10. marraskuuta 2016

Kuka pelkää Virginia Woolfia? - Edward Albee (1962) + Lukuharjoituksia-haastekoonti

Who's Afraid of
Virginia Woolf?,
242 s.
MARTHA: I can't even see you... I haven't been able to see you for years...
GEORGE: ... if you pass out, or throw up, or something...
MARTHA: ... I mean, you're a blank,a cipher...
GEORGE: ... and try to keep your clothes on, too. There aren't many more sickening sights than you with a couple of drinks in you and your skirt up over your head, you know...

Pahaa sutta ken pelkäisi -kappaletta lauletaan Disneyn Kolme pientä porsasta (1933) -lyhytelokuvassa, jossa kaksi porsasta ovat varmoja, että ovat turvassa sudelta heinä- ja oksataloissaan.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? alkaa siitä, kun George ja Martha palaavat juhlista kotiin nuoremman pariskunnan, Nickin ja Honeyn, kanssa ja päätyvät kumoamaan yön aikana drinkin jos toisenkin, ehkä kymmenenkin. Nick ja Honey jäävät jumiin tornadon keskelle, joka vaikuttaa lähinnä surrealistiselta naurutalon peilihuoneelta. Vieraat raahataan Georgen ja Marthan helvetinkuilua muistuttavan avioliiton keskelle, jossa tökitään heikkoihin kohtiin, riehutaan ja huudetaan sekä käyttäydytään kuin 5-vuotiaat tai demonin riivaamat.

Ilta on viskotun mudan peittämä katastrofi, jota ei voi olla tuijottamatta. Albeen pikimustan huumorin täyttämä näytelmä jyrää 1950-luvun jäykkien sosiaalisten normien ja amerikkalaisen ydinperheunelman yli ja leikittelee sen henkilöillä ravistellen niitä ytimiin saakka ja sylkien ne sitten ulos. Kauan ennen lopun paljastusta tunnelmasta tulee koko ajan painostavampi, ja pahaenteiset sinne tänne ripotellut vihjeet vahvistavat, että George ja Martha eivät ole vain keski-ikäinen pariskunta, joka tappelee tappelun vuoksi.

He muuttuvat raivonpuuskineen puhuriksi, joka puhaltaa heinistä ja oksista rakennetun talon nurin. Kun George napauttaa raunioita vielä hieman, loputkin rakenteet vajoavat maan tasalle ja Marthan täytyy kohdata se todellisuus, joka seuraa tämän sääntörikkomusta pariskunnan yhteisessä pelissä. Molempien pitää opetella selviytymään taivasalla. Vimmainen räyhääminen on muuttunut tyhjyydeksi ja syyllisyys sekä pettymys uupumukseksi. Tulevaisuus on epävarma, mutta on täysin mahdollista, että George ja Martha eivät pysty enää asumaan tiilitalossa, koska se vain muistuttaisi heitä kurjuudesta ja vihasta. Martha ei ainakaan ole valmis elämään ilman illuusioita, ja parin heikkoudet voivat hyvinkin johtaa heidät syleilemään taas sutta.

Lopuksi pitää vielä mainita vuoden 1966 elokuva. Näin sen muutama vuosi sitten ja... No, voiko olla enää täydellisempää Georgea ja Marthaa kuin Richard Burton ja Elizabeth Taylor? Taylor kynsii itsensä elokuvan poikki ja Burton kihisee pettymystä, ja yhdessä parivaljakko muodostaa yhden suuren ilotulitteen, joka voi hetkenä minä hyvänsä räjähtää katsojan kasvoille, mutta silti siitä ei voi kääntyä pois.


LUKUHARJOITUKSIA
Kujerruksia-blogin Linnean järjestämään näytelmähaasteeseen oli suunnitelmissa lukea ne, jotka ovat roikkuneet lukulistalla tai ovat muuten vain olleet mielessä jo ihan liian pitkään. Näytelmien lukeminen on antoisaa, mutta näköjään niihin ei tule tartuttua niin helposti kuin romaaneihin, joten vuoden aikana saldoksi tuli vain 7 kpl (pääsin silti taidemesenaatiksi). O'Neillin, Aiskhyloksen ja Albeen ravistelevat teokset olivat täyden viiden tähden arvoisia, ja haasteen myötä aloin ymmärtää ehkä paremmin, minkälaiset näytelmät kiinnostavat ja mihin suuntaan kannattaa seuraavaksi lähteä etsimään luettavaa. Teatterin lavalla olen nähnyt näistä vain Hiirenloukun, ja nimenomaan livenä se oli mielenkiintoisempi.

Pitkän päivän matka yöhön (1956) - Eugene O'Neill
Hiirenloukku (1952) - Agatha Christie
Neiti Julie (1888) - August Strindberg
Hamlet (1602) - William Shakespeare
Oresteia (458 eaa) - Aiskhylos
The Elephant Man (1977) - Bernard Pomerance 
Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1962) - Edward Albee

8. marraskuuta 2016

The Elephant Man - Bernard Pomerance (1977)

102 s.
TREVES: Have we nothing to say, John?
MERRICK: If all that'd stared at me'd been sacked - there'd be whole towns out of work.
TREVES: I meant, "Thank you, sir."
MERRICK: "Thank you, sir."
TREVES: We always do say please and thank you, don't we?
MERRICK: Yes, sir. Thank you.
TREVES: If we want to properly be like others.

Onnistuin jotenkin jättämään Lontoon teatteritarjonnan tarkistamatta ennen viime vuoden matkaa, ja eräällä bussikierroksella sitten mahanpohjasta kouraisi aika ikävästi, kun näin The Elephant Man -näytelmän mainoksen. Tunne paheni entisestään, kun kierroksen jälkeen tarkistin lippukioskin seinästä aikataulut ja huomasin, että näytelmän viimeinen esitys oli ollut juuri edellisenä päivänä. Yksi mielenkiintoisimmista elämäntarinoista, vieläpä sellainen josta olen ollut suorastaan pakkomielteinen muutaman viime vuoden ajan, ja juuri muutamaa kuukautta aiemmin olin harmitellut, etten pysty matkustamaan New Yorkiin katsomaan näytelmää Broadwaylla, jossa se oli saanut loistavat arvostelut. Yritin tässä sitten lohduttaa itseäni lukemalla näytelmän, ja se onneksi löytyi helposti archive.org -arkiston lainauspuolelta (tuolla voi siis luoda profiilin ja teoksia saa lainaan kahdeksi viikoksi; muistaakseni openlibrary.org -osoitteessa on myös archive-sivuston kirjoja).

"[T]he most disgusting specimen of humanity". "[A] perverted object". Näillä sanoilla tohtori Frederick Treves kuvailee The Elephant Man and Other Reminiscences (1923) -muistelmissaan Joseph Merrickiä (usein virheellisesti John), yhtä viktoriaanisen aikakauden kuuluisinta hahmoa. Merrick alkoi oireilla nuorella iällä, ja myöhemmin epämuodostumat levisivät niin paljon, että tämän piti nukkua istuma-asennossa, jotta pään paino ei katkaisisi niskaa. Epämuodostumat estivät myös tavallisen työssä käymisen (tupakoiden kääriminen hankaloitui ja kaupustelu ei onnistunut, koska asiakkaat kauhistuivat Merrickin ulkonäköä), ja muutaman köyhäintalovuoden jälkeen Merrick päätti yrittää onneaan kiertävän sirkuksen parissa. Kun Merrick päätyi Lontooseen erääseen Whitechapelin pikkukauppaan töllisteltäväksi, hän tapasi ensimmäistä kertaa Frederick Trevesin. Epäonnistuneen Brysselin matkan jälkeen Merrick palasi Lontooseen, uudisti tuttavuutensa Trevesin kanssa ja lopulta Merrickin annettiin jäädä asumaan kuolemaansa asti London Hospitaliin.

