24. heinäkuuta 2014

Hämärän huoneen arvoitus - Edgar Wallace (1924)

The Face in the Night
288 s.
The fog, which was later to descend upon London, blotting out every landmark, was as yet a grey, misty threat.  The light had gone from the sky, and the street-lamps made a blurred showing when the man from the South came unsteadily into Portman Square.  In spite of the raw cold he wore no overcoat; his shirt was open at his throat.  He walked along, peering up at the doors, and presently he stopped before No. 551 and made a survey of the darkened windows.  The corner of his scarred mouth lifted in a sardonic smile.
    Strong drink magnifies all dominant emotions.  The genial man grows more fond of his fellows, the quarrelsome more bitter.  But in the man who harbours a sober grievance, booze brings the red haze that enshrouds murder.  And Laker had both the grievance and the medium of magnification.

Olen lukijana nostalginen, mikä tarkoittaa sitä, että klassikoiden ja muiden vanhojen kirjojen lukeminen uutuuttaan kiiltävinä painoksina tuntuu epämukavalta.  Kuulostaa ehkä pinnalliselta ja höpsöltä, mutta mikään kirjoihin liittyvä ei ole niin ihanaa kuin kellastuneiden sivujen rapisuttelu.  Vanhat painokset ovatkin ainoita kirjoja, joilla on minulle esinearvoa ja joihin en ikinä tekisi muistiinpanoja (en sen puoleen kyllä muihinkaan).

Tämä nimenomainen vuonna 1925 ilmestynyt neljäs painos Edgar Wallacen dekkarista odotti kolme vuotta sitten kärsivällisesti erään Notting Hillissä sijaitsevan kirjakaupan hyllyssä.  Se herätti huomioni kauniilla kangaspäällysteisellä selkämyksellään, eikä ostopäätökseen tarvittu oikeastaan sen lisäksi muuta kuin vilkaisu ensimmäiselle sivulle, jossa luki nuo lainaukseksi valitsemani lauseet sumuisesta Lontoosta ja salaperäisestä humalaisesta miehestä.  Kaikkia kirjoja ei voi pelastaa, mutta ainakin tämä saa nyt vähän näkyvyyttä.  Mitähän alkuperäinen omistaja olisi ajatellut jos olisi saanut tietää, että 89 vuotta myöhemmin joku päätyy hehkuttamaan kirjan kauneutta ja viihdyttävyyttä suomalaisessa kirjablogissa?

Ostin kirjan tosiaan sikana säkissä, mutta asunnolle palattuani ystävämme Google tiesi kertoa, että 12-vuotiaana köyhänä lontoolaislapsena koulunsa lopettanut ja 56-vuotiaana kuollut Wallace ehti kirjoittaa huikeat 175 romaania sekä paljon muita tekstejä, muun muassa käsikirjoituksia, runoutta ja näytelmiä.  Parhaiten Wallace ehkä tunnetaan King Kong (1933) -elokuvan toisena ideoijana (joka on muuten vielä tältä leffahullulta katsomatta, hyi hyi).  Olin siis luonnollisesti hämmästynyt, etten ollut kuullut Wallacesta aiemmin.

Kirja osoittautui kuitenkin juuri sopivaksi viihteeksi sen hetkiseen mielentilaan.  Alussa aiheutti hauskaa hämmennystä se, että Suomen kuningatar saapuu Lontooseen.  Mistäköhän Wallace on tällaisen henkilön keksinyt?  Joka tapauksessa, kuningattaren auto joutuu väijytykseen ja tämän timanttikaulakoru varastetaan.  Thamesista taas löytyy ruumis ja etsivä Dick Shannon alkaa ratkoa tapauksia.

Tämän enempää tarinan pääpiirteistä on oikeastaan vaikeaa kertoa, koska tapahtumat etenevät vauhdikkaaseen tahtiin ja Portman Squarella on lähes koko ajan jännät paikat.  Eräässä talossa asuu salaperäinen herra Malpas, joka on kehitellyt kotinsa täyteen salaluukkuja.  Audrey Bedford luopuu kanojen kasvatuksesta ja tulee Lontooseen tapaamaan välinpitämätöntä sisartaan Doraa, joka on sattumoisin naimisissa hämäräperäisen rikollisen Martin Eltonin kanssa.  Kaikki henkilöt liittyvät jollain tavoin Portman Squareen ja henkilöllisyyksistäkin erehdytään tai niitä yritetään salata useaan kertaan.

