Katriina - Sally Salminen (1936)

Kirjoitus on osa Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia,

jossa esitellään yksi suomalainen teos jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta.
Toisen bloggaukseni voi lukea täältä.

Ikkunat olivat hyvin pienet, nekin olivat kutistuneet. Mutta kuinka monta ihanaa auringonnousua hän olikaan nähnyt niistä! Kuinka monena iltana hän olikaan työstä uupuneena tullut kalliota ylös ja nähnyt iltaruskon hehkuvan pienissä ruuduissa, aivan kuin koko talo olisi ollut täynnä taivaista hohdetta! - - - Kuinka usein hän olikaan näistä ikkunoista lausunut matkalaisensa tervetulleiksi! Ja kuinka usein hän olikaan hyvästellyt heitä!

Tyttö tapaa pojan, poika maalaa houkuttelevan kuvan ahvenanmaalaisesta saaristoidyllistä suurine valkoisine taloineen ja omenapuineen. Tyttö palaa tömähtäen maanpinnalle, kun pariskunnan tulevaksi kodiksi Västerbyn kylässä osoittautuukin ankean harmaa pieni torppa ankean harmaalla kalliolla, jolla ei kasva muut kuin nokkoset. Pohjanmaalaisen Katriinan aviomies Johan osoittautuu lapselliseksi ja saamattomaksi kerskailijaksi, jolle koko kylä nauraa, ja jota edes omat lapset eivät myöhemmin pidä hyvänä miehen mallina. Romaanin keskiössä ei siis ole mustavalkoinen rakkaustarina, vaan nuori Katriina saa heti aluksi tuntea selkänahassaan hyväuskoisuutensa ja haihattelunsa hinnan.

Avioparin yhteisen elämän aloittava pettymys sähköistää koko romaanin. Katriina ei lähde maitojunalla takaisin vanhempiensa luokse, vaan jää rakentamaan elämäänsä Västerbyhyn. Katriinan osakseen saama halveksunta, koska kelpuutti Johanin miehekseen, köyhyys sekä kova työ muiden tiluksilla pientä ja huonolaatuista ruokapalkkaa vastaan tuntuu musertavalta, mutta pohjanmaalainen tyttö ei anna periksi.

Romaania kannattelevat tarkkanäköiset ihmissuhde- ja luonnekuvaukset, ja Katriinan jämäkkyys, suoraselkäisyys sekä tinkimättömyys tekevät tästä yhden suomalaisen kirjallisuuden vahvimmista naispäähenkilöistä. Läpi talven jäätävien tuiskujen ja kesän raskaiden peltotöiden Katriina iskee vähitellen juurensa yhä syvemmälle Ahvenanmaan maaperään ja tulee lastensa kautta osaksi saaren merenkulkuperinnettä.

Johankin tietää vaimonsa olevan häntä vahvempi henkisesti ja fyysisesti, ja miehen luonne alkaa avautua Katriinalle yhä selvemmin. Miehessä ei ole tippaakaan pahantahtoisuutta, vaan tämän ymmärtämättömyys ja huikentelevaisuus herättävät lapsenomaisuudessaan sääliä. Avioparin yhteinen taival alkaa kivikkoisesti, mutta vähitellen he alkavat tukeutua toisiinsa: "Oli kuin heidät olisi elämän kuumassa pajassa vielä kerran taottu entistä lujemmin yhteen, aivan kuten kaksi erilaista metallia sulatetaan yhdeksi". Katriinan ja Johanin luja side ja keskinäinen kunnioitus voittavat sinisilmäisen ihastuksen.

Eräänlaista sitkeyttä osoitti myös itse kirjailija, sillä vaiherikkaan elämänsä aikana Salmela asui muun muassa New Yorkissa, jossa hän ahkeroi päivät kotiapulaisena ja pyhitti illat sekä vapaapäivät Katriinan kirjoittamiselle. Romaani voitti ruotsalaisen kirjoituskilpailun ja käännettiin useille kielille saavuttaen heti kansainvälistä menestystä, mutta kotimaassaan se on vajonnut unohduksiin.

Ehkä Ahvenanmaa-romaaneista Myrskyluodon Maija on ollut helpompi sulattaa tai on koettu hieman kevyempänä kuin sosialistisen Salmelan teos, joka on toisinaan hyvinkin kriittinen kylän vaikutusvaltaisia ja köyhien työtaakkaa kohtaan, eikä katso suopeasti oletusta, että naisten tehtävä on synnyttää liukuhihnalla renkejä ja kaikkien on oltava kiitollisia saamistaan vähistä muruista. Oli syy mikä tahansa, Salmelan lämmin mutta samaan aikaan myös realistinen kuvaus Ahvenanmaasta ja sen ihmisistä on ehdottomasti klassikkoainesta.

Katriinan sivujen väliin mahtuu koko elämä. Pieni kallioisella maalla seisova mökki jää mieleen suurempana kuin se oikeasti on. Kun sulkee silmät, voi nähdä Katriinan hoitamassa rakkaita omenapuitaan, jotka neuvokas nainen onnistui istuttamaan karulle maaperälle kuljetettuun maa-ainekseen, Johanin istumassa keinutuolissa syömässä makeisia ja kaikki lapset leikkimässä yhdessä. Laivat valkeine purjeineen lipuvat saaren ohi ja lempeä aurinko tuntuu ikuiselta.

__________

Katrina, 424 s.
Suomentaja: Aukusti Simojoki

Dekkariviikko: Hyvästi, neiti Marple

"[O]ne can never go back, that one should not ever try to go back - that the essence of life is going forward. Life is really a One Way Street, isn't it?"

Pienen kylän vielä pienemmän kirjaston kiinnostavat lasten- ja nuortenkirjat alkoivat uhkaavasti huveta ala-asteikäisen himolukijan jäljiltä, joten eräänä päivänä oli pakko tehdä retki aikuisten osastolle. Sieltä tarttui mukaan Agatha Christien Hercule Poirot -kirja. Nimeä en enää muista, mutta vielä silloin en tajunnut Christien neroutta, koska pidin tarinaa liian kuivana ja hitaana (toisin kävi Draculan kanssa).

Vuonna 2008 (kiitos Goodreadsin, tilastointi ei rajoitu häviäviin paperivihkoihin) kokeilin Christietä uudestaan paremmalla menestyksellä. Siinä vaiheessa olin jo muutaman vuoden katsellut televisiosta murhamamman kirjoihin perustuvia elokuvia, joten olin jo mukavasti tarinoiden imussa. Neljä suurta (1927) oli virallisesti ensimmäinen kokonaan lukemani Christie, mutta seuraava kirja eli Kuolema Niilillä (1937), Egyptiin sijoittuva klassikkomysteeri, upposi huomattavasti kansainvälisiä salaliittoja paremmin.

Tämän kuun kolmantena päivänä tapahtui jotain, mikä sai olon haikeaksi: luin viimeisen Neiti Marpleni.

Bertramin hotellissa (1965) kaipaa vanhoihin hyviin aikoihin. Hotellilomalle Lontooseen lähtevä Marple muistelee nuoruusaikojaan ja millaista hotellissa aikoinaan oli. Bertram's (jonka innoituksena toimi joko Brown's Hotel tai Fleming's) vaikuttaa olevan tyyni keidas keskellä kiireistä suurkaupunkia: edvardiaanisen ja viktoriaanisen aikakauden henget, kodikas teehuone, iäkkäät hotellivieraat sekä tyylikäs ja kohtelias hovimestari varmistavat, että Henry Jamesinsa lukeneet ulkomaalaiset saavat juuri sitä, mitä Englannilta hakevatkin. Kaikki ei kuitenkaan vaikuta olevan kohdallaan, ja pian Marple joutuukin taas rikosten keskelle.

Aika kulkee eteenpäin ja muutoksia tapahtuu, eikä Bertram's ole niille immuuni. Aikaisempien Marple-mysteerien rauhallinen maalaiskyläelämä ei välttämättä ole monin paikoin enää todellisuutta. Osa turisteista haluaa tietynlaista idylliä, mutta eivät välttämättä ymmärrä, että Englanti ei ole juuttunut hillityn käytöksen ja hienostuneen iltapäiväteen vuosisadalle.

Nautin siitä, että saan silloin tällöin lukea jotain kevyttä ja päästä johonkin ihan toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, jossa tapahtuu murhia, mutta jossa on silti jotain viehättävää ja kotoisaa. Christiet ovat itselleni yhtä lailla historiallisia katsauksia tiettyyn aikakauteen kuin loistavia murhamysteerejäkin.

Jokaisen viehättävänkin pinnan alla on kuitenkin aina jotain yllättävää. Tässä romaanissa paljastuu, että neiti Marplella oli nuorena tyttönä vipinää jonkun hyvin epäsopivan nuoren miehen kanssa, ja Marplen äiti oli tehnyt nuorten "ystävyydestä" lopun heti alkuunsa. Vuosia myöhemmin nuoren tytön ihastus on vaihtunut aikuisen realistiseen näkökulmaan, joten vaaleanpunaisten linssien jäätyä syrjään kyseisen nuoren miehen luonne ei enää esiinnykään edukseen. Tästä voisi ehkä moni nuoruuden rakkaushuumassa rypevä ottaa oppia.

Christien viimeisissä teoksissa on havaittavissa pientä väsymystä kirjoittamiseen, ja luultavasti neiti Marplen nostalgiapohdinnat ovat todellisuudessa hyvin paljon myös Christien omia ajatuksia. En päässyt päättämään Marplen kanssa tehtyä matkaani huipulla, koska Bertramin hotellissa ei ole kirjailijan parhaimmistoa, mutta voin aina lukea suosikkejani uudestaan. Hyvin harvasta nimittäin muistan murhaajan henkilöllisyyden, joten siinä mielessä pääsen kokemaan vielä yllätyksiä.

Uusista lukemattomista tarinoista en kuitenkaan pääse enää nauttimaan. Kiitos siis tästä ajasta, Agatha Christie. Neiti Marple jää nyt taakse, mutta suosikkibelgialaiseni kanssa näemme onneksi vielä useaan kertaan.

Hyvää dekkariviikkoa ja jännittäviä lukuhetkiä kaikille!

Vitsaus: ensimmäinen kirja - Chuck Hogan ja Guillermo del Toro (2009)

The Strain
495 s.

Guy keeps the heart of a vampire he killed as a pet in his basement armory. He's plenty crazy. But that's okay. I'm a little crazy too.

Vitsaus on Hoganin ja elokuvaohjaajana paremmin tunnetun Guillermo del Toron ensimmäinen kirja trilogiassa, jossa maapalloa uhkaa ihmiset vampyyreiksi muuttava tauti. Kaikki alkaa lentokoneesta, joka laskeutuu New Yorkin JFK:n lentokentälle täysin pimeänä. Harlemin itäosassa holokaustista selvinnyt Abraham Setrakian ymmärtää heti, että tämän odottama taistelu on alkamassa.

