun poika seikkailee maailmalla ja antaa vallan houkutuksille.  Valheita ropisee kuin sieniä sateella, ja joka kerta nenä kasvaa aina vain pidemmäksi.  Toisen puoliskon aikana Pinokkiosta tulee kuitenkin siedettävämpi, kun tämä oppii vähitellen miten tullaan oikeaksi pojaksi.

En ole nähnyt Disneyn elokuvaa pitkään aikaan, mutta muistelen sen olleen taianomainen ja ehkä hieman pelottavakin.  Tästä kirjasta sen sijaan en oikein ole vakuuttunut.  Uusia hahmoja vyörytetään esiin yksi toisensa jälkeen, mutta en tajunnut kaikkien tarkoitusta.  Ehkä sivu -tai sanamäärää piti saada suuremmaksi?  Ja voi sitä sattumien määrää!  Joka tapauksessa, tarina ei iskenyt oikein millään lailla, mutta plussaa tulee siitä kaikesta outoudesta ja ehkä jopa hieman makaabereistakin tapahtumista.  Vai missä (nykyajan) lastenkirjassa olet viimeksi lukenut siitä, kuinka melkein heti tarinan alussa päähenkilöltä palavat jalat tuhkaksi?

* *

Osallistuu haasteisiin:  Lastenkirjat ja 1800-luvun kirjat

12. tammikuuta 2013

The Mummy's Foot and Other Stories - Théophile Gautier (1980)

112 s.
The Mummy's Foot
I soon drank deeply from the black cup of sleep. For a few hours all remained opaque to me. Oblivion and nothingness inundated me with their sombre waves. Yet light gradually dawned upon the darkness of my mind. Dreams commenced to touch me softly in their silent flight. The eyes of my soul were opened, and I beheld my chamber as it actually was. I might have believed myself awake but for a vague consciousness which assured me that I slept, and that something fantastic was about to take place. The odour of the myrrh had augmented in intensity, and I felt a slight headache, which I very naturally attributed to several glasses of champagne that we had drunk to the unknown gods and our future fortunes.

Nimetön päähenkilö kuljeskelee pienessä antiikkikaupassa, jonka hyllyt pursuilevat toinen toistaan hienompia tavaroita.  Miehen huomio kuitenkin kiinnittyy jalkaan, joka näyttää pronssista valetulta, mutta jonka keveys paljastaakin sen oikeaksi muumion jalaksi.  Eräänä iltana viininhöyryiseen asuntoon saapuu vieras hakemaan jalkaansa takaisin.

Novelli on erittäin lyhyt, mutta tuttuun dekadenttiin tapaan kaunis kuin timantti.  Olisin mielelläni lueskellut seikkailuista vähän enemmänkin, mutta akuuttiin tarpeeseen tämä oli ihan kelpo.  Erityisen hienoja olivat kuvaukset unen ja valveen rajamailta, ja Gautier saa pienillä sanavalinnoilla sekä vähällä kuvauksella kaunista jälkeä aikaan, ja ehkä hieman painostavaakin tunnelmaa.  Kehottaisinkin kokeilemaan tätä, jos Gautier kiinnostaa.  Jo pituudenkin takia ei välttämättä tunnu niin raskaalta.

Clarimonde (La Morte Amoureuse) 
My daily life was long interwoven with a nocturnal life of a totally different character. By day I was a priest of the Lord, occupied with prayer and sacred things; by night, from the instant that I closed my eyes I became a young nobleman, a fine connoisseur in women, dogs, and horses; gambling, drinking, and blaspheming; and when I awoke at early daybreak, it seemed to me, on the other hand, that I had been sleeping, and had only dreamed that I was a priest.

Romuald on kirkossa, jossa tämä aiotaan vihkiä papiksi.  Siellä tämä joutuu kalpean ja vaaleatukkaisen kurtisaanin valtaan, joka yrittää saada  miehen luopumaan aikeistaan ryhtyä papiksi, mutta vihkiminen kuitenkin toteutuu.  Päivästä toiseen Romuald unelmoi naisesta, kunnes eräs palvelija kutsuu tämän suorittamaan emännälleen viimeisen voitelun.

