Katriina - Sally Salminen (1936)

Kirjoitus on osa Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia,

jossa esitellään yksi suomalainen teos jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta.
Toisen bloggaukseni voi lukea täältä.

Ikkunat olivat hyvin pienet, nekin olivat kutistuneet. Mutta kuinka monta ihanaa auringonnousua hän olikaan nähnyt niistä! Kuinka monena iltana hän olikaan työstä uupuneena tullut kalliota ylös ja nähnyt iltaruskon hehkuvan pienissä ruuduissa, aivan kuin koko talo olisi ollut täynnä taivaista hohdetta! - - - Kuinka usein hän olikaan näistä ikkunoista lausunut matkalaisensa tervetulleiksi! Ja kuinka usein hän olikaan hyvästellyt heitä!

Tyttö tapaa pojan, poika maalaa houkuttelevan kuvan ahvenanmaalaisesta saaristoidyllistä suurine valkoisine taloineen ja omenapuineen. Tyttö palaa tömähtäen maanpinnalle, kun pariskunnan tulevaksi kodiksi Västerbyn kylässä osoittautuukin ankean harmaa pieni torppa ankean harmaalla kalliolla, jolla ei kasva muut kuin nokkoset. Pohjanmaalaisen Katriinan aviomies Johan osoittautuu lapselliseksi ja saamattomaksi kerskailijaksi, jolle koko kylä nauraa, ja jota edes omat lapset eivät myöhemmin pidä hyvänä miehen mallina. Romaanin keskiössä ei siis ole mustavalkoinen rakkaustarina, vaan nuori Katriina saa heti aluksi tuntea selkänahassaan hyväuskoisuutensa ja haihattelunsa hinnan.

Avioparin yhteisen elämän aloittava pettymys sähköistää koko romaanin. Katriina ei lähde maitojunalla takaisin vanhempiensa luokse, vaan jää rakentamaan elämäänsä Västerbyhyn. Katriinan osakseen saama halveksunta, koska kelpuutti Johanin miehekseen, köyhyys sekä kova työ muiden tiluksilla pientä ja huonolaatuista ruokapalkkaa vastaan tuntuu musertavalta, mutta pohjanmaalainen tyttö ei anna periksi.

Romaania kannattelevat tarkkanäköiset ihmissuhde- ja luonnekuvaukset, ja Katriinan jämäkkyys, suoraselkäisyys sekä tinkimättömyys tekevät tästä yhden suomalaisen kirjallisuuden vahvimmista naispäähenkilöistä. Läpi talven jäätävien tuiskujen ja kesän raskaiden peltotöiden Katriina iskee vähitellen juurensa yhä syvemmälle Ahvenanmaan maaperään ja tulee lastensa kautta osaksi saaren merenkulkuperinnettä.

Johankin tietää vaimonsa olevan häntä vahvempi henkisesti ja fyysisesti, ja miehen luonne alkaa avautua Katriinalle yhä selvemmin. Miehessä ei ole tippaakaan pahantahtoisuutta, vaan tämän ymmärtämättömyys ja huikentelevaisuus herättävät lapsenomaisuudessaan sääliä. Avioparin yhteinen taival alkaa kivikkoisesti, mutta vähitellen he alkavat tukeutua toisiinsa: "Oli kuin heidät olisi elämän kuumassa pajassa vielä kerran taottu entistä lujemmin yhteen, aivan kuten kaksi erilaista metallia sulatetaan yhdeksi". Katriinan ja Johanin luja side ja keskinäinen kunnioitus voittavat sinisilmäisen ihastuksen.

Eräänlaista sitkeyttä osoitti myös itse kirjailija, sillä vaiherikkaan elämänsä aikana Salmela asui muun muassa New Yorkissa, jossa hän ahkeroi päivät kotiapulaisena ja pyhitti illat sekä vapaapäivät Katriinan kirjoittamiselle. Romaani voitti ruotsalaisen kirjoituskilpailun ja käännettiin useille kielille saavuttaen heti kansainvälistä menestystä, mutta kotimaassaan se on vajonnut unohduksiin.

Ehkä Ahvenanmaa-romaaneista Myrskyluodon Maija on ollut helpompi sulattaa tai on koettu hieman kevyempänä kuin sosialistisen Salmelan teos, joka on toisinaan hyvinkin kriittinen kylän vaikutusvaltaisia ja köyhien työtaakkaa kohtaan, eikä katso suopeasti oletusta, että naisten tehtävä on synnyttää liukuhihnalla renkejä ja kaikkien on oltava kiitollisia saamistaan vähistä muruista. Oli syy mikä tahansa, Salmelan lämmin mutta samaan aikaan myös realistinen kuvaus Ahvenanmaasta ja sen ihmisistä on ehdottomasti klassikkoainesta.

Katriinan sivujen väliin mahtuu koko elämä. Pieni kallioisella maalla seisova mökki jää mieleen suurempana kuin se oikeasti on. Kun sulkee silmät, voi nähdä Katriinan hoitamassa rakkaita omenapuitaan, jotka neuvokas nainen onnistui istuttamaan karulle maaperälle kuljetettuun maa-ainekseen, Johanin istumassa keinutuolissa syömässä makeisia ja kaikki lapset leikkimässä yhdessä. Laivat valkeine purjeineen lipuvat saaren ohi ja lempeä aurinko tuntuu ikuiselta.

__________

Katrina, 424 s.
Suomentaja: Aukusti Simojoki

Salainen puutarha - Frances Hodgson Burnett (1911) + Ajattomia satuja ja tarinoita -haastekoonti

The Secret Garden
306 s.

The Secret Garden was what Mary called it when she was thinking of it. She liked the name, and she liked still more the feeling that when its beautiful old walls shut her in no one knew where she was. It seemed almost like being shut out of the world in some fairy place. The few books she had read and liked had been fairy-story books, and she had read of secret gardens in some of the stories. Sometimes people went to sleep in them for a hundred years, which she had thought must be rather stupid. She had no intention of going to sleep, and, in fact, she was becoming wider awake every day which passed at Misselthwaite.

Salainen puutarha on yksi lastenkirjallisuuden tunnetuimmista ja rakastetuimmista klassikoista, enkä pane yhtään vastaan. Ymmärrän hyvin, miksi Maryn kasvutarina ihastuttaa. Maryn elämän alkutaipale Intiassa ei ole kaikkein auvoisin. Tytön vanhemmat eivät huomioi lastaan, joten palvelijoiden vastuulle jää tämän kasvatus, mutta se jää retuperälle, joten Marysta tulee itsekäs ja suoraan sanottuna ärsyttävä.

On kuitenkin hyvä ymmärtää, että jos ei koskaan opeteta, ettei aina saa mitä haluaa, niin asennevammahan siitä tulee. Toisten tunteiden huomioon ottaminen jää vieraaksi, eikä oma onnellinen asema merkitse mitään, vaan toisia on ikään kuin lupa kohdella kuin roskaa. Ei ole lapsen vika, jos vanhemmat eivät osaa tai tajua. Pettymysten käsittely pitää opetella jo alusta lähtien, eikä tämän ymmärtämiseen tarvita omia lapsia.

Mary saa kuitenkin mahdollisuuden muuttua, kun hän jää koleran takia orvoksi ja saa lopulta kodin yorkshirelaisesta Misselthwaiten kartanosta. Ystävällinen Martha-piika ei anna happamen tytön lannistaa, ja kun Mary saa kuulla salaisesta puutarhasta, joka on monia vuosia sitten lukittu ja avain haudattu, Mary alkaa kuumeisesti etsiä paikkaa. Pikkuhiljaa raikas ilma ja kartanon mielenkiintoiset ihmiset alkavat muuttaa tytön luonnetta, ja salaperäinen öinen itku tuo Maryn päiviin jotain, mikä muuttaa täysin siinä mukana olevien elämän.

Vaikka en itse puutarhaihminen olekaan (ja siten puutarhakuvaukset tai kukkienkasvatuspuheet eivät kiinnostaneet), arvostan luontoa äärettömän paljon. Salainen puutarha on kirja, joka ei saarnaa, mutta on selvää mitä mieltä Burnett on maalaisilmasta. Tosin positiivisen ajattelun voima ei taida ihan niin tehokas olla, mitä tässä annetaan ymmärtää. Hieman jäi häiritsemään taikaosuus ja lääketieteen vähättely, sekä samoin Intian jatkuva kritisointi. Englannin maalaisilma on eittämättä raikas, mutta ei se nyt todellakaan maailman ainoa vaihtoehto ole.

Salainen puutarha on kuitenkin miellyttävälukuinen, hyväntuulinen, lämminsydäminen, vilpitön, ehkä hyvällä tavalla vähän siirappinenkin ja tosiaan onneksi saarnoista vapaa. Hienoja kuvituksiakin löytyy vaikka millä mitalla, mutta valitettavasti lukemassani painoksessa Robert Ingpen saa terveetkin ihmiset näyttämään hapsutukkaisilta ja haudasta nousseilta.

Ehkä tärkein opetus, jos sellaisen haluaa tästä etsiä, on rakkauden tärkeys. Rakkaus puolisoon on tietysti ihan kiva juttu, mutta sitä ennen rakkaus kohdistuu muihin ihmisiin tai asioihin, ja se on kaiken alku. Aina ei voi ajatella positiivisesti, eikä positiivinen ajattelu ratkaise kaikkea, mutta peruskunnioitus ja rakkaus elämää kohtaan tekevät kaikkien elosta tällä pallolla vähän helpompaa, koska ne saavat huolehtimaan ympärillä olevista asioista. Kannattaa myös muistaa, että kun kunnioittaa ja rakastaa terveellä tavalla myös itseään, on helpompaa siirtää tunne myös muihin ja ymmärtää muita kanssaihmisiä.

__________

Tähän päättyy Kirjojen pyörteissä -blogin Ajattomia satuja ja tarinoita -haaste. Vähän jäi harmittamaan, etten ehtinytkään lukea enempää, mutta toisaalta tapanani on ollut ennen haastettakin lukea aina silloin tällöin lastenkirjallisuutta, enkä aio koskaan luopua tavasta. Blogini ikuisuushaasteessakin on vielä tyhjiä kohtia, joten toivottavasti pääsen pian täydentämään niitä. Joitain lastenkirjoja nostan esille myös Uudelleen luettua -haasteen merkeissä, koska haaveilen esim. H. C. Andersenin satujen uusintaluvusta. Tällä kertaa kuitenkin tämän haasteen osalta saldoni jäi kolmeen. Kaikista pidin, vaikka mikään niistä ei ihan saavuttanutkaan sydäntäni.