Kun televisiosarjasta (2014-) uutisoitiin ensimmäisen kerran, olin heti mukana. Vampyyreita? Kyllä kiitos. Hirviömäisiä anti-Twilight-vampyyreita? No jes. Oli myös aika epätodellista tajuta, että Kevin Durand esitti Joshuaa Dark Angelissa (2000-2002), 12-vuotiaan minäni lempisarjassa. The Strainin idea oli, jos ei nyt omaperäinen tai jännittävä, niin vähintään mielenkiintoinen ja viihdearvoakin tuntui olevan lupaavan paljon. Siitä ei ehkä tullut lempisarjaani, mutta oli kiva saada ajatukset pois arjen raadannasta katsomalla jotain mutkatonta ja... no, viihdyttävää.

Alkuperäisteos on myös kaikkea tätä, enkä yllättynyt ollenkaan, koska del Toro on ollut mukana molempien tekemisessä. Ei tämä mitään maailmaa mullistavaa ole, vaan yksinkertaista hauskaa luettavaa, joka kuljettaa yliluonnollisen maailmaan. Minulle kuitenkin henkilökohtaisesti suurin ongelma kirjan kanssa oli nimenomaan se, että näin sarjan ensin. Koska sarjahan on todella uskollinen tapahtumille ja henkilöille, ja arvostan sitä kyllä. Varsinkin henkilöasiaa, koska mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin todistaa tärkeiden henkilöiden tai omien suosikkihenkilöiden teurastusta, kun siitä vastuussa olevat tahot eivät varmaan ole edes lukeneet koko kirjaa.

Tässä tapauksessa olisin kuitenkin hyötynyt kirjan lukemisesta ennen sarjan katsomista, niin kuin alun perin olin suunnitellut, koska nyt en vain saanut otetta tarinasta samalla tavalla. Olisi ollut niin hienoa nähdä, miltä juuri luettu näyttää visuaalisessa muodossa (sarjaan on nimittäin panostettu).

Ei tämä kuitenkaan varsinaisesti itse kirjan ongelma ole, vaan kirjan kanssa koettu ongelma. Pystyin silti näkemään objektiivisesti kaikki sen hyvät puolet. Outoa kyllä, kaikki viat, joihin en sarjaa katsoessa kiinnittänyt huomiota korostuivat paperilla. Vaikka pidinkin vampyyrikuvauksesta (eläimellisiä otuksia, jotka vähitellen muuttuivat älykkäämmiksi) ja tautiteemasta, en pitänyt juonta kokonaisuudessaan muuna kuin hirveän mitäänsanomattomana ja kliseisenä tarinana (yksiulotteisista) ihmisistä, jotka yrittävät estää maailmanlopun. Kun asiaa alkaa oikein ajatella, ei se hirveän mielenkiintoiselta vaikuta. Eikä myöskään koskettavalta tai häiritsevältä, vaikka sitä sen nimenomaan pitäisi olla, kun sentään koko New Yorkin kaupunki on muuttumassa verenhimoisiksi ja matojen kansoittamiksi olioiksi (madot muuten aiheuttivat eniten väristyksiä).

Eikä ajoittainen kökkö kirjoitustyyli auta muuten sekään yhtään. En muistanut kirjoittaa pahimpia juttuja ylös, mutta oli kohtia, joissa oikein kuulin samojen surullisten viulujen soivan, jotka varmaan soivat kirjoittajienkin päässä, ja kohtia, joissa pyöritin silmiäni sen verran kiivaseen tahtiin, että hyvä kun päässä pysyivät. Vitsaus on silti kirja, jonka sivuja kääntää nopsaan. Ei se mitään vahvaa sci-fiä tai kauhua ole, mutta keskinkertaisessa luokassaan on kuitenkin kaiken käytetyn ajan (ja kolmen tähden) arvoinen. En tiedä, miten paljon del Toro osallistui itse kirjoitusprosessiin, mutta herran näkemykset taitavat sopia parhaiten visuaaliseen mediaan.

Aionko lukea jatko-osat? En todellakaan. Sarjakuvaversio kuitenkin kiinnostaa. Toivottavasti sen piirtäjät ovat hyviä, koska muuten visuaalisesta puolestakin tulee väsynyttä.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Paperilta ruutuun

Dexterin pimeät unet (Dexter #1) - Jeff Lindsay (2004)

Darkly Dreaming Dexter
288 s.

On jotenkin oudon hellyttävää katsoa henkirikospaikkaa Miamin auringon kirkkaassa paisteessa. Se tekee groteskeimmastakin taposta antiseptisen, lavastetun näköisen. Niin kuin olisi Disney Worldin uudessa ja uskaliaassa osastossa. Dahmerland. Tule jääkaappiajelulle. Ole hyvä ja yrjöä vain merkittyihin roska-astioihin.

Nykyajan "elän kahvilla, poltan ketjussa, pohdin sekaisin olevaa yksityiselämääni ja välillä vähän ratkon jotain murhaa, joka kuvaillaan tarpeettoman yksityiskohtaisesti juonta edesauttamatta, koska pitäähän tässä nyt vähän shokeerata" -dekkarit eivät ole ominta aluettani. Agatha Christiet koukuttavat ja Raymond Chandlerien kanssa on kiva tunnelmoida, mutta kasa Henning Mankelleja ja Stieg Larssoneita sun muita ovat jääneet jo melkein alkusivuilla kesken. En vain kestä kaavamaisia ja latteita juonia, yhdeksi harmaaksi klöntiksi sulautuvia henkilöitä ja kömpelöä tekstiä.

Yritän kuitenkin selviytyä asennevammastani kuntoutumalla sellaisten dekkarien kanssa, joissa on jokin mielenkiintoinen juju. Viimeksi Chelsea Cainin Sydänverellä onnistui vähän sykähdyttämään, mutta sekin oli loppujen lopuksi samaa jauhamista, ja jäi siksi tuomatta blogiin. Ideahan oli periaatteessa ihan hyvä, koska naissarjamurhaajat ovat harvinaisia sekä oikeassa elämässä (tämän taulukon mukaan 1900-luvun alussa on vielä aika tasaista, mutta aika pian miehiä on alkanut olla ylivoimaisesti enemmän) että tietääkseni myös kirjallisuudessa.

Dexterin pimeät unet valikoitui seuraavaksi uhriksi, koska katsoin aikoinaan tästä tehtyä tv-sarjaa. Lindsayn näkemys dekkarista on kuitenkin sen verran kiinnostava ja raikas, että varmaan olisin tämän sarjaa näkemättäkin lukenut jossain vaiheessa.

Dexterhän on aika tyypillinen psykopaatti: ei erotu joukosta, ulkokuoreltaan tyyni, kyvytön tuntemaan empatiaa/sääliä/katumusta ja taitava manipuloija. Erona on vain se, että Dexterin adoptioisä rohkaisi tätä tappamaan vain rikollisia ja jättämään viattomat rauhaan. Kukaan, eivät kollegat eikä sisarpuoli Deborah, aavista, että Miamin poliisin laboratoriossa työskentelee verta inhoava ja siisteyttä rakastava sarjamurhaaja. Paitsi kaupunkiin saapuva toinen sarjamurhaaja tuntuu haluavan Dexterin huomion.

Vaikka Miamia ei tässä kuvatakaan paljoa, eli tapahtumapaikkana voisi olla mikä tahansa kaupunki, tuli lukiessa kuitenkin tv-sarja mieleen ja aivot automaattisesti täydensivät aukot. Näin tarkan kuvan Dexterin asunnosta, helteisistä kaduista, Havaiji-paidoista ja trooppisessa yössä humisevista palmuista. Vaikeuksia tuli vasta sitten, kun osa henkilöistä kuvattiin ihan erilaisiksi millaisina olen niihin tottunut. Kirjan Dexter tuntuu olevan enemmän Patrick Bateman -tyyppiä keräten naisten huomion, Deb povipommi ja LaGuerta ammattitaidoton ja aivoton. Sinänsä jännä juttu, että kaikki naishahmot ovat joko mitäänsanomattomia (Rita), etovia (LaGuerta) tai muuten vain ärsyttäviä (Deb).

Dexterin pimeät unet on kuitenkin kirjoitettu paremmin ja koukuttavammin kuin muut kaltaisensa, eikä sivumäärää yritetä paisuttaa turhilla epäolennaisilla asioilla. Jos ei olisi ollut muuta tekemistä, olisin varmasti ahminut tämän yhdessä tai kahdessa päivässä.  Kuulin myös vähän sellaista huhua, että kirjasarjassa lopun tapahtumat menisivät eri suuntaan kuin tv-versiossa, joten sitä odotellessa (ensimmäisessä osassakin oli juonen tasolla jonkun verran eroavaisuuksia). Dexteriin en vielä ensimmäisen kirjan aikana kiintynyt, mutta toivottavasti tulevaisuudessa. Michael C. Hall oli kuitenkin sen verran hyvä, ettei Dexterin melkein edes halunnut jäävän kiinni. Hyvän ja pahan taistelu sekä päähenkilössä että katsojissa oli yksi sarjan parhaimmista puolista.

__________

Suomentaja:  Pauliina Klemola

Osallistuu haasteeseen:  Paperilta ruutuun

Klassikkohaaste, osa 4: The Nun - Denis Diderot (1796)

La Religieuse
378 s.

"But where's the danger in one woman's intimacy with and caresses for another woman?"

Dom Morel said nothing.

"Am I not just the same as I was when I came here?"

Dom Morel said nothing.

"Wouldn't I have carried on being the same? So where's the harm in loving one another, in saying so and in showing it? It's so pleasant!"

Kirjabloggaajien klassikkohaaste pyörii jo toista vuotta, ja jälleen on ollut hauskaa seurata, mitä kirjoja kukin on valinnut ja miten ne ovat edistyneet. Itselläni kirja vaihtui ajanpuutteen vuoksi viime metreillä Vaarallisista suhteista (1782) nunnaluostariin, mutta saman vuosisadan Ranskassa silti pysytään. Diderot sai The Nun -romaanin valmiiksi vuonna 1760, mutta kirjamuodossa se julkaistiin muutaman korjauskierroksen ja lehtijulkaisun jälkeen vuonna 1796, kaksitoista vuotta Diderot'n kuolemasta.

Mielenkiintoisen (ja ehkä ainutlaatuisen) kirjasta tekee se, että se perustuu Lassonin markiisille, Marc-Antoine-Nicolas de Croismarelle, tehtyyn jekkuun. Markiisi oli viipynyt Normandiassa useamman vuoden, kun eräänä päivänä tämä sai kirjeen, jossa nuori luostarista paennut nunna pyysi apua. "Nunnan" takana oli Diderot ystävineen. Tarina oli uskottava, koska kirje perustui Marguerite Delamarren tapaukseen, johon de Croismare oli aiemmin puuttunut (täältä voi lukea yksityiskohdat). Kepponen epäonnistui, kun Pariisiin palaamisen sijasta markiisi tarjosi tytölle turvapaikkaa Normandiasta, joten luonnollisesti tyttö piti "tappaa". Ihme kyllä, totuuden kuultuaan markiisi vain naureskeli asialle eikä pahastunut.