1920-luvun Lontoo on tietenkin tunnelmallinen tausta tapahtumille.  Rikollisia, sumuisia katuja, alkoholia ja yksi myrkytyskin.  Wallace ei paljoa kuvaile ympäristöä, mutta jotenkin se vain välittyy rivien välistäkin.  Se tietenkin auttaa, että tunnistin joitakin hauskoja sen ajan slangi-ilmauksia (joista en tietenkään nyt muista yhtäkään).  Jälleen yksi esimerkki siitä, miksi nautin enemmän oikeasti kyseisenä aikakautena eläneiden ihmisten kirjoituksista kuin historiallisista romaaneista.  Aikakausi herää eloon aivan toisella tavalla kun kirjailija välittää sen sellaisena kuin on sen itse kokenut.

Wallace saneli tarinansa varhaiselle sanelukoneelle (josta sihteerit kirjoittivat ne ylös), eikä tämä myöskään useimmiten suostunut editoimaan kirjojaan.  Nämä kaksi varmaan osaltaan selittävät sen, miksi Hämärän huoneen arvoitus on välillä paisutetun ja viimeistelemättömän oloinen.  Kaikessa epätäydellisyydessäänkin kirjan parissa oli silti hauskaa.  Jännitystä oli sopivasti, langanpätkät solmittiin ja loppuratkaisu oli yllätys.  Mitä muuta voi rikosromaanilta toivoa?

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä

21. heinäkuuta 2014

Mustat kalat - Eeva Tenhunen (1964)

208 s.
(Kesähelteillä en jaksa istua koneella kovin kauaa kerrallaan, joten ajastin muutaman rästiin jääneen kirjoituksen sateisena sunnuntaina.  Kommentteihin vastaan ihan normaalisti, mutta ajattelin tällaisen väliaikatiedotuksen valaisevan vähän blogini hiljaisuutta.  Luen ihan normaaliin tahtiin, mutta bloggauksia ilmestyy luultavasti aika epäsäännöllisesti.)

    Pysähdyimme laiturille.
    Luonnollisesti olin aina tiennyt, että se on "eräs Pohjoismaiden kauneimpia keskiaikaisia linnoja".  Olin törmännyt siihen lukemattomissa tilanteissa.  Sehän komeilee itseoikeutettuna useimpien matkatoimistojen seinällä.  Jokaisessa Suomea esittelevässä teoksessa on siitä vähintään yksi kuva.  Niin ettei ainakaan voi väittää, että olisin ollut valmentumaton sen kohdatessani.
    Ja kuitenkin näky sai minut mykistymään.
    - Ole hyvä ja pane pois tuo tyypillinen turisti-ilme, Inkeri sanoi happamesti.  - Sinä kuulut nyt henkilökuntaan.
    - Niin mutta kun se on kerta kaikkiaan - se on järkyttävä...
    -  Totta kai.  Mutta kyllä siihen pian tottuu.

Liisa Rautasalo saa pian huomata, ettei ainoastaan jykevä Olavinlinna ole järkyttävä.  Liisa tulee linnaan ystävänsä Inkerin kehotuksesta, sillä yksi oppaista on loukannut jalkansa ja tälle tarvitaan sijainen keskelle kiireistä turistikautta.  Kaikki tutut ihmiset eivät kuitenkaan ole ihan sitä miltä he näyttävät, ja Liisa joutuukin äkkiä keskelle murhamysteeriä.

