30. marraskuuta 2013

Koosteet haasteista Kansankynttiläin kokoontumisajot ja Avioliittojuonia + kaksi uutta haastetta

Sain äskettäin valmiiksi kasan (suurimmaksi osaksi rästiin jääneitä) postauksia, jotka opiskelukiireiden takia olen ajastanut seuraavalle parille viikolle.  Kommentteihin toki vastaan, mutta sen enempää en ehdi blogimaailmassa pyörimään ennen joululomaa.  Lukeminen jatkuu kuten aina ennenkin, mutta arviot tulevat sitten joskus myöhemmin.

Aloitetaanpa ensin lukuhaasteista.

Maukan Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteessa oli tarkoitus lukea vuoden aikana tietokirjoja eri kategorioista, ja valaistuksen kokemusta sai yrittää kolmella eri tasolla.  Pääsin Hehkulampuksi, eli luin yhdeksän kirjaa neljästä kategoriasta.  En yrittänyt erikoisemmin haastaa itseäni, vaan valitsin kirjat aiemmin antoisiksi koetuista aihepiireistä.  Jokainen oli onneksi omalla tavallaan hyvä ja mielenkiintoinen, mutta suomalaisten naisten siirtolaisuudesta Kanadaan kertova Uhmattaret tarjosi ehkä kuitenkin eniten ajateltavaa, ja inspiroi lukemaan joskus lisää siirtolaisuuden historiasta.  Haaste myös toi varmuutta tietokirjoista bloggaamiseen (vaikka postaukset olivatkin nyt lähinnä sisällön tiivistämistä).  Oikeastihan haluaisin lukea tietokirjoja saman verran kuin kaunokirjallisuutta, mutta opiskelujen takia ei aina jaksa, vaan romaanit sun muut vievät imuunsa helpommin.  Tässä yhteydessä muistuttaisin silti siitä, että tietokirjat eivät aina ole raskaita ja vaikeaselkoisia, vaan niitäkin löytyy hyvin erilaisille lukijoille.  Rohkeasti siis tieto-osastoille vaeltelemaan!

Kirjallisuustiede
Sylvia Beach and the Lost Generation - Noël Riley Fitch

Historia
Uhmattaret - Varpu Lindström
A History of Witchcraft - Jeffrey B. Russell ja Brooks Alexander
Naisten kaupunki - Anu Lahtinen, Sini Ojala ja Kirsi Vainio-Korhonen 

Kuvataide, musiikki, tanssi ym.
Kulttuurin varkaat - Kai Ekholm
Naisen iholla - Jenny Belitz-Henriksson, Laura Oja ja Raisa Kyllikki Ranta 

Elämäkerrat ja muistelmat
Monty: Montgomery Cliftin elämä - Patricia Bosworth
Shakespeare & Company - Sylvia Beach
Edgar Allan Poe: lyhyt elämä - Peter Ackroyd

Odotusteni vastaisesti sekä osallistuin Marian Avioliittojuonia-haasteeseen, että sain sen suoritettua aika nopsasti päästen korkeimmalle tasolle, eli Timanttihäihin.  Avioliittoon keskittyvä kirjallisuus ei oikein ole heiniäni, mutta hirveän kauas mukavuusalueen ulkopuolelle ei tarvinnut astua, koska Canthia ja Blomqvistia oli jo jonkun aikaa ollut tarkoitus lukea.  Canthin muista teoksista olen pitänyt, mutta tämä kyseinen Rouva Bovaryn kaukainen pikkuserkku ei tällä kertaa natsannut.  Myrskyluotoon pettyminenkään ei lannistanut, koska tv-sarjan haluan vielä katsoa joku päivä.

Salakari (1887) - Minna Canth 
Tie Myrskyluodolle (1974) - Anni Blomqvist
Luoto meressä (1975) - Anni Blomqvist
Maija (1975) - Anni Blomqvist
Meren voimia vastaan (1976) - Anni Blomqvist
Hyvästi Myrskyluoto (1976) - Anni Blomqvist

Uudet lukuhaasteet

Annamin Vive la France! -haasteessa (jonka vinkkilistaan annoin itsekin muutamia ehdotuksia) luetaan ranskalaista kirjallisuutta suorittamalla raitoja Ranskan lipusta.  Pääasiassa olen pitänyt ranskalaisten teoksista, mutta lähinnä klassikoita ahmineena aion tutustuttaa itseni myös vähän uudempaan kirjallisuuteen.  Haluan myös kokeilla josko pääsisin pitkästä aikaa eteenpäin Zolan Les Rougon-Macquart -sarjan kanssa.  Ehkä jopa eksyn haasteen tiimoilta vahingossa Pariisin ulkopuolelle.  Tai ainahan sitä voi toivoa.

Aikataulu:  3.11.2013 - 1.10.2014

Suketuksen Ihminen sodassa -haaste (jossa voi saada hauskasti erilaisia sotilasarvoja) kannustaa lukemaan oman mukavuusalueen ulkopuolelta.  Tämä koskee myös minua, koska vaikka olen kiinnostunut esim. holokaustista ja ylipäätään toisen maailmansodan kokeneiden tarinoista, kiinnostukseni sotakirjallisuuteen on kuitenkin aika kapea-alaista.  Mainiot kirjalistaukset sekä postauksessa että kommenteissa helpottavat valintaa, koska osa on joskus jo ollut lukulistaharkinnassa.  En aseta itselleni mitään tavoitteita ettei menisi liian vaikeaksi, mutta olisi tietysti kiva jos ehtisin tutustua kaikkiin kategorioihin.

