31. lokakuuta 2016

Ihmissusia ja muita otuksia + pari haastekoontia


Hauskaa halloweenia!

Vietin lukuhaasteiden loppuajan ihmissusien ja kauhuelokuvien parissa. Kauhukomediastaan Ihmissusi Lontoossa (1981) tunnettu John Landis koosti muutama vuosi sitten Elokuvan hirviöt (2011) -kuvateoksen, joka on ihan pätevä ja viihdyttävä katsaus leffamaailman örkkeihin. Jättisuuren kirjan sivuilta huokuu intohimo ja asiantuntemus, vaikka se sisältääkin aika tavanomaisia tuhanteen kertaan nähtyjä kuvakaappauksia. Kirja on oikeastaan pelkkä kuvallinen listaus erilaisista hirviöistä: jättiliskoista ja vampyyreista noitiin ja ihmishirviöihin kuten natseihin. Tekstiä on siis hyvin vähän, ja sekin koostuu suurimmaksi osaksi pienistä kuvateksteistä ja ajoittain leffojen laatua koskevista mielipiteistä.

Iso plussa kuitenkin siitä, että mukana on myös paljon vähän tunnettuja kuriositeetteja sekä roskaleffoja (sekä hyviä että huonoja sellaisia). Väliin on ripoteltu myös Christopher Leen, Joe Danten, David Cronenbergin, Sam Raimin, Guillermo Del Toron, Ray Harryhausenin, Rick Bakerin ja John Carpenterin haastattelut. Nämä ovat aika pintapuolisia jutusteluja hirviöistä ja tuhanteen kertaan käsitellyistä kysymyksistä tekijöiden omista lempielokuvista, mutta kirjan yleiseen tyyliin se sopii aika mukavasti. Voisin kuvitella, että teos sopii esimerkiksi niille, jotka haluavat tutustua kauhuelokuviin, joten sinänsä esittelytyyppinen sävy on ihan ok. Tosin John Landisin jankkaava ja johdatteleva haastattelutyyli alkoi pidemmän päälle ottaa kupoliin.

Pitää varmaan myös varoittaa sen verran, että joissain osioissa (esim. Mutaatiot) voi olla aika raakaa materiaalia. Siinä käy nimittäin aika pahasti, jos ongelmajätettä loiskahtaa päälle, kuten loistavassa RoboCopissa (1987). Mielettömät maskeeraukset, niitä olisi kiva päästä hypistelemään. Elokuvan hirviöt muistutti muutenkin taas siitä, että usein käsintehdyt tehosteet ovat tietokonetehosteita tehokkaampia ja eläväisempiä. Miltei jopa käsinkosketeltavia.

Guy Endoren The Werewolf of Paris (1933) -romaani on puolestaan malliesimerkki mielenkiintoisesta ihmissusiteemasta, ja tässäkin päästään oikein käsinkosketeltaviin tunnelmiin. Tuon hienon 50-luvun kannen (ja hauskan melodramaattisen takakannen tekstin) perusteella voisi kuvitella sisällön olevan jotain pulp-kirjallisuuden tyyppistä, mutta romaani olikin yllättävä sekoitus vakavamielistä historiallista fiktiota ja ihmissusimytologiaa. Tarina alkaa kehyskertomuksella, jossa nimettömäksi jäävä amerikkalainen löytää niin sanotun Galliez-raportin, joka sisältää erään Bertrand Caillet'n elämänvaiheet. Caillet syntyy jouluaattona papin raiskaamalle nuorelle tytölle. Mies näkee lapsesta asti väkivaltaisia unia, jotka vaikuttavat hyvin todellisilta, melkeinpä muistoilta. Osa romaanista seuraa Caillet'n setäpuolen, Aymar Galliez'n, yrityksiä löytää sisäisen petonsa riivaama ja perheensä luota paennut Caillet. Taustalla muhii Saksan-Ranskan sota ja sodan loppupuolella perustettu Pariisin kommuuni. Levoton ja verinen aikakausi tuhansine teloituksineen vertautuu ihmissuden eläimellisyyteen ja haluun vuodattaa verta.

Romaania ei turhaan pidetä ihmissusikirjallisuuden kulmakivenä. Se on yllättävän rohkea ja moderni tarina, joka kietoutuu yleisemminkin ihmisyyteen sekä rikoksen ja rangaistuksen kiemuroihin. Ainoastaan loppuviite oli mielestäni tarpeeton, koska ilman sitä Caillet'n sisäinen ihmissusi pysyy kiehtovan monitulkintaisena. Muuttuiko tämä oikeasti sudeksi vai oliko kyse "vain" mielisairaudesta, sadismista ja murhanhimoisuudesta?

Loppuun vielä pari kauhuteemaista haastekoontia. En ollut varma tuon Hämärän jälkeen -haasteen alussa, että saisinko luettua hirveästi siihen, mutta yllättävän monipuolisesti kuitenkin löysin kirjoja, ja myös pari sarjakuvaa. Kiitos myös Yöpöydän kirjoihin halloweenhaasteesta! Oma haasteeni tosiaan loppuu parin päivän päästä ja suoritan arvonnan luultavasti ensi viikon alussa, eli vielä ehtii hyvin ilmoittaa lukemistaan kirjoista. Sitten vain kohti marraskuuta ja uusia kirjaseikkailuja!