Karhu nimeltä Paddington (Paddington #1) (1958) - Michael Bond
Salainen puutarha (1911) - Frances Hodgson Burnett
Kaukametsän pakolaiset (Kaukametsä #1) (1979) - Colin Dann

Feministisen lukuhaasteen koonti

Juuri sopivasti Minna Canthin ja tasa-arvon päivän viimeisinä tunteina kirjoittelin Sivutiellä-blogista lähteneeseen feministiseen lukuhaasteeseen lukemistani kirjoista. Tietokirjoihin en ehtinyt syventyä, mutta ehkä myöhemmin. Tasa-arvoasioihin liittyviä kirjoja on lukulistoille ympäri nettiä kertynyt jo ihan kiitettävästi (mukaan lukien sellaisia, jotka voi ihan yrittämättäkin lukea feministisestä näkökulmasta), joten aihe ei todellakaan jää tähän. Mutta, asiaan.

Tähän nimenomaiseen haasteeseen luin Denis Diderot'n The Nun (1796) -romaanin lisäksi kaksi novellikokoelmaa (eli osallistuvat myös novellihaasteeseen), joissa olikin itse asiassa paljon yhteistä. Molemmat käsittelivät omalla tavallaan pioneereja.

Sarah Weinman (toim.) - Troubled Daughters, Twisted Wives: Stories from the Trailblazers of Domestic Suspense (2013)

Jos ei laske laajasti tunnettua Patricia Highsmithiä, jonka tarinoista tehdään vielä nykyäänkin elokuvia (viimeisin taitaa olla Carol, ja sitä ennen Ripleyn edesottamuksia on käsitelty useampaan kertaan), on suurin osa kokoelman kirjailijoista vähemmän tunnettuja. Itselleni entuudestaan tuttuja olivat Highsmithin lisäksi ainoastaan Shirley Jackson (The Haunting of Hill House; filmattu ainakin kaksi kertaa), Vera Caspary (Laura on yksi tunnetuimmista film noireista) ja Dorothy B. Hughes (In a Lonely Place on kiehtova tarina hulluudesta ja hyvä Humphrey Bogart -elokuvaversiona).

"Domestic suspense" on vaikea kääntää suomeksi, mutta kyseessä on siis trillerimäinen tarina, jossa voi olla keskiössä tai lopussa jokin rikos, mutta ei aina. Yleensä miljöönä on kodin ympäristö ja tunnelma hiipivän jännittävä. Joissain novelleissa oli itse asiassa enemmänkin kammottava tunnelma, sillä monet kirjailijat olivat onnistuneet saamaan kodin tyyneen ilmapiiriin sellaisen tunteen kuin jokin olisi pielessä. Pienikin lusikan kilahdus kahvikuppiin voi kaikua moninkertaisena. Useissa tarinoissa oli myös naisia, jotka yrittivät jollain tapaa pyrkiä itsenäisyyteen (oli se sitten enemmän tai vähemmän makaaberi tapa irroittautua kahleista).

Molempiin kokoelmiin on lisätty novellien alkuun lyhyet esittelyt kirjailijoista, ja tässä ensimmäisessä monet olivat yksityiselämässään ihailtavia ja mielenkiintoisia persoonia. Esimerkiksi sosiaalityöntekijänä, kirjastonhoitajana ja opettajana työskennellyt Nedra Tyre sai näistä innoitusta tarinoihinsa, mutta Tyre myös matkusteli yksin elävänä sinkkunaisena ympäri maailmaa, piti kirjojaan uunissa ja rakasti teddykarhuja.

Michael Sims (toim.) - The Penguin Book of Victorian Women in Crime (2010)

1800-luvun lopulla nousi esiin termi "New Woman" eli "Uusi Nainen". Tämä nainen oli itsenäinen, päämäärätietoinen ja tasa-arvoa puolustava korkeasti koulutettu uranainen (tai vähintään siihen pyrkivä). Ajatus oli siihen aikaan radikaali, mutta Simsin löytämät tarinat eivät tee sen sivuilla esiintyvistä naisista suurta numeroa, eikä miestenkään kirjoittamissa tarinoissa paheksuta itseään (ja yhdessä tapauksessa miestään) elättäviä naisia.

Alaotsikko Forgotten Cops and Private Eyes from the Time of Sherlock Holmes kertoo vielä tarkemmin, mitä kokoelmalta on odotettavissa. Tarinoiden päähenkilöt ovat joko ammatiltaan etsiviä tai joutuvat tilanteisiin, joissa tarvitaan loogista päättelykykyä. Parikin kirjailijaa ovat omistaneet kirjoituksiaan Mary Hollandille, jota kutsuttiin Chicagon Sherlock Holmesiksi ja joka muun muassa opetti, miten sormenjälkitekniikkaa hyödynnetään rikostutkimuksessa. Kun Holmes on nyt mainittu pariin kertaan, niin mainittakoon vielä se, että parhaimmat novellit eivät todellakaan jääneet kyseisen yksityisetsivän jalkoihin. Laitoinkin muutaman kirjailijan muistiin, jotta voin myöhemmin kaivaa esiin lisää näiden tarinoita. Erityisesti seikkailuromaaneja lukeva eloisa ja älykäs Madelyn Mack tullaan varmasti näkemään jossain vaiheessa täällä blogissa.

- - -

Näitä ajatuksia voikin sitten jalostaa eteenpäin. Miksi näistä naisista ei puhuta enemmän? Historiallisten faktojen perusteella Hollandin kaltaiset oikeasti eläneet uranaiset olivat yhtä taitavia kuin miehet ja jopa pioneereja omalla alallaan, ja oman kokemukseni perusteella mikään näistä novelleista ei ollut niin huono, että ansaitsisi tulla unohdetuksi.

Kyse onkin siitä, kuinka moni nostaa esiin jonkin tietyn asian. Kuinka moni lukee Sherlock Holmesin jalkoihin jääneitä novelleja, ja kuinka moni muistuttaa Hollandin ja esimerkiksi Hedy Lamarrin kaltaisista upeista ja lahjakkaista uranaisista, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan niin, että nykyaika ei olisi samanlainen ilman heitä.

Heitänkin tässä lopuksi vaatimattoman toiveen siitä, että yhä useampi seuraisi mm. Anthony Bourdainin esimerkkiä (joka jakoi yhdeksän mielettömän upean naisen elämäntarinan naistenpäivänä), jotta kunnian saavat ne, joille se kuuluu.

Flappers and Philosophers - F. Scott Fitzgerald (1920)

244 s.

"We're going through the black air with our arms wide and our feet straight out behind like a dolphin's tail, and we're going to think we'll never hit the silver down there till suddenly it'll be all warm round us and full of little kissing, caressing waves."

Nyt on aika. Joskus muutama kuukausi sitten päätin vähitellen tutustua uudelleen Fitzgeraldiin, ja tämä hetki tuntuu juuri täydelliseltä, koska proosamakuni (ja ehkä myös taitoni lukea rivien välistä) on jonkin verran muuttunut sitten Kultahatun (1925) lukemisen. Haluan nähdä, olenko ehkä sivuuttanut jotain tai onko Kultahatussa piirteitä, joita osaan arvostaa vanhempana vähän enemmän. Ensin tosin iskin silmäni, hampaani ja käteni Fitzgeraldin ensimmäiseen novellikokoelmaan.

Flappers and Philosophers, joka julkaistiin samana vuonna kuin Fitzgeraldin esikoisromaani This Side of Paradise (1920), on enimmäkseen hienovarainen ja herkkä katsaus 20-lukuun, ja tuttuun tapaan siellä täällä on myös kaikuja Fitzgeraldi(e)n yksityiselämästä. On Head and Shouldersin epäsuhtainen pariskunta, ja tarinan melankolisessa lopussa iskee oivallus, että rakkaudellakin on hintansa. On Bernice Bobs Her Hair, jossa polkkatukasta (ns. flappereiden tunnistettavimmasta piirteestä) tulee rohkeuden ja poikien houkuttelun symboli, mutta jota lopulta ihaillaan vain ajatuksen tasolla, konservatiivisten ihmisten märkänä unena, ei konkreettisena tekona. Lopulta päähenkilö Bernice löytää vapautensa voitonhurmosta täynnä olevassa viimeisessä kohtauksessa.

Novelleista kuitenkin vain kaksi erottuivat huimasti edukseen, ja joille loput eivät mielestäni pärjää (varsinkaan ne neljä, joita en edes jaksa mainita). Avausnovelli The Offshore Pirate oli iso yllätys, koska se on rakkaustarina, mutta ei mitään tyypillistä hattaraa. Se on yhtä kirpeä kuin päähenkilö Ardita kaikessa hemmotellussa flapperhohdossaan, ja yhtä kimmeltävä kuin turkoosi meri kesäpäivänä. Se on lasillinen kuohuvaa tähtitaivaan alla ja veneen kylkeen iskeytyvien aaltojen ääntä. The Ice Palace puolestaan käsittelee etelävaltioiden ja pohjoisen eroa. Sallyn kasvava pettymys ja abstrakti tarve kokea jotain suurta huipentuu jääpalatsiin, jossa yksinäisyys muuttuu usvaiseksi ja unenomaiseksi kristallinkirkkaaksi jääksi, ja Fitzgeraldin proosa kilisee kuin jääkuutiot lasissa.

Kokonaisuudessaan kokoelma ei ollut ihan napakymppi, mutta timantit vahvistivat sen, että jatkan Fitzgeraldin parissa. Lisää kirpeyttä ja kilinää, kiitos!

__________

Osallistuu haasteeseen: Novellit

Kauhunovelleja

 

Lokakuu on ollut sekä kauhun että näköjään myös novellien aikaa. En olekaan pitkään aikaan lukenut novelleja, vaikka niitä olisi periaatteessa helppo lukaista yksi per päivä, jos ei ole enempään aikaa. Nämä kolme kokoelmaa sisältävät laidasta laitaan erityyppistä kauhua suolenpätkistä hienovaraiseen kummitteluun.

The Mammoth Book of Body Horror (2012) edustaa kauhun verisempää ääripäätä. Body horror -alagenrelle ei taida olla virallista suomennosta, mutta perusideana on käsitellä muutoksia ihmisen ruumiissa esimerkiksi erilaisten tartuntatautien, epämuodostumien tai muodonmuutosten kautta. Elokuvien saralla tunnetuin body horror -mestari on David Cronenberg, vaikka varhaisten teostensa jälkeen Cronenberg on siirtynyt enemmän draaman ja rikoselokuvien puolelle. Kärpänen (1986) on yksi omista suosikeistani, ja se on myös hyvä esimerkki siitä, mistä genressä on kyse. Ällötyksen tunteet ovat väistämättömiä, mutta parhaimmillaan päästään syvälle siihen, mistä ihmisyydessä, ulkonäössä tai ruumiillisuudessa on kyse.

