16. elokuuta 2014

The Potter's Field (Chronicles of Brother Cadfael #17) - Ellis Peters (1989)

229 s.
'You are not the first, and will not be the last, to look back, nor the first nor the last to turn back, if that is what you choose.  Every man has within him only one life and one nature to give to the service of God, and if there was but one way of doing that, celibate within the cloister, procreation and birth would cease, the world would be depeopled, and neither within nor without the Church would God receive worship.  It behoves a man to look within himself, and turn to the best dedication possible those endowments he has from his Maker.  You do no wrong in questioning what once you held to be the right for you, if now it has come to seem wrong.  Put away all thought of being bound.  We do not want you bound.  No one who is not free can give freely.'

Muutama päivä sitten olin lähdössä mökille, ja koska tämänhetkisestä kirjastopinosta ei tehnyt mieli ottaa mitään mukaan, lähdin kirjastoon katsomaan jos siellä olisi lisää Amelia Peabodyn seikkailuja.  Kirjasto ei ilmeisesti kuitenkaan ole hankkinut niitä järjestyksessä (iik!), joten seuraava osa pitää siis ostaa jos aion vielä lukea niitä.  Sitten näin hyllyssä jotain kiinnostavaa:  romaaneja, joissa munkki tutkii rikoksia.  Munkki!  Näiden täytyy olla hyviä, ajattelin, ja jotain täysin erilaisempaa kuin se tylsyys joka on Ruusun nimi (1980).

Keskiajalle vuoteen 1143 sijoittuvan kirjan päähenkilönä rikoksia ratkoo siis veli Cadfael, joka on benediktiinimunkki.  Mysteeri alkaa, kun luostarille lahjoitetulta pellolta löytyy kyntötöiden yhteydessä luuranko, joka tunnistetaan pitkistä tummista hiuksista naiseksi.  Henkilöllisyyttä on kuitenkin mahdoton tietää, eikä luissa ole näkyvissä ulkoisia väkivallan merkkejä.  Tunsiko kenties murhaaja vainajan, koska tämän päälle oli asetettu risti?

Makasin laiturilla syöden mansikoita, kun ensimmäiset hiuskiehkurat tulivat esiin maasta.  Siitä lähtien olin koukussa.  En olisi voinut olla enempää väärässä yrityksissäni arvata syyllinen, vaikka loppuhan oli jälkeenpäin ajatellen täysin looginen, ja hengeltään tietyllä tavalla keskiaikainen.  Pidän yleensä siitä, että on vain murhaajan paljastaminen lopussa eikä koko ajan siihenastisten todisteiden jatkuvaa kertailua ja syyllisen arvailua, mutta tässä tapauksessa nautin silti Cadfaelin tutkinnan etenemisen seuraamisesta.

Jutun teki vieläkin mielenkiintoisemmaksi Cadfaelin luostarissa oleminen, koska tämänhän täytyi kysyä aina lupa muille kuin ammattiin liittyville retkille, ja sen vuoksi seriffi Hugh oli apuna ulkopuolisessa maailmassa.  Ei sillä että Cadfael olisi mestarietsivä.  Tällä ja Hughilla tuntui olevan saman verran aivotoimintaa, vaikka Cadfael olikin luonnollisesti se joka ratkaisi lopulta jutun.

Palkitsevan mysteerin lisäksi Peters on hyvä kirjoittaja.  Tämä kuvailee kauniisti ja elävästi ympäristöä ja luostarielämää, sekä punoo kerronnan sekaan ajatuksia elämästä ja uskonnosta (esimerkiksi kontrasti maallisen ja luostarielämän välillä oli erityisen kiinnostavaa).  Munkit ovat epätäydellisiä ja ihmisten käytös on uskottavaa sekä aikakauteen sopivaa.

Aivoissani on toimintahäiriö koskien keskiajan historiaa, joten kohdat joissa Peters selittää hiukan historiallista taustaa ei jäänyt ollenkaan päähän.  Ei mitään hajua kuka kuningas oli, ketkä taistelivat ja miksi jne.  Ongelma on kuitenkin pieni (eikä ollenkaan kirjailijan vika), koska näitä asioita ei tarvitsekaan ymmärtää pysyäkseen kärryillä juonessa.  Tosin huomionarvoista on, että Peters ei koskaan käynyt yliopistoa, vaan oli itseään kiinnostavissa aiheissa täysin itseoppinut, joka on erittäin kunnioitettavaa.