Pienen (tai no, aika suuren) notkahduksen jälkeen pääsin onneksi taas kiinni oikeasti koukuttavaan vanhanaikaiseen mysteeriin.  Tenhusen dekkaria voi verrata huoletta Agatha Christien teoksiin, sillä molemmissa on samanlaista viehättävyyttä, lämpöä ja nokkeluutta.  Luin Mustat kalat sitkeästi loppuun parvekkeella, vaikka ilta alkoi jo uhkaavasti pimetä eikä valonlähteenä ollut lamppua.  En vain yksinkertaisesti halunnut liikkua yhtään mihinkään ennen viimeistä sivua, koska olin äärettömän koukussa.

En ole kertaakaan Christien kirjoissa arvannut murhaajaa (paitsi tietysti silloin, jos olen nähnyt aiemmin tv-sovituksen), joten siinä mielessä Tenhusen kirja ei ihan pärjää rikoskuningattarelle.  Päättelin syyllisen hieman yli puolenvälin jälkeen, mutta jännitys pysyi silti hermoja raastavana kun odotti miten ratkaisuun päädytään ja mitä sen jälkeen tapahtuu.

Ympäristön uskottavuus tulee Tenhusen omista opiskelukesien opaskokemuksista.  Stereotyyppisille turisteille ivaillaan lempeästi:  amerikkalaisilla on hirveä kiire ja italialaiset yrittävät vokotella kauniita opastyttöjä.  Huumoria löytyy myös opiskelukuvauksista ja henkilöt ovat sekä uskottavia että mielenkiintoisia (vaikka Liisa muistuttaakin välillä pyörtyilevää linnanneitoa, se on lähinnä huvittavaa eikä ärsyttävää).  Missään vaiheessa ei tunnu omituiselta, että mukavienkin henkilöiden kaapeissa on luurankoja.

Yleensä vuodenajat eivät vaikuta kirjavalintoihini, mutta aina välillä tulee vastaan sellaisia opuksia, jotka sopivat erityisen hyvin kesään.  Tämä on yksi niistä.  Jatkan ehdottomasti Tenhusen parissa jossain vaiheessa, ja toivottavasti sekä miljöö että henkilöt pysyvät yhtä viehättävinä.

PS.  Jos et halua tietää Liisan myöhemmistä vaiheista, älä lue Tenhusen Wikipedia-sivua.  Onnistuin spoilaantumaan eräästä asiasta, ja vaikka ihan myönteinen juttu se oli, niin olisin halunnut mieluummin hihkua onnesta vasta seuraavaa kirjaa lukiessani.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä

16. heinäkuuta 2014

Blogistanian kesälukumaraton IV


Jaha, se olisi sitten jo aika seuraavan maratonin!  Harmi kun sää ei ole ihan niin lämmin kuin voisi olla, mutta kaipa tuolla parvekkeella voi silti neuletakki päällä lukea, joten kirjapino ja eväät kainaloon!  Kyllä ne kunnon helteet varmaankin sieltä takaisin tulevat.  Saa sitten taas maata pannukakkuna puistossa ja ahmia jäätelöä (jaa mikä bikinikunto, bikinit vain päälle niin siinä sitä ollaan kunnossa).

Kuvassa näkyy tämänkertainen kirjapinoni, jossa on paljon erilaisia tunnelmia aina mustasta huumorista muumeihin ja taruolennoista vanhan ajan Lontooseen asti, joten kyllästymistä ei ainakaan tule tapahtumaan.  Mukana on myös Aron ja Bradburyn novellivalikoimat, jos tekee mieli lukaista välillä joku vähän lyhyempi tarina.

Aloitan maratonin klo 14 ja lopettelen huomenissa samoihin aikoihin.  Onnea myös muille osallistujille (Lukutoukan ruokalista -blogista löytyy osoitteet, joissa lisää tunnelmia)!