Jostain syystä pidän tarinoista, joissa pappi, munkki tai muu vastaava joutuu houkutusten tielle.  Ehkä se kontrasti vetoaa, en tiedä.  Tässä lisämaustetta antaa tarinan yliluonnolliset piirteet.  Romualdin varoitus, että lukijan ei kannata ikinä vilkaistakaan naiseen päin on huvittavan liioiteltu, mutta se ei haittaa jos suhtautuu siihen genreen liittyvänä piirteenä.

One of Cleopatra's Nights
"Can a queen," answered Cleopatra, "ever know whether it is her face or her diadem that is loved? The rays of her starry crown dazzle the eyes and the heart. Were I to descend from the height of my throne, would I even have the celebrity or the popularity of Bacchis or Archianassa, of the first courtesan from Athens or Miletus? A queen is something so far removed from men, so elevated, so widely separated from them, so impossible for them to reach!

Nimensä mukaisesti tässä seurataan, mitä tapahtui Kleopatralle eräänä yönä.  Tämä on tylsistynyt.  Palvelijatarkin huomauttaa huvittavasti, miten tästä huomaa, ettei tällä ole ollut kuukauteen rakastajaa tai tapattanut ketään.  Toisaalla kärvistelee nuori ja komea runoilija Meïamoun, joka on torjunut monta rakastunutta naista, mutta ei saa Kleopatraa mielestään vaikka on nähnyt tämän vain kaukaa väkijoukosta.
Kleopatraa verrataan tässä jumalattareen, korkeampaan olentoon, joka on ylimaallisen kaunis.  Lievää verenhimoakin löytyy ja kaikki mitä kuningatar haluaa, pitää myös saada.  Egypti ja vielä yleisemmin koko muinainen maailma on myös Gautierin palvonnan kohteena, joka tavallaan tekee siitä vielä yhden päähenkilön lisää.

En ole pitkään aikaan lukenut tällaista näin perusteellista kuvailua ('purple prose'), joten siihen kesti hetki tottua, mutta kun hengitin syvään ja maistelin sanoja yksi kerrallaan, en olisi halunnut lähteä muinaisesta Egyptistä millään pois.  Kuvailu on niin harrasta, että tuntuu kuin tapahtumapaikkana ei olisi maanpäällinen maailma ollenkaan.  Ainoa, josta en pitänyt oli lukijan puhuttelu ja yleensäkin metateksti, eli välillä kertoja (Gautier?) ilmoitti mihin seuraavaksi mennään seuraamaan tapahtumia.  Joskus metateksti toimii, mutta tässä se söi hieman tarinan tehoa.

The Fleece of Gold
The bowsprits and latteen yards rested familiarly on the parapet of the wharf, as a horse rests his head on the neck of his carriage-mate. There were Dutch orques, round-sterned, with their red sails; sharp, black American brigs, with cordage as fine as silk thread; salmon-coloured Norwegian koffs, emitting a penetrating odour of planed fir; barges, fishermen, Breton salt-vessels, English coalers, ships from all parts of the world.

Tiburce on sisäänpäin kääntynyt nuorukainen, joka kuluttaa päivänsä divaanilla loikoillen.  Tämän kauneuskäsitykset ovat lievästi sanottuna korkealentoiset, josta johtuen rakastajattareksi ei kelpaa kuka hyvänsä.  Tiburcen rakkauden etsinnät eivät sinänsä hirveästi kiinnostaneet, mutta Gautierin kauniit kuvailut saivat jälleen kerran mielikuvituksen lentämään.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

Four Color Fear: Forgotten Horror Comics of the 1950s - Greg Sadowski (2010)

320 s.
Horace Vennery, the town undertaker, had built up a neat little sideline - robbing corpses!  He extracted gold teeth as well as wedding bands!  After all, nobody but the dead were witnesses to his pilferings!  How can the dead revenge themselves?  Dead men can't strike back...  Or CAN they?

Tales from the Crypt, EC Comicsin samannimisiin 1950-luvun sarjakuviin perustuva tv-sarja, on yksi suosikeistani.  Juonenkäänteet sekä suloinen Crypt Keeper tekevät siitä erittäin koukuttavaa katsottavaa.  Vierailevia näyttelijöitä olivat muun muassa Daniel Craig, Timothy Dalton, Kirk Douglas ja Ewan McGregor.  Kaikki jaksot eivät missään nimessä ole nykykatsojalle pelottavia, mutta se sarjasta juuri tekee hauskan.  Naurettavan liioitteleva ('campy'), mutta erittäin viihdyttävä.