Sarjan kirjat voi onneksi lukea väärässä järjestyksessä, joka on aina plussaa (nytkään kirjastossa ei ollut esimerkiksi ensimmäistä osaa).  Laitan Petersin muistiin, jotta voin jatkaa Cadfaelin parissa kun tulee sellaisia päiviä, jolloin ei tee mieli lukea mitään kovin haastavaa mutta silti jotain vähän vakavampaa.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä

15. elokuuta 2014

Neljän merkit (Sherlock Holmes #2) - Arthur Conan Doyle (1890)

The Sign of Four
153 s.
    "It is cocaine," he said, "a seven-per-cent solution.  Would you care to try it?"
    "No, indeed, " I answered brusquely.  "My constitution has not got over the Afghan campaign yet.  I cannot afford to throw any extra strain upon it."
- - -
    "My mind," he said, "rebels at stagnation.  Give me problems, give me work, give me the most abstruse cryptogram or the most intricate analysis, and I am in my own proper atmosphere.  I can dispense then with artificial stimulants.  But I abhor the dull routine of existence.  I crave for mental exaltation.  That is why I have chosen my own particular profession, or rather created it, for I am the only one in the world."

Siinä missä Punaisten kirjainten arvoitus (1887) oli epätasainen, Neljän merkit on hieman tasapainoisempi, joskaan ei ilman huonoja puolia.  Ongelmat ovat tällä kertaa lähinnä jännityksen puutteessa ja epäkiinnostavassa mysteerissä.  Iso-Britannian hallinnon aikainen Intia on kiehtova aikakausi, mutta aarre juonielementtinä oli vähintäänkin tylsä.  Rasismi ei ollut niin silmiinpistävää mitä etukäteen luulin, ja koska se oli siihen aikaan osa länsimaisten ihmisten ajattelua, en lähde analysoimaan sitä puolta tässä sen enempää (vaikka se onkin mielenkiintoinen aihe pohtia).  Suljetun huoneen mysteeri -kohtausta olisi voinut hyödyntää enemmänkin, mutta ratkaisu oli loppujen lopuksi todella yksinkertainen.  Jälleen kerran pitkä kertomus siitä, miten rikokseen päädyttiin oli jo vähän liiallinen, mutta ei onneksi sentään niin pitkä kuin edellisessä kirjassa.

Tonga oli rasittava klisee ja epäuskottavuuden kasautuma, mutta onneksi heppua ei näkynyt hirveän usein.  Holmes vaikutti oudon passiiviselta, puhumattakaan siitä ettei tämä tajunnut erästä veneeseen liittyvää seikkaa, vaikka yleensä etsivä on todella tarkka ja huomiokykyinen.  Watson oli taas oma lattea itsensä, ja pääsi tapaamaan toisen yhtä lattean ihmisen Mary Morstanin muodossa.  Näiden kahden suhde on samantyyppistä "oo, olet nätti, mennään naimisiin" -juttua, jollaista viktoriaanisen ajan kirjallisuus on täynnä, ja Mary vaikutti viettävän aikansa lähinnä tuijottaen ikkunasta usvaisessa valossa ja pukeutuen toinen toistaan kauniimpiin pukuihin.  En valittaisi jos Marya ei enää näkyisi seuraavissa tarinoissa, ei olisi suuri menetys.

Kommenttini voivat vaikuttaa vähän kriittisiltä, mutta nautin tästä silti kuten edellisestäkin.  Molemmissa on omat ongelmansa, mutta molemmat ovat myös viihdyttäviä.  Tässä toisessa osassa näemme myös ensimmäisen kerran miten Holmes piikittää itseensä kokaiinia karkottaakseen tylsyyden (tuohon aikaan kokaiinia käytettiin vielä laajalti paikallispuudutuksessa sekä virkistystarkoituksessa eri muodoissa, jotka molemmat esitellään esimerkiksi uuden The Knick -sarjan pilottijaksossa, ja joka tietysti johti hauskoihin ja hulluihin mainoksiin).