Suurin osa Mammoth Book -sarjan kokoelman novelleista olivat yllättävän kesyjä ja toisinaan myös tahallisen tai tahattoman hauskoja, joten osaa voi suositella myös herkemmille lukijoille. Kokoelma on sopiva sekoitus vanhaa ja uutta, eli Mary Shelleystä ja Edgar Allan Poesta siirrytään vähitellen kohti 2000-lukua ja siten myös itselleni tuntemattomampiin kirjailijoihin. Vahvimmat novellit löytyvät yllättäen uudemmalta osastolta, vaikka olikin mielenkiintoista tutustua tunnettujen elokuvien lähteisiin (George Langelaanin The Fly, H. P. Lovecraftin Herbert West - Reanimator ja John W. Campbellin Who Goes There?).

Stephen Kingin Survivor Type oli ennestään tuttu tarina autiolla saarella pelastusta odottavasta miehestä ja tämän epätoivoisesta yrityksestä pysyä elossa. Huolimatta siitä, että novelli on Kingin parhaimmistoa, en pystynyt enää tällä kertaa lukemaan sitä uudestaan, koska viimeksi tuli lievästi huono olo. Muita loistavia olivat muun muassa Clive Barkerin The Body Politic (päähenkilön kädet yrittävät valloittaa maailman), Ramsey Campbellin The Other Side (Bowring katselee kiikareillaan maailman menoa ja mutisee nuorten rappiota, mutta eräänä päivänä omituinen klovni/miimikko sekoittaa miehen pään), Christopher Fowlerin The Look (nuoret tytöt ovat valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen malleiksi kuuluisan muotisuunnittelijan näytökseen) ja Barbie Wilden Polyp (päähenkilöä ei naurattanut, mutta hohottelin itsekseni, kun paksusuolen tähystys meni pahasti pieleen). Toisaalta esimerkiksi Neil Gaimanin tympeä sukupuolenkorjaukseen kantaa ottava Changes, Nancy A. Collinsin kiehtovaan sirkusmaailmaan sijoittuva mutta valitettavan antikliimaktinen Freaktent sekä Axelle Carolynin tylsä ja yllätyksetön Butterfly olivat joukon huonoimpia.

Sitten siirrytään taudeista ja raajoista parisataa vuotta taaksepäin, eli vuoteen 1816. Percy ja Mary Shelley sekä Claire Clairmont vierailivat tuona kesänä lordi Byronin ja John Polidorin luona Villa Diodatissa Genevenjärven rannalla. Kesäkuinen sää oli sateinen ja myrskyisä, joten ryhmä kulutti aikaa lukemalla toisilleen kummitustarinoita Fantasmagoriana (1812) -kokoelmasta, josta inspiroituneina Mary Shelley ja Polidori kirjoittivat tahoillaan goottikauhun klassikot Frankenstein (1818) ja Vampyyri (1819).

Fantasmagoriana julkaistiin alun perin ranskaksi, ja se sisälsi kahdeksan Jean-Baptiste Benoît Eyries'n kääntämää saksalaista kummitustarinaa. Koska en osaa ranskaa tai saksaa enkä saanut tähän hätään käsiini uutta vuoden 2005 painosta, jossa olisi puuttuvat tarinat, jouduin tyytymään lyhennettyyn englanninkieliseen versioon. Sarah Elizabeth Utterson jätti kolme tarinaa kokonaan kääntämättä, koska ei pitänyt niistä (!) ja lisäsi itse kirjoittamansa tarinan The Storm. Ihan pätevä sekin, mutta viisi muuta tarinaa ovat viihdyttävää saksalaista goottikauhua, jotka kutittelevat vain hieman selkäpiitä. Ei siis mitään liian pelottavaa, vaan mukavan tunnelmallista luettavaa kynttilänvalossa: sukukirous, muuttuvat muotokuvat, ikuiseen parranajoon tuomittu parturi, haudasta saapuva viesti tuhlaajapojalle jne. En osaa sanoa, missä määrin tarinat vaikuttivat Shelleyn ja Polidorin romaaneihin, mutta ehkä tulevaisuudessa otan asiasta selvää Frankensteinin uusintaluvun yhteydessä.

The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) on vahva läpileikkaus viktoriaanisen aikakauden kummitustarinoihin. Mitään pohjanoteerauksia tässä ei oikeastaan ollut, vaan kyse on ennemmin siitä, että mitkä erottuivat vahvimmin joukosta ja jäivät parhaiten mieleen. Huonoimmillaan novellit olivat ihan kivaa ajanvietettä ja parhaimmillaan nykyihmisenkin näkökulmasta oikeasti pelottavia. Joseph Sheridan Le Fanun, M. R. Jamesin ja Robert Louis Stevensonin novelleja olen varmaan ennenkin suositellut, ja erityisesti Jamesin tarinat ovat ihanan pelottavia. Arthur Conan Doylen The Captain of the Pole-Star yllätti karmivuudellaan, ja osaltaan siihen vaikutti varmasti tapahtumapaikka. Arktisten alueiden kuolemanhiljaisuus on juuri sopiva ympäristö kummittelulle ja vainoharhaiselle säpsähtämiselle, kun kuuluu pienikin rapsahdus. Anonyymin The Story of Clifford House puolestaan on tehokas kummitustalonovelli, jonka agressiivisen kummituksen kurkistus lastenhuoneen ovesta on mielikuva, jota en ihan heti unohda.

__________

Osallistuvat haasteisiin:  Halloween, Hämärän jälkeen ja Läpi historian (Romantiikka)

Miniarvioita, osa VIII

Bram Stoker - Midnight Tales (1992)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Stokerin romaani eräästä kammottavasta vampyyrikreivistä on yksi lempikirjoistani, ja kolme vuotta sitten lukemani Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia (1914) -novellikokoelma ei ollut sekään yhtään hassumpi. Midnight Tales -kokoelmasta löytyy tuosta edellämainitusta tutut "Draculan vieras" sekä "The Squaw", joten niitä en alkanut uudestaan lukea (jälkimmäistä suosittelen kuitenkin lämpimästi). Jätin lukematta myös "The Bridal of Death" -novellin, koska se on alkuperäinen poistettu loppu romaanista The Jewel of the Seven Stars, ja haluan lukea kirjan ensin. Kaiken kaikkiaan tämä on yhtä epätasainen kuin Draculan vieras, mutta siinä mielessä kiinnostavampi, että novelleissa on huimasti tyyllillistä hajontaa.

Pari novellia on kirjoitettu irlannin murteella (aluksi hankalahkoa luettavaa, mutta alkujärkytyksen jälkeen alkoi sujua vähän paremmin, ja toisen irlantilainen huumori ilahdutti), "The Gombeen Man" on suoraviivainen seikkailukertomus, keskeneräinen "Midnight Tales" sisältää pieniä muutaman rivin tarinapaloja jne. Parhaiten jäi mieleen makaaberi ja suoraan sanottuna outo "The Dualitists", jossa kaksi täysin tunteetonta ja kipua ymmärtämätöntä psykopaattilasta kylvävät tuhoa jo pienestä asti. Tunnelmaltaan ja sävyltään jotenkin hämmentävä, ja ehkä sen taki niin hyvä.

Kokoelman jokaisen novellin alussa käydään myös läpi Stokerin ja tämän ystävän sekä manageroitavan näyttelijä Henry Irvingin henkilökohtaista ja ammatillista suhdetta. Midnight Talesin tarinat saivat alkunsa, kun Irvingin esitysten jälkeen miehet kokoontuivat muiden paikalle kutsuttujen illallisvieraiden kanssa Lyceum-teatterin Beefsteak Roomiin tarinoimaan.

Bruce Campbell - If Chins Could Kill: Confessions of a B Movie Actor (2001)
Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat

Kun televisiossa näytettiin aikoinaan Veijari nimeltä Brisco (1993-4) -sarjaa, jäin siihen totaalisesti koukkuun. Huumori iski täysin ja huolimatta siitä, etten ole ikinä pitänyt lännenelokuvista, itkin suurin piirtein verta kun sarja päätettiin lopettaa aivan liian aikaisin. Campbell oli sarjassa pääosassa, mutta onneksi sain nauttia myöhemminkin hepun roolisuorituksista. Ennen kuin näin Evil Dead -trilogian, sivuhahmosekoilu Autolycuksena Xenassa (1996-9) ja Herculeksessa (1995-9) oli ihan parhaimmistoa.

Luonnollisesti olin siis kiinnostunut Campbellin muistelmista, ja hyvät arvostelut nostivat odotukset korkealle. Onneksi odotukseni palkittiin. Campbell kirjoittaa hyvin epämuodollisesti ja keskustelevasti, mikä sopii miehen tyyliin erinomaisesti (niin kuin sekin, että kuvat on kuvaliitteen sijasta ripoteltu ympäri teosta, ja että jokainen luku on aloitettu Campbellille osoitetulle fani- tai vihapostilla). Tarinat Evil Deadin teosta ovat pääosassa, enkä yhtään valita, koska siitä Campbell parhaiten muistetaan ja ihan syystä. Elokuvan matka kulttiklassikoksi on ollut huikea, ja työmäärä sen aikaan saamiseksi oli valtava. Pelkästään tarinat rahoituksen kokoamisesta saa kenen tahansa otsalle kylmän hien. Hienoa oli myös Campbellin häpeilemätön ylpeys siitä, että on säilyttänyt järkensä elokuvateollisuudessa tekemällä töitä lähinnä B-elokuvissa ja pysyttelemällä poissa Hollywoodin myrkyllisestä ilmapiiristä. Tähän liittyi tarina siitä, miten jopa ihmisen puhetapa muuttuu kun Campbellin mukaan Hollywoodin itiöt pääsevät pesiytymään aivoihin.

Campbell pitää myös niin sanottujen duunareiden puolta, eli kaikkien niiden, jotka tekevät tunti toisensa jälkeen töitä kulisseissa, eivätkä aina saa kiitosta uurastuksestaan. Ilman taustajoukkoja ei elokuvia saataisi aikaan. Kuten Robert Englundin muistelmista, Campbellinkin teoksesta välittyy kuva jalat maassa olevasta, humoristisesta, nöyrästä ja rehellisestä tyypistä. Niin, kuka ei tosiaan kieltäytyisi keikasta, josta lopputuloksena on hyvin todennäköisesti järkyttävän huono elokuva, mutta jota kuvatessa saa asua lämpimässä paratiisissa?