Sama koskee tätä kokoelmaa, johon on koottu parhaimmat kauhusarjakuvat EC Comicsin kilpailijoilta.  Tyylikästä jälkeä, vaikka värien käyttö onkin tehnyt parista ruudusta hieman suttuisia.  Tässä blogissa sarjakuvat eivät todellakaan ole kovin hyvin edustettuina (siksi ne kaadetaan sekalaiset-kategoriaan), koska en vain ole niistä hirveän innostunut.  Olen ainakin sarjakuvissa taiteen suhteen aika nirso, mutta näistä vintage-tyylisistä pläjäyksistä pidän.

Tarinat eivät todellakaan ole niitä tavallisimpia kummitus- ja vampyyritarinoita.  Mil kuulostaisi esimerkiksi mustasukkainen kaktus?  Tai intiaani, joka kirjaimellisesti juoksee kilpaa kuoleman kanssa?  Täytyy vain ihailla taiteilijoiden ja tarinoiden kirjoittajien mielikuvitusta.  Joidenkin otsikoiden yhteydessä esiintyvät introtkin ovat ah niin dramaattisia.  Naiset eivät kovin hyödyllisiä näissä ole, mutta ovat ne miehetkin aikamoisia reppanoita.  Ja tavallaan sukupuoliroolit ovat näissä ihan hauskoja, jos lukee sellaisella rennolla "hah, voi ei" -asenteella.  Hameet kipuavat ylös ja kravatit löystyvät kun juostaan pakoon hirviöiltä.

Varokaa siis kun raahaudutte joku ilta jääkaapille, ettei siellä ole joku haudasta noussut syömässä kanankoipea!

* * * *

5. tammikuuta 2013

The Golden Bird - Edith Brill (1970)

151 s.
Once upon a time there lived in the great forest of the western plain a broom-maker called Babka.  Her little wooden house stood in a clearing and was surrounded by a garden where sunflowers grew almost as tall as the chimney.  The walls were made of logs dovetailed at the corners, and the space between the logs was filled with moss and clay.  Every spring Babka painted this filling with a special blue paint to keep it watertight.  The steep roof was covered with larch shingles overlapping each other like fish scales and these had become a silvery grey with age.  Indeed, the little house was so old it had become as much a part of the forest as the trees.

Metsäaukiolla asuva vanha ja viisas luudantekijä nimeltään Babka löytää eräänä päivänä heikkokuntoisen kultaisen linnun, joka kiitollisena Babkan huolenpidosta toteuttaa tämän kolme toivetta.  Toiveiden toteutus johtaa kuitenkin ongelmiin, kun Babkaa ympäröivä taikuus kiinnittää ilkeän kuningattaren huomion.  Tämä on vastuussa kuninkaan katoamisesta, ja pelastaakseen kuningaskunnan Babka joutuu matkustamaan pohjoiseen.

Ihan aluksi kannattaisi varmaan mainita, että tämä pieni kirjanen on erittäin vaikea löytää niistä perinteisimmistä paikoista.  En löytänyt kirjastoista, antikvariaateista, nettikaupoista, en mistään.  Sitten tuli Ebay apuun, jota en omituista kyllä keksinyt käyttää aikaisemmin, koska ostan sieltä yleensä suurimman osan vaatteistani ja muusta krääsästä.  Kolme euroa (sisältäen postikulut) lähti tililtä, ja muutaman päivän päästä sainkin jo hypistellä tätä aarretta.

Satua voisi kuvailla sanalla viehättävä, mutta se on kuitenkin samalla maanläheinen ja ehkä hieman rosoinenkin noitavainokohtauksensa ansiosta.  Tarina perustuu kirjailijan puolalaisen isän kertomiin tarinoihin.  Kuvittaja Jan Pienkowski vietti lapsuutensa Puolassa, joka saattaa osaltaan selittääkin miten hyvin kuvat sopivat tarinan luonteeseen.  Ne on toteutettu varjokuvatekniikalla, jonka näennäinen yksinkertaisuus on hieman hämäävää, koska kuvat on piirretty huikean tarkasti.  Päähenkilö Babka taas on vaatimaton ja rohkea, eikä halua muuttaa itseään pätkääkään.  Opetuskin siis löytyy, mutta sitä ei sysätä lukijan kasvoille vaan sen voi halutessaan itse etsiä.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat 