Tapaa ei tosin esitetä kovin hyvässä valossa, koska Watson yrittää sekä lääkärinä että ystävänä saada Holmesia lopettamaan.  Ehkä Holmes oli lukenut Freudin Über Coca -teoksen: "You perceive an increase of self-control and possess more vitality and capacity for work."  Holmesin tapa tekee etsivästä pahoja rikollisia metsästävän ylihyveellisen ihmisen sijasta paljon inhimillisemmän.  Watson on cheerleader, mutta Holmes on selkäranka, joka pitää kaiken koossa.

Odotan silti novellien olevan mysteerien puolesta parempia, koska en näe mitään järkeä lukea rikostarinaa jos itse rikos ei ole mielenkiintoinen tai hämmentävä.  Hienot henkilöt eivät riitä, jos rikoksen ratkaisu ei tyydytä.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä

7. elokuuta 2014

Manaaja - William Peter Blatty (1971)

The Exorcist
379 s.
Kauhun alku oli miltei huomaamaton, kuin sokeissa silmissä hämärästi tuntuva räjähtävien aurinkojen lopullinen lyhyt leimahdus; ja vihlovassa huudossa joka seurasi se unohtui eikä sitä ehkä osattu yhdistää kauhuun lainkaan.  Oli vaikea tietää.
    - - -  Chris MacNeil nojasi vuoteessaan tyynyihin ja luki seuraavan päivän kuvausten repliikkejä.  Regan, hänen tyttärensä, nukkui hallin toisella puolella olevassa huoneessaan, ja alakerrassa, keittiön vierushuoneessa, nukkui keski-ikäinen taloudenhoitajapariskunta, Willie ja Karl.  Noin kello 12.25 yöllä Chris nosti katseensa käsikirjoituksesta ja rypisti otsaansa kummissaan.  Hän kuuli pieniä naputuksia.  Omituisia ääniä.  Vaimennettuja.  Kuin jostakin syvältä tulevia.  Rytmikkäinä hahmoina.  Kuolleen naputtamaa vierasta koodia.

Tällä hetkellä takanani on 225 kauhuelokuvaaManaaja (1973) ei ole paras näkemistäni.  Ei se myöskään huonoin ole, mutta se nyt vain menettelee, jos sitäkään.  Oksennuskohtaus saa lähinnä haluamaan hernekeittoa.  Hernekeitto, sinappi ja juustolla päällystetty näkkileipä on paras yhdistelmä - mutta siis asiaan.  Jos elokuvan on tarkoitus olla hauska, asia olisi ok, mutta koska sävy on vakava se on selvästi tehty pelotustarkoituksessa.  Erämaa syö miestä (1999) ja Evil Dead II (1987) ovat hauskoja verikekkereitä (vaikka yleensä en pidä liian väkivaltaisesta kauhusta), mutta Manaajalle nauraa ihan vääristä syistä.

Näin ei kuitenkaan ole aina ollut.  En muista tarkkaan minkä ikäinen olin, mutta varmasti alle kymmenen kun päätimme kahden kaverini kanssa katsoa elokuvan salaa.  Selvästikin huono idea, koska se pelotti ihan törkeän paljon.  En ole ikinä pitänyt sairaaloista tai mistään edes etäisesti niihin liittyvästä, joten pelkästään Reganin altistaminen kaikenlaisille kokeille oli kammottavaa.  En tosin muista niitä kaikkein kuuluisimpia kohtauksia, joten pääni oli todennäköisesti hautautuneena suurimman osan ajasta tyynyyn ja kuulin vain joitain epämiellyttäviä huutoja.  Pikakelaus muutaman vuoden päähän kun päätin katsoa elokuvan uudestaan:  ei Jeesus, mitä tämä nyt on?

Ongelma on todennäköisesti siinä, etten pidä manaamiseen liittyvästä kauhusta.  Jopa Kirottu (2013), joka on muuten erittäin hyvä, oli vaarassa muuttua jälkipuoliskolla latteaksi.  En vain näe mitään pelottavaa vääntyneessä vartalossa, Chuckyn näköisissä kasvoissa, jumalanpilkassa, kiroilussa jne.  On siis selvää miksi yritykseni saada hiukan kauhua kuumiin kesäpäiviin päätyi pannukakuksi.