Klo 17.07
Muumilaakson marraskuu (Muumit #9) (1970) - Tove Jansson, 161 s.
Pisteet:  * * * *   Suomentaja:  Kaarina Helakisa
Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

Tämä on muumikirjoista ehkä se kaikkein erikoisin, sillä muumiperhe on poissa majakkasaarella ja tarina keskittyy ainoastaan Hemuliin, Vilijonkkaan, Tuhtoon, Ruttuvaariin ja Nuuskamuikkuseen.  Olen aina pitänyt syksyä melankolisena vuodenaikana ja Jansson tavoittaa sen tunnelman hyvin.  Muumiperheen poissaolo tuo lisää haikeutta, vaikka he ovatkin laakson asukkien mielessä koko ajan.  Muumitalo vaikuttaa tyhjältä, vaikka kirjan hahmot asuvatkin siellä.  Tarina päättyy odotukseen, mutta samalla loppu on myös surullinen, koska kirja on viimeinen muumikirja ja muumeille pitää näin ollen jättää hyvästit (ainakin kirjamuotoisena).  Tosin tämän kohdalla poikkesin järjestyksestä ja jätän Muumipappa ja meri -kirjan viimeiseksi, koska oletan pitäväni siitä meriteeman vuoksi kaikkein eniten.  Joka tapauksessa, maratonini ensimmäinen kirja päättyi kurkkua kuristavaan haikeuteen, joten ehkä jatkan jollain kevyemmällä.

Klo 19.26
Luettuja sivuja:  262
Rakas vanha kirja (1970) - Helene Hanff, 101 s.
Pisteet:  * * *  Suomentaja:  Anneli Tarkila

"Olen järjestänyt niin, että pääsiäispupu tuo teille Munan.  Kun se saapuu perille, se huomaakin, että te olette kuolleet toimettomuuteen."

Kirjeenvaihtoa kirjatilausten puitteissa amerikkalaisen Hanffin ja lontoolaisen Marks & Companyn työntekijöiden välillä.  Hanff on piristävän kipakka ja hauska, mutta en kuitenkaan saanut kirjeistä irti niin paljon kuin odotin.  Viihdyttäviähän nämä olivat, ja jossain mielessä myös koskettavia miten henkilökohtainen suhde osapuolten välillä on, vaikka nämä eivät pääsekään koskaan tapaamaan toisiaan.  Odotin ehkä kuitenkin enemmän asiaa kirjoista (muutakin kuin tilauspyyntöjä)  ja näkemyksiä elämästä eri mantereilla.  Rakkaus vanhoihin kirjoihin kuitenkin välittyy, ja sen ansiosta tämä oli loppupeleissä ihan lukemisen arvoinen.

Klo 22.47
Luettuja sivuja:  403
Himokone: välähdyksiä pimeässä (2012) - Tuuve Aro, 141 s.
Pisteet:  * * *

Novellikokoelmissa on usein epätasaisuusongelma eikä tämäkään siltä välty.  Heikoimmat lenkit sijoittuvat alkupuolelle, josta etenkään avausnovelli Alien ei vakuuttanut.  Buñuelin elokuvakin olisi antanut eväitä vaikka mihin, mutta Andalusialainen koira oli valitettavasti ohut ja mitäänsanomaton.  Full Metal Jacketin sijoittaminen partioleirille sijoittaa sen taas kokoelman toiseen ääripäähän, eli nokkeluutta sekä hauskuutta samassa paketissa.  Suosikikseni ylsi Invasion of the Body Snatchers, joka on rakennettu loistavasti ja jonka parodiointi lähentelee jo huikeaa.  Katjan vastenmielinen omahyväisyys oli aivan omaa luokkaansa, ja tunnelma vaihteli ahdistavasta absurdiin.  Elokuvien tunteminen ainakin pintapuolisesti synopsistasolla auttaa syventämään teemojen ymmärtämistä, mutta kyllä kokoelma sopii varmasti niillekin, jotka eivät leffahulluja ole.  Absurdien juonenkäänteiden ja mustan huumorin arvostamista voidaan tosin ajoittain tarvita.