4. tammikuuta 2013

Monty: Montgomery Cliftin elämä - Patricia Bosworth (1978)

Montgomery Clift:
A Biography
438 s.
Myöhemmin kiersi tarina, että Mayer oli purskahtanut kyyneliin yrittäessään saada Montyn allekirjoittamaan seitsemän vuoden sopimuksen MGM:n kanssa.  Hän kieltäytyi yhä ja sanoi syyksi: "Käsikirjoituksenne ovat huonoja, herra Mayer, enkä halua tulla miksikään tietyksi tyypiksi, se tuhoaisi minut."  Muistellessaan päätöstään ja kertoessaan siitä tuottaja Ben Bagleylle Monty sanoi, että itseasiassa studiot olivat käskeneet häntä allekirjoittamaan seitsemän vuotta elämästään ja olemaan siitä kiitollinen.  "Sanoin heille, että haluan valita käsikirjoitukseni ja ohjaajani itse.  'Mutta kultapieni', he sanoivat, 'tulet tekemään paljon virheitä.'  Ja minä sanoin heille:  'Ette taida ymmärtää.  Minä haluan olla vapaa tekemään virheitä.'"

Clift aloitti uransa teatterissa, ja viihtyikin siellä menestyksekkäästi monta vuotta ennen Hollywoodiin siirtymistä.  Kuriositeettina voisi mainita, että tällä oli rooli muun muassa Suomen talvisotaa käsittelevässä näytelmässä There Shall Be No Night.  Teatterin kautta Monty myös tapasi näytelmäkirjailija Thornton Wilderin, josta tuli tälle opettaja ja isän korvike, ja joka Montyn tapaan oli "etäinen, levoton, hyvin sulkeutunut, syrjäänvetäytyvä, vannoutunut matkustelija ja suuri romantikko".  Lapsuuden ja nuoruuden hankaluudet sen sijaan liittyivät tungettelevaan äitiin, joka muun muassa kielsi lapsiaan tutustumasta tavallisiin samanikäisiin, koska näissä oli potentiaalia muuhunkin.

Monty tunnetaan nykyisin parhaiten siitä, että tämä ei suostunut elokuvastudioiden orjaksi.  Tuohon aikaan oli vielä tapana kirjoittaa sopimukset niin, että näyttelijät sitoutuivat vuosiksi kerrallaan eivätkä saaneet tehdä töitä muille studioille, paitsi johtajien päättämissä poikkeustapauksissa.  Monty oli kyllä innokas saamaan jalansijaa elokuvamaailmassa, mutta halusi tehdä tämän omilla ehdoillaan.  Myöhemmin valikoivuus kostautui jatkuvalla rahattomuudella.  Hollywood myös kohteli Montya alusta asti ulkopuolisena, koska tämä ei suostunut noudattamaan sen kirjoittamattomia sääntöjä, vaan oli yksinkertaisesti rehellinen, herkkä ja kieltäytyi myymästä itseään.  John Waynen machoiluakaan Monty ei voinut sietää, ja pysyttelikin Red Riverin (1948) kuvaustauoilla lähinnä omissa oloissaan.

Seksuaalisuudeltaan Monty oli elohopeamainen, ja tunsi tämän takia syyllisyyttä ja epävarmuutta koko elämänsä.  Suhteet miesten ja naisten kanssa eivät kuitenkaan pidemmän päälle kestäneet, koska Monty ei halunnut tai voinut sitoutua.  Ranskalainen Giles, jonka kanssa Monty oli jonkin aikaa ennen kuolemaansa, vaikutti lähinnä lapselliselta onnenonkijalta.  Monet ystävyydet sen sijaan olivat lujia.  Esimerkiksi Elizabeth Taylorin (joka sai Montylta lempinimen 'Bessie Mae') kärtettyä ensin Montylta kosintaa, tästä tuli miehen elinikäinen ystävä ja puolustaja:  "'Hän oli ystävällisin, hellin ja ymmärtäväisin tuntemani mies', Elizabeth sanoi toimittaja Eleanor Harrisille.  'Hän oli kuin veli, hän oli rakkain ja uskollisin ystäväni'".  Ammatillisesti Monty oli Marlon Brandon kilpailija.  Montyn mukaan Brando käytti vain osaa lahjoistaan, kun taas Brandon mielestä Monty tuhosi itsensä, ja yrittikin puhua tälle pillereistä ja viinasta luopumisesta.