Jos nyt jostain syystä on vielä sellaisia ihmisiä, joille tarina ei ole entuudestaan tuttu, niin pari sanaa juonesta.  Näyttelijä ja yksinhuoltaja Chris MacNeilin tytär Regan joutuu demonin riivaamaksi, ja lopulta Chris joutuu hakemaan apua isä Karrasilta kun lääketiede on neuvoton.  Siinäpä se lyhykäisyydessään.

En vaadi kauhuromaanilta paljoa, vain että siinä olisi jonkinlaista hiipivää uhan tuntua, jolla on minuun vaikutus.  Blatty käyttää liian paljon aikaa lukijan valistamiseen riivauksista ja psykologiasta, ja kaiken perustana oleva sanoma Jumalan hyvyydestä ja miten paha aina häviää on makuuni vähän liiallista.  Blattyn kirjoitustyylikin on aika itsetietoisen kömpelöä:  ihan kuin tämä olisi halunnut vaikuttaa intellektuellilta ja kirjalliselta, mutta oikeasti epäonnistuen surkeasti (surullinen pöytä?  oikeasti?).  Pidin kyllä Karraksesta ja tämän uskonkriisistä sekä väittelyistä demonin kanssa, mutta tarina toimii kokonaisuudessaan paremmin visuaalisessa muodossa.  Romaani toisaalta peilaa (joko tietoisesti tai ei) aikansa sosiaalisia mullistuksia, joka on ihan lähemmän tarkastelun arvoista.

Tavoitteenani on alkaa tutustua lähemmin 70-luvun kauhuromaaneihin, koska joitain sen ajan elokuvia olen jo nähnyt, mutta tällä kertaa petyin Blattyyn.  Ongelmat pesivät mennen tullen mielenkiintoiset puolet, varsinkin koska Blatty osallistui elokuvan tekemiseen, joten kirja on melkeinpä vain yksityiskohtaisempi versio siitä.  Olen ihan varma, että parempaakin materiaalia on tarjolla (ja olen itse asiassa saanut jo pieniä maistiaisia tällaisesta:  Se toinen (1971) on hieno unohdettu kauhuklassikko, joka on kammottava, tunnelmallinen ja yksinkertaisesti vain todella viihdyttävä).

* *

5. elokuuta 2014

Krokotiili hiekkasärkällä (Amelia Peabody #1) - Elizabeth Peters (1975)

Crocodile on the
Sandbank 
296 s.
    Poimin sinivihreän veistoksen hyllyltä ja hankasin sitä nenäliinallani ja näytin Evelynille sen jättämää likaista tahraa nenäliinassani.  - - -
    "Rouva!  Jättäkää korvaamattoman arvokkaat muinaisesineet rauhaan!  On tarpeeksi paha, että se epäpätevä typerys Maspero sekoittaa ne keskenään!  Täydennättekö hänen typeryyttään tuhoamalla esineet, jotka hänellä on jäljellä?"  - - -
    "Hyvä herra", sanoin katsoen häntä päästä varpaisiin.  "En tunne teitä -"
    "Mutta minä tunnen teidät, rouva!  Olen tavannut teidän tapaisianne liian usein - riehaantuneita brittiläisiä naisia kömpelöimmillään ja pöyhkeimmillään.  Lempo soikoon!  Laji täyttää maan moskiittojen tavoin ja on yhtä raivostuttava.  Pyramidien syvyydet, Himalajan korkeudet - missään en pääse teitä pakoon!"  - - -
    Käsi laskeutui hänen olkapäälleen.  Näin Evelynin sekä nuoren miehen, joka oli vastustajani solakampi ja parrattomampi kaksoiskappale: tummahiuksinen, sinisilmäinen, pitkä mutta ei yhtä massiivinen.
    "Radcliffe", mies sanoi kiireisesti.  "Pelotat armollista neitiä.  Pyydän, että -"
    "En ole peloissani", sanoin rauhallisesti.  "Paitsi ystävänne terveyden puolesta.  Vaikuttaa siltä, että hän on saamassa kohtauksen.  Kärsiikö hän usein aivojen vajaatoiminnasta?"