- - -
Aloitan seuraavaksi lukemaan Bradburyn novellikokoelmaa, mutta raportoin siitä vasta aamulla.  Laitan nyt koneen kiinni ja siirryn lukemaan peiton alle, öitä!
- - -
En jaksanut avata konetta heti herättyäni, joten seuraava kirja on ollut jo jonkin aikaa luvussa ja alla oleva kellonaika on vain arvio.
- - -

Klo 9.30
Luettuja sivuja:  642
The Illustrated Man (1952) - Ray Bradbury, 239 s.
Pisteet:  * * *

Paha saapuu portin taa on ennestään tuttu Bradburylta, mutta ei tämäkään oikein säväyttänyt sen kummemmin.  Ihan kiva novellikokoelma, mutta siinä se.  Novellien aiheet lähtevät liikkeelle kehyskertomuksesta, jossa kertoja tapaa tatuoidun miehen, jonka tatuoinnit liikkuvat ja paljastavat lopulta jotain myös miehen tapaamista ihmisistä.  Kehyskertomus vaikuttaa vähän turhalta ratkaisulta, enkä oikein näe mitä lisäarvoa tatuointiaihe tuo tarinoille.  Yhtä hyvin joku satunnainen tyyppi voisi kertoa tarinat, tai sitten kokoelman olisi voinut jättää ihan ilman kehyskertomustakin.  Novelleissa sinänsä oli ihan hyvät ideat, mutta ne eivät nousseet kuitenkaan lopulta kivaa tarinaa ylempiin sfääreihin, toisin kuin Aron kokoelman parhaimmisto.  Eikä Bradburyn kirjoitustyylikään ole näin englanniksi luettuna mitenkään kovin erikoista.

Klo 11.50
Luettuja sivuja:  919
Kuvitteellisten olentojen kirja (1957) - Jorge Luis Borges, 277 s.
Pisteet:  * * *  Suomentaja:  Sari Selander

Rakastan mytologisia olentoja, joten tämä valikoitui luettavaksi ihan vain aiheensa perusteella.  Borges on kehuttu kirjailija, mutta tämä ei ehkä ole se kaikkein parhain teos jos haluaa tutustua Borgesin tuotantoon (ainakin muiden arvioiden perusteella tämä ei ole sitä kaikkein tyypillisintä Borgesia, mutta en voi vahvistaa koska kirja on tosiaan ensimmäiseni).  Listaus erilaisista olennoista on mielenkiintoinen, mutta olen melko varma että muutkin samantyyppiset "bestiaryt" ovat yhtä antoisia lukukokemuksia.  En siis vielä tiedä, tarjoaako kokoelma jotain uutta tämäntyyppisiin listoihin, mutta monipuolisia Borgesin valinnat ainakin olivat, koska olentokuvaukset käsittävät laajasti eri maiden mytologioita ja uskomuksia.

- - -
Näin, laitan nyt omalta osaltani maratonin pakettiin, vaikka aikaa jäi vielä parisen tuntia.  Haluan jättää suosiolla Mustat kalat ja Taputtavat pikku kätöset muulle ajalle, koska en saa luettua kumpaakaan enää kokonaan.  Mielenkiintoisilta kyllä vaikuttavat, joten niistä kuullaan blogissa sitten myöhemmin.

Lähden tämän päivän aikana kierrokselle teidän muiden osallistujien blogeihin, toivottavasti nautitte yhtä paljon kirjoihin keskittymisestä kuin minä :)

13. heinäkuuta 2014

Kuka murhasikaan rouva Holmin? - Terttu Autere (2014)

294 s.
Pankinjohtaja Halme ja rouva Viola Halme olivat lähteneet apteekkarin syntymäpäiväkutsuilta sen sijaan jo niin varhain, että päänsärystä ei seuraavana aamuna ollut pelkoa.  Viola Halmetta aikainen lähtö oli harmittanut.  Kun monta päivää etukäteen oli valmistautunut tuleviin kutsuihin, iloinnut siitä, että sai käyttää pääkaupungin arvostetuimmasta muotisalongista hankittua vierailupukua, antanut neiti Aran loihtia hiuksiin muodinmukaisen kampauksen ja kokeillut uutta huuliväriä, jota rouva Holm oli suositellut, kun sai tehdä näyttävän entreen apteekkari Hellmanin saliin ja kerätä herrojen ihailevia ja rouvien kateellisia katseita, niin sitten sitä iloa kesti vain muutaman tunnin.  Pankinjohtaja Halme oli antanut vaimolleen merkin ryhtyä hyvästelemään isäntäväkeä juuri, kun rouvien kielenkannat olivat kahvin ja liköörin voimin päässeet irralleen, kun parhaat juorut olivat vasta odottamassa.