Aikataulu:  24.11.2013 - 30.11.2014

26. marraskuuta 2013

Punaisten kirjainten arvoitus (Sherlock Holmes #1) - Arthur Conan Doyle (1887)

A Study in Scarlet
162 s.
There was only one student in the room, who was bending over a distant table absorbed in his work.  At the sound of our steps he glanced round and sprang to his feet with a cry of pleasure.  "I've found it!  I've found it," he shouted to my companion, running towards us with a test tube in his hand.  "I have found a re-agent which is precipitated by haemoglobin, and by nothing else."  Had he discovered a gold mine, greater delight could not have shone upon his features.
    "Dr. Watson, Mr. Sherlock Holmes," said Stamford, introducing us.
    "How are you?"  he said cordially, gripping my hand with a strength for which I should hardly have given him credit.  "You have been in Afghanistan, I perceive."
    "How on earth did you know that?"  I asked in astonishment.
    "Never mind," said he, chuckling to himself.

Sherlock Holmes, yksi tunnetuimmista kirjallisuuden hahmoista, on niin ikoninen, että muutkin kuin lukutoukat todennäköisesti hänet tunnistavat.  Itselläni ovat nämä kirjat jääneet vähän pimentoon, mutta nyt uteliaisuus kasvoi sen verran suureksi etten voinut enää odottaa.  Baskervillen koira (1902) oli tähän mennessä ainoa lukemani tarina, mutta siitäkin on jo kymmenen vuotta aikaa, enkä muista edes sen perusjuonta kunnolla.  Tarinoita tuskin tarvitsee lukea järjestyksessä, mutta itse olen niin neuroottinen näiden asioiden suhteen, että pakko noudattaa julkaisujärjestystä.  Matka viktoriaanisen Lontoon arvoituksiin alkakoon siis tästä!

Romaanin alussa Watson on juuri palannut Afganistanin sotatantereelta, ja asuttuaan vähän aikaa hotellissa törsäten liikaa rahaa, etsii nyt halvempaa asuntoa.  Törmätessään vanhaan tuttuun, Stamfordiin, Watson saa tältä vinkin asuintoveria hakevasta miehestä.  Mies on tietenkin Sherlock Holmes, ja valitsemani lainaus on juuri tuosta Holmesin ja Watsonin ensikohtaamisesta.  Pian uudet kämppikset saavatkin jännitystä elämäänsä (juuri sopivasti, onhan Holmes juuri valittanut kunnon rikosten puutetta), kun autiotalosta löydetään ruumis.  Seinissä ja lattialla on veritahroja, mutta ruumiissa ei ole ulkoisia väkivallan merkkejä.  Mysteeristä tulee vielä aavemaisempi, kun poliisit huomaavat seinässä verellä riipustettuja kirjaimia.

Holmes on äärettömän mielenkiintoinen henkilö, josta tuli kertaheitolla melkeinpä yksi kirjallisuushistorian suosikeistani.  Tämä on sarkastinen, tiedonjanoinen ja suhtautuu antaumuksella kokeisiinsa.  Holmes ylipäätään keskittyy mielellään omiin juttuihinsa antamatta kenenkään odotusten häiritä, eikä koe tarpeelliseksi jakaa itsestään ihan kaikkea.  Arvoituksellisuus tietysti kiusaa Watsonia, varsinkin kun Watsonin sosiaaliset suhteet ovat jostain syystä täydellisen olemattomat.  Jotain tekemistähän siis täytyy keksiä, vaikka sitä Holmesin tekemisten pohtimista.

Holmesin hämmästyttävän tarkkoihin havaintokykyihin Watson suhtautuu aluksi epäuskoisesti, mutta nöyrtyy lopulta tämän nerouden edessä.  Holmes tietää itsekin olevansa erinomainen etsivä, ja myös sanoo sen häpeilemättä ääneen.  Scotland Yardin poliisithan ovat vain pelkkiä tumpeloita.  Eikä tämä lausunto vaikuta ollenkaan ylimieliseltä, koska lukija tietää jo siinä vaiheessa Holmesin olevan ylivertainen rikosten ratkaisija.  Watson voi helposti tuntua tarinan kannalta turhakkeelta, mutta itse pidin tästä nimenomaan (välillä täysin pihalla olevana) kertojana, enkä niinkään varsinaisena henkilönä.  Toivottavasti Watsonista ei myöhemmin tule pelkkää Holmesin egon nostattajaa, mutta olen toisaalta silti tyytyväinen vaikka jäisimme Holmesin kanssa kaksin.

Doylen kerrontatyyli ei ole mitenkään poikkeava, mutta en sitä kaipaakaan kun rikos on pääosassa.  Lontoo-kuvaukset ovat erittäin vähäisiä, mutta silti koin olevani paikan päällä tallustelemassa kaupungin katuja.  Kaipa sekin jo kertoo jotain kirjailijan taidoista, vaikka tunnelmaan pääsemisessä auttoikin painokseni kuvitus, johon oli valittu sekä 1800-luvun valokuvia että piirroksia demonstroimaan tapahtumapaikkoja, kirjan tapahtumia ja erityisiä viktoriaanisen aikakauden esineitä tai asioita.