Lafcadio Hearn - Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (1904)
Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen, Kurjen siivellä ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Japani)

Kwaidan oli ennestään tuttu Masaki Kobayashin samannimisenä elokuvana. Antologiaelokuvassa on mukana kaksi tarinaa Kwaidanista (sokea muusikko ja luminainen) ja muut ovat muista Hearnin kokoelmista. Elokuva on visuaalisesti upea, ja paperilla taas tarinoista huokuu japanilainen mystisyys ja tyyneys, ja joskus taas tunnelmaa on hyvin vaikeaa kuvailla. En ole animefani, vaan pidän enemmän japanilaisen mytologian kummallisuuksista (esim. huikea Onibaba (1964) tiivistää hyvin sen, mitä Japanilla on tarjottavana animen ulkopuolelta). Läheskään kaikki tarinat eivät iskeneet, mutta pari sai aikaan hivenen kylmiä väreitä: kuollut perheenjäsen seisoo lipaston edessä sitä tuijottaen, muotoa muuttava nainen pyyhkäisee käden kasvoiltaan ja paljastaa tyhjyyden, virvatulet loitsivat sokean muusikon jne. Pientä huumorinpilkahdustakin löytyy, kun mies joutuu kulkemaan ympäri maata vihaisen ihmissyöjädemonin pää hihasta killuen.

Hearn on joka tapauksessa tehnyt elämätyönsä japanilaisen kulttuurin parissa (tunnettuaan lapsesta asti ulkopuolisuutta ja jouduttuaan heitetyksi perheestä toiseen Hearn löysi kodin ja perheen Japanista), ja tällaisenaan Kwaidan on korvaamaton läpileikkaus japanilaiseen tarinaperinteeseen. Hearn on tosin kirjoittanut itse tarinat muokaten muistiin, joten ne ovat enemmänkin toisintoja suullisesta ja kirjallisesta tarinaperinteestä. Aasia ei ole kirjallisuuden puolesta hirveän tuttu, joten tämä oli myös piristävä alku Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Vielä kun löytyisi joku hyvä japanilainen kauhuromaani, mutta jotenkin tuntuu, että tällaisina lyhyinä tarinoina aasialainen kauhu toimii parhaiten.

Miniarvioita, osa II

Gill Davies & John Reynolds - Five Hundred Buildings of London (2010)

Melko epäinspiroiva valokuvakirja Lontoon arkkitehtuurista. Kuvien rajaukset eivät ole kaikissa aivan onnistuneita, ja vaikka mustavalkokuvista pidänkin, niin tässä tapauksessa kuvien sävy tekee niistä väljähtäneitä ja yksiulotteisia. Kirjan rakenne taas on epäkäytännöllinen, koska rakennusten lisätiedot oli laitettu kirjan loppuun eikä kuvan yhteyteen. Edestakaisin selailua piti harrastaa aika usein, koska ulkonäön puolesta ei pystynyt päättelemään, millä rakennuksilla oli mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan. Nämä pienet historialliset yksityiskohdat olivatkin sitten ihan lukemisen arvoisia, ja muutama rakennus (kuten vaaleanpunainen gotiikan suuntausta edustava talo) tuli lisättyä "pakko nähdä vielä joskus" -listalle. Kokonaisuudessaan laadukasta Lontoo-valokuvakirjaa etsivälle en kuitenkaan tätä suosittelisi.

Scott Wood - London Urban Legends: The Corpse on the Tube and Other Stories (2013)

Kirja lontoolaisista urbaaneista legendoista, joka kuitenkin kärsii toisteisuudesta. Tällaisessa kokoelmassa on myös se ongelma, että kaikki legendat eivät välttämättä kiinnosta niin paljon kuin toiset, joten ne lähinnä silmäilee läpi. Onneksi tarinat on järjestetty suhteellisen järkevästi, joten halutessaan voi siirtyä aihealueesta toiseen. Tässä vaiheessa en enää tarkasti muista sisältöä, mutta historialliset yksityiskohdat ja sanontoihin liittyvät legendat olivat ihan mielenkiintoisia.

Ram Devineni, Vikas K. Menon, Dan Goldman - Priya's Shakti (2014)

Monella tapaa ajankohtainen sarjakuva, joka käsittelee naisten oikeuksia Intiassa. Priya, jota isä on kieltänyt opiskelemasta, joutuu joukkoraiskauksen uhriksi ja tästä johtuen sekä perheensä että yhteisönsä hylkäämäksi. Priya saa kuitenkin apua Parvati-jumalattarelta ja yhdessä he aloittavat taistelun seksuaalista väkivaltaa ja naisten alistamista vastaan. Tarina kuitenkin tuntuu hippusen hätäiseltä sekä pinnalliselta ja tuntuu jäävän ajoittain sanoman jalkoihin. Kuvitus on silti juuri niin hienon värikästä kuin Intiaan sijoittuvalta sarjakuvalta voi odottaa. Sarjakuvan voi lukea ilmaiseksi täällä.

Maiju Lassila - Rakkautta (1912)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Tunne/tuntemus)

Jokin aika sitten aloin lukea enemmän suomalaisia klassikkoja, ja yllätyksekseni löysin niiden joukosta todellisia helmiä (mm. Juhani Ahon ihmiskuvaukset ihastuttivat). Valitettavasti Maiju Lassilan humoristinen romaani rakkaudesta ei ihan tähän joukkoon päässyt. Joitain herkullisia kohtauksia toki oli siellä täällä (esimerkiksi Suomen luonnon kauneuden ihailua pilkattiin kuvaamalla epämääräisiä hökkeleitä), mutta kokonaisuudessaan lukukokemus jäi laimeaksi.

Dante Gabriel Rossetti - The House of Life (1928)

Rakastuin jokin aika sitten Rossettin Christina-siskon Goblin Market (1862) -runoon, ja olin utelias millaista runoutta Dante kirjoitti. Rossettin maalaukset ovat nimittäin ylimaallisen kauniita, mutta prerafaeliittien estetiikantaju ei iskenyt runomuodossa. Tässä kokoelmassa Rossetti kuvailee intiimisuhteita, ja on helppo ymmärtää minkälainen aikalaisten vastaanotto oli, jos eräskin runo kuvaa parin nukahtamista seksin jälkeen. Aistillisuus oli paikoin kaunista ja tyylikästä, mutta loppujen lopuksi purppurainen kirjoitustyyli sekä liiallinen rakkauden ja kauneuden ylistys uuvutti.

The Elephant Man and Other Reminiscences - Frederick Treves (1923)

106 s.

"It would be reasonable to surmise that he would become a spiteful and malignant misanthrope, swollen with venom and filled with hatred of his fellow-men, or, on the other hand, that he would degenerate into a despairing melancholic on the verge of idiocy. Merrick, however, was no such being. He had passed through the fire and had come out unscathed. His troubles had ennobled him. He showed himself to be a gentle, affectionate and lovable creature, as amiable as a happy woman, free from any trace of cynicism or resentment, without a grievance and without an unkind word for anyone. I have never heard him complain. I have never heard him deplore his ruined life or resent the treatment he had received at the hands of callous keepers."

Ainoa syy miksi tämän kokoelman luin oli tietenkin Joseph (tässä nimetty virheellisesti Johniksi) 'Elephant Man' Merrick. Sain tietää miehestä ensimmäisen kerran kun näin David Lynchin elokuvan, joten en luonnollisesti voinut jättää väliin Merrickistä huolen pitäneen lääkärin omin sanoin kertomaa selontekoa. En kuitenkaan odottanut kirjoitusten olevan näin eläviä. Olin valmistautunut kuivakkoihin esseisiin, joissa olisi luultavasti lääketieteellisiä yksityiskohtiakin, mutta sen sijaan nämä on kirjoitettu lähes novellityyliin.

Esseitä on yhteensä kaksitoista. Treves kertoo enimmäkseen kokemuksistaan potilaiden kanssa ja toisinaan unohtuu sivupoluillekin pohdintojensa kanssa. Kuten yleensä kokoelmien kanssa käy, kaikki kirjoitelmat eivät kiinnostaneet ihan yhtä paljon, mutta kokonaisuudessaan laadun taso oli erinomainen.

The Receiving Room kuvaa aikaa ennen ambulanssia, eli 1800-luvun puoltaväliä (Lontoossa harkittiin asiaa jo 1818, mutta konkreettisesti palvelu aloitettiin vasta kuutisenkymmentä vuotta myöhemmin). Kuvaus on vahvaa: loukkaantuneita saattavat ihmiset liikkuvat hyökyaallon lailla kohti London Hospitalia kunnes vahtimestari pysäyttää joukon, kaksi juopunutta ja veren peitossa olevaa naista riitelevät, eräs tehokas ja kaikenlaiset tilanteet haltuunottava sairaanhoitaja ottaa silloin tällöin giniryypyn, mutta onnistuu silti toimimaan ammattimaisesti. Epähygieeniset olosuhteet ja verenmyrkytyksen yleisyys saavat olon kiitolliseksi 2000-luvun ponnistuksista.

A Cure for Nerves on erään naisen omin sanoin kertoma tarina, naisen jonka tilanne oli aikoinaan aivan liian yleinen. Nainen on neurootikko, jonka aviomies ei ole kovin myötätuntoinen. Mies väittää vaimonsa vaivojen olevan kuviteltuja ja sairauden olevan tälle pelkkä kiusa. Mies on kyllästynyt valituksiin, ja koska miehessä itsessään ei ole mitään vikaa, niin eihän silloin vaimossakaan voi olla (maailman veemäisin logiikka). Eihän naisen tarvitse kuin ottaa itseään niskasta kiinni! Mies myös nöyryyttää vaimoaan näiden ystävien edessä, joten kaiken kaikkiaan loistava puoliso. Kun nainen käy lääkärin luona ja myöhemmin muistaa kirjeen, jonka lääkäri oli kirjoittanut suositellakseen naista eräälle toiselle potilaaksi, kirjeessä lääkäri vähätteleekin täysin naisen oloa. Alku on siis uskomattoman masentava, mutta lopulta naisen on pakko kohdata pelkonsa ja kuin ihmeen kautta paranee. En ihan tiedä miten tuohon loppuun pitäisi suhtautua, mutta mielenkiintoinen kirjoitus joka tapauksessa.

Two Women jatkaa ankeaa tunnelmaa kun Treves käsittelee naispotilaidensa piirteitä. Toinen heistä on nainen joka salaa rintasyöpänsä mieheltään mahdollisimman pitkään, jotta ei aiheuttaisi tälle turhaan surua. Toinen on Whitechapelissa asuva nainen, jonka juoppo mies hakkaa tätä (mutta ei kuitenkaan liikaa, koska silloin nainen ei pystyisi hankkimaan elantoa perheelleen). Mies päätyy riidan lomassa sytyttämään vaimonsa tuleen ja juuri ennen kuolemaansa nainen väittää sen olleen onnettomuus.