Lainaus on tällä kertaa poikkeuksellisen pitkä (ja siltikin jonkin verran karsittu), koska kyseinen kohtaus on kirjan hauskin ja tiivistää hyvin sekä keskeisten henkilöiden luonteenpiirteet että kirjan yleissävyn.  Kyseessä on siis Amelia Peabody -sarja, jossa Amelia seikkailee pääosin 1800-1920-lukujen Egyptissä ja kohtaa matkoillaan mystisiä asioita.  Ensimmäisessä osassa Amelian kuuluisa tutkijaisä on jättänyt tyttärelleen suuren perinnön, ja omaisuuden turvin Amelia lähtee Englannista.  Matkalla tämä ottaa suojelukseensa rakastajansa hylkäämän Evelynin, ja yhdessä naiset joutuvat keskelle salaperäisiä ja aavemaisia tapahtumia tavattuaan Emersonin veljekset, arkeologi Radcliffen ja filologi Walterin.

Viime vuoden elokuussa menehtynyt egyptologi Barbara Mertz kirjoitti romaaninsa pseudonyymeilla Elizabeth Peters ja Barbara Michaels, jotta akateeminen ura ja romaaniura pysyisivat erillään.  Mertz voitti kirjoillaan useita tunnustuksia, ja onpa Amelian mukaan nimetty oma palkintonsakin.  Vaikka kirjat eivät varsinaisesti olekaan dekkareita eikä tässä ensimmäisessä ratkota murhaa, niin ne ovat hyvin kotoisia mysteereitä Agatha Christien hengessä ja suosio on helppo ymmärtää.

Amelia Peabodyn seikkailut sijoittuvat kaikki egyptologian niin sanotulle kultakaudelle, eli ajalle jolloin tehtiin kaikki merkittävimmät arkeologiset löydöt.  Huolimatta kirjailijan taustasta inforyöppyjä ja historiallisia luentoja ei ole, vaan Egypti toimii luonnollisena taustana tapahtumille.  Amelia esimerkiksi rakastuu pyramideihin ja pääsee harjoittelemaan arkeologisia menetelmiä, joista on myöhemmin hyötyä.  Olisin itse asiassa voinut lukea enemmänkin 1800-luvun arkeologiasta ja Egyptistä, varsinkin kun Emersonit tekevät kaivauksia Akhenatenin kaupungissa.  Äärettömän mielenkiintoinen aikakausi ei siis aivan tullut iholle asti, mutta onneksi henkilöt vievät sen tilan.

Amelia ei ole aivan perinteinen viktoriaanisen aikakauden nainen.  Feministi ja itse vanhaksipiiaksi julistautunut on kiinnostunut muinaishistoriasta, eikä pelkää sanoa suoraan mitä ajattelee.  Amelian määrätietoisuus ja tapa tökkiä päivänvarjolla epämiellyttäviä ihmisiä ovat loistavaa vaihtelua pyörtyileviin ja persoonallisuudeltaan laimeisiin tyttöihin.  Evelyn menee periaatteessa tähän jälkimmäiseen kategoriaan, mutta haluan uskoa Amelian seuran tehneen tälle hyvää, eikä Evelynin menneisyyskään aivan viittaa siihen, että tämä olisi valmis mukautumaan sokeasti viktoriaanisen yhteiskunnan odotuksiin.  Karkeakäytöksinen Radcliffe Emerson on puolestaan jopa hieman byronmainen, mutta ehkä intohimo omaan ammattiin ja halu säilyttää historiaa selittävät osaltaan olemattomat hienotunteisuuden kyvyt.  Henkilöiden perustuminen oikeisiin historiallisiin henkilöihin on hauska yksityiskohta, josta voi lukea lisää täältä.

Romantiikkaa on omaan makuuni vähän liian paljon, eikä itse mysteerikään ole mikään erikoinen, vaan aika selvä ja looginen tapaus heti alusta asti.  Kirjan yleissävy on kuitenkin onneksi hauska.  Kuten on aikaisemmin ehkä tullut ilmi, en lue humoristisia kirjoja ja nauran harvoin ääneen lukiessani, mutta tämä oli yksi harvoista poikkeuksista.  Eikä hauskuus tule esiin pelkästään tapahtumissa, vaan yleisellä tasolla kirja parodioi seikkailuromaaneja sekä 1800-luvun niin sanottuja sensaatioromaaneja (esim. Collinsin Valkopukuinen nainen ja Dickensin Edwin Droodin arvoitus).  Henkilöissä ja salaperäisyydessä on paljon tuttuja piirteitä jos on lukenut kyseisiä kirjoja.