Fiktion kirjoittaminen oikeista henkilöistä on monin tavoin ongelmallista. Kuten David Lynchin Elefanttimiehessä (1980) (jonka tuotantoyhtiö haastettiin oikeuteen, koska juoni oli liian samanlainen näytelmään verrattuna), Pomerancen The Elephant Manissa Merrick on holhoavan Trevesin uhri. Hän on myös seurapiirin huomion keskipisteessä, ja vaikka silmäätekevät kanniskelevat tälle lahjoja, kukaan heistä ei näytä olevan aidosti kiinnostunut Merrickistä ihmisenä. He näkevät Merrickissä jotain itsestään, jolloin tästä tulee tyhjä taulu, joka heijastaa kaikkien pelkoja ja haluja.

Tämä nimenomaan on vaivaannuttavaa, koska Merrickin liiallinen uhriuttaminen tekee tästä pelkän säälin kohteen. Strategia voi tehdä Merrickin elämäntarinaan liittyvien teemojen tarkastelusta helpompaa, mutta se on kuitenkin kyseenalainen toimintatapa, koska fiktiosta saatu mielikuva voi jäädä elämään. Pomerancen kerronnassa Merrickiä pahoinpidellään Brysselissä, vaikka huolimatta tämän vastahakoisuudesta kertoa sirkusajoistaan, ei ole mitään syytä olettaa, että sattui väkivaltaisia yhteenottoja.

Uusimpien tutkimusten mukaan Treves liioitteli tai keksi asioita muistelmissaan (tämä ei esimerkiksi ymmärtänyt, että epämuodostumien esittely oli alun perin Merrickin oma idea), mutta jollei muunlaista tietoa tule esiin, haluaisin että Merrick muistetaan herkkänä teatteria rakastavana nuorena miehenä, joka vietti aikaa lukemalla kirjoja ja rakentamalla pienoismalleja. Hänellä oli epäilemättä vaikeuksia elämässään, mutta hän myös yritti parhaansa selviytyäkseen.

Jos yrittää unohtaa eroavaisuudet ja valitettavat Merrickin luonteesta tehdyt tulkinnat, Pomerancen näytelmä on kuitenkin pohjimmiltaan hienoa vaihtoehtoteatteria. Se pystyy vain 21:llä lyhyellä kohtauksella tarjoamaan toisenlaisen näkemyksen Merrickin tarinaan. Hänestä huolehdittiin hyvin ennen kuolemaansa 27 vuoden iässä, mutta Pomerance haastaa ajattelemaan näytteillä olemisen ajatusta. Kuinka moni lahjoittajista ja seurapiiri-ihmisistä todella välitti Merrickistä ihmisenä, eikä vain pitänyt tätä säälittävänä hyväntekeväisyyskohteena ja illallispöydän keskustelunaiheena? Oliko Treves aito ystävä, vai pitikö tämä Merrickiä vain mielenkiintoisena lääketieteellisenä erikoisuutena ja yritti muuttaa tätä normaalimmaksi?

__________

Osallistuu haasteeseen:  Lukuharjoituksia

4. marraskuuta 2016

Oresteia - Aiskhylos (458 eaa)

Ὀρέστεια
232 s.
Vaan jumalatar Oikeamielisyys
    valaisee nokisen pirtin,
    siunaa oikeudenmukaisen.
Pois linnoista, joissa tihkuu kulta
    ja kädet ovat likaiset,
hän kääntää silmänsä ja tulee
sydämeltään hyvän luo,
    ja rikkauden valtaa halveksii,
    väärän ylistyksen valtaa.