Nyt kun kirjoitan tätä arviota muutamaa päivää myöhemmin kokoelman lukemisesta, tajuan miten paljon surua siinä onkaan. Toivoakin on, kuten silloin kun toipunut potilas tulee henkilökohtaisesti kiittämään Trevesiä henkensä pelastamisesta, mutta kuolemasta, vammoista ja särkyneistä sydämistä huokuvaa melankoliaa ei voi olla tuntematta.

Muutaman kerran Treves poikkeaa täysin suunnasta. Yhdessä esseessä tämä esimerkiksi kuvailee Intiassa näkemäänsä painajaista (joka vaikuttaa kunnon kauhutarinalta), ja yhdessä käsittelee tuonpuoleista sekä haamuja ja arvioi astronomi Camille Flammarionin artikkelia "At the Moment of Death". Vaikuttaa siltä, että Treves ei usko yliluonnolliseen, vaan sen sijaan kallistuu sille kannalle, että haamut eivät ilmesty henkisesti ja fyysisesti vakaille ihmisille. Tämä kuitenkin myöntää, että negatiivinen kokemus ei ole mikään perustelu. Mitään ei ole vain vielä näkynyt.

Vaikka pidin muistakin esseistä, tulen tietenkin muistamaan ikuisesti The Elephant Manin. Trevesin asenne oli aluksi luotaantyöntävä, koska tämä ei epäröi muistuttaa lukijaa Merrickin ulkomuodosta, kutsuen tätä mm. nimityksillä "the most disgusting specimen of humanity" ja "a perverted object". On ihan ymmärrettävää, että Merrick synnyttää toisissa ihmisissä jonkinlaisen reaktion, mutta oli epämukavaa lukea siitä nimenomaan Trevesiltä. Sävy kyllä muuttui myöhemmin, kun Treves tajusi Merrickin olevan itse asiassa paljon älykkäämpi kuin miltä vaikutti.

Elämänsä alkuvuosina Merrickillä ei ollut ketään jolle puhua, mutta tämä janosi keskusteluja. Hänestä tuli myöhemmin himolukija ja rakasti eniten romanttisia romaaneja (hän ymmärsi Trevesin kodin tyypin Jane Austenin Emman kontekstissa). Se mikä jokaisen tulisi Merrickistä tietää on kuitenkin se miten tämä suhtautui lapsenomaisen ihailevasti sellaisiinkin asioihin, mitkä muut ottivat itsestäänselvinä. Päästyään katsomaan näytelmää Merrick näki kaiken kuin oikeaan maailmaan kuuluvana todellisuutena, ja tämä muutenkin nautti kaikesta hyvin syvästi, purskahtaen jopa kyyneliin tavattuaan ensimmäisen naisen, joka oli koskaan hymyillyt Merrickille ja puristanut tämän kättä.

Trevesin esseitä on epäilemättä väritetty jonkin verran. The Elephant Manissa Treves vihjailee Merrickin olleen vankina Mile Endissä sijaitsevassa puodissa, mutta todellisuudessa Merrick ehdotti itse omistajalle jos tämä haluaisi laittaa Merrickin näytteille. Tarinan perusydin on kuitenkin inspiroiva. Merrickistä pidettiin loppuun asti huolta (kiitos kansalaisilta kerättyjen lahjoitusten) niin että tämä oppi toimimaan yhteiskunnassa. Epäselväksi jäi mitä ihmiset todella olivat Merrickistä mieltä (esim. pidettiinkö tätä silti kummajaisena tai peräti jonkinlaisena lemmikkinä), mutta Merrick kuitenkin näytti nauttineen ajastaan.

Miehen viimeinen toive oli päästä maaseudulle. Kuvaus Merrickistä istumassa auringonpaisteisella pellolla keräämässä orvokkeja... Sellaisena tulen hänet aina muistamaan.

* * * *

 Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Sukupuolitunnus)

Salaperäinen vieras - Mark Twain (1916)

The Mysterious Stranger
114 s.

Strange, indeed, that you should not have suspected that your universe and its contents were only dreams, visions, fiction! Strange, because they are so frankly and hysterically insane—like all dreams: a God who could make good children as easily as bad, yet preferred to make bad ones; who could have made every one of them happy, yet never made a single happy one; who made them prize their bitter life, yet stingily cut it short; who gave his angels eternal happiness unearned, yet required his other children to earn it; who gave his angels painless lives, yet cursed his other children with biting miseries and maladies of mind and body; who mouths justice and invented hell—mouths mercy and invented hell—mouths Golden Rules, and forgiveness multiplied by seventy times seven, and invented hell; who mouths morals to other people and has none himself; who frowns upon crimes, yet commits them all; who created man without invitation, then tries to shuffle the responsibility for man's acts upon man, instead of honorably placing it where it belongs, upon himself; and finally, with altogether divine obtuseness, invites a poor, abused slave to worship him!

Mark Twain tunnetaan parhaiten Huckleberry Finnin ja Tom Sawyerin luojana, mutta nykyään myös tämän uskontoa kritisoivia (laajalti postuumisti julkaistuja) teoksia arvostetaan. Itse en ole vieläkään lukenut Twainin kuuluisimpia romaaneja, ja hyllystäni löytyvän Matkakirjeitä Maasta ostin aikoinaan pelkästään kiinnostavan aihepiirinsä vuoksi, kirjailijaa sen enempää noteeraamatta. Sarkastinen esseekokoelma julkaistiin vasta vuonna 1962, 52 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen, mutta onneksi Salaperäisen vieraan julkaisu ei viivästynyt kuin kuusi vuotta (Savukeidas julkaisi tarinan suomeksi vuonna 2011).

Twainin viimeisestä (pienois)romaanista on olemassa viisi eri versiota, joista neljä ensimmäistä eivät koskaan valmistuneet (yhdessä niistä Huckleberry ja Tom seikkailevat Saatanan kanssa) ja viides on Twainin elämäkerturin Albert Painen peukaloima. Paine yhdisti jostain syystä kolme Salaperäisen vieraan luonnosta, lisäsi sekaan omaa tekstiä, keksi uuden henkilön ja julkaisi koko paketin. Huijaus paljastui vasta yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Niin, olo oli kieltämättä aika huijattu kun sain asiasta tietää. Kaikki versiot kuitenkin sisältävät Twainin omat ajatukset uskonnosta, joten ehkä se runko ei ole tässä tapauksessa niin tärkeää kun päämäärä ja ydinajatus on sama.

Salaperäisen vieraan juoni onkin aika heppoinen, koska se toimii kevyenä kehyksenä moraalipohdinnoille ja ajatuksille ihmisistä. Pieneen itävaltalaiseen Eseldorfin ('esel' = idiootti, 'dorf' = kylä) kylään saapuu vuonna 1509 enkeli, jonka setä on se ainoa oikea Saatana. Paitsi enkelinkin nimi on Saatana ja tämä Saatana alkaa viettää aikaa Theodorin ja tämän ystävien kanssa. Kylän elämä järkkyy kun Saatana muokkaa kyläläisten elämänkaaria.

"Eseldorf was a paradise for us boys. We were not overmuch pestered with schooling. Mainly we were trained to be good Christians; to revere the Virgin, the Church, and the saints above everything. Beyond these matters we were not required to know much; and, in fact, not allowed to. Knowledge was not good for the common people, and could make them discontented with the lot which God had appointed for them, and God would not endure discontentment with His plans."

Jos vielä nykyään uskonnon kritisointi otetaan henkilökohtaisesti ja suoranaisena vainona, voi arvata millainen haloo Twainin romaanista olisi syntynyt hänen aikanaan. Kun isä Peterin väitetään sanoneen, että Jumala on itse hyvyys ja löytää keinon pelastaa kaikki ihmiset, Twain viittaa siihen jokseenkin huvittavana asiana. Saatana on hyvin puettu ja komea nuorukainen sekä viehättävästi käyttäytyvä, ja sanoo olevansa synnitön ja vailla moraalia. Raha-asioissa hurskainkin kyläläinen luottaa mieluiten kultakolikoita luovaan ja näin perheen taloutta parantavaan kissaan kuin arkkienkelin rukoiluun. Kun kaltoin kohdeltu koira yrittää saada kyläläisten huomion, jotta he pelastaisivat koiran rotkoon pudonneen isännän, Saatana kyseenalaistaa ihmisten luonteen. Miksi koirilta evätään pääsy taivaaseen, vaikka ihmiset itse rankaisevat sekä harhaoppisia että viattomia?

Tähän koko tarinakin kiteytyy. Saatanan mielestä ihmiset ovat lampaita ja suhtautuu näihin välinpitämättömästi. Ihmiset tietävät mikä on oikein ja mikä väärin, mutta valitsevat silti usein väärän. Ihmisten sisällä asuu jo valmiina julmuus ja itsekkyys, ja Saatana käyttää sitä vain hyväkseen. Ihmisen elämä ei ole ennalta määrätty, mutta jokainen teko -  suuri tai pieni, hyvä tai paha - johtaa toiseen. Saatanalle - ja ehkä koko universumille - ihmiset ovat kuin saviesineitä, joita riepotellaan ympäriinsä, tuhotaan ja pelastetaan.

Salaperäinen vieras on terävää ihmisten hyväuskoisuuden ja uskonnon kritiikkiä, jossa sanotaan asiat suoraan turhia kiertelemättä. Twain lataa sen verran painavaa asiaa, että romaani tuntuu oikeastaan enemmän esseeltä, mutta se ei suinkaan ole haitta. Uskonto antaa ihmisille tarkoituksen ja helpon selityksen olemassaoloon sekä tietyllä tapaa lohtua, mutta onko oikein, että sitä käytetään myös tekosyynä omille pahoille teoille tai palkinnon toivossa tehdyille hyville teoille? Uskonnon kaksinaismoralismi ja ihmisten julmuus eivät koskaan katoa, vaan ne tulevat aina olemaan (uskontojenkin parista löytyvien) hyvyyden ja ei-tuomitsevuuden rinnalla. Ravisteleva kyseenalaistaminen on aina hyvästä, tulee se sitten sadan vuoden takaa tai nykypäivästä käsin. Twain kehottaa uneksimaan parempia unia, koska todellisuus on vain illuusio.

Lopuksi vielä yksi lainaus, josta käy hyvin ilmi miten ajattomia Twainin pohdinnat ovat. Romaanin keskeneräisyys ja lievä juonellinen sekavuus eivät merkitse loppujen lopuksi mitään.