Murha osoittaa todeksi Holmesin teorian siitä, miten oudolta ja monimutkaiselta vaikuttava rikos onkin todellisuudessa yksinkertainen ja toisinpäin.  Sanomalehdet sotkevat autiotalomurhaan ties mitä salaliittoteorioita sosialismista ulkomaisiin poliittisiin pakolaisiin, mutta todellinen motiivi onkin se sama tuhanteen kertaan nähty.  Ratkaisuun pääseminen on kuitenkin niin viihdyttävää, ettei yksinkertaisuus tunnu ollenkaan antikliimaksilta, ja oikeastaan rikollinen herättääkin ajatuksia oikeudenmukaisuudesta.

Romaanin rakenne oli toisaalta iso pettymys.  Ensimmäinen osa oli vielä antoisa, mutta toisen osan takaumajakso kestää peräti viisi kappaletta, ja pysäyttää juonenkuljetuksen lähes kokonaan.  Jaksosta selviää kyllä rikokseen liittyvien henkilöiden taustat ja linkittyminen murhan tapahtumiin, mutta nämä olisi voinut takuulla kertoa lyhyemminkin.  Tällaisenaan takauma vaikuttaa lähinnä novellilta romaanin sisällä, ja tyylikin on kaiken lisäksi ihan erilainen.  Takauman jälkeisetkin kappaleet ovat hivenen pitkäveteisiä, koska tapauksen pääpiirteet kuullaan peräti kahteen kertaan, vaikkakin erilaisesta näkökulmasta.  Totta kai haluan tietää mitä on tapahtunut ja miten rikoksen ratkaisija on päätynyt lopputulokseen, mutta vähän rajaa sen jaarittelun kanssa.  Ehkä novelleissa rytmitys on parempi, kun pienemmän merkkimäärän puitteissa pitää pysyä tiukasti asiassa.

Kokonaisuudessaan kuitenkin viihdyttävä Holmesin maailmaan tutustuttava murhamysteeri.  Nyt ainakin tuntuu siltä, että olivat loput sitten kuinka huonoja tahansa, niin kyllähän ne on pakko lukea!

* * *

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat

23. marraskuuta 2013

Jevgeni Onegin - Aleksandr Puškin (1833)

Evgeniy Onegin
384 s.
Ei, tunteen palo sammui varhain
ja viehättävyys humun sen,
myös kaunotarten seura parhain
on hälle vastenmielinen.
Niin, niinpä mieli hältä muuttui
ja virvoituksen lähde puuttui:
kun tullut oli tunteen syys,
niin inhoitti myös ystävyys,
ja tuskin samppanjakaan jäinen
sai monta sanaa sinkoomaan,
kun päätä särki aina vaan.
Kun enää myöskään hurjapäinen
ei ollut eikä riitaunut,
jäi vaarat, kaksintaistelut.


Jevgeni Onegin kuljeskeli nuorempana tanssiaisista toisiin ja hurmasi naisia kannoillaan.  Nyt Jevgeni on kyllästynyt elämään, on välinpitämätön naisten suhteen ja elää yksinkertaisen rauhallista elämää tiluksillaan poissa kaupungin humusta.  Kiinnostuksen puute tai tietämättömyys suurien tunteiden vaikutuksesta ihmiseen saa traagisia sävyjä Jevgenin tehdessä kevyellä mielellä virhearvion, ja seuraukset ajavat tämän syvälle murheen sekä syyllisyyden alhoon.  Myöhemmin maailmaa kierreltyään tulee vielä yksi osuma sydämeen karman lain mukaisesti.

Puškinin tunnetuin teos on niin sanottu runoromaani, jossa kerrotaan romaanin tapaan jatkuvaa tarinaa, mutta runomuodossa.  Muotoa tuntemattomana vierastin luonnollisesti sitä aluksi, mutta loppujen lopuksi lähestymistapa oli ihan ok.  Ongelmaksi kuitenkin muodostui se, että huolimatta ajoittaisista ihan näteistä luontokuvauksista, en päässyt oikein henkilöihin sisälle.  Jevgeni on kiehtova hahmo kaikessa kyynisyydessään, mutta tämä jää muiden tavoin hyvin pinnalliseksi, melkeinpä vain heijastukseksi.  Tatjanakin vaikuttaa lähinnä idealistiselta uhrautuvan naisen kuvalta, joka jouduttuaan pettymään päättää vain tyytyä sellaiseen elämään, johon ei tunne intohimoa vaan jonka tuntee olevan oikein.  Säkeet eivät anna kovin hyvin tilaa tarinaan tai henkilöihin paneutumiselle, johon romaani olisi antanut keinoja ihan toisella tavalla.

Kirjoittamisen ja erityisesti lukemisen rooli ilahdutti tällaista itseni kaltaista kirjahiirtä.  Antoisinta kuitenkin oli Puškinin tyylikeino rikkoa muuri kirjailijan ja lukijan välillä viittaamalla useasti itseensä.  Lukijaa ei ainoastaan puhutella, vaan tämän huomio vedetään kirjailijan omiin ajatuksiin maailmasta,  tämän tunteista sekä muun muassa tämän käsityksiin naisista (tai pikemminkin näiden jaloista).  Puškin vihjailee elämänvaiheistaan ja työstään siihen malliin, että itse tarina on jäädä sen jalkoihin.  Pääosin ratkaisu kuitenkin toimii, koska se tuo teokseen syvyyttä ja elämäkerrallisen tason, joka inspiroi ottamaan lisäselkoa Puškinin elämästä.

