31. heinäkuuta 2012

Suon kansaa - P. V. Glob (1965)

The Bog People
304 s.
Siinä lepäsi parituhatta vuotta vanha muinaisajan ihminen.  Vain muutamia tunteja aikaisemmin kaksi miestä oli kaivanut hänet päivänvaloon suon helmasta.  Hyvin päätökseen saatettujen kevätkylvöjen jälkeen miesten täytyi jo ajatella tulevan talven kylmyyttä ja he olivat ryhtyneet leikkaamaan turvetta liesien ja uunien polttoaineeksi.  Työskennellessään he huomasivat turvekerroksesta yhtäkkiä tulevan esiin ihmiskasvot, jotka olivat niin hyvin säilyneet, että he luulivat seisovansa äskettäin tapahtuneen murhan paikalla.  He ilmoittivat sen vuoksi asiasta Silkeborgin rikospoliisille, joka heti saapui paikalle.

Muumiot ovat kiinnostaneet jo nuoresta iästä lähtien, vaikka Rosalia Lombardon näkeminen erään tiedelehden sivuilla saikin aikaan reilusti kylmiä väristyksiä.  Sittemmin Palermon kapusiiniluostari on päässyt "pakko nähdä" -matkakohdelistalleni, ja kiinnostus balsamoituihin ruumiisiin on laajentunut muun muassa suoruumiisiin.  Globin teosta tanskalaisista suoruumiista pidetään yhtenä arkeologian klassikoista, eikä turhaan.  Kirja oli viihdyttävästi ja erittäin selkeästi kirjoitettu, ja sopii myös niille jotka eivät tiedä paljon mitään esihistoriasta.

Aihetta täysin tuntemattomille voisi mainita, että Egyptistä löydetyt muumiot ovat nimenomaan balsamoitu, kun taas esimerkiksi nämä suoruumiit ovat säilyneet humushappoisen veden ansiosta.  Ne on löydetty vahingossa esimerkiksi turvetta kerättäessä, kun Egyptissä on ollut laajalti tutkimusretkikuntia muumioiden löytämiseksi.  Glob käsittelee myös lyhyesti ulkomailta löydettyjä suoruumiita, mutta pääpaino on Tanskan rauta-ajassa ja sen ihmisten elintavoissa sekä uskomuksissa.

Kirjoittamisajankohta (1960-luku) näkyy tekstissä ajoittain, ja lukujen järjestelyssä tuntui olevan pientä sekavuutta.  En ymmärtänyt miksi teos piti kirjoittaa ikään kuin vastaukseksi ensimmäisessä luvussa esitellyille koululaisten kirjeille, varsinkin kun alun kuvailevuus ja etsivätarinamaisuus ei jatku kirjan loppuun asti.  Aihe oli kuitenkin äärettömän mielenkiintoinen, ja kuten aiemmin mainitsin, Glob tietää miten kirjoittaa asiantuntevasti mutta silti mukaansatempaavasti.  Tämän myötä sain inspiraatiota lukea enemmänkin pohjoismaisesta esihistoriasta, vaikka aiemmin se ei ole kiinnostanut lähes lainkaan.

Yllätyin esimerkiksi siitä, että suurin osa (lukuunottamatta vaikkapa huonossa säässä eksyneitä) suohon upotetuista ihmisistä kohtasi väkivaltaisen kuoleman.  Ruumiit on löydetty joko nyöri kaulan ympärillä tai kurkku leikattuna.  Muun muassa käsien ja jalkojen hyvästä kunnosta  sekä ennen kuolemaa nautitusta erikoisesta kasviravinnosta pystyttiin päättelemään, ettei näissä tapauksissa ollut kyse tavallisista talonpojista, vaan hedelmällisyyden jumalattarelle uhratuista.  Jotkut ruumiit oli seivästetty maahan, jottei näiden henget pääsisi kummittelemaan.  Teos on kuitenkin kirjoitettu yli neljäkymmentä vuotta sitten, joten en osaa sanoa missä määrin vanhentunutta tietoa tässä on, tai miten paljon Glob tekee päätelmiä vain vähäisen todisteaineiston  perusteella.

* * *

30. heinäkuuta 2012

Uponnut maailma - J. G. Ballard (1962)

The Drowned World
176 s.
Keransin oli vaikea uskoa lähtevänsä vielä joskus kattosviitistä, jossa hän oli asunut viimeiset kuusi kuukautta.  Hän oli valmis ilomielin vahvistamaan, että Ritz oli joka suhteessa maineensa veroinen - kylpyhuonekin, mustine marmorialtaineen ja kullattuine hanoineen ja peileineen, oli kuin katedraalin sivukappeli.  Hänelle tuotti merkillistä tyydytystä ajatella olevansa hotellin viimeinen vieras, sillä hotellin pitkän ja loisteliaan historian viimeinen iltarusko kytkeytyi nyt hänen elämäänsä, jonka hän myös ymmärsi olevan päätösvaiheessaan, tähän harharetkeen etelän uponneiden kaupunkien läpi kohti pohjoista.