Suomalaisessa 30-luvun pikkukaupungissa apteekkari Hellman pitää syntymäpäiväkekkerit, mutta samana iltana kemikaalikaupan omistaja Ester Holm murhataan liikkeessään ja kallis hajuvesipullo hajoaa pirstaleiksi lattialle.  Mitä on tapahtunut, sitä saapuu selvittämään lääninrikosetsivä Juhani Kuikka.

En ole suuri dekkarien ystävä, mutta agathachristiemäiset murhamysteerit ovat aina silloin tällöin nautittuina viihdyttäviä välipaloja.  Tulinkin uteliaaksi törmättyäni kirjastossa Autereen teokseen, koska sitä verrataan takakannessa Christieen ja tituleerataan "elegantiksi salonkidekkariksi".  Kaiken lisäksi tämä sopii käynnissä olevaan rikosteemaiseen lukuhaasteeseen, joten en kokenut menettäväni mitään vaan saavani ainakin viihdykettä helteen pehmittämille aivoilleni ja edistystä haasteisiin.

Christie-vertaus osoittautui kuitenkin epäreiluksi, koska en kokenut kirjaa rikoskuningattaren teosten lailla hallituksi ja tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.  Ongelmat ovat jo ihan henkilötasolla, joka on harmi.  Henkilöiden tulisi olla tarpeeksi mielenkiintoisia ja jossain määrin myös arvoituksellisia, jotta lukijakin pääsee hyvin mukaan arvausleikkiin.  Niin kuin monet muutkin salonkidekkaristit, Autere luonnehtii henkilöitään vähillä vedoilla.  Tässä se ei kuitenkaan toimi, koska henkilöiden syvin olemus jää pimentoon, ja näin heistä ei jaksa oikein välittää tarpeeksi.

Sen lisäksi, että henkilöt ovat yhtä ja samaa harmaata massaa, kirjan toisteisuus alkoi puuduttaa puolivälissä.  Henkilöihin viitataan usein sekä etunimellä että sukunimellä, ja ammattinimikettäkin käytetään runsaasti.  Henkilögalleria on vähän turhankin laaja pysyäkseen kätevästi koossa, joten ehkä ammattia on käytetty apuna, jotta lukija pysyisi kärryillä kenestä milloinkin puhutaan.  Tämä ei ole kuitenkaan mielestäni tarpeellista, koska alussa on lista kaikista henkilöistä.  Ihmisen määrittäminen pelkän ammatin perusteella johtaa myös väkisin siihen aluksi mainitsemaani pinnallisuuden ongelmaan.

Miten sitten itse murhamysteeri toimii?  Kömpelöön ja hyvin äkkinäiseen loppuratkaisuun päädytään melkoisen jahkailun päätteeksi.  Poliisityö vaikuttaa löysältä:  todistajia kuullaan, mutta poliisien ajatustyö ei välity, sillä aikaa käytetään tarinallisesti epäolennaisiin seikkoihin.  Toisteisuutta on nimittäin myös juonen tasolla.  Proviisorilla on ehkä jopa hieman pelottava pakkomielle kollegaansa, jota toistetaan joka välissä.  Kuikalla on myös ajatuksissa eräs nainen, jota lukijankaan ei sallita unohtavan.  Naisten aseman korostuminen pikkukaupungissa olisi mielenkiintoista, mutta sekään ei valitettavasti kanna loppuun asti, koska sen iskostaminen lukijaan on epäluontevaa.

Kirjassa on toki pientä nostalgian tuntua ja kieli vaikuttaa realistiselta henkilöiden suussa.  Kyllä tämä siis varmasti joillekin toimii.  Valitettavasti tässä ei ollut ollenkaan odottamaani imua.  Toivottavasti joku kuitenkin kiinnostuu tästä kirjoitukseni perusteella, salonkidekkareita nimittäin ei voi koskaan olla liikaa.

*

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä