The Face in the Night 288 s. |
The fog, which was later to descend upon London, blotting out every landmark, was as yet a grey, misty threat. The light had gone from the sky, and the street-lamps made a blurred showing when the man from the South came unsteadily into Portman Square. In spite of the raw cold he wore no overcoat; his shirt was open at his throat. He walked along, peering up at the doors, and presently he stopped before No. 551 and made a survey of the darkened windows. The corner of his scarred mouth lifted in a sardonic smile.
Strong drink magnifies all dominant emotions. The genial man grows more fond of his fellows, the quarrelsome more bitter. But in the man who harbours a sober grievance, booze brings the red haze that enshrouds murder. And Laker had both the grievance and the medium of magnification.
Olen lukijana nostalginen, mikä tarkoittaa sitä, että klassikoiden ja muiden vanhojen kirjojen lukeminen uutuuttaan kiiltävinä painoksina tuntuu epämukavalta. Kuulostaa ehkä pinnalliselta ja höpsöltä, mutta mikään kirjoihin liittyvä ei ole niin ihanaa kuin kellastuneiden sivujen rapisuttelu. Vanhat painokset ovatkin ainoita kirjoja, joilla on minulle esinearvoa ja joihin en ikinä tekisi muistiinpanoja (en sen puoleen kyllä muihinkaan).
Tämä nimenomainen vuonna 1925 ilmestynyt neljäs painos Edgar Wallacen dekkarista odotti kolme vuotta sitten kärsivällisesti erään Notting Hillissä sijaitsevan kirjakaupan hyllyssä. Se herätti huomioni kauniilla kangaspäällysteisellä selkämyksellään, eikä ostopäätökseen tarvittu oikeastaan sen lisäksi muuta kuin vilkaisu ensimmäiselle sivulle, jossa luki nuo lainaukseksi valitsemani lauseet sumuisesta Lontoosta ja salaperäisestä humalaisesta miehestä. Kaikkia kirjoja ei voi pelastaa, mutta ainakin tämä saa nyt vähän näkyvyyttä. Mitähän alkuperäinen omistaja olisi ajatellut jos olisi saanut tietää, että 89 vuotta myöhemmin joku päätyy hehkuttamaan kirjan kauneutta ja viihdyttävyyttä suomalaisessa kirjablogissa?
Ostin kirjan tosiaan sikana säkissä, mutta asunnolle palattuani ystävämme Google tiesi kertoa, että 12-vuotiaana köyhänä lontoolaislapsena koulunsa lopettanut ja 56-vuotiaana kuollut Wallace ehti kirjoittaa huikeat 175 romaania sekä paljon muita tekstejä, muun muassa käsikirjoituksia, runoutta ja näytelmiä. Parhaiten Wallace ehkä tunnetaan King Kong (1933) -elokuvan toisena ideoijana (joka on muuten vielä tältä leffahullulta katsomatta, hyi hyi). Olin siis luonnollisesti hämmästynyt, etten ollut kuullut Wallacesta aiemmin.
Kirja osoittautui kuitenkin juuri sopivaksi viihteeksi sen hetkiseen mielentilaan. Alussa aiheutti hauskaa hämmennystä se, että Suomen kuningatar saapuu Lontooseen. Mistäköhän Wallace on tällaisen henkilön keksinyt? Joka tapauksessa, kuningattaren auto joutuu väijytykseen ja tämän timanttikaulakoru varastetaan. Thamesista taas löytyy ruumis ja etsivä Dick Shannon alkaa ratkoa tapauksia.
Tämän enempää tarinan pääpiirteistä on oikeastaan vaikeaa kertoa, koska tapahtumat etenevät vauhdikkaaseen tahtiin ja Portman Squarella on lähes koko ajan jännät paikat. Eräässä talossa asuu salaperäinen herra Malpas, joka on kehitellyt kotinsa täyteen salaluukkuja. Audrey Bedford luopuu kanojen kasvatuksesta ja tulee Lontooseen tapaamaan välinpitämätöntä sisartaan Doraa, joka on sattumoisin naimisissa hämäräperäisen rikollisen Martin Eltonin kanssa. Kaikki henkilöt liittyvät jollain tavoin Portman Squareen ja henkilöllisyyksistäkin erehdytään tai niitä yritetään salata useaan kertaan.
1920-luvun Lontoo on tietenkin tunnelmallinen tausta tapahtumille. Rikollisia, sumuisia katuja, alkoholia ja yksi myrkytyskin. Wallace ei paljoa kuvaile ympäristöä, mutta jotenkin se vain välittyy rivien välistäkin. Se tietenkin auttaa, että tunnistin joitakin hauskoja sen ajan slangi-ilmauksia (joista en tietenkään nyt muista yhtäkään). Jälleen yksi esimerkki siitä, miksi nautin enemmän oikeasti kyseisenä aikakautena eläneiden ihmisten kirjoituksista kuin historiallisista romaaneista. Aikakausi herää eloon aivan toisella tavalla kun kirjailija välittää sen sellaisena kuin on sen itse kokenut.
Wallace saneli tarinansa varhaiselle sanelukoneelle (josta sihteerit kirjoittivat ne ylös), eikä tämä myöskään useimmiten suostunut editoimaan kirjojaan. Nämä kaksi varmaan osaltaan selittävät sen, miksi Hämärän huoneen arvoitus on välillä paisutetun ja viimeistelemättömän oloinen. Kaikessa epätäydellisyydessäänkin kirjan parissa oli silti hauskaa. Jännitystä oli sopivasti, langanpätkät solmittiin ja loppuratkaisu oli yllätys. Mitä muuta voi rikosromaanilta toivoa?
* * * *
Osallistuu haasteeseen: Rikoksen jäljillä