Oresteia on yksi kuuluisimmista antiikin Kreikan näytelmistä, ja ainoa tähän päivään kokonaisena säilynyt trilogia. Trilogian alkaessa Troija on sodan jäljiltä maan tasalla ja Agamemnon, Mykenen kuningas, palaa voittoisana kotiin. Oresteia on vain pieni osa kirotun Atreuksen suvun historiasta. Näytelmätrilogia alkaa Agamemnonin murhasta ja loppuosa käsittelee teon seurauksia, mutta aikaisemmat kreikkalaisen mytologian tapahtumat vaikuttavat taustalla. Atreuksen suvun kirous alkaa siitä, kun Tantalus tappaa poikansa ja yrittää syöttää tämän jumalille (jotka ajatuksissaan olevaa Demeteriä lukuun ottamatta onneksi tietävät mitä lautasilla on ja kieltäytyvät ateriasta). Tämän jälkeen sukulinja tahraantuu aviorikoksiin, petoksiin, murhiin, kannibalismiin, rehvasteluun, ylimielisyyteen jne.

Mytologian tapahtumista riittää monenlaisia versioita, ja joissain niistä Aigisthos on Agamemnonin tappaja. Oresteiassa Klytaimnestran ajaa aviomiehensä murhaan sokea tarve kostaa tyttärensä Ifigeneian kuolema. Koska mahtaileva Agamemnon suututti ennen Troijan sodan alkua Artemis-jumalattaren, tämä yritti estää kreikkalaisia pääsemästä Troijaan, ja ainoa keino saada tuulta purjeisiin oli uhrata Ifigeneia (joka jostain syystä lähti mielellään tapettavaksi). Tarinan tuhoisuutta lisää se, että Klytaimnestra ei tiedä Artemiin vaihtaneen Ifigeneian paikalle peuran, ja Ifigeneia elää nyt salaisessa paikassa Artemiin papittarena.

Vaikka Ifigeneian kuolemaa pidettiin välttämättömänä tekona Artemiin lepyttämiseksi, ei ole mikään ihme, että Klytaimnestran äidinrakkaus vaihtuu kylmään vihaan, kun tämä ajattelee joutuneensa hirvittävän petoksen uhriksi. Tämän kuvataan olevan terässydäminen, kykenevä ajattelemaan kuin mies ja nainen, joka kietoo uhrinsa viekkaasti ansaansa. Kun Klytaimnestraa syytetään naismaisesta hysteerisyydestä, tämä kieltää sen tyynesti ja on iloinen karkottaessaan murhan, hulluuden ja kaunan kodistaan.

Klytaimnestran vääristynyt ja epälooginen oikeudentaju on tietenkin väärin, mutta Aiskhylos ei esitä tätä yksiselitteisen mustavalkoisessa valossa. Agamemnonin ollessa sodassa Klytaimnestra ryhtyi suhteeseen valtaistuinta tavoittelevan Aigisthoksen kanssa, mutta missään vaiheessa ei ole selvää, oliko Klytaimnestra itsenäinen toimija suhteen aloittamisessa vai oliko tämä taas häikäilettömän miehen tallattavana.

Klytaimnestra näyttäytyy toisaalta enimmäkseen femme fatalen prototyyppinä. Tätä ei pohjimmiltaan vihata murhan takia, vaan koska tämä uskaltaa nujertaa vaikutusvaltaisen miehen, jota vihollisetkin kunnioittavat, ja joka on perheen pää. Agamemnonin koti on hallitsijan linna, mutta kavala ja julkea Klytaimnestra tahraa sen verellä, sylkee suustaan vihaa ja käyttää seksuaalisuuttaan saadakseen mitä haluaa. Hän hylkää tietoisesti asemansa kuuliaisena vaimona ja äitinä sekä kodinhengettärenä.

Jos Klytaimnestra olisi hakenut oikeutta tyttärelleen, olisiko hän onnistunut siinä? Surun täyttämässä mielessä murha oli todennäköisesti ainoa keino ratkaista tilanne ja kostaa Ifigeneian kuolema. Kauna kasvoi kasvamistaan, kun Klytaimnestra oli pakotettu odottamaan kärsivällisesti tulisijan luona miestään sodasta. Miestä, joka kaiken lisäksi toi mukanaan jalkavaimokseen haluamansa Kassandran (selvänäkijä, joka on kirottu näkemään enteitä niin, että kukaan ei usko niihin).