Diderot kehitteli sitten näistä kirjeistä romaaninsa (kirjeet löytyvät yleensä lopun erillisestä liitteestä). Diderot'n sisar tuli hulluksi ja kuoli luostarissa, ja valistusajan johtohahmona, uskonnon kritisoijana sekä naisten puolustajana (tai ainakin vähintään sen tiedostajana, että naisia kohdeltiin lapsina) Diderot'n kanta luostarijärjestelmään ei ehkä tule yllätyksenä.

Tarkalleen ottaen romaani ottaa kantaa siihen, miten nuoria tyttöjä pakotettiin luostareihin mihin milloinkin syyhyn vedoten (Delamarre joutui luostariin jo kolmevuotiaana). Taloudellisia vaikeuksia ja liian monta suuta ruokittavana? Luostariin! Huono ja moraaliton käytös? Luostariin! Eikö myötäjäisiä jostain syystä saa kokoon, ja tytär ei näin ollen pääse naimisiin? Luostariin! 1700-luvun keskivaiheilla joka kahdessadas ranskalaisnainen oli nunna, ja nunnaluostareita (5000) sekä nunnia (55 000) oli lähes kaksinkertaisesti munkkiluostareihin ja munkkeihin verrattuna.

Päähenkilö Suzanne on aidosti uskonnollinen, mutta kutsumusta nunnaksi tällä ei kuitenkaan ole. Vanhemmat pakottavat Suzannen luostariin, koska tyttö on seuraus äidin avioliiton ulkopuolisesta hairahduksesta, joten isä(puole)n ja äidin viha sekä syyllisyys johtavat siihen, että huolimatta Suzannen vastusteluista tämä jossain määrin tuntee myös velvollisuutta siirtyä pois perheen ja erityisesti perinnöstään huolehtivien sisarusten silmistä. Ymmärrystä äidin tilanteeseen löytyy ehkä vähän liiankin paljon.

Kun sitten luostarielämän todellinen hirveys valkenee tytölle, on jo liian myöhäistä. Suzanne saa kärsiä muun muassa pahoinpitelystä ja nunnien sekä abbedissan lapsellisesta kiusanteosta. Abbedissan, joka kehuskelee sillä, että pystyy milloin tahansa manipuloimaan nunnat hirviöiksi. On kuristavaa luettavaa, kun Suzanne yrittää ulkopuolisiin vetoamalla ja asianajajan hankkimalla pyristellä irti tilanteestaan, sillä 1700-luvun Ranskan uskonnollisen lainsäädännön painoarvo oli suuri. Yksilön, varsinkin naisen, päätäntävalta oli mitätön.

Oikeissa historiallisissa tapauksissa nunnien puolesta vetoavat asianajajat kiinnittivät huomiota naisten passiivisuuteen, lapsenomaisuuteen ja kykenemättömyyteen tehdä itsenäisiä päätöksiä. Eräässä munkkia koskevassa tapauksessa annettiin munkista samalla periaatteella feminiinisempi kuva, jotta tapausta seuraavilla ja sitä ratkaisevilla heräisi sääli. Yhteiskunnassa yksinkertaisesti pidettiin luostarista pois haluavia hysteerisinä ja liialliseen itsenäisyyteen pyrkivinä. Jumalalle vannottu vala oli sitova, ja jos sen yritti katkaista, niin yhteiskunnan perhearvot olivat suurin piirtein tuhoutumassa (Mita Choudhury: Convents and Nuns in Eighteenth-century French Politics and Culture).

Suzannen vaihtaessa luostaria naiivin tytön kokemattomuus johtaa jälleen ongelmiin abbedissan kanssa, mutta tällä kertaa lähinnä aiheuttaen hämmennystä tytön mielessä. Diderot käsittelee luostariin sulkeutuneiden seksuaalista turhautumista rohkeasti mutta ei skandaalinkäryisesti, eikä päähenkilö ole onneton menetetystä rakkaasta, joten The Nunia ei voi verrata aiemmin ilmestyneisiin puolipornografisiin miesten kirjoittamiin nunnafantasioihin. Myönnän, että ajattelin aikoinaan takakansitekstin luettuani Matthew Gregory Lewisin samana vuonna julkaistua Munkkia (1796) ja The Devils (1971) -elokuvaa. The Nun on kuitenkin toista ääripäätä, sillä seonneista hiuksiaan repivistä ja itsemurhaa hautovista nunnista tulee lähinnä surullinen ja toisella tavalla ahdistava olo. Kytköksiä Delamarren tarinaan on useita, mutta jätettäköön kertomatta minkälainen loppu Suzannella on.

Tähän mennessä ehkä kaikkein helpoiten lähestyttävää 1700-luvun kirjallisuutta, jota olen lukenut, mutta silti ajatuksia herättävää ja älykästä. Käännöskin on sujuva ja helppolukuinen. Diderot'n satiiri ja uskontokritiikki on viiltävää, mutta monen sivun saarnoja ei ole, vaan tarina keskittyy Suzannen kokemuksiin ja tunnemaailmaan. Pientä laahavuutta paikoitellen oli, koska juonihan tässä on aika olematon, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se on aika pieni juttu.

__________

Kääntäjä:  Russell Goulbourne

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot, Feministinen lukuhaaste, Kirjabloggaajien klassikkohaaste

Kun aika loppuu - Elina Hirvonen (2015)

Kirjoitus on osa Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia,

jossa esitellään yksi suomalainen teos jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta.
Toisen bloggaukseni voi lukea täältä. 

On kaupunkeja, joiden kaduilla voi kävellä turvallisin mielin läpi yön ja niitä, joiden hyvin hoidetuilla kaduilla kävelevät vain varkaat. On siltoja, joiden alla nukutaan ja niitä, joiden alla voi pysähtyä suutelemaan.

Kirjojen Suomen kirjablogiosuus aloitettiin viiden blogin voimin Ilkka Remeksen Kiirastulella. Nyt siirrytään vuoteen 2015 ja pysytään vielä ajankohtaisissa teemoissa.

Kun aika loppuu on itse asiassa monella tapaa myös ajaton. Vanhemmuuteen liittyvät tunteet, kuten syyllisyys ja voimattomuus, ovat sekä menneisyyttä, nykyisyyttä että tulevaisuutta. Riitänkö minä? Teenkö tarpeeksi? Arjen pienet onnen hetket voidaan muistaa vasta jälkikäteen. On laskujen maksua, harrastuksiin kiitämistä, töitä ja mitä vielä. Koko ajan rakastetaan, mutta sitä ei välttämättä sanota ääneen. Rakkautta on esimerkiksi sisarusten iltasatuhetki peiton alla vanhempien riidellessä toisessa huoneessa.

Hirvosen romaanistakin huokuu rakkaus, mutta vahvimpana epätoivo sekä epäusko. Lauran ja tämän tyttären näkökulmien vuorottelu tuo romaaniin kerroksellisuutta, ja näin muodostuva kuva muistoista on täynnä ristiriitaisuuksia ja säröjä. Muistot koostuvat pitkälti tunteista, ja faktat voivat sekoittua kuviteltuun. Tai ehkä toiveisiin.

Oma lapsi muistetaan ehkä sellaisena kuin tämän haluaisi olevan, tai millainen tämä on joskus ollut. Ehkä kuviteltua lasta ei olekaan ollut, vaan sisäinen maailma on jotain ihan muuta. Tässä onkin mielestäni yksi romaanin kiehtovimmista ajatuksista: missä määrin toisen ihmisen voi tuntea? Oli kyse sitten omasta lapsesta tai ei, kenenkään pään sisään ei voi täysin päästä. Hyvin usein myös kysytään, että miten kukaan voi antaa lapselleen anteeksi tämän tekemät rikokset. Ehkä tässä taas päästään takaisin alkuun, eli alkukantaiseen vanhemman ja lapsen suhteeseen.

Tarinan kehämäinen ja sirpaleinen rakenne on melkeinpä päällekäyvää. Hirvonen kirjoittaa elegantisti ja koskettavasti, mutta aiheiden runsaus ja tarinan rönsyily ja poukkoilu sinne tänne aiheuttaa väkisin sen, että kaikkeen ei päästä niin syvälle kuin toivoisi. Olisin kaivannut lisää iskevyyttä ja lihaa luiden päälle. Esimerkiksi ilmastonmuutosta käsitellään lähinnä sivujuonteena. Se on läsnä henkilöiden elämässä ja käynnistää tapahtumasarjan, mutta muiden teemojen rinnalla se tuntuu ohuelta. Romaanin keskiössä oleva Aslak antaa myös vaikutelman ohuesta monen asian summasta, eikä stereotyyppinen käsittelytapa paranna asiaa.

Ajattelemaan haastaminen taitaa tässä kuitenkin olla se juttu, mihin lukijat ovat tarttuneet. Vaikka itseäni jäi häiritsemään pinnallisuus ja teemojen polveilu, niin tämä on kuitenkin selvästi ansainnut paikkansa 101 kirjaa -listalla. Se on parhaimmillaan juuri perhesuhteiden ja muistojen kuvauksessa, eikä se taida menettää otettaan myöskään tulevaisuuden lukijoista.

Kun aika loppuu jättää jälkeensä myös erään hyvin olennaisen kaiun, joka voi ehkä olla peräti se kaikkein tärkein anti: toivon kipinä on aina säilytettävä, vaikka se olisi kuinka vaikeaa.

Haastekoonti 2x: Kurjen siivellä ja Läpi historian

KURJEN SIIVELLÄ

Olin vielä tämän Pinon päällimmäinen -blogin haasteen alkaessa melko innoissani, koska vaikka yliopistossa olen tehnyt jonkun verran Aasia-opintoja, niin Aasia on jäänyt kaunokirjallisella puolella aika vieraaksi. Haasteinnostus hiipui vähitellen ja aktiivinen luettavan etsiminen jäi, mutta tämä ei kuitenkaan jää tähän. Aion tutustua vielä aasialaisiin elokuviin vähän paremmin (tähän mennessä suosikeikseni ovat nousseet mm. Onibaba [1964] ja Hausu [1977]), joten toivottavasti siinä kyljessä innostun kirjoistakin. Jotain japanilaiseen mytologiaan liittyvää tietokirjallisuutta olisi tarkoitus saada vielä lukulistalle, ja yksi kirjastosta haettu kiinalainen dekkari odottaa jo lukuvuoroaan (tosin jätin sen kotiin lähdettyäni maalle joulunviettoon, ja nyt se sitten kiinnostaisi aika paljon, hehe).