Aloitin vähän aikaa sitten pienimuotoisen projektin.  Sci-fi on genrenä mennyt täysin ohi, joten halusin tutustua ainakin sen 1800-luvun lopun klassikkoteoksiin.  Wellsistä ja kumppaneista hairahduin tällä kertaa taas vähän sivupoluille, kun tämä osui silmiin kirjastossa.  Ballardin mielenkiintoiselta vaikuttanut tulevaisuudenvisio muistuttaa Conradin Heart of Darknessia (1899) ja Coppolan Apocalypse Now (1979) -elokuvaa.  Keskellä viidakkoa ihmiset menettävät järkensä, ja samalla pohditaan voiko maailmanlopun tunnelmissa olla vanhat säännöt voimassa.

Teoriassa mielenkiintoinen asetelma, mutta toteutus saikin sitten haukottelemaan.  Kerans on siis erään tutkimusretken jäsen, jonka tehtävänä on kartoittaa kasveja ja eläimiä Lontoossa, joka muun maailman tavoin on pelkkää suota ja laguunia jäätiköiden sulamisen ja auringon epävakauden seurauksena.  Retkikunnan psyyke alkaa kuitenkin hajota, kun sen jäsenten mielet taantuvat samalla tavoin kuin ympäröivä luonto.  Tästä taantumisesta olikin sitten alussa kaikennäköistä tieteellistä löpinää, josta en humanistin aivoilla saanut mitään irti.  Se lähinnä katkaisi ikävästi tarinan kulun, kun oma mieli alkoi harhailla ihan jossain muualla.

Olo oli suoraan sanottuna kuin upoksissa, en vain jaksanut lopulta keskittyä.  Tarinan edetessä tunnelma hiukan parantui, mutta maisemien samankaltaisuuden vuoksi eivät kuvauksetkaan enää suuremmalti kiinnostaneet.  Henkilöt jäivät hieman ohuiksi, mutta silti kaiken kaikkiaan olen ihan iloinen että sain kirjan luettua loppuun.  Se on kuitenkin aika lyhyt, joten hidastempoisuus ei onneksi niin paljon haittaa kuin alussa olisi luullut.  Ne jotka pitävät enemmän uuden aallon sci-fi -kirjallisuudesta voivat siis huoletta kokeilla tätä, vaikka itseäni ei yhtään napannut.

* *

28. heinäkuuta 2012

Chikago - Upton Sinclair (1906)

The Jungle
416 s.
- -  [O]lipa tämä soitto hilpeä tai surullinen, vilkas tai valittava, intohimoinen tai uhmaava, se on heidän omaa musiikkiaan ja sitä he ymmärtävät.  Chikago krouveineen ja pahamaineisine takakujineen kalpenee ja katoaa, ja niitten sijasta he näkevät vihreitä ketoja ja päivänpaisteisia virtoja, mahtavia synkkiä metsiä ja lumisia vaaroja.  He muistelevat kotiseudun maisemia ja lapsuuden aikaisia tapauksia;  vanhat rakkaus- ja ystävyysmuistot heräjävät eloon, muinaiset surut ja riemut esiytyvät selvinä ja kirkkaina.

Jotta kukaan ei pääsisi sanomaan, etten varoittanut:  tätä lukiessa en suosittele syömään jos on hiukankaan herkkähermoinen.  Nimittäin siinä vaiheessa kun kerrotaan miten miesten putoamista ihrasammioihin ei aina huomata, ja nämä päätyvät maailmalle "Durhamin hienoimpana viipalesilavana", voi kinkkuvoileipä takertua kurkkuun.  Sinclairin kertomus Chicagon teurastamoista on sen verran karu, että julkaisuajankohdastaan huolimatta se onnistuu järkyttämään nykypäivänkin lukijoita.  On kuitenkin huomioitava, että suurin osa lukijoista tuntuu tarrautuvan tähän teurastamoiden ja tehtaiden olojen kuvauksiin vähän liikaakin, eikä näe metsää puilta.  Pohjimmiltaan tämä on tarina siirtolaisten elämästä maailmassa, jossa onnellinen loppu on harvinaisuus ja sekä henkinen että ruumiillinen kärsimys arkipäivää.

Sinclair oli yksi toimittajista, jotka halusivat paljastaa valtion ja yritysten piireissä kytevän korruption.  Tämä viettikin seitsemän viikkoa työskennellen teurastamossa väärällä henkilöllisyydellä ja vakoillen paikan toimintatapoja.  Tuloksena oli Chikago, jonka julkaisun Sinclair joutui aluksi kustantamaan itse, koska mikään kustantamo ei suostunut sitä listoilleen ottamaan.  Taustatyön ansiosta kirja on hengästyttävän yksityiskohtainen.  Kirjailijaa kohtaan tuntee myös kunnioitusta, koska tämä oli valmis kärsimään itse paljastaakseen toisten kärsimyksen.  Toisaalta, Sinclair oli siinä mielessä onnellisessa asemassa, ettei työtä tarvinnut enää jatkaa kun tavoite oli saavutettu.

Kirjassa esiintyvän liettualaisen siirtolaisperheen tarina toimii kehyskertomuksena, jonka kautta päästään sisälle siirtolaisyhteisön ponnisteluihin.  Jurgis Rudkus muuttaa nuoren tulevan morsiamensa ja muutaman sukulaisen kanssa Amerikkaan kuultuaan, että siellä on mahdollisuus parempaan elämään.  Valitettavasti monien muiden tavoin perhe ei ymmärrä rahan arvoa toisella puolella valtamerta, ja Chicagossa nämä jumiutuvat köyhyyteen.  Packingtownissa kieltä taitamattomia huijataan häpeilemättömästi, tapaturmat vaanivat työläisiä ja potkuja annetaan vähäisimmästäkin syystä, koska aina on tarjolla satoja muita halukkaita.  Lapsityövoimakin rehottaa, vaikka onkin laissa kielletty.  Perheet valehtelevat lastensa iän, jotta nämä pääsevät tienaamaan edes muutamia senttejä.

Jurgiksen perheen vaikeudet kasautuvat koko ajan, ja tämän vuoksi kirja on erittäin raskasta luettavaa.  Vaikka lopussa pilkahtaa valoa tunnelin päässä, on joidenkin henkilöiden elämät siihen mennessä jo lopullisesti pilalla.  Paikoitellen vastoinkäymisten määrä ja työolojen kuvaus alkaa ahdistaa ja puuduttaa, mutta tarina jää varmasti jokaisen lukijan mieleen, piti sitten kirjasta tai ei.  Sinclairin sosialistinen hyökkäys kapitalistista yhteiskuntaa vastaan, jossa työntekijöitä kohdellaan kuin karjaa, on varmasti yksi tämän aikakauden tärkeimpiä teoksia.  Huojentavaa kyllä, kirjan julkaisun jälkeen Yhdysvalloissa tehtiin lakimuutoksia ruoan puhtauden suhteen.  Tosin Sinclair huomautti katkerasti, ettei hänen varsinaiseen asiaansa eli työntekijöiden hyväksikäyttöön ja siirtolaisten köyhyyteen kiinnitetty mitään huomiota.  Presidentti Rooseveltkin haukkui miestä hysteeriseksi ja tasapainottomaksi.

* * * *

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Illinois)

25. heinäkuuta 2012

Päiväperho - Joseph Kessel (1928)

Belle de Jour
181 s.
Séverinen mieleen hiipi surullinen hämmästys.  Hänellä oli kaikki valta Pierreen eikä hän siitä huolimatta pystynyt saamaan tuota rakasta sielua avautumaan enemmän.  Miehen sielu karttoi häntä, ihan samoin kuin hänen lihansa karttoi miestä.  Heidän välillään vallitseva hiljaisuus painoi raskaana.  Onneksi heidän välillään oli kaiken tasoittava kiihkeä ystävyys.  Heidän tärkeimmät tunteensa eivät mitenkään vahingoittuneet.  He tunsivat päinvastoin tarvetta lähestyä toisiaan ja lujittaa sitä mikä oli häviämätöntä.  Séverine pisti huomaamattaan kätensä miehen käteen.  Mies puristi sitä lujasti, ei-aistillisesti, kuin elämäntoverin kättä ikään.

Ehkä parhaiten Luis Buñuelin filmatisointina tunnettu Séverinen tarina ei ole kertomus rakkauden puutteesta, vaan kahdesta keskenään erilaisesta ihmisen sisällä vellovasta tunteesta.  Kirjan alku muistuttaa tunnelmaltaan Polanskin elokuvaa Inho (1965), koska vielä tässä vaiheessa Séverine tukahduttaa polttavan intohimonsa.  Tämä on naimisissa nuoren lääkärin Pierren kanssa, jolta kyllä riittää lempeää rakkautta, mutta ei Séverinen kaipaamaa aistillisuutta.  Tai ehkä Séverine ei varsinaisesti kaipaakaan sitä, vaan haluaa vain ystävyyttä ja pitää Pierrestä äidillisesti huolta.

Kotirouvan päivän yksitoikkoisuus ja se, että ystävänkin "eloisuudessa oli jotain mekaanista", ajavat lopulta Séverinen epätavalliseen ratkaisuun.  Ystävän yksityiskohtaiset kuvailut ja päivittelyt erään toisen kotirouvan bordellissa työskentelystä saavat Séverinen tukahdetut tunteet pintaan, ja lopulta kuin tiedostamatta tämä astuu sisään bordelliin ja saa sieltä huoneen.  Tästä eteenpäin tapahtumissa on hieman liioiteltua melodramaattisuutta, joka ei normaalisti esimerkiksi vanhoissa klassikoissa haittaisi, mutta en osaa oikein selittää miksi se tässä tuntui puuduttavalta.  Séverine myös ärsytti ajoittain, koska tämä vaikutti uskovan että kohtalo lopulta tekee tehtävänsä, vaikka tällä olisi ollut runsaasti tilaisuuksia muuttaa kohtalon kulkua ja estää asioita ajautumasta traagiseen loppuunsa.  Erikoista oli myös se, että Séverine oli aivan hysteerinen työnsä pitämisestä salassa Pierreltä, mutta Pierre oli kuitenkin hyvin ymmärtäväinen tämän edellä mainitun toisen kotirouvan ratkaisusta työskennellä prostituoituna.  Toisaalta, jos Séverine olisi tarinan alussa kertonut Pierrelle, ei kirja olisi ollut samanlainen.  Joka tapauksessa, tämä oli nyt tällainen ihan mukiinmenevä kesäpäivän kevyt välipala.