HALLOWEEN
Yöpöydän kirjat
Luettu:  8

Frankensteinin täti (1978) - Allan Rune Pettersson
Pikku vampyyri matkustaa (Pikku vampyyri #3) (1982) - Angela Sommer-Bodenburg
Pikku vampyyri maalla (Pikku vampyyri #4) (1983) - Angela Sommer-Bodenburg
Tales of the Dead (1812) - Sarah Elizabeth Utterson (toim.)
The Mammoth Book of Body Horror (2012) - Paul Kane (toim.)
The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) - Michael Cox (toim.)
Elokuvan hirviöt (2011) - John Landis
The Werewolf of Paris (1933) - Guy Endore

HÄMÄRÄN JÄLKEEN
Orfeuksen kääntöpiiri
Luettu:  19
Taso:  Noitapiiri 
Uinu, uinu, lemmikkini (1983) - Stephen King 
iZombie (#1-4) (2010-12) - Chris Roberson et al.
Ulkomaiset kauhukirjailijat (2005) - Jukka Halme & Juri Nummelin (toim.) 
Myytillisiä tarinoita (1947) - Lauri Simonsuuri (toim.) 
101 Horror Movies You Must See Before You Die (2009) - Steven Jay Schneider (toim.) 
Dark Visions (1988) - Douglas E. Winter (toim.) 
Mystisiä kissatarinoita (1994) - John Richard Stephens (toim.) 
Harrow County, Vol. 1: Countless Haints (#1-4) (2015) - Cullen Bunn & Tyler Crook 
Alfred Hitchcock's Psycho: A Casebook (2004) - Robert Phillip Kolker (toim.) 
Midnight Tales (1992) - Bram Stoker 
Frankensteinin täti (1978) - Allan Rune Pettersson 
Pikku vampyyri matkustaa (Pikku vampyyri #3) (1982) - Angela Sommer-Bodenburg 
Pikku vampyyri maalla (Pikku vampyyri #4) (1983) - Angela Sommer-Bodenburg  
Tales of the Dead (1812) - Sarah Elizabeth Utterson (toim.) 
The Mammoth Book of Body Horror (2012) - Paul Kane (toim.) 
The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) - Michael Cox (toim.) 
Elokuvan hirviöt (2011) - John Landis 
The Werewolf of Paris (1933) - Guy Endore

29. lokakuuta 2016

Kauhunovelleja

 
Lokakuu on ollut sekä kauhun että näköjään myös novellien aikaa. En olekaan pitkään aikaan lukenut novelleja, vaikka niitä olisi periaatteessa helppo lukaista yksi per päivä, jos ei ole enempään aikaa. Nämä kolme kokoelmaa sisältävät laidasta laitaan erityyppistä kauhua suolenpätkistä hienovaraiseen kummitteluun.

The Mammoth Book of Body Horror (2012) edustaa kauhun verisempää ääripäätä. Body horror -alagenrelle ei taida olla virallista suomennosta, mutta perusideana on käsitellä muutoksia ihmisen ruumiissa esimerkiksi erilaisten tartuntatautien, epämuodostumien tai muodonmuutosten kautta. Elokuvien saralla tunnetuin body horror -mestari on David Cronenberg, vaikka varhaisten teostensa jälkeen Cronenberg on siirtynyt enemmän draaman ja rikoselokuvien puolelle. Kärpänen (1986) on yksi omista suosikeistani, ja se on myös hyvä esimerkki siitä, mistä genressä on kyse. Ällötyksen tunteet ovat väistämättömiä, mutta parhaimmillaan päästään syvälle siihen, mistä ihmisyydessä, ulkonäössä tai ruumiillisuudessa on kyse.

Suurin osa Mammoth Book -sarjan kokoelman novelleista olivat yllättävän kesyjä ja toisinaan myös tahallisen tai tahattoman hauskoja, joten osaa voi suositella myös herkemmille lukijoille. Kokoelma on sopiva sekoitus vanhaa ja uutta, eli Mary Shelleystä ja Edgar Allan Poesta siirrytään vähitellen kohti 2000-lukua ja siten myös itselleni tuntemattomampiin kirjailijoihin. Vahvimmat novellit löytyvät yllättäen uudemmalta osastolta, vaikka olikin mielenkiintoista tutustua tunnettujen elokuvien lähteisiin (George Langelaanin The Fly, H. P. Lovecraftin Herbert West - Reanimator ja John W. Campbellin Who Goes There?).

Stephen Kingin Survivor Type oli ennestään tuttu tarina autiolla saarella pelastusta odottavasta miehestä ja tämän epätoivoisesta yrityksestä pysyä elossa. Huolimatta siitä, että novelli on Kingin parhaimmistoa, en pystynyt enää tällä kertaa lukemaan sitä uudestaan, koska viimeksi tuli lievästi huono olo. Muita loistavia olivat muun muassa Clive Barkerin The Body Politic (päähenkilön kädet yrittävät valloittaa maailman), Ramsey Campbellin The Other Side (Bowring katselee kiikareillaan maailman menoa ja mutisee nuorten rappiota, mutta eräänä päivänä omituinen klovni/miimikko sekoittaa miehen pään), Christopher Fowlerin The Look (nuoret tytöt ovat valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen malleiksi kuuluisan muotisuunnittelijan näytökseen) ja Barbie Wilden Polyp (päähenkilöä ei naurattanut, mutta hohottelin itsekseni, kun paksusuolen tähystys meni pahasti pieleen). Toisaalta esimerkiksi Neil Gaimanin tympeä sukupuolenkorjaukseen kantaa ottava Changes, Nancy A. Collinsin kiehtovaan sirkusmaailmaan sijoittuva mutta valitettavan antikliimaktinen Freaktent sekä Axelle Carolynin tylsä ja yllätyksetön Butterfly olivat joukon huonoimpia.