Japani

Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (1904) - Lafcadio Hearn

Musta sade (1969) - Masuji Ibuse

Tästä en saanut arviota aikaiseksi, joten miniarviota taas kehiin. Musta sade on dokumenttiromaani Hiroshiman pommituksesta, ja se niitti mainetta ja palkintoja ilmestymisensä jälkeen. Ibuse käytti pommituksesta selvinneiden päiväkirjamerkintöjä, joten kirja onkin hyvin raskasta luettavaa aitoutensa ja kuvaustensa vuoksi. En kuitenkaan valitettavasti päässyt romaaniin sisälle, vaikka se onkin suurimmaksi osaksi saanut ylistäviä arvioita. Olisin ehkä mieluummin lukenut tietokirjan aiheesta, koska dokumenttimaisuus jätti aika lattean jälkimaun kaunokirjalliseen puoleen yhdistettynä. Tarina tuntui siis lähinnä sivujuonteelta.

LÄPI HISTORIAN

Tämä Klassikkojen lumoissa -blogin haaste oli kuin tehty tällaiselle klassikkoja ja kaikkea vanhaa rakastavalle otukselle, mutta osa aikakausista osoittautui sen verran haastaviksi, että koin parhaaksi jättää haasteen sikseen jo parisen kuukautta sitten ja tyytyä paronittaren arvoon. Väkisin ei kannata lukea mitään, vaikka se tarkoittaisikin haasteen valmistumista. Muutaman mielenkiintoisen kirjan laitoin silti muistiin. Ne eivät juuri haasteen aikana kiinnostaneet, mutta aion vielä jossain vaiheessa lukea ne.

Antiikki (800 eaa – 400 jaa)

Oresteia (458 eaa) - Aiskhylos

Keskiaika (400–1400-luku)

- 

Renessanssi (1400–1500-luku)

Hamlet (1602) - William Shakespeare

Barokki ja klassismi (1600-luku)
-

Valistus ja esiromantiikka (1700-luku)
-

Romantiikka (1800-luvun alku)
Tales of the Dead (1812) - Sarah Elizabeth Utterson (toim.)

Realismi ja naturalismi (1800-luvun loppu)

Naturalismi
Neiti Julie (1888) - August Strindberg

Symbolismi (1800–1900-luvun vaihde)

-

Modernismi ja ekspressionismi (1900-luvun alku)

-

Radikalismi ja postmodernismi (1900-luvun loppu)

Postmodernismi

Alta nollan (1985) - Bret Easton Ellis

Ihmissusia ja muita otuksia + pari haastekoontia

Hauskaa halloweenia!

Vietin lukuhaasteiden loppuajan ihmissusien ja kauhuelokuvien parissa. Kauhukomediastaan Ihmissusi Lontoossa (1981) tunnettu John Landis koosti muutama vuosi sitten Elokuvan hirviöt (2011) -kuvateoksen, joka on ihan pätevä ja viihdyttävä katsaus leffamaailman örkkeihin. Jättisuuren kirjan sivuilta huokuu intohimo ja asiantuntemus, vaikka se sisältääkin aika tavanomaisia tuhanteen kertaan nähtyjä kuvakaappauksia. Kirja on oikeastaan pelkkä kuvallinen listaus erilaisista hirviöistä: jättiliskoista ja vampyyreista noitiin ja ihmishirviöihin kuten natseihin. Tekstiä on siis hyvin vähän, ja sekin koostuu suurimmaksi osaksi pienistä kuvateksteistä ja ajoittain leffojen laatua koskevista mielipiteistä.

Iso plussa kuitenkin siitä, että mukana on myös paljon vähän tunnettuja kuriositeetteja sekä roskaleffoja (sekä hyviä että huonoja sellaisia). Väliin on ripoteltu myös Christopher Leen, Joe Danten, David Cronenbergin, Sam Raimin, Guillermo Del Toron, Ray Harryhausenin, Rick Bakerin ja John Carpenterin haastattelut. Nämä ovat aika pintapuolisia jutusteluja hirviöistä ja tuhanteen kertaan käsitellyistä kysymyksistä tekijöiden omista lempielokuvista, mutta kirjan yleiseen tyyliin se sopii aika mukavasti. Voisin kuvitella, että teos sopii esimerkiksi niille, jotka haluavat tutustua kauhuelokuviin, joten sinänsä esittelytyyppinen sävy on ihan ok. Tosin John Landisin jankkaava ja johdatteleva haastattelutyyli alkoi pidemmän päälle ottaa kupoliin.

Pitää varmaan myös varoittaa sen verran, että joissain osioissa (esim. Mutaatiot) voi olla aika raakaa materiaalia. Siinä käy nimittäin aika pahasti, jos ongelmajätettä loiskahtaa päälle, kuten loistavassa RoboCopissa (1987). Mielettömät maskeeraukset, niitä olisi kiva päästä hypistelemään. Elokuvan hirviöt muistutti muutenkin taas siitä, että usein käsintehdyt tehosteet ovat tietokonetehosteita tehokkaampia ja eläväisempiä. Miltei jopa käsinkosketeltavia.

Guy Endoren The Werewolf of Paris (1933) -romaani on puolestaan malliesimerkki mielenkiintoisesta ihmissusiteemasta, ja tässäkin päästään oikein käsinkosketeltaviin tunnelmiin. Tuon hienon 50-luvun kannen (ja hauskan melodramaattisen takakannen tekstin) perusteella voisi kuvitella sisällön olevan jotain pulp-kirjallisuuden tyyppistä, mutta romaani olikin yllättävä sekoitus vakavamielistä historiallista fiktiota ja ihmissusimytologiaa. Tarina alkaa kehyskertomuksella, jossa nimettömäksi jäävä amerikkalainen löytää niin sanotun Galliez-raportin, joka sisältää erään Bertrand Caillet'n elämänvaiheet. Caillet syntyy jouluaattona papin raiskaamalle nuorelle tytölle. Mies näkee lapsesta asti väkivaltaisia unia, jotka vaikuttavat hyvin todellisilta, melkeinpä muistoilta. Osa romaanista seuraa Caillet'n setäpuolen, Aymar Galliez'n, yrityksiä löytää sisäisen petonsa riivaama ja perheensä luota paennut Caillet. Taustalla muhii Saksan-Ranskan sota ja sodan loppupuolella perustettu Pariisin kommuuni. Levoton ja verinen aikakausi tuhansine teloituksineen vertautuu ihmissuden eläimellisyyteen ja haluun vuodattaa verta.

Romaania ei turhaan pidetä ihmissusikirjallisuuden kulmakivenä. Se on yllättävän rohkea ja moderni tarina, joka kietoutuu yleisemminkin ihmisyyteen sekä rikoksen ja rangaistuksen kiemuroihin. Ainoastaan loppuviite oli mielestäni tarpeeton, koska ilman sitä Caillet'n sisäinen ihmissusi pysyy kiehtovan monitulkintaisena. Muuttuiko tämä oikeasti sudeksi vai oliko kyse "vain" mielisairaudesta, sadismista ja murhanhimoisuudesta?

Loppuun vielä pari kauhuteemaista haastekoontia. En ollut varma tuon Hämärän jälkeen -haasteen alussa, että saisinko luettua hirveästi siihen, mutta yllättävän monipuolisesti kuitenkin löysin kirjoja, ja myös pari sarjakuvaa. Kiitos myös Yöpöydän kirjoihin halloweenhaasteesta! Oma haasteeni tosiaan loppuu parin päivän päästä ja suoritan arvonnan luultavasti ensi viikon alussa, eli vielä ehtii hyvin ilmoittaa lukemistaan kirjoista. Sitten vain kohti marraskuuta ja uusia kirjaseikkailuja!

HALLOWEEN
Yöpöydän kirjat
Luettu:  8

Frankensteinin täti (1978) - Allan Rune Pettersson
Pikku vampyyri matkustaa (Pikku vampyyri #3) (1982) - Angela Sommer-Bodenburg
Pikku vampyyri maalla (Pikku vampyyri #4) (1983) - Angela Sommer-Bodenburg
Tales of the Dead (1812) - Sarah Elizabeth Utterson (toim.)
The Mammoth Book of Body Horror (2012) - Paul Kane (toim.)
The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) - Michael Cox (toim.)
Elokuvan hirviöt (2011) - John Landis
The Werewolf of Paris (1933) - Guy Endore

HÄMÄRÄN JÄLKEEN
Orfeuksen kääntöpiiri
Luettu:  19

Taso:  Noitapiiri 

Uinu, uinu, lemmikkini (1983) - Stephen King 

iZombie (#1-4) (2010-12) - Chris Roberson et al.

Ulkomaiset kauhukirjailijat (2005) - Jukka Halme & Juri Nummelin (toim.) 

Myytillisiä tarinoita (1947) - Lauri Simonsuuri (toim.) 

101 Horror Movies You Must See Before You Die (2009) - Steven Jay Schneider (toim.) 

Dark Visions (1988) - Douglas E. Winter (toim.) 

Mystisiä kissatarinoita (1994) - John Richard Stephens (toim.) 

Harrow County, Vol. 1: Countless Haints (#1-4) (2015) - Cullen Bunn & Tyler Crook 

Alfred Hitchcock's Psycho: A Casebook (2004) - Robert Phillip Kolker (toim.) 

Midnight Tales (1992) - Bram Stoker 

Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (1904) - Lafcadio Hearn 

Frankensteinin täti (1978) - Allan Rune Pettersson 

Pikku vampyyri matkustaa (Pikku vampyyri #3) (1982) - Angela Sommer-Bodenburg 

Pikku vampyyri maalla (Pikku vampyyri #4) (1983) - Angela Sommer-Bodenburg  

Tales of the Dead (1812) - Sarah Elizabeth Utterson (toim.) 

The Mammoth Book of Body Horror (2012) - Paul Kane (toim.) 

The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) - Michael Cox (toim.) 

Elokuvan hirviöt (2011) - John Landis 

The Werewolf of Paris (1933) - Guy Endore

Miniarvioita, osa IX

Seitsemännen taiteen tarinat -haaste on päättynyt, joten nyt on aika paketoida se. Osan kirjoista kuittaan näin miniarvioina, koska vaikka ne eivät olleet missään nimessä huonoja, niin niistä ei kuitenkaan irtoa tällä kertaa muutamaa riviä enempää tekstiä. Voisin tietysti jättää kokonaan bloggaamattakin näistä, mutta haluan kuitenkin tuoda kirjat esiin blogissa vähän näkyvämmin kuin tuonne listoihin piilotettuina.