Suomentaja Lauri Kemiläinen tuo esipuheessaan esille Puškinin elämän yhtymäkohdat tarinaan, ja valitettavasti tämän elämä päättyi yhtä traagisesti kuin erään romaanissa esiintyvän henkilön.  Kemiläinen myös sanoo, että "[m]itä Pietari Suuri on historiassa, sitä Puškin on kirjallisuudessa".  Tätä en pysty sen enempää kommentoimaan ohuen venäläisen kirjallisuuden tuntemukseni vuoksi, mutta ehkä tässä vaiheessa olikin hyvä tutustua tähän "kansalliskirjallisuuden luoja[an]", koska myöhemmin voin sitten tehdä huomioita miten Puškin on vaikuttanut esimerkiksi Gogoliin ja Dostojevskiin (toivottavasti teemoja ainakin syvennetään vähän enemmän).

Goodreadsin venäläisten kirjoittamat arviot ovat mielenkiintoisia katsauksia siihen, miten tunnettu teos on heidän kulttuurissaan.  Tässä vaiheessa Jevgeni Onegin tuntui vähän liian kevyeltä omaan makuuni, lähinnä johdatukselta 1800-luvun Venäjän sivistyneistöön ja lähtölaukaukselta sen kirjalliseen kulttuuriin.  Nätti ja ajatuksia herättävä teos, mutta ei mullistanut minun maailmaani.

* * *

Suomentaja:  Lauri Kemiläinen
Osallistuu haasteisiin:  Klassikot, Kirjallinen maailmanvalloitus (Venäjä), Venäjää valloittamaan ja 1800-luvun kirjat

19. marraskuuta 2013

Edgar Allan Poe: lyhyt elämä - Peter Ackroyd (2008)

Poe: A Life Cut Short
170 s.
Poe pystyi  elämään vain tulessa kuin salamanteri.  Mutta hän sytytti tulen itse.  Hän kompasteli yhdestä kiihkeästä purkauksesta toiseen.  Hänellä ei näyttänyt olevan minkäänlaista itsetuntemusta, mutta hän luotti kiihkeiden sanojen mahtiin identiteetin luojana.  Joskus hän raateli itseään, rypi surkeudessa ja karkotti muut luotaan vaikka tajusikin tekevänsä väärin.  Hän liikkui katastrofista suvantoon ja taas takaisin.  Hänen koko elämänsä oli joukko erehdyksiä ja takaiskuja, toteutumattomia toiveita ja kariutuneita pyrkimyksiä.  Hän eli kuin olisi ollut yksin maailmassa - siinä on syy hänen kritiikkinsä sapekkuuteen.  Hän veti huomion yksinäisyyteensä vaikka valittikin siitä kirjeissään.  Hänen työnsä keskiössä oli viha maailmaa kohtaan.  Hänen sydämensä oli aina murtumaisillaan.

Edgar Allan Poen tarinoissa ja runoissa on kauhu- ja gotiikkakuvaston lisäksi haikeaa ja surumielistä kauneutta.  Rakkaus yhdistetään usein kuolemaan.  On helppo uskoa, että Poen elämä toimi tämän nerouden polttoaineena.  Kenties tämä halusi purkaa ahdistustaan paperille, kun yksi toisensa jälkeen rakkaat ihmiset kuolivat, alkaen vain 24-vuotiaana keuhkotautiin menehtyneestä äidistä.

Vanhemmistaan Poe ei välttämättä muistanut ihan kaikkea, koska oli niin nuori, mutta kodin köyhyydestä johtunut ahdistunut ja pelokas ilmapiiri varmasti vaikutti jollain tavalla poikaan.  Isän kohtalossa on aavemainen kaiku Poen omaan elämään:  viina maistui, ja lopullinen kohtalo oli salaperäinen.  Isä katosi jälkiä jättämättä, poika löydettiin vuosikymmeniä myöhemmin kapakasta henkihieverissä.  Vain muutamia päiviä aiemmin Poe oli vaikuttanut normaalilta, mutta näiden kahden päivän välisestä ajasta ei tiedetä mikä ajoi miehen sellaiseen tilaan (kuolinsyytäkään ei tiedetä varmasti).

Frances 'Fanny' Allan ja John Allan ottivat Edgarin kasvattilapsekseen tämän ja tämän sisarusten jäädessä orvoiksi.  Poe vaikutti olleen suosittu pikkumies, joka oli sydämellinen, eloisa ja nokkela, ja viihdytti naisvieraita muun muassa tanssimalla pöydillä.  Varhaisen elämän vastoinkäymiset kuitenkin jäivät taustalle kummittelemaan:  "Poe kuitenkin ymmärsi varmasti, etteivät kasvattivanhemmat olleet hänelle sukua vaan elättivät häntä vain hyväsydämisyyttään ja ystävällisyyttään, ja se ruokki hänessä epävarmuutta tai puolustelevaa asennetta.  Se teki hänestä pelokkaan.  Kerrotaan, että kun Poe meni lapsena hautojen ympäröimän hirsimökin ohi, hän huusi:  'Ne lähtevät perään ja kiskovat minut alas!'"