* * *

23. heinäkuuta 2012

Apinoiden Tarzan (Tarzan #1) - Edgar Rice Burroughs (1912)

Tarzan of the Apes
320 s.
Apinoiden Tarzan, pieni alkukantainen ihminen, joka kykkii isänsä tekemällä pöydällä - sileä, ruskea, alaston vartalo kumartuneena kohti kirjaa, jota se pitelee vahvoissa, hoikissa käsissään;  tuuhea, pitkä musta tukka lainehtii pitkin sen hienostuneen muotoista päätä alas kirkkaille, älykkäille silmille - näytti yhtaikaa sekä liikuttavalta että lupaavalta nuorelta - vertauskuvallinen hahmo, joka etsii tietä alkukantaisuuden synkästä yöstä kohti oppimisen valoa.

Enpä tiedä ketään, joka ei olisi kuullut Tarzanista.  Vaikka kirjoja ei olisi lukenutkaan, tämä liaaneissa roikkuva villimies on juurtunut populaarikulttuurin henkilögalleriaan siinä määrin, että tarinan tuntee ainakin pääpiirteittäin.  Kerrataanpa nyt vielä kuitenkin.  John ja Alice Clayton, lordi ja lady Greystoke, jätetään laivalla tapahtuneen kapinan seurauksena oman onnensa nojaan Afrikan länsirannikolle.  Näille syntyy poika, jonka naarasapina Kala kasvattaa omana pentunaan pariskunnan kuoltua ja joka nimetään Tarzaniksi.  Kala kuuluu siis Burroughsin itse keksimään hurjaan ja verenhimoiseen ihmisapinarotuun, jonka kielessä Tarzan tarkoittaa valkoista apinaa.

Tarzanin seikkailuja viidakossa seurataan lapsesta aikuisuuteen.  Tänä aikana opitaan muun muassa lukemaan ja kirjoittamaan itsenäisesti, taistellaan erilaisia viidakon petoja vastaan sekä yritetään selviytyä omassa laumassa.  Tarzan nimittäin tajuaa lopulta olevansa erilainen kuin laumansa apinat, ja alkaa kaivata omanlaistaan seuraa.  Toive toteutuu, kun rannikolle saapuu jälleen joukko valkoisia.  Näiden joukossa ovat muun muassa Tarzanin serkku, William Cecil Clayton, sekä Jane Porter.  Tästä alkaa sarja tapahtumia, joiden lomassa lukija jännittää paljastuuko Tarzanin henkilöllisyys tämän sukulaisille.

Muistan kuinka lapsena hypistelin kauniin valkoista Tarzan-sarjaa kirjastossa, mutta johtuen luultavasti paksun kovakantisen tiiliskivi-ulkonäön takia en koskaan lainannut niitä, vaan pysyttäydyin vain ohuissa tyttökirjoissa.  Sen sijaan tv-sarja Tarzan:  The Epic Adventures oli yksi suosikeistani, ja voin tässä rehellisesti myöntää että katsoin sitä enimmäkseen Joe Laran takia.  Ja ah, Johnny Weismullerin tähdittämät elokuvat, suuri rakkauteni!  Eli palatakseni tämän tekstin alkuun, Tarzanin tarina oli hyvinkin tuttu vaikka kirjoihin en olisikaan jaksanut keskittyä.

Nyt aikuisena tulee kiinnitettyä huomiota erilaisempiin asioihin.  Pystyin kyllä nauttimaan itse tarinasta ja antautua sen vietäväksi, mutta kyllähän Burroughs on aikansa lapsi mitä asenteellisuuteen tulee.  Afrikassa asuvat heimot kuvataan julmina, jopa hirviömäisiä piirteitä saavina ihmissyöjinä, kun taas Esmeralda, valkoisten musta palvelija, oli lähinnä lapsenomainen, hysteerinen ja tyhmä hermokimppu.  Nämä siis aika lailla kumoavat Burroughsin ajatuksen ihmisten välisestä veljeydestä, vai tarkoitetaanko tällä vain valkoihoisia miehiä?  Alice ja Jane taas olivat heikohkoja naishahmoja, jotka parhaimmillaankin hoitivat statistin virkaa, ja jotka eivät kuulemma osanneet ajatella järkevästi niin kuin miehet.  Oli myöskin käsittämätöntä, miten Tarzanin aristokraattiset vaistot olivat muka perittyjä, "luonnollinen tulos monen sukupolven mittaisesta, hienosta kasvatuksesta".  Herra Philander ja professori Porter puolestaan tarjosivat hieman tervetullutta kevennystä ja huumoria tarinaan.

Noh, tästä voi ehkä päätellä etten pitänyt kirjasta, mutta päinvastoin.  Tarina oli oikein mainio pulp-viihdepläjäys, vaikka loppu tuntuikin hieman liian kiirehdityltä ja päälleliimatun oloiselta.  Henkilökohtainen kiinnostus ei oikein riittänyt eläinten kanssa painimiseen, joten Janen saapuminen toi lisää mielenkiintoa, mutta kokonaisuudessaan hyvä seikkailukirja jonka seuraaviakin osia voisin jossain vaiheessa vilkaista.