Klytaimnestran sisar, Troijan Helena, kuvataan lähes yhtä häikäilemättömänä naisena, joka ei tappanut ketään omakätisesti, mutta jonka Aiskhylos kertoo aiheuttaneen Troijan sodan. Sen sijaan että Helena olisi ollut jumalattarien pelinappula ja Pariksen raiskauksen/kidnappauksen uhri, häneen viitataan huorana. Paris (joka  vei mielellään Helenan Troijaan, vaikka tiesi varmasti seuraukset) oli ilmeisesti vain märkä rätti ilman omaa tahtoa ja antoi Helenan lumota itsensä.

Myöhemmin trilogiassa Agamemnonin ja Klytaimnestran poika Orestes palaa maanpaosta, ja näytelmien sävy muuttuu. Vaikka pidänkin enemmän alkupuolen kuumeisesta hulluudesta ja uhkaavasta tunnelmasta, jumalien saapuminen näyttämölle pitää loppupuolen mielenkiintoisena. Väittely siitä, ansaitseeko isänsä kuoleman kostanut Orestes rangaistuksen päättyy äänestykseen. Tämä havainnollistaa hyvin sitä, miten jumalat olivat iso osa ihmisten kohtalon päättämisessä ja rauhan häiritsijöiden rankaisussa, mutta myös miten jumalatkaan eivät ole täydellisiä, vaan joutuvat joskus kiistoihin keskenään.

Orestes päätyy pelottavien Raivotarten jahtaamaksi (näiden ensimmäinen kohtaus olisi mielenkiintoista nähdä näyttämöllä), vaikka Oresteen sisar Elektra sekä Apollon-jumala olivat alun perin kannustamassa kostoon. Raivotarten ja Apollonin kiista on yksi loppupuolen kohokohdista. Kreikkalaisten tragedioiden tapaan Oresteia päättyy toiveikkaasti. Perustetaan uusi lakijärjestelmä, joka on siirtynyt verikoston perinteestä oikeudenmukaisempaan käytäntöön. Jäljelle jää kaiku aina ajankohtaisesta ajatuksesta: hyvät ajatukset johtavat kaltaisiinsa tekoihin, mutta viha ja ylimielisyys sikiävät kurjuutta ja verilöylyjä.

Huom: Koska Oresteia on täynnä metaforia ja viittauksia kreikkalaisen mytologian tapahtumiin, lukeminen helpottuu huomattavasti, jos panostaa hyvään painokseen alaviitteineen ja johdantoineen. Vanhempaan suomennokseen en ole tutustunut, mutta uudempi ainakin on loistava. Runollisuus on säilytetty, mutta teksti on silti selkeydessään helppolukuinen, ja hyvät selitykset sekä mielenkiintoinen teksti Oresteian esityshistoriasta kruunasivat kaiken.

Huom 2: Tätä lukiessa tuli mieleen Pierre-Narcisse Guérinin Murder of Agamemnon, joka on ollut lempimaalaukseni aina siitä asti, kun näin sen Louvressa vuonna 2007. Voimakkaat värit ja Klytaimnestran pistävä raivoa täynnä oleva katse eivät tosin valitettavasti pääse pelkässä kuvassa oikeuksiinsa.