Poen luonteesta on paljon ristiriitaisia aikalaisten kirjoituksia, mutta Ackroyd luovii sujuvasti näiden välillä korjaten myös väärinkäsityksiä.  Poe oli epävarma, ujo, ylpeä, surumielinen, rypi itsesäälissä, korosti jatkuvasti orpouttaan, haki naisten myötätuntoa, ei kuunnellut neuvoja eikä oppinut virheistään, oli ihmissuhteissaan laskelmoiva, tarkkaili itseään ja muita, vaihtoi tiuhaan asuinpaikkaa velkojia ja epäonnistumisia pakoon, eli jatkuvassa köyhyydessä ensin yksin ja sitten vaimonsa Virginian ja anoppinsa Maria Clemmin kanssa.  Tämä piti kuitenkin myös keppostelusta ja ystäviensä pelottelusta (vaikka loukkaantui kujeilun kohdistamisesta itseensä) ja osasi olla myös kohtelias, ahkera ja luotettava (usein unohdettavat piirteet, kun keskitytään vain Poen elämän synkkyyteen ja korostetaan voimakkaasti tämän pohjimmaista alakuloisuutta).  Poen huono tuuri tämän rakkaudenkohteissa on aika tunnettua, sillä tämä pelkäsi erittäin paljon hylkäämistä, mutta äidistä alkaen useat hauraat naiset poistuivat Poen elämästä kuoleman kautta.

Poikavuosien reippaus ja terveys katosivat opiskeluaikoina, jolloin Poe aloitti jatkuvan juomisen.  Ackroyd kuitenkin huomauttaa, että Poe ei ollut alkoholisti.  Tämä pystyi olemaan pitkiäkin aikoja juomatta, mutta usein juomisen alettua tämä ei pystynyt enää hillitsemään itseään.  Alkoholi oli selvästi keino unohtaa köyhyys ja epäonnistumisen tunteet, mutta valitettavasti Poe oli melko aggressiivinen juovuksissa.  Sairausjaksot olivat lähinnä syyllisyyttä ja omantunnon tuskia tehdyistä ryyppyreissuista, ja alkoholi usein pilasi myös työsuhteet.  Poen tyytymättömyys itseensä heijastui osittain muihin, esimerkiksi hyvin kärkevien ja hyökkäävien kirja-arvioiden muodossa.  Tässäkään asiassa Poe ei kuitenkaan kestänyt kun kritiikki kohdistui takaisinpäin, ja ehkä juuri tästä syystä Poella oli harvoja ystäviä.

Entä sitten Poe kirjoittajana?  Olisin mielelläni kuullut lisää Poen työskentelytavoista ja ajatuksista kirjoittamisesta, sekä lisätietoa tämän vaikutuksesta kirjallisuuteen (eikä taas sitä iänikuista toteamusta tämän vaikutuksesta science fictioniin, etsivätarinoihin ja symbolismiin).  Ackroyd kuitenkin onnistui myös yllättämään, sillä en ollut ennen tiennyt Poen aloittaneen satiirien kirjoittajana tai joidenkin novellien olevan nimenomaan ajan ilmiöiden pilkkausta tai lukijoiden kustannuksella kujeilua (The Balloon-Hoax).  Poe oli myös hyvin huolellinen ja harkitseva kirjoittaja, vaikka novellit välillä lähenevät melkein psykoottisuutta.  Kilpailijoihin Poella oli ylenkatseellinen asenne, eikä tämä kestänyt kenenkään tarpeetonta ylistämistä.

Ackroyd käsittelee aika lyhyesti ja ytimekkäästi Poen tuotantoa, mutta tuo hyvin ilmi sen, miten Poen tarkoitus oli saada lukijassa aikaan mahdollisimman voimakas reaktio esimerkiksi avoimilla ja oudoilla lopuilla.  Pelottavuus ei ehkä ollut kuitenkaan yksistään se ydinajatus, ja sen huomaa jo siitä miten moneen kirjallisuudenlajiin esimerkiksi novellit ovat vaikuttaneet.  Charles Baudelaire oli yksi Poen suurista ihailijoista, ja ylipäätään Ranska sekä Eurooppa arvostivat tätä eniten varsinkin tämän kuoleman jälkeen.  Amerikassakin Poeta ylistettiin jo tämän elinaikana, mutta 20 vuoden aikana tämä silti tienasi kirjoituksillaan arviolta vain 300 dollaria, sillä tämän työllä ei ollut kysyntää markkinoilla.

Epäonnea oli siis runsaasti sekä yksityisen että ammatillisen elämän puolella, joka heijastui väistämättä Poen uskomattoman hienoihin töihin.  Elämäkerran lukeminen oli ajoittain jopa ahdistavaa, mutta oli silti hienoa vihdoin kurkistaa vähän syvemmin yhden lempikirjailijani elämään.  Pidän enemmän yksityiskohtaisista elämäkerroista, mutta kirja kuitenkin täyttää tehtävänsä osana Ackroydin Brief Lives -sarjaa, ja tästä on hyvä jatkaa etsimään lisätietoja.

* * *

Suomentaja:  Helene Bützow
Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

14. marraskuuta 2013

Ragnarök: jumalten tuho - A. S. Byatt (2011)

Ragnarök: The End of the Gods
177 s.
Most dreams, the thin child knew, are wispy and thin, can be torn away by a determined sleeper, can be reduced to a peepshow or puzzle in which the dreamer is a looker-on, not threatened.  But there are gripping dreams of real terror, more real than the world the dreamer wakes to, thick, suffocating, full of hurt and hurt to come, in which the dreamer is the victim of ineluctable harm.
      She had dreams of that kind in this wartime.  They were sometimes foolish.  She dreamed again and again that 'the Germans' were secreted under her metal bedstead, sawing steadily through the legs, so they could grasp her and carry her off.  She knew they were there, even when she woke and knew it was absurd.  Bus stops and cafés had posters of grey helmets crouched under benches and tea-tables, listening in, waiting to punce.  If they came, the world would end, but she did not, waking, imagine them coming.