* * *

21. heinäkuuta 2012

Kauhukakarat - Jean Cocteau (1929)

Les Enfants Terribles
184 s.
Tavallisten ihmisten ja talojen tavanomaisen maailman ulkopuolella aukeaa epätavanomaisuuden arvaamaton maailma niin sekasortoisena, ettei sen luulisi kestävän koossa kahta viikkoa kauempaa.  - -  Mutta tavallisessa, järkevässä maailmassa sellainen elämä ja sellaiset ihmiset ovat auttamatta tuhoon tuomittuja.  Maailman koko viehätys on näiden ainutlaatuisten olentojen ja heidän hurjien päähänpistojensa aikaansaannosta;  mutta tasapäisyydessään maailma karkottaa ne keskuudestaan kavahtaen sitä hurjaa vauhtia kiitävää pyörremyrskyä, jossa nuo traagiset, haihtuvan keveät sielut asuvat.  Kaikki alkaa niin viattomasti, kuin se olisi vain lasten huoletonta leikkiä.

Cocteaun elokuvat olivat entuudestaan tuttuja (mm.  valloittava La belle et la bête (1946), ehdottomasti paras näkemäni elokuvaversio tuosta klassikkosadusta), ja näemmä tähän romaaniin pätee sama sääntö:  Cocteaun tunnelmallisia kuvauksia on vaikeaa, ellei mahdotonta kuvailla sanoin, ne vain pitää kokea itse.  Tätä romaania pidettiin pitkään todella vaikeana käännettävänä, mitä en yhtään ihmettele.  Lopulta englanninkielinen käännös ilmestyi vuonna 1955, jota ylistettiin maasta taivaisiin todellisena taideteoksena.  Itse luin tämän suomenkielisenä, koska kirja tarttui hetken mielijohteesta kirjaston hyllystä, mutta omaan kirjahyllyyn tämä on ehdottomasti saatava englanniksi (mieluiten Cocteaun kuvituksella).

Elisabeth ja Paul ovat tiiviisti yhtä pitävät (joskin myös rajusti riitelevät) sisarukset, jotka orvoiksi jäätyään muodostavat oman yksityisen maailmansa yhteiseen jaettuun huoneeseen.  Vain harvat ja valitut pääsevät Huoneen salaisuuksien ytimeen, jossa fantasiat ottavat vallan ja jossa Elisabeth ja Paul kieltäytyvät aikuistumasta.  Kuten ylläolevassa lainauksessakin sanotaan, kaikki alkaa viattomista lapsuuden leikeistä.  Keveät iltapäivät vaihtuvat kuitenkin aikuisuudessa myrkylliseen pakkomielteeseen, jonka varjolla ulkopuolista maailmaa ja sen sääntöjä kieltäydytään ottamasta vastaan.  Unenomainen tunnelma ottaa lukijan heti otteeseensa, eikä päästä irti ennen kuin hahmot ovat kurimuksen keskellä.

* * * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Ranska)

18. heinäkuuta 2012

Toinen maa - James Baldwin (1962)

Another Country
339 s.
Her clothes were thrown over a chair, his were mainly on the floor.  He had awakened, she was asleep.  She slept on her side, her dark head turned away from him, making no sound.  He leaned up a little and watched her face.  Her face would now be, for ever, more mysterious and impenetrable than the face of any stranger.  Strangers' faces hold no secrets because the imagination does not invest them with any.  But the face of a lover is an unknown precisely because it is invested with so much of oneself.  It is a mystery, containing, like all mysteries, the possibility of torment.

Dynaaminen kerronta vie lukijan 50-luvun lopun Greenwich Villageen, boheemiin taiteilijoiden yhdyskuntaan.  Kirjassa ei ole varsinaista lineaarista juonta, vaan Baldwin tarkastelee erään ystävä -ja tuttavapiirin kautta miten muun muassa seksuaalisuus ja etnisyys ajautuvat törmäyskurssille.  Rotujenväliset suhteet, pettäminen sekä bi -ja homoseksuaalisuus eivät olleet tuolloin suvaittuja, oli sitten kyse Alabaman takamaista tai New Yorkin miljoonakaupungista.

Baldwinin proosa on mielettömän energistä, joka loihtii jokaisen henkilön todella eläväksi.  Intohimoinen ja hieman surumielinen tunnelma saattaa vaellukselle New Yorkin lukemattomille kaduille, juhliin, taiteilijoiden asuntoihin, tupakansavusta sakeisiin baareihin ja hämyisiin jazz-klubeihin.  Eräs ystäväporukkaan kuuluva menetetään melko aikaisessa vaiheessa, joka vaikuttaa jäljelle jääviin erilaisin tavoin.  Tämä menetys sekä edellä mainitut teemat aiheuttavat hengästyttävän paljon jännitteitä, joka ei tee teoksesta missään nimessä kevyttä luettavaa, mutta sitäkin palkitsevampaa kun seuraavillekin lukukerroille jää runsaasti tulkinnanvaraa.

* * * *

Sofien valinta - William Styron (1976)

Sophie's Choice
632 s.
Lähestyessäni nyt ulko-ovea näin heidät molemmat painautuneina tiukasti toisiaan vasten yhtenä ainoana hämäränä ääriviivana vasten vaaleanpunaista käytävää, johon katossa killuva, miltei kokonaan ympäriinsä lenteleviin yöperhosiin peittynyt neljänkymmenen watin lamppu levitti kalvasta valohämyään.  Näkymää hallitsi pituutensa ja voimasta ansiosta Nathan, leveäharteinen voimanpesä, komeutensa kruununa yhtä mustanpuhuva hiuskuontalo kuin jollain siouxilla.  - -  Hän piteli Sofieta tiukasti kiinni käsivarresta, ja Sofie kyyristeli hänen hyökkäyksensä edessä kuin myrskyn tuiverruksessa värähtelevä ruusunnuppu.