A. C. H. Smith - Labyrinth (1985)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Elokuvan pohjalta kirjoitettu kirja)

Labyrintti (1986) -elokuvalla on erityinen paikka sydämessäni. Muistan, kun lapsuudessa tapitin sitä televisiosta, ja join kaakaota ja söin äidin leipomia voisilmäpullia. Tänä vuonna päätin David Bowien kuoleman jälkeen syventyä tämän suosikkikirjojen listaan ja kuulin myös, että Labyrintista on myös leffan pohjalta kirjoitettu romaaniversio. Tajusin luettuani E. T.:stä tehdyn romaanin, että romaanisoinnit (vai miksi niitä nyt suomeksi kutsutaan) voivat olla oikeasti hyviä. Parhaimmillaan ne syventävät elokuvan maailmaa ja sen henkilöitä. Labyrinth ei niinkään ollut tätä kategoriaa. Ehkä tämä voisi toimia paremmin jos ei ole ensin nähnyt elokuvaa? Minulle tämä on tärkeämpi visuaalisessa muodossa ja laulujen kera (niin, ja Bowien kera tietysti!.

Cary Elwes ja Joe Layden - As You Wish: Inconceivable Tales from the Making of The Princess Bride (2014)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

Prinsessan ryöstö (1987) on myös yksi lapsuuden suosikeistani. Rätisevän VHS-kasetin kuvanlaatu ei ollut parhain mahdollinen, mutta ahmin leffan läpi miljoonia kertoja. Sadesäällä, apealla tuulella, kotona yksin ollessa (ja saatoin ehkä näytellä myös joitain kohtauksia, heh). Rakastuin Wesleyyn ja hurmaavaan merirosvoon, ihastelin suloisia jättiläisrottia ja joka kerta jännitin pääparin puolesta. Kun jonkun aikaa sitten katsoin leffan uudestaan ja luin kirjan, tajusin miten nerokkaasti perinteisten seikkailutarinoiden piirteitä oli yhdistetty omalaatuiseen huumoriin ja useisiin muihin genreihin. En tiedä, onko samanlaista elokuvaa maailmassa, mutta ihmisiin varmasti vetoaa juuri tuo yhdistelmä eri tyylejä ja omaperäinen tunnelma.

Olin tietysti innoissani, kun sain tietää Elwesin kirjasta, jossa käsiteltäisiin elokuvan tekoa. Kirja luultavasti kiinnostaa ainoastaan leffan faneja, mutta se on vain luonnollista. Kirjan sävykin on häpeilemättömän nostalginen ja positiivinen, mikä normaalisti haittaisi ainakin itselläni lukemista, mutta toisaalta suhteeni elokuvaankin on sen verran nostalginen, että en jaksanut tässä tapauksessa asiasta välittää. Näyttelijöiden ja muiden leffan teossa mukana olleiden lainaukset oli sijoitettu epäkäytännöllisesti ja omituisiin kohtiin tekstissä, ja Robin Wrightin kehumiseen oli omistettu kokonainen kappale, mutta kyllä positiiviset puolet silti voittavat negatiiviset. En tunne tarvetta ostaa tätä omaan hyllyyn tai lukea tätä uudestaan, mutta oli mukavaa sukeltaa muutaman illan ajaksi taas pitkästä aikaa leffan maailmaan.

Dashiell Hammett - Varjomies (1934)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Yksityisetsivät Nick ja Nora Charles ovat klassikkoelokuvien voimapari, ja itselleni paras pari ylipäätään. He ovat nokkelia ja hauskoja, ja William Powell ja Myrna Loy tulkitsevät heitä täydellisesti. Screwballkomedioiden ja etsivätarinoiden parhaat puolet on hieno yhdistelmä, ja kun siihen lisätään vielä se, että Nick ja Nora kaatavat kurkkuunsa joka tilanteessa kasan drinkkejä, niin kasassa on omalaatuinen ja hauska keitos. Yhdysvalloissahan kumottiin kieltolaki vuonna 1933, joten tilanteesta otettiin kaikki irti. Vaikka Varjomies on kovaksikeitettyjä dekkareita kirjoittaneen teos, on sen sävy paljon kevyempi. Itse mysteeri ei vain ollut kovinkaan mielenkiintoinen ja komediallinen puoli toimii paremmin elokuvassa. Enemmän kuvailua New Yorkistakin olin odottanut. Olisin luultavasti ilman Nickiä ja Noraa keskeyttänyt koko opuksen, koska aika tasapaksuhan tämä oli huolimatta pääparin hauskasta sanailusta.

William Shakespeare - Hamlet (1602)

Osallistuu haasteisiin:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva), Lukuharjoituksia ja Klassikkojen lumoissa (Renessanssi)
Olin muutama päivä sitten katsomassa Grus Grus Teatterin produktion Hamletista Turun Linnassa (tästä lisää myöhemmin erillisessä postauksessa), josta lopulta pidin enemmän kuin alkuperäisestä. Hamletin kaltaisen legendaarisen teoksen mukana tulee aina se kuiskuttava ääni, että mitä jos se ei olekaan niin hyvä kuin kaikki hehkuttavat. Tässähän on kivasti mielenkiintoisia teemoja hulluudesta, syyllisyydestä ja kostosta, joten kaikki palaset loistavaan tragediaan löytyvät, mutta minua ei vain kiinnostanut tarpeeksi.

H. Rider Haggard - Kuolematon kuningatar (1887)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)
Tämän lukeminen oli eräänlainen vuoristorata. Välillä oli pakahduttavan upeita luontokuvauksia, välillä ei kiinnostanut ollenkaan joku matka luolaston läpi, välillä oli kiinnostavaa keskustelua uskonnosta jne. Materiaalia tuntui olevan lähinnä pienoisromaaniin. Ei sinänsä mikään ihme, että Kuolematon kuningatar on innoittanut keskusteluja esim. naiseudesta ja siirtomaa-asenteista. Olihan siinä myös jotain kiehtovan mystistä, että nainen hallitsee jotain kaukaista afrikkalaista heimoa ja välillä muikistelee viettelevästi luolassaan kasvot peitettynä (tämä mystisyys sitten pilattiin täysin Hammer-studion kliinisessä leffaversiossa). Ayesha on sekä haavoittuva että kova-asenteinen, haikailee sekä kuolleen rakastajansa perään että saarnaa siitä, miten pelkkä kauneus korvaa synnit.

Haggard toisaalta tuntuu teroittavan lukijan mieleen sitä, että intohimo on väärin ja tuhoisaa, ja että Ayeshan ajatus siitä, ettei ole olemassa yksiselitteisesti ja mustavalkoisesti vain pelkkää hyvää ja pahaa, vaan joskus hyvätkin aikeet saavat pahaa aikaan, on jotenkin moraalisesti väärin. No entäs sitten se Ayshean hallitsema heimo? Heillä ei ilmeisesti ole minkäänlaista moraalia, joten heitä johtamaan tarvitaan erityisesti valkoinen nainen. Ylipäätään siis aika ristiriitainen romaani.

Kirja + elokuva: Huijarit - Jim Thompson (1963)

The Grifters
224 s.

You couldn't be yourself anymore. If a woman ordered a straight double-shot with a beer chaser in a place like this, they'd probably throw her out. Ditto, if she asked for a hamburger with raw onions.

    You just couldn't march to your own music. Nowadays, you couldn't even hear it.. – She could no longer hear it. It was lost, the music which each person had inside himself, and which put him in step with things as they should be.

Halvassa hotellissa asusteleva tunnollinen ja pidetty Roy Dillon työskentelee kaupparatsuna, mutta tehtailee siinä sivussa myös pienimuotoisia huijauksia. Eräänä päivänä yksinkertainen huijaus menee kuitenkin pieleen, ja pian Royn äiti Lilly ilmestyy kuvioihin mutkistamaan tilannetta sekä ajamaan kiilaa Royn ja tämän naisystävän Moiran väliin. 

Enpä tajunnut, miten paljon olinkaan kaivannut Thompsonia. Luin vähän aikaa sitten tältä pari novellia (jotka eivät suurimmaksi osaksi olleet hirveän hyviä), mutta romaanien ahmimisesta on jo jonkun verran aikaa. Thompson kirjoittaa nimittäin erittäin mainiota noiria. Sellaista, joka saa haukkomaan henkeä, mutta joka myös hiukan kutittelee hienolla proosalla.

Huijarit ei ehkä ole kaikkein synkintä tai hulluinta Thompsonia, eikä luultavasti edes hänen parhaimmistoaan muutenkaan (huolimatta hiukan hämmentävän korkeasta kokonaisarvosanasta Goodreadsissa), mutta se on kuitenkin hyvä tarina mielenkiintoisilla henkilöillä höystettynä. Niin no, Carol on outo, koska hänen menneisyydestään paljastuva asia on tarinan kannalta merkityksetön, mutta se on toisaalta tuttu strategia Thompsonilta. Yleensä mukaan heitetään jotain outoa, mutta silti se jotenkin toimii.

Klassisessa noirissa ei välttämättä ole paljon yllätyksiä, ja Huijarit ei ole tässä mielessä poikkeuksellinen. Siinä ei ole suuria ja kuohuttavia juonenkäänteitä, mutta pidän noirgenrestä ylipäätään siksi, että romaanit ovat yksinkertaisesti rakennettuja tunnelmapaloja tietynlaisesta kyynisestä maailmasta (tai ehkä vain olen helposti miellytettävä mitä noiriin tulee, se on täysin mahdollista). Voin aina luottaa siihen, että joku alkaa käyttäytyä hullusti ja neuroottisesti. Sitten kun keitokseen vielä lisätään murha tai kaksi, niin kasassa on loistava viikonloppuvälipala. Thompson päättää itse asiassa mennä pidemmälle ja tekee äidin ja pojan suhteesta hyvin väärän oloisen ja suoraan sanottuna ällöttävän.

Thompson osaa myös päättää romaaninsa hienosti. Loppukohtaukset jäävät hyvällä tavalla roikkumaan ilmassa ja saavat miettimään, mitä seuraavassa kappaleessa tapahtuu, kunnes tajuaa, ettei seuraavaa lukua tule enää tässä elämässä. Ennakointia on suhteellisen paljon, mutta se on toteutettu monitulkintaisesti. Jossain vaiheessa epäilys hiipii niskan taakse, ja siinä kohtaa on myöhäistä kääntyä takaisin. Lasi heiluu pöydän reunalla, ja juuri kun ajattelee sen säästyvän putoamiselta, joku tulee ja iskee sen sirpaleiksi.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

HUIJARIT
IMDB
Ohjaaja: Stephen Frears
Pääosissa: Anjelica Huston, John Cusack, Annette Bening, Noelle Harling

Myra Langtry: I'm Roy's friend.
Lilly Dillon: Yes. I imagine you're lots of people's friend.
Myra Langtry: [taking a good look at Lilly] Oh, of course, now that I see you in the light, you're plenty old enough to be Roy's mother.
Lilly Dillon: Aren't we all?
Roy Dillon: Play nice. Don't fight.