"Next the statesmen will invent cheap lies, putting the blame upon the nation that is attacked, and every man will be glad of those consciencesoothing falsities, and will diligently study them, and refuse to examine any refutations of them; and thus he will by and by convince himself that the war is just, and will thank God for the better sleep he enjoys after this process of grotesque selfdeception."

* * * * *

Osallistuu haasteeseen: Kirjallinen maailmanvalloitus (Itävalta)

Kolmetoista (Neiti Marple #2) - Agatha Christie (1932)

The Thirteen Problems
315 s.

She paused and then added with a slight shiver. ‘It would be so dreadful—so very dreadful—if an innocent person were to be hanged.’
    ‘What on earth—’ cried Sir Henry, startled.
    She turned a distressed face upon him.
    ‘I may be wrong about that—though I don’t think so. Inspector Drewitt, you see, is really an intelligent man. But a mediocre amount of intelligence is sometimes most dangerous. It does not take one far enough.'  - - -

    Fumbling a little, Miss Marple opened a small reticule, took out a little notebook, tore out a leaf, carefully wrote a name on it and folding it in two, handed it to Sir Henry.  - - -

    ‘Well, well,’ he said. ‘Rather an extraordinary business, this. I’ve never done anything like it before. But I’m going to back my judgment—of you, Miss Marple.’

Neiti Marple -tarinat jatkuivat novellikokoelmalla, jonka kolmestatoista mysteeristä osa liittyy löyhästi toisiinsa. Kuusi ensimmäistä kerrotaan neiti Marplen kotona, jonne on kerääntynyt joukko eri aloilta olevia ihmisiä (mm. Marplen sisarenpoika Raymond West ja Scotland Yardista eläkkeellä oleva Sir Henry Clithering, joista molemmat esiintyvät myös muissa Marple-tarinoissa). Vieraat perustavat tiistai-illan klubin, jossa jokainen kertoo vuorollaan joka viikko jonkin oikeasti tapahtuneen mysteerin ja muut yrittävät ratkaista sen. Sanomattakin on selvää, että neiti Marple vetää joka kerta pidemmän korren, niin kuin muissakin kokoelman novelleissa. Seuraavat kuusi kerrotaan vuotta myöhemmin eräillä illalliskutsuilla, ja viimeisessä novellissa eräs St. Mary Meadin paikallinen tyttö on hukuttanut itsensä. Neiti Marple kuitenkin kertoo Clitheringille kyseessä olevan murha ja syyllinenkin on neidin tiedossa, vaikka todisteita tällä ei ole.

Olen lukenut aiemmin kaksi Christien novellikokoelmaa, ja Kolmetoista oli tähänastisista ylivoimaisesti parhain. En silti taaskaan täysin lämmennyt novellimuodolle, joka ei anna paljoa tilaa romaaneista tutulle miljöön, juonen tai henkilöiden luonteiden rakentamiselle. Kevyeen mysteerin nälkään novellit sopivat kuitenkin hyvin, ja mahdollinen toisteisuuskaan ei haittaa jos malttaa lukea vaikka yhden tai kaksi tarinaa päivässä.

Suosikikseni nousi viimeinen novelli Death by Drowning, jossa selvitetään edellä mainitun paikallistytön eli Rose Emmottin murhaa, ja jossa on myös monien muiden kokoelman novellien tapaan ainesta kokonaiseksi romaaniksi tai tv-sovitukseksi (The Blue Geraniumista onkin jo tällainen tehty). Neiti Marple jää alun jälkeen taka-alalle kun Clithering osallistuu tämän puolesta tutkimuksiin. Christie johtaa jälleen lukijaa taidokkaasti harhaan leikkimällä lukijan oletuksilla.

Tähän liittyen: olen törmännyt siihen, että joskus lukijat ovat tunteneet olonsa huijatuiksi Christien kirjojen parissa. Todellisuudessa useat mysteerit ovat selvitettävissä, jos varoo tekemästä liikaa olettamuksia ja kiinnittää huomiota pieniinkin yksityiskohtiin (logiikka selviää viimeistään silloin kun selailee sivuja taaksepäin). Kirjailijan tarkoitus ei siis ole saattaa lukijaa naurunalaiseksi, vaan hämmennys kertoo vain siitä, miten taitava Christie on vetämään lukijan huomion toisaalle ja piilottamaan ratkaisun rivien väliin. Jotkut sanovat tätä huijaamiseksi, minä sanon nerokkuudeksi, jota odotan aina hyvältä dekkarilta. En ole vielä kertaakaan arvannut syyllistä oikein Christien tarinoissa, ja mielestäni tätä pitää vain juhlia eikä harmitella.

* * *

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Numero) ja Agatha Christie 125 vuotta

Halloween-haasteen yhteenveto

Emilie Le Masque Rouge -blogista heitti ilmoille haasteen, jossa oli tarkoitus lukea koko lokakuun ajan Halloween-teemaan sopivia kirjoja. Kirjoitin nyt poikkeuksellisesti pelkät miniarviot, mutta ehkä nämä sopivat lyhyen haasteen puitteisiin ihan mukavasti. Kaikkia kategorioita en ehtinyt käymään läpi enkä onnistunut valitsemaan edes hirveän hyviä kirjoja, mutta kiitos kuitenkin mukavasta haasteesta!

NOITIA

Kuka pelkää noitia (1983)- Roald Dahl, 206 s.

Pisteet:  * * *

Poika ja tämän norjalainen isoäiti yrittävät estää noitien juonen muuttaa kaikki maailman lapset hiiriksi. Pidin erityisesti siitä, että Dahlin noidat voivat teeskennellä olevansa tavallisia ihmisiä, esimerkiksi opettajia. Niinhän se menee, että kenestäkään ei ikinä tiedä, mitä tämän sisällä lymyilee. Muuten kirja ei sitten erityisesti säväyttänytkään. Jali ja suklaatehdas on ollut tähänastisista lukemistani Dahleista paras, mutta ei tämä silti ole suosikkilastenkirjailijani. En edes osaa perustella sitä sen kummemmin. Tässä yhteydessä voisin myös tehdä sellaisen paljastuksen, että en voi sietää Quentin Blaken risumaista kuvitusta. Se sopii kyllä Dahlin erikoisiin tarinoihin, mutta ei se minua mitenkään esteettisesti miellytä.

KUMMITUKSIA

Carnacki, the Ghost-Finder (1913) - William Hope Hodgson (luettu läppäriltä Kindlestä)

Pisteet:  * *

Carnacki on paranormaaleja ilmiöitä tutkiva etsivä, englanniksi ns. 'occult detective'. Hodgsonin lähestymistapa on tieteellinen ja muistuttaa sellaisenaan Ghost Hunters -sarjaa ja muita nykypäivän haamututkijoita, mutta tarinoissa on hyvin vähän vaihtelua ja niissä viitataan jatkuvasti asioihin, joita ei selitetä tarkemmin. Tarinat ovat itse asiassa niin kaavamaisia (Carnacki lähtee tutkimaan, rakentaa puolustusjärjestelmän ilmiöitä vastaan ja joko karkottaa ilmestykset tai paljastaa niiden olevan huijausta), että mietin kuoleeko Carnacki (joka on poikkeuksellisen yksiulotteinen henkilö) lopulta tylsyyteen työnsä takia. The House Among the Laurels -tarinassa tunnelma on hetkellisesti jännittävä, mutta siihen se sitten jääkin. Hodgsonin kirjoitustyyli muistuttaa Lovecraftista, ja se ei minun kohdallani ole kyllä mikään kohteliaisuus. Turhauttavan epämääräistä ja latteaa.

HÄMÄHÄKKEJÄ

Taputtavat pikku kätöset (2002) - Dan Rhodes, 320 s.

Pisteet:  * *  Suomentaja:  Elina Koskelin

Erään saksalaisen museon yläkerrassa asuu vanha mies, joka on ajoittain tekemisissä lääkäri Ernst Fröhlicherin kanssa. Lopulta kaupunkia kuohuttaa ennenkuulumaton rikos. Sen perusteella mitä olen Edward Goreyn kuvitusta nähnyt, Rhodesin kirjassa on samankaltainen tunnelma. Ei ehkä sairasta eikä oikein kauhuakaan, mutta kuitenkin makaaberia. Mustan huumorin kanssa tasapainottelu onnistuu hyvin, joten kirja ei ole ollenkaan mauton, vaan yllättävän kevytsävyinen. Välillä tosin mentiin jo vähän liian syville vesille, joten kevyen tunnelman keskeyttää lähinnä kiusaantuneisuuden tunne. Luulen Rhodesin halunneen sanoa jotain vähän syvällisempää kuolemasta, mutta siihen kirja oli liian repaleinen. Siitä päästäänkin siihen isoimpaan ongelmaan, eli lukuisat henkilöt eivät kytkeytyneet mielestäni tarpeeksi vahvasti pääjuoneen (erityisesti tarina portugalilaisista rakastavaisista vaikutti tarpeettomalta eikä jaksanut kiinnostaa oikeastaan ollenkaan). Kerronta syöksähtelee vähän joka suuntaan ja rikkoo kronologian tehden romaanista turvonneen ja hajanaisen.

VAMPYYREJA

Radleyn perhe (2010) - Matt Haig, 341 s.

Pisteet:  * * * *

Ulkopuolisille Radleyt näyttäytyvät normaalina keskiluokkaisena perheenä. Peter ja Helen kuitenkin taistelevat väljähtyneen avioliittonsa kanssa ja teini-ikäisillä Rowanilla ja Claralla on vaikeuksia sopeutua pikkukaupungin elämään. Peter ja Helen myös salaavat lapsiltaan jotain: he ovat kaikki vampyyreja. Sitten tapahtuu tragedia, joka muuttaa perheen elämän. Verestä tulee intohimon, totuuden, houkutuksen ja jännityksen symboli. Kaiken sen, jota Peter ja Helen ovat yrittäneet tukahduttaa. En ollut hirveän kiinnostunut teinien ongelmista enkä rakkaushöpinöistä, mutta perhe-elämän ja vampirismin yhdistelmä oli erittäin raikas ja mielenkiintoinen. Haig käyttää hienovaraisesti väkivaltaa ja keskittyy lähinnä henkiseen puoleen sekä siihen, mitä vahinkoa jotkut tekevät itselleen. Oli jännää seurata, pääsevätkö Radleyt tasapainoon itsensä kanssa vai jatkavatko he ääripäiden kanssa taistelua. Radleyn perhe onkin lähempänä ihmissuhderomaania kuin kauhua, joten voin suositella tätä myös niille, jotka yleensä pitävät vampyyreja luotaantyöntävinä.