Puolalaissyntyinen Sofie joutuu tekemään keskitysleirillä vaikean valinnan, joka varjostaa tämän koko myöhempää elämää.  Stingo, nuori kirjailijanalku Yhdysvaltain syvästä etelästä, joutuu kesällä 1947 keskelle Sofien ja juutalaisen Nathanin myrskyistä suhdetta muutettuaan New Yorkin juutalaisyhteisön keskelle Brooklyniin.  Lopulta Sofien valinta vaikuttaa kaikkien kolmen kohtaloon.

Joskus tulee vastaan kirjoja, jotka muistuttavat miten taannoinen päätökseni opetella jättämään kirja kesken jos siltä tuntuu oli tosiaankin hyvä.  Sinä aikana kun yrittää tarpoa huonon kirjan lävitse, jää monta elämystä kokematta.  Varsinkin tällaisen tiiliskiven ollessa kyseessä.  Tarina olisi periaatteessa ollut todella hyvä, mutta toteutus ei toimi ollenkaan.  Styronin proosa hukkuu täysin polveilevan juonen alle.  Aivan liian montaa teemaa yritetään käsitellä samaan aikaan, onnistumatta kuitenkaan yhdistää niitä.

Materiaalia olisi usean romaanin verran:  juutalaisvastaisuus, syvän etelän rasismi ja orjuus, holokausti, mielisairaus, riippuvaisuus, syyllisyys, seksuaalisuus (joka yritetään kytkeä jokaiseen teemaan niin ettei siinä ole enää mitään järkeä) jne.  Nyt tuntui siltä, että Styronilla oli monta hyvää ideaa ja päätti heittää ne kaikki samaan kasaan.  Loppujen lopuksi Sofien tekemän valinnan paljastuminen ei enää jaksanut kiinnostaa, mikä kenties kertoo enemmän kuin mikään muu.  Mitä henkilöihin tulee, Nathan oli oikeastaan ainoa mielenkiintoinen, ja olisin tavallaan toivonut että tälle olisi annettu tilaa jossain vähemmän tukahduttavassa ja rönsyilevässä tarinassa.

*

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (New York)

15. heinäkuuta 2012

Hämähäkkinaisen suudelma - Manuel Puig (1976)

El beso de la mujer araña
288 s.
- Kaikki samanlaista, aina sama laulu, aina!
- Mikä laulu?
- Että minua lellittiin pienenä liikaa ja siksi olen tällainen, että jäin kiinni äidin helmoihin ja siksi olen tällainen, mutta ainahan voi parantaa tapansa, tarvitsen vain naisen, sillä nainen on parasta mitä on.
- Niinkö sinulle sanotaan?
- Niin, ja vastaan näin...  bingo!  Olen täysin samaa mieltä!  Koska nainen on parasta mitä on...  haluan olla nainen.

Molina ja Valentín ovat sellitovereita Buenos Airesissa, toinen vangittu alaikäisten poikien turmelemisesta ja toinen poliittisista syistä.  Kyyninen realisti Valentín uskoo täysin marxilaiseen vakaumukseensa, kun taas konservatiivinen Molina rakastaa kulttuuria ja luottaa mielikuvituksen voimaan.  Joka ilta ennen nukkumaanmenoa Molina kertaa näkemiään elokuvia (mm. Cat People (1942) ja I walked with a Zombie (1943), ja tarinankerronnan lomassa molemmat kertovat elämästään sekä oppivat toisiltaan monenlaista.

Puigin romaanissa ei ole narratiivista kehystä, vaan koostuu pelkästä dialogista.  Tästä huolimatta romaani on ihanan monitasoinen ja Puig on vähäeleisesti kutonut päähenkilöiden omat tarinat juoniselostusten lomaan.  Kertaamalla elokuvia aika sellissä kuluu nopeammin, ja auttaa päähenkilöitä unohtamaan karun todellisuuden.  Todellisuus kuitenkin tihkuu mielenkiintoisimmankin tarinan lomasta, eikä sitä voi ikinä täysin paeta.  Teokseen liittyy myös tiettyjä ulottuvuuksia, joista en viitsi tässä paljastaa mitään ettei mene vahingossakaan spoilereiden puolelle.  Sen verran sanottakoon, että dialogin lisäksi romaani koostuu kuulustelupäiväkirjoista sekä alaviitteistä, joissa muun muassa käsitellään psykoanalyyttisia teorioita homoseksuaalisuudesta.  Alaviitteiden funktiota en täysin ymmärtänyt, eivätkä ne mielestäni lisänneet tarinaan yhtään mitään.  Kokonaiskuvaa ne eivät millään muotoa silti pahenna, vaan Puigin erikoinen romaani on joka tapauksessa huikea.

Pitäkääpä myös mielessä vuoden 1985 mieletön filmatisointi!

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Argentiina)

13. heinäkuuta 2012

Vaatimaton ehdotus - Jonathan Swift (1729)

A Modest Proposal
48 s.
I have been assured by a very knowing American of my acquaintance in London, that a young healthy child well nursed, is, at a year old, a most delicious nourishing and wholesome food, whether stewed, roasted, baked, or boiled; and I make no doubt that it will equally serve in a fricasie, or a ragoust.