Jos tarina olisi otettu liian vakavasti tai jos se olisi sijoittunut nykyaikaan, en todennäköisesti olisi pitänyt tästä niin paljon.  Muinainen Egypti on kiehtonut lapsesta asti ja omatoimisissa viktoriaanisissa naisissa on vain sitä jotain, joten tällaisenaan kirja oli juuri sopivan kevyt seikkailu.  Voisin jatkaa ehdottomasti sarjan parissa toistekin!

* * *

Suomentaja:  Mervi Hämäläinen
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Egypti)

3. elokuuta 2014

Veljeni, Leijonamieli - Astrid Lindgren (1973)

Bröderna Lejonhjärta
231 s.
Arvatkaas mikä minusta on hauskaa.  Minusta on hauskaa maata vanhanaikaisessa kaappisängyssä semmoisessa vanhanaikaisessa keittiössä ja jutella Joonatanin kanssa, kun tulen kajo lepattelee seinillä, ja jos katson ikkunasta, niin näen kirsikkapuun oksan, joka kiikkuu hiljaa iltatuulessa.  Ja tuli liedessä hiipuu hiipumistaan, kunnes enää vain kekäleitä on jäljellä, ja huoneen nurkissa alkaa hämärtää, ja minua unettaa yhä enemmän, ja minä makaan vuoteessa enkä yski ensinkään, ja Joonatan kertoo minulle juttuja.  Hän kertoo ja kertoo, ja viimein hänen äänensä kuulostaa minusta enää vain semmoisilta kuiskauksilta taas, ja niin minä nukahdan.  Juuri tästä minä pidän, ja tämmöistä oli silloin ensimmäisenä iltana Ritarlassa, ja sitä varten minä en sitä ikänä unohda.

Ronja, ryövärintyttären (1981) ohella Veljeni, Leijonamieli on toinen niistä Lindgrenin kuuluisimmista teoksista, jotka ovat päässeet lapsuudessa tutkan ohi.  Viimeksi mainitun lukemattomuudelle taitaa kuitenkin olla hyvä syy näin jälkeenpäin ajatellen.  Luin ensimmäisinä kouluvuosinani Muumi-lehteä, ja yhdessä niistä oli pieni pätkä Veljeni, Leijonamielestä.  Kohta oli alusta, jossa Joonatan lohduttaa sairasta Korppua.  Muistan vieläkin elävästi sen kurkkua kuristavan ja sydäntä puristavan tunteen.  Ymmärsin kuoleman olevan jotain lopullista, yksinäistä pimeyttä.  Pelkoja on kaikilla monenlaisia, mutta kuolema on ainoa oikeasti iso asia jota olen aina pelännyt.

Ehkä siis oli hyvä, että tartuin vihdoin kirjaan, koska Lindgrenin taito käsitellä kuolemaa lapsille tarkoitetussa tarinassa on jotain mitä en ole ennen kokenut.  Tapahtumista huolimatta kirjassa on lämpöä ja lohtua.

Tapaamme kuolemansairaan Kaarle 'Korppu' Leijonan, joka ihailee syvästi isoveljeään Joonatania.  Joonatan lohduttaa pelokasta Korppua ja vakuuttaa ettei kuolema ole lopullista, vaan "Nangijalassa sai seikkailla aamusta iltaan ja öisinkin".  Valitettavasti Joonatan kuolee ensin traagisessa tulipalossa yrittäessään pelastaa pikkuveljensä.  Myöhemmin Korppu näkee Joonatanin valkoisena kyyhkysenä, joka kutsuu Korppua Nangijalaan.  Pian molemmat veljekset ovat taas yhdessä ja tästä kirja varsinaisesti alkaakin.  Luvassa on jännittäviä seikkailuja, kun käy ilmi ettei Nangijalassa olekaan kaikki sitä miltä näyttää.