ZOMBEJA

Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat (2006) - Max Brooks, 342 s.

Pisteet:  * *  Suomentaja:  Helmi Keränen

Brooks käsittelee zombisotaa realistisesti, niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut. Kaikilla ei välttämättä ole niin hyviä selviytymistaitoja kuin toisilla ja suhtautumistapojakin on monia. Valitettavasti toteutus ei ollut niin kiinnostava kuin alkuun olin ajatellut. Brooks käyttää vähän liian paljon tilaa selittääkseen poliittista taustaa, strategioita ja yleisiä maailmanlaajuisia vaikutuksia. Siviilien selviytymistaistelu oli kaikkein mielenkiintoisinta. Kun maailma näyttää olevan tuhoutumassa, edes viimeistä huutoa oleviin turvallisuuslaitteisiin törsäävät julkkikset eivät pysty pelastamaan itseään (kyseinen kappale oli muuten hulvaton). Tässä onkin nyt lähinnä kyse siitä, millaisesta zombikokemuksesta itse pitää. Brooks tarjoaa kivasti jotain uutta, mutta pidän enemmän yksilöiden kamppailusta uudenlaisessa maailmassa (The Walking Dead, Elävien kuolleiden yö). Sukupolvi Z:n haastattelumuoto ei onnistunut pitämään otteessaan, ja henkilötkin olivat aika kliseisiä (varsinkin japanilaiset, huh), joten kulttuurinenkin näkökulma loistaa poissaolollaan. Infodumppaus ja lukemattomat selitykset eivät taas tuntuneet luonnollisilta suullisessa historiassa, puhumattakaan siitä miten zombit vaikuttivat olevan lähinnä taustaelementtejä.

Keltaisen huoneen salaisuus - Gaston Leroux (1907)

Le mystère de la
chambre jaune
280 s.

Herätelläänpä blogi taas vähitellen eloon. Olen ollut kirjastossa opiskelun jälkeen niin (kauhu)elokuvien lumoissa iltaisin, ettei mielenkiinto ole riittänyt paljon muuhun. Nyt haluan kuitenkin saada Ranska-haasteen kirjat kuntoon, joista loput ovat onneksi lyhyitä. Että viime hetken paniikin mestari tässä hei.

Tutustuin Joseph Rouletabilleen, kun hän oli pikkureportteri. - - - Hänen päänsä oli pyöreä kuin kuula ja luullakseni sen vuoksi hänen lehtimiestoverinsa olivat antaneet hänelle liikanimen, joka tuli pysymään ja jonka hän teki kuuluisaksi. Hän punoitti usein kuin tomaatti, oli vuoroin iloinen kuin peipponen ja vuoroin vakava kuin pappi. Miten hän oli niin nuorena - hän oli kuusitoista ja puolivuotias, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran - saattoi jo ansaita elantonsa lehdistössä? Sitä olisi voinut ihmetellä, jollei olisi ollut selvillä hänen alkuvaiheistaan. Hän oli tuonut Rue Oberkampfin paloitellun naisen jutussa - - - päätoimittajalle vasemman jalan, joka puuttui korista missä synkät jäänteet löydettiin. Poliisi oli etsinyt vasenta jalkaa turhaan viikon ajan ja nuori Rouletabille oli löytänyt sen viemäristä, jota kukaan ei ollut keksinyt tutkia.

Leroux'n Oopperan kummitus on hyvin tuttu, mutta Keltaisen huoneen salaisuus kiinnosti myös siksi, että rakastan niin sanottuja suljetun huoneen arvoituksia ja tämä on niistä ensimmäisiä. Agatha Christiekin ihaili romaania ja sanoi haluavansa yrittää kirjoittaa samantapaisen tarinan, mutta jotenkin on jäänyt sellainen kuva, että harvat nykyään tietävät kuka on Joseph Rouletabille. En nyt sanoisi rakastuneeni ensisilmäyksellä, mutta erilaisiin mysteerien ratkojiin on aina mukavaa tutustua, joten en siinä mielessä hävinnyt ollenkaan.

Rouletabille on siis ammatiltaan reportteri, mutta peittoaa silti aivotyöskentelyllään poliisivoimat. Amatöörietsivä lähtee ystävänsä Sanclairin kanssa Glandierin linnaan tutkimaan tapausta, jossa omistajan tytär Mathilde on yritetty tappaa. Keltainen huone oli lukittu sisäpuolelta, eikä murhaa yrittäneelle ollut mitään järkevää poistumistietä.

Rouletabillen pään muoto on Hercule Poirot'n lailla erikoinen ja itsekehu lentelee Sherlock Holmesin tapaan, mutta nuori ranskalainen ei silti tunnu erottuvan joukosta hirveän hyvin. Ehkä juuri siksi koko romaani ei ole kovin tunnettu, koska Rouletabillelta puuttuvat sellaiset ominaisuudet, jotka tekisivät hahmosta muistettavan?

Kerronnassa taas Leroux'n reportteritausta näkyy hieman liian analyyttisena pohdiskeluna milloin mistäkin arvoitukseen liittyvästä, eivätkä henkilötkään vaikuta kovin eläviltä. Leroux kuitenkin halusi selvästi erottautua muista rikoskirjailijoista tekemällä itse rikoksesta näennäisesti mahdottoman. Loppuratkaisukin onneksi palkitsee, kun on siihen asti kestänyt sivutolkulla jahkailua. Pari kohtausta onnistui myös jännittämään kun murhaajan pidättäminen oli jo lähellä, ja kihlaparin tieto murhaajasta oli ratkaisu joka yllätti muun muassa toimivuudellaan.

Ei siis yhtään pöllömpi jatko rikoskirjallisuuden jalanjäljillä matkaamiselle, joskin lopuksi pitää antaa hiukan pyyhkeitä suomennokselle. Lukukokemukseeni harvoin vaikuttaa suomennoksen taso, mutta tässä tapauksessa harkitsin muutaman kerran englanninnokseen vaihtamista. Kirjoitusvirheitä oli runsaasti ja lauserakenteet, taivutukset sekä sanavalinnat sen verran omituisia, ettei niitä voi laittaa alkuteoksen koukeroisuuden piikkiin. Tekstissä oli kuitenkin sen verran kiireen tuntua, että ehkä tässä oli The Crime Corporation -kustantamollakin osansa.

* * *

Suomentaja: Heikki Kaskimies
Osallistuu haasteisiin: Vive la France! ja Rikoksen jäljillä

Aransaaret - J. M. Synge (1907)

The Aran Islands
220 s.

(Hups, tämä ajastus jäikin monien muokkausten jäljiltä luonnoksiin.  Eipä mitään, pistän tämän pikaisesti eetteriin nyt kun huomasin.)

Saari on ollut kokonaisen viikon sumun peitossa ja saanut minut tuntemaan itseni oudon hylätyksi ja yksinäiseksi.  Kierrän saaren melkein joka päivä enkä silti näe muuta kuin loputtomiin märkiä kallioita, rantatyrskyjä ja vellovaa merta.

    Savenharmaalle kalkkikivelle tihkunut vesi on muuttanut sen mustaksi, ja aina kun käännyn, näen sen saman harmaan riivatun kiviaidan kiemurtelevan ja mutkittelevan kapeiden peltotilkkujen keskellä ja kuulen saman valittavan tuulen kiljaisut ja vihellykset kiviaitojen raoissa.

    Aluksi ihmiset eivät kiinnitä paljonkaan huomiota luonnonvoimien riehuntaan, mutta muutaman päivän kuluttua äänekkäät puheet vaimenevat keittiössä ja loputtomat jutut sioista ja karjasta alenevat kuiskauksiksi, aivan kuin he kertoisivat tarinoita kummitustalosta.

Inishmore, Inishmaan ja Inisheer sijaitsevat muutaman kymmenen kilometrin päässä Galwayn kaupungista.  Karuilla kalkkikivisaarilla puhutaan vieläkin pääosin iiriä, vaikka suurin osa asukkaista osaakin sujuvasti myös englantia.  Muinaisia kiviaitoja ja muita historiallisia kohteita löytyy luonnollisena osana maisemaa, monet nuoret lähtevät täysi-ikäistyttyään mantereelle, saarille ei pääse autolautoilla ja turistit voivat kierrellä ympäriinsä kätevästi polkupyörillä.

Aransaaret vaikuttaa siis olevan vielä nykyään ainutlaatuinen saariryhmä, eikä tarvitse ollenkaan ihmetellä edes pelkkien kuvien näkemisen perusteella miksi Synge vaikuttui kyseisistä kauniista maisemista.  Avaraa, vihertävän harmaata ja huiman korkuisia jyrkänteitä.  Samaan aikaan sekä pelottavan yksinäistä että suloista ja rauhoittavaa.

Synge oli paljon velkaa Aransaarille, sillä saaret innoittivat kirjailijan uraan ja tekivät Syngestä yhden Irlannin kansalliskirjailijoista.  Tämän setä oli käynyt Aransaarilla jo 1850-luvulla protestanttisena pappina ja lähetystyöntekijänä, ja vuonna 1898 oli Syngen vuoro (alunperin William Butler Yeatsin kehotuksesta).  Aransaaret perustuu neljän ensimmäisen kesän kokemuksiin.

Monet muutkin kävivät ammentamassa saarilta ja muualta läntisestä Irlannista aitoa kansanperinnettä (osana Irlannin kulttuurirenessanssia).  Tässä teoksessa saarelaiset huomauttavatkin huvittuneesti, ettei mantereella ilmeisesti opiskella paljon muuta kuin kielitiedettä.  Toisin kuin monet muut renessanssia kannattaneista irlantilaisista Synge ainakin yritti ymmärtää maaseudun asukkaita ja oppi kunnioittamaan näitä.  Synge saikin kohtuutonta kritiikkiä (ja aikaiseksi mellakan) The Playboy of the Western World -näytelmästään halutessaan ottaa kantaa epäkohtiin (muun muassa patriarkaalisuuteen ja pappien vallan väärinkäyttöön) propagandan suoltamisen sijaan.

Synge kertoo saarten elämästä lähes antropologisella ja folkloristisella otteella kuvaillen jokapäiväisiä arkiaskareita, ihmisiä ja maisemia.  Asukkaat ovat lämpimiä ja vieraanvaraisia, pakanallinen usko keijuihin häilyy taustalla ja sopusoinnussa uskonnon kanssa, eivätkä monet olleet vielä vierailleet koskaan mantereella.  Vaikeista elinolosuhteista huolimatta saarelaiset pitävät sitkeästi yhtä ja näiden välillä vallitsee luja keskinäinen luottamus.  Kansanperinne näkyy vahvasti Syngen kuvailemassa kertomusperinteessä, jossa tarinankertojat vievät tulisijan äärellä istuvat hetkeksi muualle.  Tarinoiden (joissa näkyy muun muassa irlantilaisten myyttiset uskomukset) kirjaaminen sellaisenaan teokseen on arvokasta kulttuuriperinteen säilyttämistä.