Kyseessä on siis lyhyt satiirinen essee, jossa Swift pureutuu tiukasti Irlannin taloudelliseen tilanteeseen ja köyhien kohteluun ehdottamalla pääasialliseksi ruoan lähteeksi vauvoja.  Hansikkaita ja saappaitakin niistä saisi.  Järkyttämällä lukijoita oli hyvät mahdollisuudet tulla kuulluksi.  Niinhän sitä sanotaan, ettei huonoa julkisuutta olekaan.

Swift perustelee ratkaisuaan muun muassa siten, että Irlannin paisunut väkimäärä vähenisi (sekä samalla myös roomalaiskatolisten määrä), köyhät saisivat enemmän omaisuutta kun vauvat voitaisiin myydä rikkaille, äidit huolehtisivat paremmin lapsistaan kun ne olisivat taakan sijaan tulonlähde ja isät eivät enää vahingoittaisi äitejä koska nämä ovat vastuussa näistä tulonlähteistä.  Rikkaampi väestönosa on nimenomaan paras kohde tälle herkulle, koska hehän ovat jo ahmaisseet näiden lasten vanhemmat.  Vauvat eivät mureutensa takia säilyisi pitkään suolattuina, joten vientituotteiksi ne eivät kelpaisi, vaikka Swiftin mukaan eräs maa (Englanti) söisi mielellään irlantilaiset ilmankin suolaa.

Ei ehkä sovi niille, jotka ottavat itsensä turhan vakavasti ja ottavat asiakseen järkyttyä ihan kaikesta, mutta muille suosittelen lämpimästi.  Itse olen pitänyt 1700-luvun kirjallisuutta hieman kuivakkana, mutta ehkä pitäisikin lueskella enemmän näitä satiireja.

* * * *
Osallistuu haasteeseenKlassikot 

12. heinäkuuta 2012

Film Noir - Alain Silver ja James Ursini (2012)

192 s.
All critics can agree that film noir's roots are deep and diverse.  On the literary side, noir drew heavily from the works of the hard-boiled school of detective fiction written by the likes of Dashiell Hammett, Raymond Chandler, James M. Cain, David Goodis and Cornell Woolrich.  Also influential were the writings of naturalist authors like Émile Zola and Ernest Hemingway, the latter being a particularly potent role model with his clipped and poetic prose style and printed dialogue.

Kaikkien aikojen ensimmäinen film noir -elokuvani oli The Blue Dahlia (1946).  Muistan pitäneeni siitä, mutta se ei aiheuttanut mitään sen suurempia tuntemuksia.  Noin kolme vuotta sitten, kun elokuvahulluuteni räjähti käsiin (vetämättä kuitenkaan vertoja lukutoukkapersoonalleni) ja aloin kädet täristen etsimään yhä uusia mestariteoksia, törmäsin elokuvaan nimeltä Kiss Me Deadly (1955).  Nyt pitää varmaan heittää kiitokset Yle Teeman suuntaan, koska lähestyttyäni pienin varauksin tätä Robert Aldrichin taidonnäytettä, jäin sen loputtua jokseenkin euforiseen mielentilaan.  Se ei ole lempielokuvani, mutta voisin hyvinkin kuvitella katsovani sen uudestaan ja pitäväni siitä vieläkin enemmän.  Se edustaa niitä tähän synkkään rikoselokuvalajiin kuuluvia, jotka vaikuttavat olevan aikaansa edellä.

Silverin mukaan film noir ei ole ainoastaan elokuvagenre, vaan edustaa yhtä paljon tyyliä.  Jos on katsonut yhtään tähän lajityyppiin kuuluvaa elokuvaa, voi nyökytellä hyväksyvästi.  Valoilla ja varjoilla leikitellään taitavasti, josta syntyy ainutlaatuinen ja joskus ahdistava tunnelma, jossa ei ole näkyvissä toivon pilkahdustakaan.  Toivon puute ei ulotu ainoastaan tunnelmaan, vaan yleensä myös päähenkilö(ide)n kohtaloon.  Robert Montgomery keksi jopa tulkita ensimmäisen persoonan kerronnan kirjaimellisesti elokuvassaan Lady in the Lake (1947) näyttämällä tapahtumat ainoastaan päähenkilönsä silmin, jonka näkee vain peilien kautta.

Silverin ja Ursinin teos ei välttämättä tarjoa asiallisesti mitään uutta film noirin tuntijoille, mutta sopii kauneutensa puolesta vaikka jokaisen elokuvan ystävän sohvapöydälle.  Sivujen valkoinen fontti mustalla pohjalla sopii täydellisesti sekä tyylilajiin että hyvin valikoitujen valokuvien seuraksi.  Suurimmaksi osaksi kuvat ovat mustavalkoisia, joista itse pidin erityisesti kulissien takana kuvatuista.  Muutama sitaattikin mahtuu joukkoon, kun tekijät esittelevät lyhyesti film noirin pääpiirteet.  Esittelynä tämä nimenomaan toimii erinomaisesti, ja tekstin selkeyden vuoksi teos voisi sopia myös aiheesta täysin tietämättömille, jotka haluavat myös tietää mistä elokuvista kannattaa aloittaa.