Tiesin etten tule välttymään kyyneliltä.  Alkusivut olivatkin takkuista luettavaa, koska näkökenttä verhoutui jatkuvasti jollain ihmeellisellä sumulla.  Olo kuitenkin helpottui huomattavasti kun tarinassa päästiin Nangijalaan ja sävy muuttui fantasiaseikkailuksi.  Vaikka merkitsin hätäisenä Goodreadsin puolella tämän viiden tähden arvoiseksi, asiaa sulateltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei tästä tullut vahvoista alku- ja loppupuolen tunteista huolimatta lempikirjaani.  Fantasiaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta en yleensä paria leffa- ja sarjapoikkeusta lukuunottamatta pidä keskiaikatyyppiseen maailmaan sijoittuvasta fantasiasta.  Korpun ja Joonatanin seikkailut ovat kyllä viihdyttäviä, mutta en siltikään niistä vaikuttunut ihan niin paljon, että jaksaisin kirjan joskus lukea uudestaan.

Paradoksaalista kyllä, Veljeni, Leijonamieli on kuitenkin sellainen kirja, jota suosittelen tästä lähin täydestä sydämestäni ihan kaikille ja varsinkin ulkomaalaisille, joille Lindgren voi olla kokonaan uusi juttu.  En nyt ihan kysy jokaiselta uudelta tuttavuudelta, ovatko he lukeneet Veljeni, Leijonamielen, mutta melkein.  Onhan kirjassa myös kuolema-aspektin lisäksi hieno sanoma pelkojen voittamisesta.  Korppu uskoo olevansa pieni ja mitätön satuprinssimäisen isoveljensä rinnalla, mutta löytää lopulta itsestään suuria voimavaroja tärkeiden valintojen äärellä.  Tästä voivat kaikki ikään katsomatta ottaa oppia.  Miksi tuhlata energiaa itsensä ruoskimiseen, kun jännityksen ja pelon voi valjastaa positiiviseksi adrenaliiniksi?  Epäonnistumisia ei kannata pelätä, koska niistäkin voi aina oppia jotain.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

1. elokuuta 2014

Aransaaret - J. M. Synge (1907)

The Aran Islands
220 s.
(Hups, tämä ajastus jäikin monien muokkausten jäljiltä luonnoksiin.  Eipä mitään, pistän tämän pikaisesti eetteriin nyt kun huomasin.)

Saari on ollut kokonaisen viikon sumun peitossa ja saanut minut tuntemaan itseni oudon hylätyksi ja yksinäiseksi.  Kierrän saaren melkein joka päivä enkä silti näe muuta kuin loputtomiin märkiä kallioita, rantatyrskyjä ja vellovaa merta.
    Savenharmaalle kalkkikivelle tihkunut vesi on muuttanut sen mustaksi, ja aina kun käännyn, näen sen saman harmaan riivatun kiviaidan kiemurtelevan ja mutkittelevan kapeiden peltotilkkujen keskellä ja kuulen saman valittavan tuulen kiljaisut ja vihellykset kiviaitojen raoissa.
    Aluksi ihmiset eivät kiinnitä paljonkaan huomiota luonnonvoimien riehuntaan, mutta muutaman päivän kuluttua äänekkäät puheet vaimenevat keittiössä ja loputtomat jutut sioista ja karjasta alenevat kuiskauksiksi, aivan kuin he kertoisivat tarinoita kummitustalosta.

Inishmore, Inishmaan ja Inisheer sijaitsevat muutaman kymmenen kilometrin päässä Galwayn kaupungista.  Karuilla kalkkikivisaarilla puhutaan vieläkin pääosin iiriä, vaikka suurin osa asukkaista osaakin sujuvasti myös englantia.  Muinaisia kiviaitoja ja muita historiallisia kohteita löytyy luonnollisena osana maisemaa, monet nuoret lähtevät täysi-ikäistyttyään mantereelle, saarille ei pääse autolautoilla ja turistit voivat kierrellä ympäriinsä kätevästi polkupyörillä.