Synge tosin tekee välillä liikaa olettamuksia; aina ei tule ilmi onko tiedot saatu haastattelujen kautta vai päätelmien perusteella.  Olin huomaavinani myös hieman tälle ajalle tyypillistä 'noble savage' -ajatusmaailmaa, eli yhteiskunnan ulkopuoliset tahot (esim. alkuasukkaat) edustavat eräänlaista puhtautta ja viattomuutta, jota sivilisaatio ei ole korruptoinut.  Synge on epäilemättä ihastunut saarelaisiin eikä tarkoituksena ole varmaankaan tehdä tieteellistä tutkielmaa, joten ehkä odotukset täysin objektiivisesta kuvauksesta saaren sekä hyvistä että huonoista puolista eivät ole realistisia.  Suurena kansanperinteen ystävänä arvostan kuitenkin Syngen yrityksiä tallettaa kertomuksia, koska uskon vahvasti tällaisesta toimintatavasta olevan suurta kulttuurista hyötyä ja apua menneisyyden ymmärtämisessä.

Aransaaret on siis tarkemmin miettien aika erikoinen teos.  Se on pala eräästä ajasta ja paikasta, jossa ulkomaailmasta melkein erillään olevat ihmiset kietoutuvat saarillaan sumuvaippaan, eivätkä elämän kovuudesta huolimatta halua lähteä kodistaan minnekään.  Koti on turvapaikka.  Kuka tietää, ehkä minäkin menen Aransaarille vaikkapa eläkeiässä kasvattamaan lampaita. 

* * *

Suomentaja:  Heikki Salojärvi
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Irlanti)

Hämärän huoneen arvoitus - Edgar Wallace (1924)

The Face in the Night
288 s.

The fog, which was later to descend upon London, blotting out every landmark, was as yet a grey, misty threat.  The light had gone from the sky, and the street-lamps made a blurred showing when the man from the South came unsteadily into Portman Square.  In spite of the raw cold he wore no overcoat; his shirt was open at his throat.  He walked along, peering up at the doors, and presently he stopped before No. 551 and made a survey of the darkened windows.  The corner of his scarred mouth lifted in a sardonic smile.

    Strong drink magnifies all dominant emotions.  The genial man grows more fond of his fellows, the quarrelsome more bitter.  But in the man who harbours a sober grievance, booze brings the red haze that enshrouds murder.  And Laker had both the grievance and the medium of magnification.

Olen lukijana nostalginen, mikä tarkoittaa sitä, että klassikoiden ja muiden vanhojen kirjojen lukeminen uutuuttaan kiiltävinä painoksina tuntuu epämukavalta.  Kuulostaa ehkä pinnalliselta ja höpsöltä, mutta mikään kirjoihin liittyvä ei ole niin ihanaa kuin kellastuneiden sivujen rapisuttelu.  Vanhat painokset ovatkin ainoita kirjoja, joilla on minulle esinearvoa ja joihin en ikinä tekisi muistiinpanoja (en sen puoleen kyllä muihinkaan).

Tämä nimenomainen vuonna 1925 ilmestynyt neljäs painos Edgar Wallacen dekkarista odotti kolme vuotta sitten kärsivällisesti erään Notting Hillissä sijaitsevan kirjakaupan hyllyssä.  Se herätti huomioni kauniilla kangaspäällysteisellä selkämyksellään, eikä ostopäätökseen tarvittu oikeastaan sen lisäksi muuta kuin vilkaisu ensimmäiselle sivulle, jossa luki nuo lainaukseksi valitsemani lauseet sumuisesta Lontoosta ja salaperäisestä humalaisesta miehestä.  Kaikkia kirjoja ei voi pelastaa, mutta ainakin tämä saa nyt vähän näkyvyyttä.  Mitähän alkuperäinen omistaja olisi ajatellut jos olisi saanut tietää, että 89 vuotta myöhemmin joku päätyy hehkuttamaan kirjan kauneutta ja viihdyttävyyttä suomalaisessa kirjablogissa?

Ostin kirjan tosiaan sikana säkissä, mutta asunnolle palattuani ystävämme Google tiesi kertoa, että 12-vuotiaana köyhänä lontoolaislapsena koulunsa lopettanut ja 56-vuotiaana kuollut Wallace ehti kirjoittaa huikeat 175 romaania sekä paljon muita tekstejä, muun muassa käsikirjoituksia, runoutta ja näytelmiä.  Parhaiten Wallace ehkä tunnetaan King Kong (1933) -elokuvan toisena ideoijana (joka on muuten vielä tältä leffahullulta katsomatta, hyi hyi).  Olin siis luonnollisesti hämmästynyt, etten ollut kuullut Wallacesta aiemmin.

Kirja osoittautui kuitenkin juuri sopivaksi viihteeksi sen hetkiseen mielentilaan.  Alussa aiheutti hauskaa hämmennystä se, että Suomen kuningatar saapuu Lontooseen.  Mistäköhän Wallace on tällaisen henkilön keksinyt?  Joka tapauksessa, kuningattaren auto joutuu väijytykseen ja tämän timanttikaulakoru varastetaan.  Thamesista taas löytyy ruumis ja etsivä Dick Shannon alkaa ratkoa tapauksia.

Tämän enempää tarinan pääpiirteistä on oikeastaan vaikeaa kertoa, koska tapahtumat etenevät vauhdikkaaseen tahtiin ja Portman Squarella on lähes koko ajan jännät paikat.  Eräässä talossa asuu salaperäinen herra Malpas, joka on kehitellyt kotinsa täyteen salaluukkuja.  Audrey Bedford luopuu kanojen kasvatuksesta ja tulee Lontooseen tapaamaan välinpitämätöntä sisartaan Doraa, joka on sattumoisin naimisissa hämäräperäisen rikollisen Martin Eltonin kanssa.  Kaikki henkilöt liittyvät jollain tavoin Portman Squareen ja henkilöllisyyksistäkin erehdytään tai niitä yritetään salata useaan kertaan.

1920-luvun Lontoo on tietenkin tunnelmallinen tausta tapahtumille.  Rikollisia, sumuisia katuja, alkoholia ja yksi myrkytyskin.  Wallace ei paljoa kuvaile ympäristöä, mutta jotenkin se vain välittyy rivien välistäkin.  Se tietenkin auttaa, että tunnistin joitakin hauskoja sen ajan slangi-ilmauksia (joista en tietenkään nyt muista yhtäkään).  Jälleen yksi esimerkki siitä, miksi nautin enemmän oikeasti kyseisenä aikakautena eläneiden ihmisten kirjoituksista kuin historiallisista romaaneista.  Aikakausi herää eloon aivan toisella tavalla kun kirjailija välittää sen sellaisena kuin on sen itse kokenut.

Wallace saneli tarinansa varhaiselle sanelukoneelle (josta sihteerit kirjoittivat ne ylös), eikä tämä myöskään useimmiten suostunut editoimaan kirjojaan.  Nämä kaksi varmaan osaltaan selittävät sen, miksi Hämärän huoneen arvoitus on välillä paisutetun ja viimeistelemättömän oloinen.  Kaikessa epätäydellisyydessäänkin kirjan parissa oli silti hauskaa.  Jännitystä oli sopivasti, langanpätkät solmittiin ja loppuratkaisu oli yllätys.  Mitä muuta voi rikosromaanilta toivoa?

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä

Satuja - August Strindberg (1903)

Sagor
188 s.

Juhannuksen aikoina, jolloin maa morsiamena loistaa Pohjoismaissa, jolloin keto iloitsee, jolloin lähde vielä kumpuaa, niityn kukkaset seisovat suorina ja linnut laulavat, silloin tuli kyyhkynen metsästä ja asettui tuvan ulkopuolelle, missä yhdeksänkymmentävuotias äiti makasi vuoteen omana.

    Vanhus oli maannut kaksikymmentä vuotta ja hän saattoi ikkunasta nähdä kaiken, mitä tapahtui talossa, jota hänen kaksi poikaansa hoiti.  Mutta hän näki maailman ja ihmiset omalla omituisella tavallaan, sillä ikkunaruudut olivat himmenneet kaikkiin sateenkaaren väreihin[.]  - - -

    Mutta kun tuli kesä, antoi hän avata ikkunan; sillä niin kauniina, kuin maailma ulkona oli, ei sitä ruutujen läpi voinut nähdä.

Olen lukenut aiemmin Strindbergiltä Punaisen huoneen (1879), joka ei aikoinaan ihan vakuuttanut.  En edes tiennyt mitä olin odottanut, mutta ehkä kuitenkin halusin jotain sellaista mitä sain nyt kun uskaltauduin uudestaan Strindbergin pariin.

Nimestä huolimatta tässä kokoelmassa ei ole lasten satuja, vaan satujen kaltaisia novelleja.  Lumoutumiseni johtui luultavasti siitä, että julkaisuajankohdan perusteella novellit kuuluvat Strindbergin symbolismikauteen, jolloin tämä kirjoitti sellaiset näytelmät kuin Kuolemantanssi (1900) ja Aavesonaatti (1907), eli juuri ne kaksi näytelmää, jotka kiehtovat kirjailijan tuotannosta eniten.

Tarinat ovat outoja, surullisia, melankolisia, taianomaisia, hauskoja ja kaikkea siltä väliltä.  Kaikkia ei välttämättä edes ymmärrä ensimmäisellä lukemalla, kuten Luotsin vastukset -tarinaa, jossa Vihtori kulkee ympäriinsä päättymättömältä tuntuvassa laivassa ja kohtaa sekä omituisia esineitä että omituisia näkyjä.

Suosikkini oli Juhannuksen aikoina, joka on unenomainen kertomus nuoresta äidistä ja tämän lapsesta.  Kovin paljon siitä ei voi kertoa, koska oivalluksen ilo on parasta mitä kirjallisuus voi tarjota.  Voin kuitenkin sanoa sen olevan melko surumielinen, varsinkin kun tajuaa mistä siinä on kyse.

Käsittääkseni tämä kokoelma ei ole kovin tunnettu, mutta tarinoiden tasaisuuden vuoksi voin suositella lämpimästi.  Juuri sopiva lempeään pohjoismaiseen kesäiltaan.

* * * *