* * * *

9. heinäkuuta 2012

Rakkaamme - Evelyn Waugh (1948)

The Loved One
164 s.
"Mr Schultz, te kadehditte Kuiskivia Kunnaita."
"Miksi minä en kadehtisi, kun minä näen että ihmiset tuhlaavat niin paljon rahaa omaisiin joita he ovat vihanneet koko ikänsä, kun taas lemmikkieläimet jotka ovat rakastaneet heitä ja ovat olleet heidän tukenaan, eivät ole koskaan esittäneet kysymyksiä, eivät ole koskaan valittaneet, olivat ne sitten rikkaita tai köyhiä, sairaita tai terveitä, haudataan kuitenkin aivan kuin ne olisivat vain eläimiä? -- "

Waughin Brideshead Revisited (1944) on yksi lempikirjoistani, joten päätin napata tämän kirjastosta ja vihdoin kokeilla miehen (kyllä, kyseessä on mies) muuta tuotantoa.  Tiesin etukäteen että muut kirjat ovat hieman kevyempiä, joten olen siksi jonkun aikaa epäröinyt niihin tarttumista.  No juu, tämä ainakin oli ehkä näennäisesti kevyt, mutta mustan huumorin ja ehkäpä hieman makaaberinkin aiheen myötä tämä ei ollut kuitenkaan täydellistä höttöä.

Nuori englantilainen runoilija, Dennis Barlow, työskentelee Los Angelesissa lemmikkieläinten hautaustoimistossa ja tutustuu ihmisten hautaustoimistossa työskentelevään Aimée Thanatogenokseen.  Aiméella on kuitenkin jo sutinaa herra Joyboyn, balsamoijan, kanssa.  Soppaa sekoittaa vielä se, että Barlow'n työtä ei arvosta niin englantilaiset maanmiehet kuin ihmisten parissa työskentelevätkään.

En kuulu niihin ihmisiin, jotka helposti nauravat tai edes hymähtävät kirjoille, eikä tämä ollut poikkeus.  Koska huumori ei täysin uponnut, en myöskään pitänyt hahmojen karikatyyrimaisuudesta ja ohuudesta.  Ihan täysin en halua tätä silti teilata, koska arvostin että keveyden taustalla oli pientä piikittelyä.  Loppua kohden pikimusta huumorikin tuli yhä enemmän esille, kulminoituen loppukohtaukseen joka oli samaan aikaan sekä julma että hauska.  Los Angelesin brittiyhteisön persoonallisuudetkin olivat aika mainioita kaikessa ärsyttävyydessään.

* *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Yhdysvallat)

3. heinäkuuta 2012

Whores in History: Prostitution in Western Society - Nickie Roberts (1992)

384 s.
Legislation against the sex trade historically goes hand in hand with intolerance of sexual freedom in general, and women's sexual freedom in particular.  Whores  have always been primary targets of this repression.  The whore is seen as dangerously free:  her financial and sexual autonomy strikes at the root of patriarchy, threatening the interests of male moralists and legislators - some of whom are among her best customers.

Prostituutio on aihe, joka on melkoinen mielipiteiden jakaja ja ikuinen soutaa/huopaa -aihe.  Tässä Roberts kertaa lyhyesti länsimaisen prostituution historian, keskittyen loppupuolella lähinnä lainsäädäntöön ja järjestöjen esiin tuomiseen.  Ajoittain hieman sekava, mutta enimmäkseen selkeä ja todella helposti lähestyttävä yleisesitys, jossa otetaan vahvasti kantaa miesten kaksinaismoralismiin ja feministien näkemyksiin.  Omia mielipiteitäni en tässä sen enempää lähde puimaan, mutta sen voin sanoa että en ehkä vieläkään täysin ymmärrä oman ruumiin vuokraamista, jos oma tilanne antaa mahdollisuuksia toisenlaiseenkin elämään.  Robertsin esittämät vakuuttavat syyt ja prostituoitujen omat näkemykset antoivat kuitenkin ajattelemisen aihetta, ja selvää on ainakin se, että tämän ammattikunnan edustajat on turhan jyrkästi leimattu rikollisiksi.

Yllä olevan lainauksen lisäksi mieleen jäi erityisesti viktoriaaninen aika.  Naiset turvautuivat mieluusti prostituutioon, koska palkka oli yksinkertaisesti parempi kuin missään naisille tarjolla olevissa työpaikoissa.  Nämä halusivat myös kapinoida helvetillisiä työoloja vastaan, joissa heidän oletettiin työskentelevän lähes ilmaiseksi.  Huomionarvoista on myös se, että kautta historian naisten olojen ollessa muuten tukalat, prostituution avulla pystyi kipuamaan huomattavan korkealle yhteiskunnan arvoasteikossa, esim. itsenäiseksi kurtisaaniksi.  Mielenkiintoinen aihe jo historialliseltakin kannalta, mutta kuten sanoin en nykytilannetta ymmärrä vielä kovinkaan paljon joten en myöskään sitä voi kommentoida.

Kirjan kannessa esiintyvä nainen mahtavine sukkahousuineen kuuluu muuten E. J. Bellocqin viime vuosisadan alussa ottamaan kuvasarjaan New Orleansin Storyville-korttelin prostituoiduista.  Koko sarja on nähtävissä iki-ihanassa Retronautissa.

* * *