Tyttö asuu perheineen Englannin maaseudulla, jonne heidät on evakuoitu kaupungista.  Maailma on sodassa ja isää odotetaan kotiin taisteluista.  Rauhan ajan tyttö muistaa vain hämärästi, nyt arki on vain ruoan säännöstelyä ja ilmapommituksia.  Maaseutu kuitenkin vaikuttaa melkeinpä paratiisilta, jossa luonto kukoistaa ja ilma on puhdasta.  Sota-aika ei tunnu kaaokselta, vaikka se arkea muuttaakin.  Asgard and the Gods -kirjassa, jota tyttö lukee ahkerasti muiden tarinoiden ohella, on kuitenkin asiat toisin.  Loppu on lähellä, Ragnarök on laitettu käyntiin.

Suuri rakkauteni mytologioihin ja uteliaisuus Byattin tuotantoon sai tarttumaan tämän uusimpaan.  Pohjoismaisessa mytologiassa maailma syntyy kuolleen jättiläisen ruumiista, ja hiljalleen erilaiset olennot täyttävät maan.  Kaaos kuitenkin tulee väistämättä, koska se on maailman kohtalo.  Lopulta suuressa taistelussa jumalat tuhoavat toisensa, ja jäljelle jää vain vesi ja pimeys.  Byatt käsittelee jumalten viimeisiä hetkiä rehevästi, mutta kuitenkin runollisesti.  Proosa on kuin musiikkia, ja sitä oli pakko välillä lukea ääneen.  Lauseet onnistuvat liikuttamaan jo pelkällä läsnäolollaan, ja ne saavat rakastumaan myyttien maagiseen universumiin.

On kuitenkin hyvä muistaa, että mytologioiden kerrontatapa ja tapahtumat vaihtelevat kun kertoja vaihtuu.  Byattin tulkitsemana mytologinen maailma on täynnä elämää, intohimoa ja odottamatonta huumoria.  Ihmisten jääminen sivuosaan ei häiritse, koska lopun saavat jumalat aikaan.  Jumalat ovat yhtä epätäydellisiä kuin ihmisetkin, mutta silti selvästi jumalia:  salaperäisiä, ristiriitaisia, omituisia, etäisiä.  Thorilla on vihanhallintaongelmia (kopauttelee ihmisiä vasaralla vähäisemmästäkin syystä ja potkaisee kääpiön tuleen), muodonmuuttaja Loki sekoilee muuten vain jne.  Loppu lähestyy, koska muun muassa luontoa tuhoamalla tehdään susista ja käärmeistä entistä vihaisempia ja vaarallisempia, ja koska jumalat eivät tiedä miten muuttaa jo kirjoitettua tarinaa.  "They know how to die gallantly but not how to make a better world."

Luonnon kuvaus on sekä jumalten maailmassa että maaseudulla rikasta.  Luettelomaisetkin kohdat erilaisista kasveista ja eläimistä on rytmitetty mukavasti.  Uskontoa käsitellään, kun tyttö joutuu väistämättä kohtaamaan mytologioiden pakanallisuuden lisäksi kristinuskon.  Pohjoismaisessa mytologiassahan tulee Ragnarökin jälkeen aika, jolloin kaikki herää jälleen henkiin, ja ihmisistä on jäänyt jäljelle vain kaksi.  Kristinuskon vaikutus näkyy selvästi, eikä tyttö hyväksy ollenkaan tätä osiota.  Tälle molemmat ovat tarinoita, mutta lopullinen tuhoutuminen on ylösnousemuksen lupauksia kiinnostavampaa.

Ragnarökin maailma lomittuu sellaisenaan sota-ajan lisäksi myös meidän nykyaikaamme, mutta henkiin herääminenkin ujuttautuu lopussa tytön maailmaan, halusipa tämä sitä tai ei.  Tytön maailmassa on taas järjestys, kuten Odinin aikana.  Jumalten tuhosta jää lohduton olo, mutta mytologioiden metamorfoosinen luonne takaa sen, että jumalten maailmaan voi palata yhä uudestaan mitä erilaisemmin kerrotuissa muodoissa.  Henkilöiden motiivit ja tapahtumien loput voivat olla epätyydyttäviä tai järjettömiä, mutta niin on välillä todellinen maailmakin.  Siksi myytit ovat myyttejä, ja sadut satuja.

* * * *

7. marraskuuta 2013

Peer Gynt - Henrik Ibsen (1866)

128 s.
Dovren-ukko
Mun sunnuntaihäntäni sulholle vyötä.
Peer Gynt
Pysy irti!  En narriksi teille mä heity!
Dovren-ukko
Älä tytärtäni tuumi, jos ei peräs peity.
Peer Gynt
Tehdä ihminen elukaksi!
Dovren-ukko
Isket harhaan;
sinut teen vain sulhoksi soveliaaksi.
Tulenkeltaisen nauhuksen saat sinä taaksi,
saat kantaa kunniamerkkimme parhaan.

Näytelmän muotoon kirjoitettu eeppinen runo tai eeppisen runon muotoon kirjoitettu näytelmä.  En ole (vielä) lukenut yhtään jättimäistä runoelmaa, mutta yhteys on aika selvä.  Päähenkilö Peer on itsekeskeinen hulivili, joka seikkailee ympäri maapalloa ja yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni egoismistaan.  Matkalla tavataan niin peikkoja ja noitia kuin varakkaita herroja ja kauniita neitosiakin.