Sitten siirrytään taudeista ja raajoista parisataa vuotta taaksepäin, eli vuoteen 1816. Percy ja Mary Shelley sekä Claire Clairmont vierailivat tuona kesänä lordi Byronin ja John Polidorin luona Villa Diodatissa Genevenjärven rannalla. Kesäkuinen sää oli sateinen ja myrskyisä, joten ryhmä kulutti aikaa lukemalla toisilleen kummitustarinoita Fantasmagoriana (1812) -kokoelmasta, josta inspiroituneina Mary Shelley ja Polidori kirjoittivat tahoillaan goottikauhun klassikot Frankenstein (1818) ja Vampyyri (1819).

Fantasmagoriana julkaistiin alun perin ranskaksi, ja se sisälsi kahdeksan Jean-Baptiste Benoît Eyries'n kääntämää saksalaista kummitustarinaa. Koska en osaa ranskaa tai saksaa enkä saanut tähän hätään käsiini uutta vuoden 2005 painosta, jossa olisi puuttuvat tarinat, jouduin tyytymään lyhennettyyn englanninkieliseen versioon. Sarah Elizabeth Utterson jätti kolme tarinaa kokonaan kääntämättä, koska ei pitänyt niistä (!) ja lisäsi itse kirjoittamansa tarinan The Storm. Ihan pätevä sekin, mutta viisi muuta tarinaa ovat viihdyttävää saksalaista goottikauhua, jotka kutittelevat vain hieman selkäpiitä. Ei siis mitään liian pelottavaa, vaan mukavan tunnelmallista luettavaa kynttilänvalossa: sukukirous, muuttuvat muotokuvat, ikuiseen parranajoon tuomittu parturi, haudasta saapuva viesti tuhlaajapojalle jne. En osaa sanoa, missä määrin tarinat vaikuttivat Shelleyn ja Polidorin romaaneihin, mutta ehkä tulevaisuudessa otan asiasta selvää Frankensteinin uusintaluvun yhteydessä.

The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) on vahva läpileikkaus viktoriaanisen aikakauden kummitustarinoihin. Mitään pohjanoteerauksia tässä ei oikeastaan ollut, vaan kyse on ennemmin siitä, että mitkä erottuivat vahvimmin joukosta ja jäivät parhaiten mieleen. Huonoimmillaan novellit olivat ihan kivaa ajanvietettä ja parhaimmillaan nykyihmisenkin näkökulmasta oikeasti pelottavia. Joseph Sheridan Le Fanun, M. R. Jamesin ja Robert Louis Stevensonin novelleja olen varmaan ennenkin suositellut, ja erityisesti Jamesin tarinat ovat ihanan pelottavia. Arthur Conan Doylen The Captain of the Pole-Star yllätti karmivuudellaan, ja osaltaan siihen vaikutti varmasti tapahtumapaikka. Arktisten alueiden kuolemanhiljaisuus on juuri sopiva ympäristö kummittelulle ja vainoharhaiselle säpsähtämiselle, kun kuuluu pienikin rapsahdus. Anonyymin The Story of Clifford House puolestaan on tehokas kummitustalonovelli, jonka agressiivisen kummituksen kurkistus lastenhuoneen ovesta on mielikuva, jota en ihan heti unohda.

__________

Osallistuvat haasteisiin:  Halloween, Hämärän jälkeen ja Läpi historian (Romantiikka)

23. lokakuuta 2016

Kevyempää halloweenkauden luettavaa


Rakastan kauhua, mutta joskus senkin saralla kaipaa jotain vähän kevyempää ja hupaisampaa. Allan Rune Petterssonin Frankensteinin täti (1978) oli mukava uusi tuttavuus. Se on niin sanottu monster mash, eli samassa tarinassa putkahtelee esiin useita klassikkokauhun tuttuja hirviöitä, jotka normaalisti löytyvät omista romaaneistaan (Penny Dreadful (2014-2016) -sarja on eräänlainen monster mash sekin, vaikka lähestymistapa ei olekaan perinteisen komediallinen). Frankensteinin tädissä veljenpoikaansa pettynyt Hanna Frankenstein, pitkä sikareita poltteleva ja sherryä lipittävä nainen, haluaa puhdistaa sukunsa maineen. Kun kellarista löytyy yllätys, alkaa linnan kuosiin laitto toden teolla. Toisaalla kyläläisten kauhu kasvaa, kun linnasta alkaa näkyä valoa ja salamoita.

Kirjan juonellisen heikkouden korvaa Petterssonin vivahteikas kieli ja humoristinen ote, ja vaikka kaikilla hirviöillä ei olekaan tarinassa hirveästi mitään oleellista asemaa tai tekemistä, niin Pettersson onnistuu hyvin välttämään kliseisyyden karikot. Nuorelle yleisölle suunnatuissa romaaneissa on helppoa tehdä hirviöistä  kompastelevia karikatyyreja, mutta Frankensteinin tädissä hirviöt ovat hauskoista tilanteista huolimatta omia itsejään. Loppu voi vaikuttaa äkkinäiseltä, mutta pidin sen The Fearless Vampire Killers (1967) -tyyppisestä ratkaisusta. Romaani ei missään vaiheessa ota itseään liian vakavasti, eikä toisaalta myöskään halvenna kaikille tuttuja hahmoja. Kerttu Mannisen suomennos on valitettavasti omituisine ilmauksineen melko kömpelö.