__________

Suomentaja:  Kirsti Simonsuuri
Osallistuu haasteisiin:  Lukuharjoituksia ja Läpi historian (Antiikki)

2. marraskuuta 2016

Teatteriloki: Kissa kuumalla katolla, Turun kaupunginteatteri

Esitys nähty lehdistölipulla

Ohjaus: Sini Pesonen
Suomennos: Juha Siltanen
Rooleissa: Pyry Nikkilä, Niina Koponen, Taneli Mäkelä, Eila Halonen, Stefan Karlsson, Ulla Koivuranta, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Amelie Chaabouni/Lilli Toivanen, Kasper Kouvonen/Melvin Tavakoli, Sarita Timsina, Vincent Niemi, Maria Salonen/Helmi Laurinen

Esitykset: 28.10. - 29.12.2016

Tennessee Williamsin (1911-1983) tunnetuin näytelmä kertoo yhden illan tapahtumista mississippiläisellä puuvillaplantaasilla. Big Daddy Pollittin (luonteva Taneli Mäkelä) pojat perheineen ovat saapuneet juhlistamaan hänen syntymäpäiväänsä ja syöpätutkimuksesta saatuja puhtaita papereita, mutta huomio kiinnittyy pian muualle, kun perheen keskinäiset suhteet alkavat rakoilla.

Syvän etelän kuuman ja kostean illan tunnelma on toteutettu upeasti. Jani Uljaksen lavastus on yhtä aikaa sekä prameilevaa että plantaasielämän rappeutumista enteilevä. Painostavaa ilmapiiriä korostaa humisevan kattotuulettimen varjo, joka vaanii kauniin 1950-luvun sisustuksen yllä kuin hyökkäykseen valmistautuva hyönteinen.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Brickin ja Margaretin avioliiton hiillos on sammunut välinpitämättömyyden vuoksi olemattomiin, ja taustalla häilyy huoneessa kummitteleva menneisyyden möykky, jota ei saa mainita sanallakaan ääneen. Karismaattisen Pyry Nikkilän varmuus Brickinä, entisenä urheilusankarina, korostaa ensimmäisellä puoliajalla Niina Koposen omaan makuuni hieman liian hysteerisen ja hössöttävän Margaretin levottomuutta. Molemminpuolinen tyytymättömyys on johtanut Brickin juomiseen, ja asioita taitavasti väistelemään oppinut Margaret väijyy jatkuvasti hetkeä, jolloin tilanne on muuttumaisillaan ja tunteista voi puhua rehellisesti.

Varakkaan Pollittin perhettä jäytäviä kipeitä asioita raastetaan illan aikana esiin niin, että yleisössäkin tuntuu olo kiusaantuneelta ja vereslihaiselta. Maen, näennäisen täydellisen perheenäidin, piikittely Brickin ja Margaretin lapsettomuudesta saa veren kiehumaan. Mistään ei puhuta suoraan, vaan hienovaraisia iskuja satelee, seinän takana salakuunnellaan toisten keskusteluja ja yksityisyys ei tunnu olevan hyve. Perintötaistelu ajaa entisestään syyttelyyn ja katkeruuteen.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Kissa kuumalla katolla on yksi lempinäytelmistäni. Turkulaisen produktion nähtyäni olen helpottunut, sillä siinä on tavoitettu kaikki oleellinen Williamsin näytelmien tunnelmasta, mutta pienet modernit vivahteet pitävät siitä pölyisyyden poissa ja kohottavat sen ajattomaksi ja tyylikkääksi teokseksi (vaikka suomennos kalskahtaakin paikoin omaan korvaani hiukan luonnottomalta 50-luvun ympäristössä). Vuoden 1958 elokuvasta, jota tähdittävät upeat Elizabeth Taylor ja Paul Newman, kadotettiin punainen lanka, kun siitä poistettiin Haysin sensuuriohjeiston mukaisesti eräs oleellinen teema.

Kun illan alussa valot sammutetaan ja Mika Hiltusen suunnitteleman videoprojisoinnin taustalla kuuluu Lana Del Reyn surumielinen Old Money, tietää kaiken olevan niin kuin pitääkin ja pääsee oikeaan mielentilaan. Lopun kumiseva ja aavemainen musiikki puolestaan jää kaikumaan pitkäksi aikaa mieleen, kun näytelmän henkilöt on jätetty kamppailemaan pimeyteen sisäisten taistelujensa ja tuhkaksi palaneiden amerikkalaisten unelmiensa kanssa.