Asiaa tutkittuani Ibsen ilmeisesti haluaa satirisoida Peerin kautta Norjan ahdasmielistä yhteiskuntaa, mutta koska en tunne yhtään Norjan historiaa, kaikki suuret sekä pienet nyanssit jäivät täysin pimentoon.  En vaikuttunut aikoinaan täysin Nukkekodistakaan, ja nyt sitten tämä.  Tosin en pane hirveästi painoarvoa sille, etten ymmärrä jotain, koska se ei ole kirjoittajan vaan lukijan sivistymättömyyden vika.  Tässä häiritsi lähinnä sekavuus, fragmentaarisuus ja kohtausten jatkuva vaihtuminen.  Sääliksi käy sitä, joka yrittää tämän lavastaa näyttämölle, sillä kohtausten suuren lukumäärän lisäksi ne taitavat olla työläitä rakentaa tapahtumapaikkojen vaihdellessa Marokon autiomaasta peikkokuninkaan hoviin.

Tässä sitä taas nähtiin, miten hankalia näytelmät ovat kun niitä lukee katsomisen sijaan.  Tulee väistämättä sellainen olo, että saako tästä nyt kaikkea irti, tai teenkö tälle oikeutta kun luen tämän kirjallisena.  Toisaalta, eikö parhaimmista näytelmistä voi nauttia myös kirjallisessa muodossa?  Niin minulle ainakin kävi Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla kanssa.  Ibseniltä kiinnostaisi vielä Hedda Gabler, mutta saa nähdä koska saan aikaiseksi tarttua siihen kun tämäkin oli melkoista pakkopullaa.  Itse vielä valitsin, hah.

* *

Suomentaja:  Otto Manninen
Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

5. marraskuuta 2013

Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia - Bram Stoker (1914)

Dracula's Guest and
Other Weird Stories
464 s.
Seutu jonka halki kuljin oli nyt paljon maalauksellisempaa kuin aiemmalla tiellä.  Näkyvillä ei ollut mitään erityisen silmiinpistävää, mutta joka puolella ympärilläni oli tenhoavaa kauneutta.  En juurikaan kiinnittänyt huomiota ajan kulkuun, ja vasta kun syvenevä iltahämärä lopulta kiinnitti huomioni, aloin miettiä, kuinka löytäisin takaisin kotiin.  Päivän kirkkaus oli mennyttä.  Ilma oli kylmä ja pilvet keräytyivät ylleni yhä paksumpina.  Niitä säesti eräänlainen kaukainen kumiseva ääni, jonka läpi tuntui joskus tunkeutuvan tuo salaperäinen huuto, jonka ajuri oli väittänyt olevan sudesta lähtöisin.  Epäröin hetken.  Olin kuitenkin sanonut, että haluaisin nähdä hylätyn kylän, joten päätin jatkaa matkaani.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Bram Stokerin kuolemasta, ja tämä itse Draculan luojan koostama novellikokoelma suomennettiin juuri sopivasti juhlavuodeksi.  Stokerin Florence-vaimo kertoo alkusanoissaan lisänneensä valikoimaan jälkeenpäin Draculan vieraan, joka on Draculasta poistettu osio.  Muut tarinat on julkaistu aiemmin englantilaisissa ja amerikkalaisissa aikakauslehdissä.  Florencen mukaan Bramin elämä ei ole ollut se kaikkein helpoin, ja tarinat ovat peräisin näiltä varhaisilta ajoilta.  Voi siis hyvin olla, että Bram olisi parannellut kertomuksia, jos ei olisi kuollut ennen kokoelman julkaisua.

Draculan vieraan lisäksi tarinoita on kahdeksan.  Kaikki ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta kokoelma on silti melko epätasainen (ehkä alkuperäinen nimi kertoo paremmin sisällöstä, koska se ei viittaa suoraan kauhuun?).  Niminovelli on ihan ok tunnelmapala, joka olisi sopinut Draculaan.  Toisaalta ymmärrän kohtauksen poiston, koska se ei olisi edistänyt tarinaa millään lailla, ja pidän muutenkin Jonathan Harkerin ja kreivi Draculan ensimmäisestä kohtaamisesta, joka ei olisi ollut sama tämän jälkeen.  Päähenkilön jäädessä nimettömäksi tarina toimii erinomaisesti erillisenäkin novellina, ja novellina pidänkin tästä ehkä enemmän kuin jos se olisi jäänyt romaaniin.

Suomentaja Inkeri Koskinen huomauttaa hienossa esipuheessaan, että novellin alkuperästä on kiistelty Florencen sanoista huolimatta, koska tarina poikkeaa Draculan tyylistä.  Uskon kuitenkin vahvasti Florencea, koska lopun kirje sinetöi kaikki yhtäläisyydet Jonathan Harkeriin.  Tosin kuten sanoin, tarinasta voi ehdottomasti nauttia myös novellina, eli romaania ei esimerkiksi tarvitse lukea etukäteen.  Esipuheesta (jonka muuten säästin viimeiseksi, koska olen liian monta kertaa joutunut juonipaljastusten uhriksi) ratkesi myös arvoitus erään Draculan vieraan tutun paikannimen suhteen, nimittäin kreivitär Dolingen Grazista, Styyriasta viittaa Joseph Sheridan Le Fanun Carmillan salaperäiseen Styyriasta kotoisin olevaan kreivittäreen.  Koskinen myös osoittaa, miten paljon Stoker otti vaikutteita joka puolelta.  Kasvavan kullan salaisuus esimerkiksi sai inspiraationsa eräästä makaaberista Lontoon seurapiirejä puhuttaneesta tapahtumasta.