- Ole kiltti, Igor, ja anna herra Talbotille lasillinen sherryä.
- Ei, ei! herra Talbot huudahti ja astui silittämättömissä housuissaan askelen lähemmäksi, - te käsitätte nyt minut väärin. Ei minulla mitään alkoholiongelmaa ole.
Hän hiljensi hetkeksi ja madalsi ääntään sivuilleen vilkuillen: - Kuusta se johtuu.
- Kuuko? Täti oli ihan ymmällä.
- Kuusta niin, ja uurre otsalla oli syvä ja hyvin onneton.
- Toisin sanoen, teitä surettaa, että tukka lähtee, että kaljuuntuu, vai? Siinä tapauksessa teidän minun mielestäni on neuvoteltava paikallisen parturin kanssa.
- Ei-ei, Talbot hätääntyi. - Minä tarkoitan täysikuuta.

Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -sarjan lukemista olen ollut jo kauan aikeissa jatkaa, ja nyt tuntui olevan oikea hetki. Vuorossa oli sarjan kolmas ja neljäs osa, eli Pikku vampyyri matkustaa (1982) sekä Pikku vampyyri maalla (1983) (kuvittaja Amelie Glienke ja suomentaja Leena Viljakainen). Rydiger, vampyyri joka pelkää pimeää ja rakastaa vampyyritarinoiden lukemista, on asettunut takaisin hautaholviin, mutta joutuu välttelemään sinne kutsuttua vierasta. Anton aiotaan raahata maalle lomalle, ja tämä kutsuu Rydigerin mukaan, joka tietysti näkee tilaisuutensa tulleen ja ottaa mielihyvin kutsun vastaan.

Ongelmia aiheuttaa muun muassa Rydigerin arkun kuljettaminen maatilalle. Onneksi Rydigeriä ja Antonia vastapäätä istuva nainen on kadottanut silmälasinsa, eikä huomaa istuvansa samassa junavaunussa ihkaoikean vampyyrin kanssa! Rydiger on tavallista lapsellisempi ja ärsyttävämpi, eikä Antonin äiti ole yhtään sen parempi kiukkukohtauksineen ja yrityksineen muuttaa Anton toisenlaiseksi. Kaiken kaikkiaan kirjat olivat kuitenkin yhtä viihdyttäviä kuten aina, vaikka maatilamiljöö ei osoittautunutkaan niin mielenkiintoiseksi kuin luulin.

__________

Osallistuvat haasteisiin:  Hämärän jälkeen ja Halloween

6. lokakuuta 2016

Seitsemännen taiteen tarinat -haastekoonti

Oksan hyllyltä -blogissa pyöräytettiin käyntiin viime marraskuussa mielenkiintoinen leffahaaste, ja innokkaana leffaharrastajana tietysti hyppäsin mukaan. Kirjoja kertyikin mukavat 26 kpl, joka on paljon enemmän kuin osasin odottaa. Elämäkertoja tosin piti lukea vielä runsaammin ja hyvistä aikeista huolimatta en saanut aikaiseksi yhtään postausta pelkistä leffoista. Niitä tuli kyllä katsottua ihan kiitettävästi, mutta blogiin asti ne eivät päässeet. Mukava haaste joka tapauksessa, ja kirja/leffa -vertailua aion tehdä jatkossakin.

Elämäkerrat ja muistelmat
Sininen enkeli: Marlene Dietrich (1992) - Donald Spoto
Hollywood Monster: A Walk Down Elm Street with the Man of Your Dreams (2009) - Robert Englund & Alan Goldsher
Coreyography (2013) - Corey Feldman
If Chins Could Kill: Confessions of a B Movie Actor (2001) - Bruce Campbell
As You Wish: Inconceivable Tales from the Making of The Princess Bride (2014) - Cary Elwes & Joe Layden

Tietokirjat
L.A. Noir: The City as Character (2005) - Alain Silver & James Ursini
True Hollywood Noir: Filmland Mysteries and Murders (2013) - Dina Di Mambro
101 Horror Movies You Must See Before You Die (2009) - Steven Jay Schneider (toim.)
Alfred Hitchcock's Psycho: A Casebook (2004) - Robert Phillip Kolker (toim.)

Kirjat, joista on tehty elokuva TAI elokuvan pohjalta kirjoitettu kirja
Lumen taju (1992) - Peter Høeg
Laulu tulipunaisesta kukasta (1902) - Johannes Linnankoski
Turhuuden turuilla (1847) - William Makepeace Thackeray
Neiti Julie (1888) - August Strindberg
Leaving Las Vegas (1990) - John O'Brien
Alta nollan (1985) - Bret Easton Ellis
Labyrinth (1985) - A. C. H. Smith (elokuvan pohjalta)
Varjomies (1934) - Dashiell Hammett
Tarina vailla loppua (1979) - Michael Ende
Hamlet (1602) - William Shakespeare
Kuolematon kuningatar (1887) - H. Rider Haggard

Kirja + leffa
Tuijottava katse (Neiti Marple #9) (1962) - Agatha Christie
Eedenistä itään (1952) - John Steinbeck
Pitkän päivän matka yöhön (1956) - Eugene O'Neill
Kaikki minun unelmani (1958) - Rona Jaffe
Nukkelaakso (1966) - Jacqueline Susann
Huijarit (1963) - Jim Thompson

Miniarvioita, osa IX

Seitsemännen taiteen tarinat -haaste on päättynyt, joten nyt on aika paketoida se. Osan kirjoista kuittaan näin miniarvioina, koska vaikka ne eivät olleet missään nimessä huonoja, niin niistä ei kuitenkaan irtoa tällä kertaa muutamaa riviä enempää tekstiä. Voisin tietysti jättää kokonaan bloggaamattakin näistä, mutta haluan kuitenkin tuoda kirjat esiin blogissa vähän näkyvämmin kuin tuonne listoihin piilotettuina.