Huijarien leffaversio on päällisin puolin ihan mukiinmenevä neo-noir, mutta henkilöiden epäuskottavuus on suuri puute. Ei millään pahalla Cusackia kohtaan, mutta en vain osaa ajatella tätä ylipäätään minkään noirelokuvan pääosassa, ja Roy Dillonia en kuvitellut ollenkaan poikamaiseksi ja kömpelön oloiseksi. Normaalisti hyvät Huston ja Bening tuntuvat myös olevan väärässä paikassa, eivätkä tavoita Lillyn ja Moiran persoonia kovin hyvin. Osittain tämä voi johtua ohjaajastakin, eli tulkintojen ontuvuutta voi hakea vähän sieltäkin.

Toinen vaivaamaan jäänyt asia oli kirja-adaptaatioita usein tahraava muutosvimma. Huijareissa ei onneksi oltu muutettu mitään kovin suurta juonenkäännettä, mutta pienet eroavaisuudet siellä täällä aiheuttivat sen, ettei elokuva tuntunut ollenkaan Jim Thompsonilta. Varsinkin loppukohtaus jäi vaivaamaan, koska kirjassa sen tehokkuus on samaa luokkaa kuin nenän edestä kiinni paiskattava ovi. Leffassa taas erään henkilön reaktio tapahtuneeseen jätti jotenkin nihkeän olon.

Ehkä suosittelisinkin tätä niille, jotka pitävät rikoselokuvista, mutta eivät ole lukeneet kirjaa. Ensimmäiseksi film noiriksi genreen tutustuville Huijarit ei tosin taida myöskään sopia.

Alta nollan - Bret Easton Ellis (1985)

Less Than Zero
208 s.

On one of Mulholland's most treacherous turns, Rip slowed the car down and parked it on the edge of the road and got out and motioned for me to do so too. I followed him to where he stood. He pointed out the number of wrecked cars at the bottom of the hill. - - - Rip told me that, on some quiet nights, late, you can hear the screeching of tires and then a long silence; a whoosh and then, barely audible, an impact. And sometimes, if one listens very carefully, there are screams in the night that can't last too long. Rip said he doubted that they'll ever get the cars out of there, that they'll probably wait until it gets full of cars and use it as an example and then bury it. And standing there on the hill, overlooking the smog-soaked, baking Valley and feeling the hot winds returning and the dust swirling at my feet and the sun, gigantic, a ball of fire, rising over it, I believed him.

Amerikan psyko (1991) on luonnonvoiman lailla jylläävä romaani, enkä usko että on kovinkaan montaa ihmistä, joiden reaktio siihen on pelkästään välinpitämätön. Tunnistin aikoinaan kirjassa piilevän hienouden, mutta en tainnut olla kuitenkaan ihan valmis sen ylivoimaiseen vaikutukseen. En ollut ikinä lukenut mitään sen kaltaista, joten työnsin sen vain aivojeni perukoille ja annoin muhia.

Nyt Ellis on taas alkanut vetää allekirjoittanutta takaisin maailmaansa, ja ajattelin hänen debyyttiromaaninsa olevan sekä pehmeä(mpi) lasku että mielenkiintoinen vilkaisu kirjailijan ensimmäisiiin askelin kirjoittamisen parissa. Ensin matka ei tuntunut sujuvan. Ihmettelin vain useaan kertaan, miksi olinkaan hepun tekstistä pitänyt. Sitten... Jokin vain klikkasi. Totuin karsittuun tyyliin ja jossain vaiheessa tajusin, että minuthan oli vietelty oikein kunnolla.

Kokaiinia, kaikkialla läsnä olevia blondeja, turkoosina kimmeltäviä uima-altaita, yötaivaan alla kahisevia palmujen siluetteja. Yhtäkkiset väkivaltaväläykset Amerikan psykon tapaan tarjoiltuna repivät vertavuotavia haavoja näennäisen tyyneen ulkokuoreen. Jokin on pielessä, mutta et oikein osaa sanoa mikä. Los Angeles on kuin jokin kiirastulimainen painajaisuni, jossa kuvat haluavat kuristaa sinut unissasi jättäen yökkäilemään ja pyörimään kylmässä hiessä.

Sitten tämä kaikki sulaa loppukohtaukseksi, joka on huikea kaikessa vähäeleisyydessään.

Päätökseni lukea tämä englanniksi osoittautui muuten hyväksi. Pitääkin muistaa tämä seuraavalla kerralla, koska Ellis kirjoittaa tylsyydestä ja tyhjyydestä tavalla, joka jättää hämmentyneeksi ja lumoutuneeksi. Hän ei paljoa selittele, henkilöt eivät tiedä mitä tekevät maan päällä ja hienovarainen musta huumori pompahtelee esiin yllättävistäkin paikoista.

Muutama vuosi sitten näkemäni elokuva taas on vähemmän onnistunut tekele 1900-luvun kadonneesta sukupolvesta. Myönnän kyllä, että on varmasti vaikeaa tavoittaa romaanin tunnelma, mutta kun painopiste siirretään johonkin ihan muualle ja karsitaan pois kaikki se, mikä tekee romaanista hienon, niin siitä tulee lopputulokseksi jotain muuta. Toinen tarina, toinen painajainen ja vähemmän kiinnostava kokonaisuus.

Ei leffa nyt täysin toivotonkaan ole, koska värimaailma on upea, 80-luvun estetiikka saa melkein kaiken näyttämään paremmalta, James Spader on oudon kiehtova kaikessa mitä tekeekin jne. On kuitenkin vain yksi asia, joka tekee ehkä yksinään koko elokuvasta katsomisen arvoisen: Robert Downey Jr:n upea roolisuoritus. Hän ei ehkä ole romaanin Julian, mutta hän on se Julian, joka kaikkien tulisi nähdä, vaikka sitten pelkästään tenniskenttäkohtauksen takia.

__________

Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva) ja Läpi historian (Postmodernismi)

Leaving Las Vegas - John O'Brien (1990)

200 s.

    Heidät kuskataan Stripille, ja pian he kävelevät hotellin kasinon melun ja massojen halki. - - - Virkailijoilla on puvut ja teennäisen hyödylliset ilmeet. Paikka paukkuu ilon ja surun nopeita huutoja, rahaa hävitään ja voitetaan. Katto sylkee valoa ja teeskentelee olevansa tietämätön ei-kovin-piilokameroista, jotka roikkuvat siitä. Turvallisuusmiehet ryömivät torakoiden tavoin yksipuolisten peilien kätkemillä rampeilla. Kromiset puolipallot tarkkailevat salia jatkuvasti, esitellen sitä itselleen, melkein heti tapahtuman jälkeen: vain valonsäteen päässä. Jokaisen vedon kohtalo ratkeaa ennen kuin todisteet saavuttavat kenenkään silmiä säteilevänä energiana.

Vuonna 1990 julkaistu John O'Brienin debyyttiromaani oli ainoa hänen hyvin pienessä tuotannossaan, joka julkaistiin ennen hänen itsemurhaansa 1994. Hänet löydettiin vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun romaanista oli päätetty tehdä elokuva. Se millä tavalla O'Brienin elämä päättyi, on voinut osaltaan vaikuttaa siihen, miksi Leaving Las Vegas tuntuu niin rehelliseltä ja aidolta.

Romaani ei niinkään käsittele riippuvuutta, vaan niitä määrätietoisia hetkiä sen jälkeen, kun Ben on ottanut työstään lopputilin ja päättänyt lopettaa elämänsä juoden itsensä hengiltä Las Vegasissa. Beniin ei enää päde ihmeenomaiset kaikenkattavat parannuskeinot, jotka sopivat yhteiskunnan ajatukseen pelastuksesta ja onnellisuudesta. Hän on jo joutunut loppusuoralle, pisteeseen mistä ei voi enää palata, mutta myös - ennen kaikkea - mistä Ben ei halua palata. Hän kääntyy risteyksessä toiseen suuntaan mihin odottaisi ja kulkee motellihuoneiden sekä tyhjien pullojen välitilassa, odottaen sitä viimeistä naksahdusta. Kuvioihin tulee kuitenkin mukaan Sera, joka vaeltaa prostituoituna Las Vegasin katuja ja yrittää vältellä entistä parittajaansa Alia.

Leaving Las Vegasia pidetään toisinaan rakkaustarinana, mutta sanoisin siinä olevan ennemmin kyse syvemmästä ja vähemmän hatarapohjaisesta yhteydestä, melkein alkukantaisesta sellaisesta. Yhteydestä, joka sallii Benin ja Seran olla omia itsejään, ilman tarvetta teeskennellä tai piilottaa sellaisia asioita, joita he eivät halua muiden näkevän. He näyttävät sisimpänsä, todelliset aikomuksensa ja löytävät toisistaan oman sielunsa.

O'Brienin Erin-siskon mukaan O'Brien oli ateisti, mutta Erin ottaa esiin hänen kirjoituksissaan esiintyneet uskonnolliset symbolit ja ehdottaa esimerkiksi Seran olevan lyhennös serafista. Serafit ovat kristinuskossa korkeimmalla taivaallisten olentojen hierarkiassa ja huolehtivat Jumalan valtaistuimesta. Pseudo-Dionysios Areopagitan kuvaus serafeista Taivaallisesta hierarkiasta -teoksessa kytkeytyy melko osuvasti Seraan ja siihen, miten tämä esitetään suhteessa Beniin:

"The name seraphim clearly indicates their ceaseless and eternal revolution about Divine Principles, their heat and keenness, the exuberance of their intense, perpetual, tireless activity, and their elevative and energetic assimilation of those below, kindling them and firing them to their own heat, and wholly purifying them by a burning and all-consuming flame; and by the unhidden, unquenchable, changeless, radiant and enlightening power, dispelling and destroying the shadows of darkness."

Vaikka Benin matka tuntuu loputtomalta vaellukselta, Sera on varauksetta läsnä tehden ajanjaksosta hieman kirkkaamman ja merkityksellisemmän.  O'Brien ei alennu saarnaamaan moralistista opetusta pelastuksesta, vaan haastaa sen sijaan ajattelemaan vaihtoehtoista tietä. Sera ja Ben hyväksyvät loppujen lopuksi toistensa teot ja ymmärtävät, joskus ilman sanoja, mitä toinen tarvitsee. Kumppanuus on sellainen, jota kaikki eivät saa elämänsä aikana kokea.

Benin motivaatiot jätetään suurimmaksi osaksi selittämättä, mutta juuri helppojen vastausten puute tekee romaanista kiehtovan ja puhaltaa sen täyteen elämää. On vaikeaa, kun tietää mihin kaikki päättyy, mutta lohduttava ajatus on se, että Benillä on ollut mahdollisuus elää omien ehtojensa mukaan ja viettää viimeiset hetket Seran kaltaisen kanssa. Matkan varrella on kauniita hetkiä niille, jotka ovat halukkaita ne näkemään. Hetket ovat vain naamioitu strippiluolien valoihin ja kasinoiden ummehtuneiden kokolattiamattojen hajuun.