Kokoelman heikoimmiksi lenkeiksi jäävät Mustalaisennustus ja Uni punaisista käsistä.  Ensimmäinen lässähti lopun takia (tai ainakaan itse en välitä kyseisen kaltaisista loppuratkaisuista) ja toinen oli lähinnä selvästi katolilaisuudesta ammentava ankean tylsä kertomus siitä, että pelkää tulevansa suljetuksi pois taivaasta.

Erityisiksi suosikeiksini taas nousivat perinteinen kummitustarina Tuomarin talo (vaikka en yhtään pelkääkään rottia, loppua kohden jännittävyysaste nousi mukavasti), Edgar Allan Poesta ammentava suhteellisen ällöttävä kidutusvälineitä ja kissoja sisältävä Squaw (olisi mielenkiintoista tietää, miten näin raju tarina otettiin aikoinaan vastaan) ja ihanan goottilainen Kasvavan kullan salaisuus.

* * *

Suomentaja:  Inkeri Koskinen

3. marraskuuta 2013

Kummitustarinoita lapsille

Luin jo elokuussa kasan kummitusjuttuja, joista ensin aioin jättää bloggaamatta kokonaan, mutta ajattelin pienen koontipostauksen kuitenkin sopivan tähän vuodenaikaan.  Pitää kyllä huomauttaa etukäteen, etten tiedä yhtään minkä ikäisille nämä sopivat, joten en ota vastuuta mahdollisista traumoista.

Täältä lisää Halloween-hupia

Hiidenperän kauhuyö (1987) - Gunnel Linde
Pisteet:  * *
Ensimmäinen kirja oli epäonnistunut valinta, koska en tajunnut tämän olevan tarkoitettu paljon nuoremmalle yleisölle kuin ne, joita yleensä lastenkirjallisuuden puolelta luen.  En siis osaa tämän kohdalla sanoa mitään.  Kummittelutarinassa seikkailevat lapset, ja kepposillakin on osansa juonessa.

Havukkavuoren musta lintu (1974) - Vuokko Muje
Pisteet:  * * *
Tarinat perustuvat vanhoihin suomalaisiin kansantarinoihin, joita oli aikoinaan tapana kertoilla tuvissa pimeinä iltoina.  Kirja käyttää tätä perinnettä hyödyksi kehyskertomuksessa, jossa suutari kertoo tarinat kuulijoille.  Tarinat voi toki lukea erikseen, mutta yhteneväisyyden vuoksi hauskinta oli ottaa kehyskertomus mukaan.  Tarinat ovat viihdyttäviä ja jollain tapaa ihanan omituisia.  Eniten jäivät mieleen kertomukset mustasta linnusta ja paholaisen lapsesta, joista ensimmäinen oli kaunis ja surumielinen, kun taas jälkimmäinen oli varsinkin lopussa hauska.  Jotenkin se kuvittelemani kohtaus sai melkein nauramaan ääneen.

Vihreä koura ja muita kummitusjuttuja (1987) - Ulf Palmenfelt
Pisteet:  * *
Lapsuuteeni liittyen tämä oli ihan ok nostalgiamatka, mutta muuten aika heikohko kokoelma.  Tämä voi tosin johtua siitä, että yleensä pidän yliluonnollisista tarinoista, ja tästä niitä löytyi aika vähän.  Makaaberit loputkin ovat sydäntä lähellä, enkä edes odottanut kannibalismia lastenkirjassa (maksajuttu muuten kuulosti hyvin tutulta, joten luultavasti olen senkin kuullut joskus lapsuudessa).  Tarinat, jotka on tarkoitus kertoa matalalla äänellä ringissä ja pelästyttää kaikki huutamalla viimeinen sana, voivat olla jännittävämpiä juuri sosiaalisessa tilanteessa.  Loppuihin kertomuksiin olin aika pettynyt.  Yksi oli aika naurettava, ja kaksi teknisesti ottaen vitsikirjoistakin löytyviä vitsejä.

Kuu paistaa, kuollut ajaa (1984) - Eija Timonen
Pisteet:  * * *
Samantapainen kokoelma kuin Havukkavuori, mutta enemmän tarinoita eikä kehyskertomusta.  Suurin osa liittyi kummitteluun ja vainajiin (yksi oli yllättäen todella hauska).  Kokoelmaan mahtui muutama kulkuritarina, joissa tämä pyytää talosta yöpymispaikkaa, ja kun tämä laitetaan esimerkiksi kummittelevaan riiheen, kulkuri saa yleensä häädettyä vihulaisen pois.  Kirjan nimitarina oli ehdottomasti kiinnostavin.  Alkusanoissa kerrotaan sen olevan niin sanottu Lenore-tarina, jonka mukaelmia on levinnyt ympäri maailmaa.  Muutama päivä sitten luin alkuperäisen Lenore-balladin, ja englanninkielisiä mietteitäni voi käydä lukemassa täältä (en tee siitä isompaa blogiarviota, mutta kommentoin sitä lyhyesti kun teen vuoden lopulla koontipostauksen bloggaamattomista kirjoista).

Yhteenvetona voi päätellä, että pidän eniten kansantarinoihin pohjautuvista kummitustarinoista.  Timosen teos inspiroi myös ottamaan joskus lisäselkoa siitä, miten Suomessa aikoinaan suhtauduttiin vainajiin, ja liittyikö kenties tarinoiden vainaja-aspekti yleisesti ihmisten pelkoihin.