A. C. H. Smith - Labyrinth (1985)
Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Elokuvan pohjalta kirjoitettu kirja)
Labyrintti (1986) -elokuvalla on erityinen paikka sydämessäni. Muistan, kun lapsuudessa tapitin sitä televisiosta, ja join kaakaota ja söin äidin leipomia voisilmäpullia. Tänä vuonna päätin David Bowien kuoleman jälkeen syventyä tämän suosikkikirjojen listaan ja kuulin myös, että Labyrintista on myös leffan pohjalta kirjoitettu romaaniversio. Tajusin luettuani E. T.:stä tehdyn romaanin, että romaanisoinnit (vai miksi niitä nyt suomeksi kutsutaan) voivat olla oikeasti hyviä. Parhaimmillaan ne syventävät elokuvan maailmaa ja sen henkilöitä. Labyrinth ei niinkään ollut tätä kategoriaa. Ehkä tämä voisi toimia paremmin jos ei ole ensin nähnyt elokuvaa? Minulle tämä on tärkeämpi visuaalisessa muodossa ja laulujen kera (niin, ja Bowien kera tietysti!.

Cary Elwes ja Joe Layden - As You Wish: Inconceivable Tales from the Making of The Princess Bride (2014)
Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)
Prinsessan ryöstö (1987) on myös yksi lapsuuden suosikeistani. Rätisevän VHS-kasetin kuvanlaatu ei ollut parhain mahdollinen, mutta ahmin leffan läpi miljoonia kertoja. Sadesäällä, apealla tuulella, kotona yksin ollessa (ja saatoin ehkä näytellä myös joitain kohtauksia, heh). Rakastuin Wesleyyn ja hurmaavaan merirosvoon, ihastelin suloisia jättiläisrottia ja joka kerta jännitin pääparin puolesta. Kun jonkun aikaa sitten katsoin leffan uudestaan ja luin kirjan, tajusin miten nerokkaasti perinteisten seikkailutarinoiden piirteitä oli yhdistetty omalaatuiseen huumoriin ja useisiin muihin genreihin. En tiedä, onko samanlaista elokuvaa maailmassa, mutta ihmisiin varmasti vetoaa juuri tuo yhdistelmä eri tyylejä ja omaperäinen tunnelma.

Olin tietysti innoissani, kun sain tietää Elwesin kirjasta, jossa käsiteltäisiin elokuvan tekoa. Kirja luultavasti kiinnostaa ainoastaan leffan faneja, mutta se on vain luonnollista. Kirjan sävykin on häpeilemättömän nostalginen ja positiivinen, mikä normaalisti haittaisi ainakin itselläni lukemista, mutta toisaalta suhteeni elokuvaankin on sen verran nostalginen, että en jaksanut tässä tapauksessa asiasta välittää. Näyttelijöiden ja muiden leffan teossa mukana olleiden lainaukset oli sijoitettu epäkäytännöllisesti ja omituisiin kohtiin tekstissä, ja Robin Wrightin kehumiseen oli omistettu kokonainen kappale, mutta kyllä positiiviset puolet silti voittavat negatiiviset. En tunne tarvetta ostaa tätä omaan hyllyyn tai lukea tätä uudestaan, mutta oli mukavaa sukeltaa muutaman illan ajaksi taas pitkästä aikaa leffan maailmaan.

Dashiell Hammett - Varjomies (1934)
Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)
Yksityisetsivät Nick ja Nora Charles ovat klassikkoelokuvien voimapari, ja itselleni paras pari ylipäätään. He ovat nokkelia ja hauskoja, ja William Powell ja Myrna Loy tulkitsevät heitä täydellisesti. Screwballkomedioiden ja etsivätarinoiden parhaat puolet on hieno yhdistelmä, ja kun siihen lisätään vielä se, että Nick ja Nora kaatavat kurkkuunsa joka tilanteessa kasan drinkkejä, niin kasassa on omalaatuinen ja hauska keitos. Yhdysvalloissahan kumottiin kieltolaki vuonna 1933, joten tilanteesta otettiin kaikki irti. Vaikka Varjomies on kovaksikeitettyjä dekkareita kirjoittaneen teos, on sen sävy paljon kevyempi. Itse mysteeri ei vain ollut kovinkaan mielenkiintoinen ja komediallinen puoli toimii paremmin elokuvassa. Enemmän kuvailua New Yorkistakin olin odottanut. Olisin luultavasti ilman Nickiä ja Noraa keskeyttänyt koko opuksen, koska aika tasapaksuhan tämä oli huolimatta pääparin hauskasta sanailusta.

William Shakespeare - Hamlet (1602)
Osallistuu haasteisiin:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva), Lukuharjoituksia ja Klassikkojen lumoissa (Renessanssi)
Olin muutama päivä sitten katsomassa Grus Grus Teatterin produktion Hamletista Turun Linnassa (tästä lisää myöhemmin erillisessä postauksessa), josta lopulta pidin enemmän kuin alkuperäisestä. Hamletin kaltaisen legendaarisen teoksen mukana tulee aina se kuiskuttava ääni, että mitä jos se ei olekaan niin hyvä kuin kaikki hehkuttavat. Tässähän on kivasti mielenkiintoisia teemoja hulluudesta, syyllisyydestä ja kostosta, joten kaikki palaset loistavaan tragediaan löytyvät, mutta minua ei vain kiinnostanut tarpeeksi.

H. Rider Haggard - Kuolematon kuningatar (1887)
Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)
Tämän lukeminen oli eräänlainen vuoristorata. Välillä oli pakahduttavan upeita luontokuvauksia, välillä ei kiinnostanut ollenkaan joku matka luolaston läpi, välillä oli kiinnostavaa keskustelua uskonnosta jne. Materiaalia tuntui olevan lähinnä pienoisromaaniin. Ei sinänsä mikään ihme, että Kuolematon kuningatar on innoittanut keskusteluja esim. naiseudesta ja siirtomaa-asenteista. Olihan siinä myös jotain kiehtovan mystistä, että nainen hallitsee jotain kaukaista afrikkalaista heimoa ja välillä muikistelee viettelevästi luolassaan kasvot peitettynä (tämä mystisyys sitten pilattiin täysin Hammer-studion kliinisessä leffaversiossa). Ayesha on sekä haavoittuva että kova-asenteinen, haikailee sekä kuolleen rakastajansa perään että saarnaa siitä, miten pelkkä kauneus korvaa synnit.

Haggard toisaalta tuntuu teroittavan lukijan mieleen sitä, että intohimo on väärin ja tuhoisaa, ja että Ayeshan ajatus siitä, ettei ole olemassa yksiselitteisesti ja mustavalkoisesti vain pelkkää hyvää ja pahaa, vaan joskus hyvätkin aikeet saavat pahaa aikaan, on jotenkin moraalisesti väärin. No entäs sitten se Ayshean hallitsema heimo? Heillä ei ilmeisesti ole minkäänlaista moraalia, joten heitä johtamaan tarvitaan erityisesti valkoinen nainen. Ylipäätään siis aika ristiriitainen romaani.

4. lokakuuta 2016

Tarina vailla loppua - Michael Ende (1979)

Die unendliche geschichte
486 s.
Human passions have mysterious ways, in children as well as grown-ups. Those affected by them can’t explain them, and those who haven’t known them have no understanding of them at all. Some people risk their lives to conquer a mountain peak. No one, not even they themselves, can really explain why. Others ruin themselves trying to win the heart of a certain person who wants nothing to do with them. Still others are destroyed by their devotion to the pleasures of the table. Some are so bent on winning a game of chance that they lose everything they own, and some sacrifice every thing for a dream that can never come true. Some think their only hope of happiness lies in being somewhere else, and spend their whole lives traveling from place to place. And some find no rest until they have become powerful. In short, there are as many different passions as there are people. Bastian Balthazar Bux’s passion was books.

Tämä on taas yksi niitä klassikkolastenkirjoja, jotka puhaltavat lukijan päälle kultaista keijupölyä ja hurmaavat jokaisen taianomaisella tarinalla kaukaisista kuningaskunnista, joissa on kummallisia olentoja ja salaperäisiä paikkoja. Tai sellaisen ainakin kuvittelin tämänkin olevan. En valitettavasti ollut kovin hurmaantunut tai vaikuttunut. Tarina vailla loppua ei ole suinkaan huono, se vain tuntui mitäänsanomattomalta. En ole suuri fantasian fani (tai ainakaan tyypillisen korkean fantasian fani), mutta lastenkirjoissa se yleensä toimii. Elokuvaversion tästä näin joskus muutama vuosi sitten, mutta muistan vain hevoskohtauksen ja söpön lohikäärmeen, joten minulla ei ollut etukäteen mitään nostalgiaongelmia, jotka olisivat estäneet pitämästä kirjasta sellaisenaan.

Meillä on siis tässä tyypillinen tehtävä, jonka suorittamiseen tarvitaan joku erityinen yksilö tai Fantastica tuhoutuu. Sitten on vielä mielenkiintoinen tarina-tarinan-sisällä -rakenne ja kekseliästä maailman rakentelua, mutta toisin kuin esim. Narniassa, en missään vaiheessa ollut kiinnostunut sankareiden matkasta tai siitä, miten kaikki lopulta ratkeaa.

Niin kuin varmaan arvaattekin, toinen sankareista (se, jonka tarina tämä käsittääkseni on) tietysti kasvaa matkan varrella ja tarina paketoidaan siististi, mutta kaikki mikä tätä ennen tapahtuu on ongelma. Ensimmäinen puolisko on vielä ok ja ymmärrettävästi se, josta elokuva tehtiin, mutta toinen osa vasta raskaslukuinen olikin. Se on vain päämäärätön ja matelevan hidas johdanto sankarin elämänmuutokseen. Kahden puoliskon tyylit pitävät ne liian erillään. Ymmärsin kyllä sen, miksi ensimmäinen puolisko tarvitaan, mutta toteutus oli epäonnistunut.

Vaikka kaiken kaikkiaan arvostinkin yritystä käsitellä fantasian ja todellisuuden rajoja, muistutusta siitä miten oikea maailma tarvitsee hyppysellisen taikaa (mutta myös miten liiaksi fantasiaan uppoutumisella on haitallisia vaikutuksia) sekä mielikuvituksen ja tarinankerronnan voiman ylistystä, aloin melko aikaisessa vaiheessa kaivata vanhoja suosikkejani.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

3. lokakuuta 2016

Kirja + elokuva: Huijarit - Jim Thompson (1963)

The Grifters
224 s.
You couldn't be yourself anymore. If a woman ordered a straight double-shot with a beer chaser in a place like this, they'd probably throw her out. Ditto, if she asked for a hamburger with raw onions.
    You just couldn't march to your own music. Nowadays, you couldn't even hear it.. – She could no longer hear it. It was lost, the music which each person had inside himself, and which put him in step with things as they should be.

Halvassa hotellissa asusteleva tunnollinen ja pidetty Roy Dillon työskentelee kaupparatsuna, mutta tehtailee siinä sivussa myös pienimuotoisia huijauksia. Eräänä päivänä yksinkertainen huijaus menee kuitenkin pieleen, ja pian Royn äiti Lilly ilmestyy kuvioihin mutkistamaan tilannetta sekä ajamaan kiilaa Royn ja tämän naisystävän Moiran väliin. 

Enpä tajunnut, miten paljon olinkaan kaivannut Thompsonia. Luin vähän aikaa sitten tältä pari novellia (jotka eivät suurimmaksi osaksi olleet hirveän hyviä), mutta romaanien ahmimisesta on jo jonkun verran aikaa. Thompson kirjoittaa nimittäin erittäin mainiota noiria. Sellaista, joka saa haukkomaan henkeä, mutta joka myös hiukan kutittelee hienolla proosalla.

Huijarit ei ehkä ole kaikkein synkintä tai hulluinta Thompsonia, eikä luultavasti edes hänen parhaimmistoaan muutenkaan (huolimatta hiukan hämmentävän korkeasta kokonaisarvosanasta Goodreadsissa), mutta se on kuitenkin hyvä tarina mielenkiintoisilla henkilöillä höystettynä. Niin no, Carol on outo, koska hänen menneisyydestään paljastuva asia on tarinan kannalta merkityksetön, mutta se on toisaalta tuttu strategia Thompsonilta. Yleensä mukaan heitetään jotain outoa, mutta silti se jotenkin toimii.

Klassisessa noirissa ei välttämättä ole paljon yllätyksiä, ja Huijarit ei ole tässä mielessä poikkeuksellinen. Siinä ei ole suuria ja kuohuttavia juonenkäänteitä, mutta pidän noirgenrestä ylipäätään siksi, että romaanit ovat yksinkertaisesti rakennettuja tunnelmapaloja tietynlaisesta kyynisestä maailmasta (tai ehkä vain olen helposti miellytettävä mitä noiriin tulee, se on täysin mahdollista). Voin aina luottaa siihen, että joku alkaa käyttäytyä hullusti ja neuroottisesti. Sitten kun keitokseen vielä lisätään murha tai kaksi, niin kasassa on loistava viikonloppuvälipala. Thompson päättää itse asiassa mennä pidemmälle ja tekee äidin ja pojan suhteesta hyvin väärän oloisen ja suoraan sanottuna ällöttävän.

Thompson osaa myös päättää romaaninsa hienosti. Loppukohtaukset jäävät hyvällä tavalla roikkumaan ilmassa ja saavat miettimään, mitä seuraavassa kappaleessa tapahtuu, kunnes tajuaa, ettei seuraavaa lukua tule enää tässä elämässä. Ennakointia on suhteellisen paljon, mutta se on toteutettu monitulkintaisesti. Jossain vaiheessa epäilys hiipii niskan taakse, ja siinä kohtaa on myöhäistä kääntyä takaisin. Lasi heiluu pöydän reunalla, ja juuri kun ajattelee sen säästyvän putoamiselta, joku tulee ja iskee sen sirpaleiksi.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

HUIJARIT
IMDB
Ohjaaja: Stephen Frears
Pääosissa: Anjelica Huston, John Cusack, Annette Bening, Noelle Harling

Myra Langtry: I'm Roy's friend.
Lilly Dillon: Yes. I imagine you're lots of people's friend.
Myra Langtry: [taking a good look at Lilly] Oh, of course, now that I see you in the light, you're plenty old enough to be Roy's mother.
Lilly Dillon: Aren't we all?
Roy Dillon: Play nice. Don't fight.

Huijarien leffaversio on päällisin puolin ihan mukiinmenevä neo-noir, mutta henkilöiden epäuskottavuus on suuri puute. Ei millään pahalla Cusackia kohtaan, mutta en vain osaa ajatella tätä ylipäätään minkään noirelokuvan pääosassa, ja Roy Dillonia en kuvitellut ollenkaan poikamaiseksi ja kömpelön oloiseksi. Normaalisti hyvät Huston ja Bening tuntuvat myös olevan väärässä paikassa, eivätkä tavoita Lillyn ja Moiran persoonia kovin hyvin. Osittain tämä voi johtua ohjaajastakin, eli tulkintojen ontuvuutta voi hakea vähän sieltäkin.

Toinen vaivaamaan jäänyt asia oli kirja-adaptaatioita usein tahraava muutosvimma. Huijareissa ei onneksi oltu muutettu mitään kovin suurta juonenkäännettä, mutta pienet eroavaisuudet siellä täällä aiheuttivat sen, ettei elokuva tuntunut ollenkaan Jim Thompsonilta. Varsinkin loppukohtaus jäi vaivaamaan, koska kirjassa sen tehokkuus on samaa luokkaa kuin nenän edestä kiinni paiskattava ovi. Leffassa taas erään henkilön reaktio tapahtuneeseen jätti jotenkin nihkeän olon.

Ehkä suosittelisinkin tätä niille, jotka pitävät rikoselokuvista, mutta eivät ole lukeneet kirjaa. Ensimmäiseksi film noiriksi genreen tutustuville Huijarit ei tosin taida myöskään sopia.

2. lokakuuta 2016

MUISTUTUS: Hämärän jälkeen -lukuhaaste

Lämpötilat ovat kääntyneet laskusuuntaan (vaikka lämpöisistä päivistä onkin ainakin Turussa saanut nauttia erikoisen pitkään tänä vuonna) ja puut ovat muuttaneet väriään, eli syksy on virallisesti täällä. Kirjojen kannalta se tarkoittaa muun muassa sitä, että lukuaikaa on monissa haasteissa enää muutamia viikkoja.

Oma haasteeni, jossa on luettu viime marraskuusta asti kauhukirjallisuutta, päättyy tasan kuukauden päästä. Jos siis tänä pimeänä ja myrskyisenä vuodenaikana tekee mieli lukea jotain pelottavaa, niin ilmoita itsesi mukaan haastepostauksessa, josta voi myös kerrata säännöt. Muistutuksena vielä se, että haasteeseen kelpuutetaan kaikki kauhuun liittyvä, eli tietokirjat ja lastenkirjat käyvät myös oikein hyvin. Itselläni on suunnitelmissa ahmia kummitustarinoita ainakin yhden kokoelman verran, mutta koska lapsuudensuosikit piristävät aina ja jossain vaiheessa kaipaan varmasti jotain kevyttä, niin olen myös miettinyt Pikku vampyyri -sarjan lukemista.

Niinan Yöpöydän kirjat -blogista löytyy muuten toinenkin vuodenaikaan sopiva lukuhaaste, eli lokakuun kestävä Halloween-lukuhaaste. Haastepostauksessa on myös lukuvinkkilista, josta saa varmasti hyviä ideoita.

Jännittävää lokakuuta!

1. lokakuuta 2016

Alta nollan - Bret Easton Ellis (1985)

Less Than Zero
208 s.
On one of Mulholland's most treacherous turns, Rip slowed the car down and parked it on the edge of the road and got out and motioned for me to do so too. I followed him to where he stood. He pointed out the number of wrecked cars at the bottom of the hill. - - - Rip told me that, on some quiet nights, late, you can hear the screeching of tires and then a long silence; a whoosh and then, barely audible, an impact. And sometimes, if one listens very carefully, there are screams in the night that can't last too long. Rip said he doubted that they'll ever get the cars out of there, that they'll probably wait until it gets full of cars and use it as an example and then bury it. And standing there on the hill, overlooking the smog-soaked, baking Valley and feeling the hot winds returning and the dust swirling at my feet and the sun, gigantic, a ball of fire, rising over it, I believed him.

Amerikan psyko (1991) on luonnonvoiman lailla jylläävä romaani, enkä usko että on kovinkaan montaa ihmistä, joiden reaktio siihen on pelkästään välinpitämätön. Tunnistin aikoinaan kirjassa piilevän hienouden, mutta en tainnut olla kuitenkaan ihan valmis sen ylivoimaiseen vaikutukseen. En ollut ikinä lukenut mitään sen kaltaista, joten työnsin sen vain aivojeni perukoille ja annoin muhia.

Nyt Ellis on taas alkanut vetää allekirjoittanutta takaisin maailmaansa, ja ajattelin hänen debyyttiromaaninsa olevan sekä pehmeä(mpi) lasku että mielenkiintoinen vilkaisu kirjailijan ensimmäisiiin askelin kirjoittamisen parissa. Ensin matka ei tuntunut sujuvan. Ihmettelin vain useaan kertaan, miksi olinkaan hepun tekstistä pitänyt. Sitten... Jokin vain klikkasi. Totuin karsittuun tyyliin ja jossain vaiheessa tajusin, että minuthan oli vietelty oikein kunnolla.

Kokaiinia, kaikkialla läsnä olevia blondeja, turkoosina kimmeltäviä uima-altaita, yötaivaan alla kahisevia palmujen siluetteja. Yhtäkkiset väkivaltaväläykset Amerikan psykon tapaan tarjoiltuna repivät vertavuotavia haavoja näennäisen tyyneen ulkokuoreen. Jokin on pielessä, mutta et oikein osaa sanoa mikä. Los Angeles on kuin jokin kiirastulimainen painajaisuni, jossa kuvat haluavat kuristaa sinut unissasi jättäen yökkäilemään ja pyörimään kylmässä hiessä.

Sitten tämä kaikki sulaa loppukohtaukseksi, joka on huikea kaikessa vähäeleisyydessään.

Päätökseni lukea tämä englanniksi osoittautui muuten hyväksi. Pitääkin muistaa tämä seuraavalla kerralla, koska Ellis kirjoittaa tylsyydestä ja tyhjyydestä tavalla, joka jättää hämmentyneeksi ja lumoutuneeksi. Hän ei paljoa selittele, henkilöt eivät tiedä mitä tekevät maan päällä ja hienovarainen musta huumori pompahtelee esiin yllättävistäkin paikoista.

Muutama vuosi sitten näkemäni elokuva taas on vähemmän onnistunut tekele 1900-luvun kadonneesta sukupolvesta. Myönnän kyllä, että on varmasti vaikeaa tavoittaa romaanin tunnelma, mutta kun painopiste siirretään johonkin ihan muualle ja karsitaan pois kaikki se, mikä tekee romaanista hienon, niin siitä tulee lopputulokseksi jotain muuta. Toinen tarina, toinen painajainen ja vähemmän kiinnostava kokonaisuus.

Ei leffa nyt täysin toivotonkaan ole, koska värimaailma on upea, 80-luvun estetiikka saa melkein kaiken näyttämään paremmalta, James Spader on oudon kiehtova kaikessa mitä tekeekin jne. On kuitenkin vain yksi asia, joka tekee ehkä yksinään koko elokuvasta katsomisen arvoisen: Robert Downey Jr:n upea roolisuoritus. Hän ei ehkä ole romaanin Julian, mutta hän on se Julian, joka kaikkien tulisi nähdä, vaikka sitten pelkästään tenniskenttäkohtauksen takia.



__________

Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva) ja Läpi historian (Postmodernismi)