Emme voi koskaan tietää, mitä O'Brien olisi ajatellut romaaninsa elokuvaversiosta, mutta mielestäni leffa tekee hyvinkin paljon oikeutta alkuperäisteokselleen. Kuvaus on ensinnäkin upeaa. Se on kuin visuaalinen vastine sille, mitä romaanin lukeminen saa tuntemaan. Kirja tietysti paneutuu hiukan syvemmälle ja Benin ja Seran suhde on ehkä kokonaisempi, mutta muuten elokuvan parissa vietetty kaksituntinen on antoisa.

__________

Suomentaja:  Tuomas Kilpi
Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Dekkariviikko: Rikoksien Lontoo

Oksan hyllyltä -blogissa juhlittiin viikon ajan dekkareita. Ehdin ennen haasteen päättymistä lukea neljä kirjaa ja teemaksi muodostui kuin vahingossa Lontoo, koska huomasin lukupinooni eksyneen useampia kyseiseen kaupunkiin sijoittuvia kirjoja. Pohjoismaiset dekkarit eivät ole makuuni, mutta onneksi dekkarien maailmasta löytyy jokaiselle jotakin, joten tutustutan teidät nyt historialliseen osastoon. Onpa joukkoon eksynyt yksi kulta-ajalta peräisin oleva teoskin.

Tervetuloa siis ensimmäisen maailmansodan, vampyyreiden, herrasmieskomisarion ja varieteeteatterin matkassa Lontoon kaduille! Kuvat on otettu vuosien 2011 ja 2015 reissuilla.

Notting Hillin putiikeista löytyy kaikkea kartoista ja jääkaappimagneeteista 1900-luvun alkupuolen jalkapalloihin.

Jacqueline Winspear - Maisie Dobbs (Maisie Dobbs #1) (2003)
Sisäköstä collegeen Cambridgeen ja Cambridgesta yksityisetsiväksi. Maisie Dobbs on neuvokas ja älykäs nuori nainen, joka pääsee anteliaiden ja ystävällisten työnantajien pienellä avustuksella hyödyntämään älyään ja hankkimaan itsenäisesti elantonsa. Ensimmäinen tapaus tuo mieleen ensimmäisen maailmansodan kauhut ja Maisie joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä konkreettisesti silmästä silmään.

Maisie Dobbsin ongelmat liittyvät vahvasti cozy mystery -dekkarigenreen, eli teos kärsii välillä liiallisesta keveydestä ja kömpelyydestä. Siitä löytyy mm. täysin tarpeettomia yksityiskohtia henkilön käyttämistä kengistä, infodumppauksia tarinan kannalta yhdentekevistä paikoista ja jopa listauksia kadunnimistä ja metroasemista Maisien reitin varrella. Ei näitä onneksi joka välissä ollut, mutta ne kuitenkin vaikuttivat siihen, miten historiallinen ympäristö välittyy lukijalle.

Maisie vaikuttaa henkilönä vähän liian täydelliseltä ja new age -psykologisoinnin tyyppinen tapa ratkaista tapausta todennäköisesti vain pahenee jatkossa, mutta en halua luopua toivosta vielä sarjan ensimmäisen osan jälkeen. Pitkä selostus Maisien menneisyydestä olisi voinut häiritä, mutta se sopi ihan hyvin avausosaan, koska se selittää paljon Maisien motiiveja ja luonnetta. Toivoisin kuitenkin, että tapaukset olisivat jatkossa vähän parempia, parannusta olisi tapahtunut myös konkreettisesti tekstitasolla, että jatkuvia vihjauksia menneisyyteen ei enää olisi kun nyt on tapahtumat selvitetty, ja että Maisien sopivat aavistukset siitä, että jokin on vinossa (yllätys: Maisie on aina oikeassa) sekä kliseiset oppi-isän viisaudet pidettäisiin minimissä.

Highgaten hautausmaan länsipuoli, jonne pääsee vain opastetulla kierroksella.

Barbara Hambly - Those Who Hunt the Night (James Asher #1) (1988) 

Kielitieteen professoria ja entistä vakoojaa James Asheria odottaa eräänä iltana karmaiseva näky kotona, kun vampyyri Simon Ysidro odottaa koomaan vajonneen palvelusväen ja Lydia-vaimon keskellä. Lontoon vampyyreita vainoaa sarjamurhaaja ja Ysidro värvää (tai periaatteessa pakottaa) Asherin selvittämään tapausta. Murhaajan jäljittäminen vie niin Lontoon Highgaten hautausmaalle kuin Pariisin katakombeihinkin.

Dekkarin idea vaikutti sen verran erikoiselta, että oli pakko kokeilla miten se toimii käytännössä (syy, jonka vuoksi ylipäätään tähän törmäsin, oli se että etsin jokin aika sitten Highgatelle sijoittuvaa kirjallisuutta). Toimihan se, ainakin osittain. Kirjailijan historiantutkinto voi toimia sekä romaanin puolesta että vastaan, mutta tässä tapauksessa siitä oli hyötyä. Hambly osaa taitavasti punoa ympäristön ja historialliset yksityiskohdat tarinan sekaan ilman erillisiä infolaatikkomaisia juonen keskeyttäviä luentoja, vaikka missään vaiheessa ei edes käy ilmi, että millä ajanjaksolla nyt liikutaan. Ensin luulin kyseessä olevan viktoriaaninen aikakausi, mutta eihän silloin ollut moottoripyöriä. Tähän muuten liittyy eräs hauska kohtaus, jossa Ysidro pääsee moottoripyörän kyytiin, ja se ilmeisesti miellytti säihkyvistä silmistä päätellen.

Vaikka tarina itsessään oli mielenkiintoinen ja sopivalla tavalla pohdiskelevuutta ja vauhdikkuutta yhdistävä, niin Hamblyn kirjoitustyyli petti kirjan. Joka väliin tungetut vertauskuvat alkoivat jo puolivälissä kiristää pollaa. Jotkut lukijat ovat tulkinneet tyylin tarkoituksellisen leikitteleväksi, mutta en itse oikein usko siihen, koska muuten teksti on todella asiallista. Romaanissa on myös jonkin verran toisteisuutta ja jonkinlaista kömpelyyttä sen suhteen, että millaisessa välissä on luontevaa kertoa henkilöiden sisäisistä pohdiskeluista.

No, entäs ne vampyyrit sitten? Kyseisiä olentoja on tulkittu niin monella tavalla vuosisatojen varrella, että on mielenkiintoista törmätä taas uudenlaiseen näkemykseen. Hamblyn vampyyreista pidin kovasti, koska niissä (vai heissä?) näkyy vuosisatojen jättämät pölyiset jäljet. Ihan kuin ne voisivat hajota tomuksi jo pelkästä kättelystä. Hambly on ottanut huomioon, että vampyyrit eivät välttämättä ole mitään kameleontteja, jotka sopeutuvat kuin taikaiskusta jokaisen vuosisadan tapakulttuuriin. Vampyyrien ja ihmisten välinen luonnollinen epäluottamuskin näkyy realistisella tavalla siinä, miten yhteisen päämäärän eteen työskenteleminen ei tee kenestäkään ylimpiä ystävyksiä, vaan lähinnä kumpikin taho ajattelee varuillaan omaa selkänahkaansa. Vaikka Hamblyn vampyyrit siis pystyvät ajattelemaan järkevästi kun tilanne sitä vaatii, niiden tapoihin kuitenkin kuuluu se, että uhria vaanitaan ja tämän kanssa ystävystytään jopa kuukausia ennen h-hetkeä. Toisaalta, yhtäläisyydet vakoojien ja vampyyrien tekojen välillä muistuttaa, että kaikilla on syntinsä, jotka pitää vain hyväksyä. Avuttomuus Asherin tilanteessa välittyy myös hyvin.

Huolimatta tekstin kömpelyydestä jatkan sarjan parissa, koska haluan tavata Hamblyn vampyyrit uudestaan (vaikka harmillisesti yhdelle suosikkihahmoistani käy lopussa vähän huonosti). Tämän ensimmäisen kirjan tapauskin oli viihdyttävä eikä ollenkaan liian ennalta-arvattava. Kokonaisuutena vampyyrien tunkeutuminen dekkarigenreen toimii hyvin, ja lopputulos voisi toimia yhtä hyvin heille, jotka vierastavat kauhua. Pääpaino kirjassa kun on itse tutkinnassa, vaikka kapuloita rattaisiin tuleekin nimenomaan siitä, että tapauksessa on mukana vampyyreita (eli tarina ei toimisi, jos niiden tilalle heittäisi ihmisiä).

Palace Theatre, jossa esitettiin mm. Les Misérables -musikaalia yhdeksäntoista vuotta.

Josephine Tey - Murha lippuluukulla (Komisario Alan Grant #1) (1929)
Suomentaja: Kristiina Drews
Lontoolaisen teatterin ulkopuolella kiemurtelee jono ihmisiä, jotka odottavat näkevänsä suositun musikaalin viimeisen esityksen. He kuitenkin saavat nähdä jotain ihan muuta, kun eräs jonossa seisova mies murhataan tikarilla.

Aloitan aina välillä uuden dekkari- tai mysteerisarjan, koska kaipaan sitä, että saa seurata useamman kirjan verran henkilöiden kehittymistä. Olen ollut sarjakoukussa ainoastaan Anne Ricen vampyyrikronikoihin, ja nyt metsästän sitä oikeaa dekkareiden joukosta. Alan Grant -sarjassa on vain kuusi teosta, joten tiesin sarjan olevan hyvin nopeasti luettu, jos tykästyisin siihen. Suurimmaksi osaksi niin kävikin, mutta päähenkilö oli hieman omituinen.

Grant jäi nimittäin aika etäiseksi hahmoksi. Ensimmäisessä kirjassa paljastuu, että hänellä on pöytä hienostoravintolassa. Ilmeisesti käytöstavatkin ovat melko hienostuneet ja ehkä jopa peribrittiläisen jäykät. Grantissa on myös ristiriitaisuutta: jotenkin tuntui siltä, että Tey haluaa luoda komisariosta taitavan poliisin malliesimerkin, mutta miehen työskentelystä jää lähinnä kömpelö kuva. Grant mokailee jatkuvasti tekemällä omituisia ja hätäisiä johtopäätöksiä. Murhaajan on pakko olla italialainen (alkuteoksessa käytetään pilkkanimeä "dago"), koska murhatapa vaikuttaa ulkomaalaiselta. Jostain syystä alkumetreillä on aivan selvää, että murhaaja ja uhri tunsivat toisensa, vaikka siitä ei ole minkäänlaisia todisteita. Erityisesti naisten suu paljastaa enemmän kuin silmät (!?).

Naurettavinta koko jutussa oli se, että jos Grant olisi kuulustellut erästä hyvin epäilyttävästi käyttäytyvää henkilöä, olisi juttu ratkennut jo alkumetreillä. Sitten ei tietysti olisi ollut koko kirjaa, mutta ehkä olisi alun perin pitänyt kehittää joku vähän uskottavampi juttu. Herkkäuskoisuuttakaan Grantilta ei puutu, vaan hän jättää vaistonsa huomiotta ja uskoo esimerkiksi erään tapaukseen liittyvän henkilön kertomuksen muitta mutkitta. Eipä olisi kannattanut. Ihan kiva juttuhan se on, että uskoo omiin kykyihinsä, mutta Grantin tapauksessa sillä ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Oli kuitenkin ihan virkistävää Maisie Dobbsin jälkeen kohdata etsivä, joka on joskus huonolla tuulella ja omiin taitoihin uskomiseenkin tulee ainakin kerran pieni särö.

Murhaajan henkilöllisyys onkin sitten lopulta lukijallekin ihan oikea yllätys, koska Tey onnistuu näppärästi johtamaan harhaan joka käänteessä. Huolimatta itse komisarion puutteista sarja kuitenkin vaikuttaa mukavalta kulta-ajan dekkariviihteeltä, jossa ei hirveästi kuvailla Lontoota, mutta joka on kuitenkin riittävän mukaansatempaava ja kulta-ajalle tyypillisesti kodikas. Päättelin Goodreadsin lukijoiden kommenteista, että muut teokset (erityisesti Ajan tytär) ovat huomattavasti parempia, joten nyt vain reippaasti Grantin uusia seikkailuja kohti! Toivottavasti herra on oppinut siihen mennessä jotain.

St Paulin katedraali, jonne Kitty jää loukkuun murhaajan kanssa.

Kate Griffin - Kitty Peck and the Music Hall Murders (Kitty Peck #1) (2013)
On vuosi 1880 ja Lady Gingerin varieteeteatterista katoaa tanssityttöjä. Seitsemäntoistavuotias ompelijatar Kitty Peck joutuu mukaan vyyhteen, kun Lady Ginger haluaa hänen selvittävän tapausta. Kittylle kehitetään ohjelmanumero, joka takaa hyvän näköyhteyden yleisöön ja näin mahdollisen murhaajan etsimiseen. Tytön ystävä, tulipalossa vahingoittunut Lucca, tulee myös mukaan tutkimuksiin, ja lopulta molempien henki on vaarassa kun totuus alkaa paljastua.

Tämän kanssa kävi päinvastoin kuin Teyn dekkarin kanssa, eli syyllinen ei yllättänyt ollenkaan, ja toisin kuin Hamblyn teksti, Griffinin sujuva kirjoitustyyli veti välittömästi mukaansa. Lopulta olin niin koukussa, että vetelin loppumetreillä melkein puolet kirjasta yhdessä illassa. Sinänsä erikoista, koska jatko-osasta tiesin Kittyn selviävän ja tapahtumien kulku ei sisältänyt ollenkaan yllätyksiä, mutta tarina vain eteni todella mukavasti ja tekstiä luki mielellään. Limehousen slummin hämyisiä ja virtsanhajuisia katuja kuvataan hyvin eläväisesti, ja tapauksen dekadentit juonteet taas estävät sen, ettei kirjassa söpöillä, kuten joskus cozy mystery -genressä on tapana. Kitty on nuoresta iästään huolimatta vahva (menneisyyden tapahtumien vuoksi myös hieman henkisesti kovettunut) ja pystyvä, mutta kyyneleiltäkään ei vältytä. Erittäin lupaava esikoisteos siis, joten luen mielelläni toisenkin osan.

Kirja + elokuva: Kaikki minun unelmani - Rona Jaffe (1958)

The Best of Everything
448 s.

"She had a collection of matchbooks from extravagant places, dropped here and there on tables in the dingy apartment she still shared with Gregg. They made it look as if she lived a gay, mad life. What a typical picture for anyone from out of New York: career girl's apartment, stockings drying over the shower rod, clothes flung helter-skelter in the rush to get to the office on time, to a date on time, a bottle of wine there too, wads of dust lying under the studio couch because you couldn't clean except weekends and sometimes not even then, and all those brightly colored matchbooks with names of well-known eating places, so that even if one managed only two good and sufficient meals a week one could still light one's cigarettes for the rest of the week with the memory."

Kaikki minun unelmani on tarina työssäkäyvistä naisista New Yorkin pyörteissä, ja kullekin päähenkilölle New York näyttäytyy erilaisena. Jollekin työ kustannusyhtiössä on ensiaskel unelmauralla, jollekin vain välietappi, jonka jälkeen odottaa ura kotirouvana. Nimettömässä kimmeltävä sormus on toimiston naisille suuri asia, mutta mitä jos asiat eivät etenekään niin kuin haluaisi? Entä jos miehet onnistuvatkin sotkemaan suunnitelmat, tai joutuu valitsemaan miehen ja uran välillä?

Jos Nukkelaakso (1966) on Peyton Placen (1956) loistokas ja yliampuva serkku, niin Kaikki minun unelmani on Nukkelaakson Seconalilla rauhoitettu kaksonen. Hyden Jekyll-puolisko. Alkoholi virtaa, mutta hillitysti Mad Menin tapaan. Jos sokkotreffien deitti on tylsä, niin sitten vain drinkkejä drinkkien perään.

Chick lit on siis itselleni edelleen ongelmallinen genre, mutta sen sijaan että kokemus olisi taas ollut jotain Bridget Jonesin päiväkirjan (1996) tapaista, niin Kaikki minun unelmani osoittautui jo toiseksi viihdyttäväksi chick lit -klassikoksi. Pidin enemmän Nukkelaakson hysteerisyydestä, mutta Kaikki minun unelmani oli toisaalta mukavan tasainen ja rentouttava luettava. 1950-luku ja kaikki mitä sen mukana tulee, kuten työssäkäyvien naisten kokemukset miehille kuuluvassa maailmassa, tekee tarinasta ja henkilöiden kokemuksista heti paljon mielenkiintoisemman.

Henkilöt itsessään olivat valitettavasti vähemmän mielenkiintoisia. Naiiviutta on vaikka muille jakaa, ja sillä hetkellä kun tajuaa että yksi naisista takertuu eksäänsä kuin hukkuva, tajuaa myös ettei henkilöistä oikeastaan välitä lainkaan. Kuten Nukkelaaksossa, he määrittelevät elämänsä miesten kautta, mutta romaanin arkisemman ja tavanomaisemman sävyn vuoksi se alkaa kyllästyttää.

Tarinoita pitkitetään muutenkin vähän liikaa ja piilevä sinkkuelämän vastainen sanoma on kirsikka homeisen kakun päällä. Lopun juonenkäänne on rehellisesti sanottuna hirveä, koska se ei sovi ollenkaan kirjan muuhun sisältöön. Ihan kuin Jaffe olisi yrittänyt lisätä viime tipassa jotain skandaalimaista, mutta se tuhosi kaiken uskottavuuden ja päätyi television iltapäivän saippuaoopperoiden alueelle.

Jaffe selvästi yritti tavoitella opettavaista tarinaa suurkaupungin vaaroista, mutta en ole yllättynyt, että monet tytöt halusivat kirjan luettuaan muuttaa sinne entistä palavammin. Elämä New Yorkissa on ehkä vaikeaa, jopa vaarallista, ja seksuaalisen häirinnän mahdollisuus toimistolla on lähinnä itsestäänselvyys, mutta se on myös seikkailu (tai näin ainakin kuvittelen tyttöjen järkeilleen). Naimisiin menneiden zombien ja zombeiksi haluavien luonteiden puuttuminen oli niin kammottavaa, että on vaikeaa kuvitella Jaffen ajatellen asioita ihan loppuun asti henkilökehityksen ja romaanin yleisön suhteen (olisivatko Jaffen henkilöt houkutelleet 50-luvun lukijoita tähtäämään ainoastaan avioliittoon eikä mihinkään muuhun?).

Kaikki minun unelmani on silti nopea, kevyt ja miellyttävä luettava. Se ei edes yritä sulattaa aivoja, ja mikä parasta: sen sijaan, että romaani turvautuisi helppoon ratkaisuun eli siistiin onnelliseen loppuun, sen loppu on monitulkintainen ja vihjaa ainakin joidenkin henkilöiden tulevaisuuden olevan epävarma. Työssäkäyvän naisen elämä oli kovaa 50-luvulla, ja kaunistelun puute voi vedota myös nykypäivän lukijoihin. Seksismi ja seksuaalinen häirintä ei ole vieläkään kadonnut työpaikoilta mihinkään, mutta Jaffen romaani ehdottomasti saa arvostamaan työolojen parantumista ja niitä, jotka tekivät sen eteen kaikkensa. 

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

KAIKKI UNELMANI (1959)

IMDB
Ohjaaja: Jean Negulesco
Käsikirjoitus: Edith Sommer ja Man Rubin
Pääosissa: Hope Lange, Stephen Boyd, Suzy Parker, Martha Hyer, Diane Baker, Brian Aherne, Robert Evans, Brett Halsey, Donald Harron, Joan Crawford

Amanda Farrow: When you finish the slush files, then you may go. But I want my comments on each.
Caroline Bender: Typed?
Amanda Farrow: No Miss Bender. Beat it out on a native drum.

Romanialaissyntyinen Negulesco tunnetaan ehkä parhaiten Marilyn Monroen tähdittämästä Kuinka miljonääri naidaan (1953) -elokuvasta, ja miehen tuotannossa näyttää olevan monia muitakin naisten tunne-elämää käsitteleviä elokuvia. Olen nähnyt myös ohjaajan 3 kolikkoa lähteessä (1954), joka oli melkoisen tylsä, mutta Kaikki unelmani olikin taas tuon ensin mainitun lisäksi jo sitä parempaa osastoa.

Elokuva on melko uskollinen romaanille, vaikka paria juttua siinä onkin muutettu. Mukavaa viihdettä leppoisaan iltaan. Ei herätä sen suurempia tunteita, mutta ihan mielellään tätä kuitenkin katseli. Odotin erityisesti Crawfordin roolisuoritusta Amanda Farrow'na, ja olihan se aika hieno piikittelyineen kaikkineen.

Eniten nautin hienosti kuvatuista New York -maisemista. Esimerkiksi alun tunnelma on tavoitettu hienosti, kun työmuurahaiset vyöryvät metrotunnelista valtavien pilvenpiirtäjien häämöttäessä taustalla. Pelkästään siis jo 50-luvun tunnelman takia tätä voi suositella, jos yhtään kiinnostaa miltä New York aikoinaan näytti. Kustannusyhtiökin on tapahtumapaikkana erittäin mielenkiintoinen.