Aransaaret vaikuttaa siis olevan vielä nykyään ainutlaatuinen saariryhmä, eikä tarvitse ollenkaan ihmetellä edes pelkkien kuvien näkemisen perusteella miksi Synge vaikuttui kyseisistä kauniista maisemista.  Avaraa, vihertävän harmaata ja huiman korkuisia jyrkänteitä.  Samaan aikaan sekä pelottavan yksinäistä että suloista ja rauhoittavaa.

Synge oli paljon velkaa Aransaarille, sillä saaret innoittivat kirjailijan uraan ja tekivät Syngestä yhden Irlannin kansalliskirjailijoista.  Tämän setä oli käynyt Aransaarilla jo 1850-luvulla protestanttisena pappina ja lähetystyöntekijänä, ja vuonna 1898 oli Syngen vuoro (alunperin William Butler Yeatsin kehotuksesta).  Aransaaret perustuu neljän ensimmäisen kesän kokemuksiin.

Monet muutkin kävivät ammentamassa saarilta ja muualta läntisestä Irlannista aitoa kansanperinnettä (osana Irlannin kulttuurirenessanssia).  Tässä teoksessa saarelaiset huomauttavatkin huvittuneesti, ettei mantereella ilmeisesti opiskella paljon muuta kuin kielitiedettä.  Toisin kuin monet muut renessanssia kannattaneista irlantilaisista Synge ainakin yritti ymmärtää maaseudun asukkaita ja oppi kunnioittamaan näitä.  Synge saikin kohtuutonta kritiikkiä (ja aikaiseksi mellakan) The Playboy of the Western World -näytelmästään halutessaan ottaa kantaa epäkohtiin (muun muassa patriarkaalisuuteen ja pappien vallan väärinkäyttöön) propagandan suoltamisen sijaan.

Synge kertoo saarten elämästä lähes antropologisella ja folkloristisella otteella kuvaillen jokapäiväisiä arkiaskareita, ihmisiä ja maisemia.  Asukkaat ovat lämpimiä ja vieraanvaraisia, pakanallinen usko keijuihin häilyy taustalla ja sopusoinnussa uskonnon kanssa, eivätkä monet olleet vielä vierailleet koskaan mantereella.  Vaikeista elinolosuhteista huolimatta saarelaiset pitävät sitkeästi yhtä ja näiden välillä vallitsee luja keskinäinen luottamus.  Kansanperinne näkyy vahvasti Syngen kuvailemassa kertomusperinteessä, jossa tarinankertojat vievät tulisijan äärellä istuvat hetkeksi muualle.  Tarinoiden (joissa näkyy muun muassa irlantilaisten myyttiset uskomukset) kirjaaminen sellaisenaan teokseen on arvokasta kulttuuriperinteen säilyttämistä.

Synge tosin tekee välillä liikaa olettamuksia; aina ei tule ilmi onko tiedot saatu haastattelujen kautta vai päätelmien perusteella.  Olin huomaavinani myös hieman tälle ajalle tyypillistä 'noble savage' -ajatusmaailmaa, eli yhteiskunnan ulkopuoliset tahot (esim. alkuasukkaat) edustavat eräänlaista puhtautta ja viattomuutta, jota sivilisaatio ei ole korruptoinut.  Synge on epäilemättä ihastunut saarelaisiin eikä tarkoituksena ole varmaankaan tehdä tieteellistä tutkielmaa, joten ehkä odotukset täysin objektiivisesta kuvauksesta saaren sekä hyvistä että huonoista puolista eivät ole realistisia.  Suurena kansanperinteen ystävänä arvostan kuitenkin Syngen yrityksiä tallettaa kertomuksia, koska uskon vahvasti tällaisesta toimintatavasta olevan suurta kulttuurista hyötyä ja apua menneisyyden ymmärtämisessä.

Aransaaret on siis tarkemmin miettien aika erikoinen teos.  Se on pala eräästä ajasta ja paikasta, jossa ulkomaailmasta melkein erillään olevat ihmiset kietoutuvat saarillaan sumuvaippaan, eivätkä elämän kovuudesta huolimatta halua lähteä kodistaan minnekään.  Koti on turvapaikka.  Kuka tietää, ehkä minäkin menen Aransaarille vaikkapa eläkeiässä kasvattamaan lampaita. 

* * *

Suomentaja:  Heikki Salojärvi
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Irlanti)