Alkoholi tuli aika nopeasti kuvioihin, kun Monty alkoi osoittamaan itsenäisyyden merkkejä ja irroittautumaan suojatusta lapsuudestaan.  Kun tämä ajoi pahan kolarin lähdettyään Elizabeth Taylorin kutsuilta kotiin, elämä luisui nopeasti alamäkeä.  Alkoholi vaikutti lopulta Montyn käytökseen ja arvostelukykyyn.  Persoonallisuus tuntui loppuvuosina jakautuvan Jekylliksi ja Hydeksi:  "Kun hän oli selvä ja kaksin jonkun ystävän kanssa, hän oli rento ja selkeästi ajatuksensa ilmaiseva, 'vanha Monty'.  Mutta parin ryypyn jälkeen hän oli melkein sekopää, asettui joskus kontalleen ja haukkui kuin koira".  Kolari sai Montyn uskomaan, ettei tekisi enää ikinä töitä, koska ennen niin hätkähdyttävän kauniit kasvot olivat lähes halvautuneet toiselta puolelta niiden ruhjouduttua.  Silmienkin kirkkaus oli alkanut himmetä.

Vaikka ennen Monty oli osannut pitää alkoholin poissa työelämästä, töiden saanti vaikeutui huomattavasti kun tajuttiin, ettei tämä pystynyt pitämään itseään selvänä kuvauspaikoilla.  Loppuaikoina myös ystävien tuki oli melkoisen kortilla ja Montysta tuli erakko.  Asiaa ei todellakaan auttanut se, että Montyn terapeutti johon tämä uskoi sokeasti kieltäytyi tajuamasta tilanteen vakavuutta, ja ummisti korvansa ystävien aneluilta.  Lorenzo James, Montyn viimeinen sihteeri, sai tämän elämänlaadun paranemaan hieman, mutta valitettavasti oli jo liian myöhäistä.  James löysi Montyn kuolleena vuoteestaan 22. heinäkuuta 1966.

Bosworth on esimerkki loistavasta elämäkerran kirjoittajasta.  Henkilöön perehdytään objektiivisesti:  tämän virheet tuodaan esille, mutta myös muita tämän elämään kuuluvia ihmisiä käsitellään reilusti ja inhimillisesti.  Perusteellisesta tutkimuksesta huolimatta kirja ei kuitenkaan tunnu pikkutarkalta järkäleeltä, vaan Montyn elämää lukee mielenkiinnolla.  Jos traagisuus ei olisi niin läsnä ja iholle hiipivä, olisin voinut ahmia tämän nopeamminkin.  Välillä mietin, miksi luen näin masentavia juttuja, mutta saan niistä kuitenkin loppupeleissä omalla tavallani paljon enemmän irti kuin enkeleistä, joiden elämässä ei tapahdu mitään itseäni kiinnostavaa tai joilla ei ole mitään sanottavaa.  Montylta olen nähnyt vain yhden elokuvan, enkä muista siitä hirveästi mitään, mutta voisin tämän perusteella katsastaa muutkin.  Jos nyt jotain kriittistä pitäisi Bosworthin kirjasta sanoa, niin se loppui hieman liian äkkinäisesti omaan makuuni.  Montgomery Cliftin vaikutuksesta elokuvataiteeseen tai ihmisten reaktioista tämän kuolemaan olisi voinut kertoa vielä parilla rivillä.

Käännöksestä muuten vielä pari sanaa.  Se on kömpelö, ja sanavalinnat ovat todella outoja.  Kohta, jossa oranki on käännetty orangutaniksi lähinnä hihitytti, kun taas muut käännösratkaisut saivat lähinnä pyörittelemään silmiä.  Ei se kieli varmasti vuonna 1991 niin erilaista ollut, joten kääntäjällä on joko tullut kiire tai huolimattomuusvirheet ovat yksinkertaisesti päässeet läpi tarkistuksesta.  Kirjoitusvirheitäkin oli nimittäin luvattoman paljon.  Ei se useimmiten lukemista häirinnyt, mutta kyllä se paljon sujuvampaakin olisi voinut olla.

* * * *
Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot