25. kesäkuuta 2013

Kirja + elokuva: Bel-Ami - Guy de Maupassant (1885)

303 s.
Oli päästy kaksimielisiin sutkauksiin.  Oli päästy niihin huntuihin, joita taitava sana voi kohotella samalla tapaa kuin taitava käsi kohottelee hameita.  - -  Pöytään oli kannettu linnunpaisteja, peltopyitä, herneitä, hanhenmaksaa ja vihanneksia, jotka vihreän vaahdon tavoin täyttivät ison, pesuvadin muotoisen maljakon.  He söivät kaiken tuntematta minkään ruokalajin makua ja niitä ajattelematta.  Koko heidän huomionsa oli kohdistunut vain siihen, mitä he sanoivat.  He olivat aivan hukkuneet rakkauden mereen.

Georges Duroy on aluksi arka ja epävarma aliupseeri, mutta saa vähitellen jalansijan sanomalehtimaailmassa ja  janoaa koko ajan enemmän valtaa.  Duroy on itseriittoinen unelmoija sekä opportunisti, joka ei ole valmis tekemään sinnikkäästi töitä unelmiensa eteen vaan kulkee sieltä missä aita on matalin.  Toisaalta, La Vie Francaise -lehden toimituksessakin lähinnä pelaillaan päivät pitkät, kehitellään artikkeleita haastattelujen pohjalta, joita ei ole ikinä edes tehty ja keplotellaan rahan kanssa.  Duroy epäilee aluksi omia kykyjään, mutta ehkä ympäristö opettaa selviytymään vähemmälläkin vaivalla, tai ehkä tällä ei edes ole todellisia kykyjä.

Duroy on kirjan edetessä yhä sydämettömämpi, mutta jollain kieroutuneella tavalla oli silti viihdyttävää seurata tämän seikkailuja naisten helmoissa "soreat viikset" väpättäen.  Duroy kiipeää huipulle reittä pitkin, ja joskus tilaisuuksia yhteiskunnassa etenemiseen tarjoutuu myös vähän makabeerilla tavalla.  Ennen kaikkea limanuljaska on pelkkä jäljittelijä ja nousukas, vaikka haluaakin olla suuri ja ihailtu maailmanmies.  Ensimmäinen artikkelikin on omaa käsialaa vain kirjaimellisesti, sillä samassa sanomalehdessä työskentelevän Duroyn entisen armeijakaverin vaimon ajatukset ja ideat ovat oikeasti sen taustalla (joka itse asiassa "auttaa" miestäänkin artikkelien tekemisessä).

Maupassantin kyynistä maailmankuvaa keventää kuitenkin pinnan alla kupliva hilpeä satiirisuus.  Romaani pilkkaa kepeästi keskinkertaisuutta, ja luulen ettei sitä ole tarkoitus ottaa aivan niin tosissaan kuin moni tuntuu tekevän.  Maupassant näyttää olevan yksi niistä helpoiten luettavista klassikkokirjailijoista, joiden teksti ei tarjoa hirveästi haastetta, mutta jotka kietovat tarinallisesti lukijan pikkusormensa ympärille.

* * * *

Suomentaja:  Arvi Nuormaa

BEL AMI (2012)
Ohjaajat:  Declan Donnellan ja Nick Ormerod
Pääosissa:  Robert Pattinson, Uma Thurman, Kristin Scott Thomas, Christina Ricci, Colm Meaney, Philip Glenister, Holliday Grainger

Huhhei, enpä olisi uskonut katsovani enää vapaaehtoisesti mitään Pattinsonin elokuvaa, mutta kirja sopikin mainiosti elokuvahaasteeseen joten miksipäs ei.  Pukudraama on muutenkin sellainen elokuvalaji, joka hyvin tehtynä on todella mukavaa viihdettä mihin tahansa päivään.  Harmi ettei tämä kuulunut siihen hyvin tehtyjen kategoriaan, mutta vähän aavistelinkin sitä etukäteen.  Duroyn rooliin kuvittelin koko ajan kirjaa lukiessani Aaron Johnsonin Vronsky-tyylissään.  Täydelliset Georges Duroy -viikset!

Ei Pattinson ihan onneton ollut, mutta vähän epämukavalta tämä ajoittain näytti (vai tuntuikohan vain minusta epämukavalta?).  En hirveästi pidä näistä uuden sukupolven nuorista näyttelijöistä, joilla ei tunnu olevan minkäänlaista ilmeikkyyttä tai taitoa oikeasti keskittyä rooliin.  Elokuvassa noin muuten oikaistiin turhan paljon isoissa juonikuvioissa, ja kokonaisuus jäi tästä syystä pinnalliseksi.  Pidin myös paljon Maupassantin kuvailuista (varsinkin romaanin loppu oli hieno), joten en tempautunut elokuvan tunnelmaan samalla lailla kuin kirjaan.  Elokuva oli lähinnä hätäinen tiivistelmä kirjan tapahtumista, ja itse asiassa mitä enemmän tätä nyt ajattelen, sitä enemmän alkaa ärsyttää.

Kumpi voitti?  Kirja

17. kesäkuuta 2013

Lukumaraton

Se on täällä.  Blogini ensimmäinen lukumaraton!  24 h aikaa lukea niin paljon kuin sielu sietää (vaikka nukkumiseen käytetyt tunnit lasketaankin mukaan).  Olisin ottanut kuvan evästyksestä, mutta kamerani kuoli enkä nyt tähän hätään löytänyt mistään laturia.  Olin aamulla ranskalaisella torilla syömässä muutamat churrot, ja ostin mukaan pari patonkia sekä macaron-leivoksen.  Sen verran hyvää muonaa oli tarjolla, että taidan käydä siellä vielä uudestaankin.  No, joka tapauksessa, tässä on se kirjapyramidini, josta napsin fiiliksen mukaan luettavaa.  Aurinkolasit toivottavasti tulevat käyttöön, jos sää on myöhemmin hiukan aurinkoisempi.


Fanny Hill (1748) - John Cleland
Itsemurhaklubi (1878) - Robert Louis Stevenson
Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts (1933) - Nathanael West
Nälkä (1890) - Knut Hamsun
Kahvila Mabillon (1952)- Satu Waltari
Saints and Strangers (1980)- Angela Carter
Nalle Puh (1926) - A. A. Milne
Kummitusmatkat (1989) - Karen Dolby, Susannah Leigh ja Sarah Dixon
Yllätysmatkat (1988)- Karen Dolby, Martin Oliver ja Gaby Waters
Ninni, surkea noita (1987) - Orvokki Annala

Sitten vain lukemaan.  Päivittelen tosiaan tähän postaukseen edistymistäni, eli tervetuloa seuraamaan!

Klo 17.44
Luettuja sivuja:  288
Kummitusmatkat (1989) - Karen Dolby, Susannah Leigh ja Sarah Dixon, 144 s.
Yllätysmatkat (1988) - Karen Dolby, Martin Oliver ja Gaby Waters, 144 s.
Pisteet:  * * *  Suomentaja:  Esa Mela 

Puzzle Adventures -sarjaan kuuluu runsaasti erilaisia visaisia tehtäviä vähän isommille lapsille, ja sarjan Kummitusmatkat oli yksi lapsuuden suosikeistani.  En edes muista miten monta kertaa sen kirjastosta lainasin, mutta jokaisella kerralla oli yhtä hauskaa venytellä aivosoluja.  Teema toi vielä lisäjännitystä, vaikka missään vaiheessa ei varsinaisesti pelottanutkaan.  Yllätysmatkat ei ollut entuudestaan tuttu, enkä pitänyt siitä yhtä paljon.  Ainoastaan muinainen Rooma oli  mielenkiintoinen, mutta dinosaurukset ja avaruus eivät ylipäätään kiinnosta.  Lainasinkin opuksen lähinnä uteliaisuudesta.  Dinosaurus-tarinassa oli käynyt pieni moka suomennosvaiheessa, sillä siinä mainittiin lopussa kaksi kertaa joku Antti, vaikka sellaista henkilöä ei kertomuksessa ollut.  Molemmissa kirjoissa tehtävät olivat mukavan monipuolisia matematiikasta ja salakirjoituksen tulkinnasta esineiden bongailuun, ja Brenda Haw'n kuvitus oli isommissa kuvissa ihanan yksityiskohtaista.  Haastavuutta lisäsi myös se, että edellisten sivujen tapahtumat ja tehtävät kannattaa painaa tarkasti mieleen, jotta jotkut uudemmat tehtävät pystyy ratkaisemaan.  En ihan kaikki tehtäviä osannut (pitäisikö olla huolissaan?), joten lunttasin ratkaisut takasivuilta :D

- -
Nyt syömään pastaa ja sipulirenkaita, jälkkäriksi macaron.
- -

Klo 22.08
Luettuja sivuja: 475
Kahvila Mabillon (1952) - Satu Waltari, 187 s.
Pisteet:  * * * *

Rahat ovat jatkuvasti lopussa, mutta se ei haittaa, koska tuntemattomille voi aina myydä runoja, eikä rakkautta kukaan pysty ottamaan pois.  Mustapukuiset, pitkätukkaiset ja rähjäiset eksistentialistit herättävät paheksuntaa vetelehtimisellään.  Pehmeäturkkisia kissoja joka puolella, lemmikkimarsuja kanniskellaan mukana.  Savuisia kapakoita, ongintaa Seinen rannalla viinipullon kera, meluisat kahvilat.  Waltari opiskeli itse aikoinaan Pariisissa, ja kirjoitti niistä kokemuksista tämän esikoisteoksensa.  Hurmaavia tuokiokuvia Pariisin kuhinasta ja sen hilpeistä asukkaista sekä ihmisistä, jotka osaavat nauttia elämän pienistä asioista.  Pitää piknikin vaikka yhdellä sardiinipurkilla jos huvittaa, tai liftata kuumana kesäpäivänä maaseudulle.  Olemisen ja elämisen riemua, ja juuri tästä syystä täydellinen kesäkirja.

- -
Unohduin hetkeksi surffailemaan netissä ja vastailemaan kommentteihin.  Lähden leikkaamaan patonkia.
- -

Klo 23.34
Luettuja sivuja: 515
Ninni, surkea noita (1987) - Orvokki Annala, 40 s.
Pisteet:  * * * 
Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

Palataan lapsuuden suosikkeihin.  Muistan lukeneeni tätä aina uudestaan ja uudestaan mammalla ollessani, ja jokin aika sitten ostin tämän omaksi netistä.  Hentoinen Ninni uskoo olevansa liian tavallinen noidaksi, eikä luutakaan jaksa tätä kannattaa.  Tämän vuoksi Ninnin pitää taittaa maitse pitkä ja vaarallinen matka noitien säännölliseen suurkokoukseen muiden pilkattavaksi.  Vasta nyt kun luin tämän vuosien tauon jälkeen tajusin miksi pidin tästä niin paljon.  Ninnillä on aluksi huono itsetunto ja moittii itseään kaikista epäonnistumisistaan, mutta ystävällisen keijun avustuksella ja suuren seikkailun myötä tajuaa, ettei suuruuteen tarvita ulkoisia asioita.  Muiden ihmisten ei kannata antaa lannistaa.  Positiivisilla ajatuksilla pääsee pitkälle, kun taas jatkuvalla vähättelyllä vain sabotoi itseään.  Kirjassa myös muistutetaan, ettei mikään tule automaattisesti vaan itsekin tulee nähdä vaivaa haluamiensa asioiden eteen.  Toisaalta, kaikki suuri ja mahtava ei aina ole välttämättä kaunista ja hyvää.

- -
Nyt on pakko saada jätskiä.  Äkkiä alakerran kauppaan ennen kuin se menee kiinni!
- -
Yksi kirja jää nyt keskeneräisenä yöpöydälle.  Hyvää yötä!
- -

Klo 11.34
Luettuja sivuja:  642
Saints and Strangers (1980) - Angela Carter, 127 s.
Pisteet:  * * * *

Carterin Verinen kammio -novellikokoelma on yksi suosikeistani, ja vaikka tämä ei yltänyt ihan sen tasolle, lumouduin tästä niin etten malttanut millään mennä nukkumaan.  Carterin inspiraatiot ovat ilmeisesti lähes aina aiheita, joista olen itsekin kiinnostunut.  Pidin erityisesti ensimmäisestä novellista The Fall River Axe Murders, jossa viivytään hetki Bordenien talossa juuri ennen kuin perheen tytär murhaa vanhempansa.  Kaikki tarinat kietovat verkkoonsa, ja jotkut kyseenalaistavat jollakin tavalla lukijan ennakkoasenteet.  Marginaalin naiset pääsevat päähenkilöiksi, ja heidän tarinansa kerrotaan uudessa valossa.  Tunnelma on läpi kokoelman unenomaista, eroottista ja hypnoottista.

Klo 12.58
Luettuja sivuja: 792
Nalle Puh (1926) - A. A. Milne, 150 s.
Pisteet:  * *
Osallistuu haasteisiin:  Lastenkirjat


Näiden veijarien yksinkertaisuudessa on kieltämättä jotain hurmaavaa, mutta en silti päässyt oikein sisälle tarinoiden lastenlorumaiseen jaaritteluun.  Havaitsin myös Puhissa pieniä itsekeskeisyyden piirteitä hunaja-ahneuden lisäksi.  Ei tätä myöskään ole hirveästi älykkyydellä siunattu (olisiko pelkkää vanua korvien välissä?), mutta se tekee karhusta ihan sympaattisen pikku otuksen.  Syvempiä merkityksiä en huomannut missään tarinoista, mutta ehkä vain hämäännyin siitä melko ärsyttävästä muodosta, johon filosofiset hapatukset oli piilotettu.  Toisaalta olisin kiinnostunut lukemaan artikkelin, jossa kuulemma kerrotaan metsän asukkaiden lukuisista persoonallisuushäiriöistä.

- -
Näin, maraton on nyt tässä.  Jälkitunnelmista lisää myöhemmin tänään!
- -

6. kesäkuuta 2013

Harmaa linna - Axel Gabriel Ingelius (1851)

Det gråa slottet
341 s.
Oli jälleen yksi niistä valkeista kesäöistä, joiden tähdettömyys ja päivästä muistuttava hämärä kertovat, että olemme Pohjolassa ja että keskikesän juhla lähestyy.
  Sellaisten öiden lumousta useasti lisäävät leudot tuulet, jotka helteisten päivien jälkeen lempeästi hivelevät sielujamme ja tuudittavat meidät hiljaiseen, valveunten täyttämään tilaan, jossa tunteemme ylittävät järkemme, ja pohdiskelumme - jos niin haluamme niitä kutsua - ovat hellintä lajia.
  Yö, jona tarinamme alkaa, oli kuitenkin aivan toisenlainen, sillä se oli niin kylmä kuin kesäyö voi milloinkaan olla.  Jäinen riite jopa peitti järvenrantoja:  oli selvästikin yksi kesäkuun niin kutsutuista rautaöistä.

Bongasin tämän alun perin Annan blogista.  Suomen ensimmäinen kauhuromaani kuulosti niin houkuttelevalta, että oli pakko kokeilla.  Odotukset eivät olleet korkealla, mutta oikein mainio tarina tämä silti oli, vaikka kansainväliselle tasolle ei ylläkään.  Varsinkin alku oli suhteellisen hyytävä, koska yöllinen suo kuulostaa pelottavalta, varsinkin kun autiossa ympäristössä kuuluu yhtäkkiä vaikerointia.  Pahamaineiseen Ristilän kartanoon kotiopettajaksi matkustava Harald Thalberg onnistuu pelastamaan suohon vajoavan Stellan kärryjen kuskin avustuksella, ja tästä alkaa kiemurainen tarina, jossa melkein mikään ei ole miltä näyttää.  Ei tiedetä varmasti, saiko Ingelius innoituksensa Koiviston kartanon tapahtumista (joista kerrotaan kirjan jälkisanoissa, mutta pikaisella googletuksella ei netistä löytynyt mitään), mutta hämmästyttävän paljon samankaltaisuuksia kapteeni Willebrandin aikoinaan isännöimän kartanon menneisyydessä on.

Jukka Sarjala sanoo tätä jälkisanoissa sekä kauhuksi että gotiikaksi, mutta itse erottaisin nämä kaksi lajityyppiä toisistaan, ja niputtaisin tämän ennemmin goottilaiseksi romaaniksi kuin puhtaaksi kauhuksi.  Melkein kaikki perinteiset lajityypin piirteet kuitenkin löytyvät tästä, ja niitä olikin hauska bongailla.  Romantiikka- ja kauhuelementtien yhdistely, äärimmäinen hyveellisyys vs. pahuus, melodraama, hienovarainen humoristisuus, synkkä ja sokkeloinen rakennus (yleensä linna, tässä kartano) sekä viaton pyörtyilevä neito, jonka menneisyys on arvoitus.

Kaavamaisuudesta huolimatta Ingeliuksen tulkinta on silti todella viihdyttävä, vaikka pelottavuutta en oikein löytänyt alkusivuja lukuunottamatta.  Ingelius on selvästi inspiroitunut varhaisesta 1700-luvun gotiikasta ja sen vallanhaluisista ylimyksistä, jotka haluavat säilyttää omaisuutensa hinnalla millä hyvänsä.  Myöhemmässä Topeliuksen romaanissa Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859) käsitellään samaa aatelisten arvovallan murentumista.  Olisin toivonut enemmän yritystä ympäristön ja erityisesti Ristilän kuvailussa, koska nyt tunnelma jäi pinnalliseksi, eikä synkkyydet siksi tuntuneet niin pelottavilta kuin olisivat voineet.  Runsaasti kirjoitusvirheitäkin (tai lyöntivirheitä) painokseen oli jäänyt.

Gotiikassa on harvoin yliluonnollisuutta, ja Ristilänkin kammottavuus johtuu täysin sen isännästä ja sitä ympäröivistä salaperäisistä tapahtumista, jotka kieltämättä saavat pään pyörälle.  Juonellisesti siis tarina on erinomainen, ja lopustakin pidin, koska se ei ole yksiselitteisen onnellinen.  Liiallinen romantiikka tosin tuntui välillä pitkästyttävältä, mutta muuten synkät tapahtumat linkittyivät ihanan uskollisesti goottilaiseen kirjallisuuteen.  Uskomus naisten heikosta luonteesta saa myös onneksi vastapainonsa Irenen pohdinnoista:  suostuako tottelemaan isää vai mennäkö sittenkin naimisiin rakkauden tähden?  Arvostan myös sitä, että näitä kuriositeetteja suomennetaan ja julkaistaan uusina painoksina, koska tämäkin on tuntemattomuudestaan huolimatta aika tärkeä teos suomalaisessa kirjallisuushistoriassa.

* * *

Suomentaja:  Eeva-Liisa Järvinen
Osallistuu haasteeseen:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat

3. kesäkuuta 2013

Korkinimijä: taksikuskin tarinoita L.A.:n kaduilta - Dan Fante (2006)

Short Dog: Cab Driver Stories
from the L.A. Streets
120 s.

Vihasin sitä että olin jumittunut ajamaan pirssiä.  Siitä asti kun olin mennyt taas hommiin, elämästäni oli haihtunut tarkoitus.  Elämäni oli jumissa.  Taksibisnes uuttaa ihmiskehosta elämää ylläpitävät nesteet pisaran kerrallaan, kaksitoista tuntia vuorokaudessa, kuutena päivänä viikossa.  Taksilla ajeleminen Los Angelesissa ei ole hyödyllistä työtä.  Se on ihmiskuonan siirtämistä paikasta toiseen, mätänemistilassa olevan hylkytavaran kuljettamista yhdestä muovisesta pikaruokaympäristöstä toiseen.

Yksi oman kirjahulluuteni huonoista (?) puolista on se, että mitä enemmän luen, sitä enemmän kiinnostun lukemattomista uusista asioista.  Parin viime vuoden aikana Los Angeles on vetänyt minua puoleensa, mutta eivät ne jutut, jotka suurimmalla osalla tulevat ensimmäisenä mieleen.  Kaupungin pimeä puoli 40-luvun poliisikorruptiosta ja Mustasta Dahliasta nykyajan hörhöihin on äärettömän kiinnostavaa ja syventää kuvaa paikasta, jonka pinnan alla kytee jonkinlainen raju maagisuus elokuvamaailman muovisuudesta huolimatta.

Fanten kokoelmassa on kahdeksan novellia taksikuskeista, joilla on enemmän tai vähemmän ongelmia asioidensa hoitamisessa.  Kokoelman nimen arvoitus selvisi aika nopeasti, kun alkoholilla tuntui olevan osuutensa tyyppien sekoiluun.  Äsken tajusin nimen olevan väännös sanasta "cock sucker", joka tietenkin sopii kuin nyrkki silmään novellien karkeudelle.

Täytyy sanoa, että olin hieman pettynyt.  Novellit olivat suhteellisen viihdyttäviä, ja omalaatuiset henkilöt ihastuttavan hämmentäviä (jättiläiskäärme, wtf!?).  Kokonaisuudessaan jäi silti vähän lattea olo, enkä Goodreadsin hehkuttavista arvioista päätellen ihan tajunnut novellien perimmäistä merkitystä tai niiden suhdetta toisiinsa, vaikka kuinka yritin päätä rapsutellen miettiä.  Novellit ovat siinä mielessä vähän hankalia, että odotan niiltä aina jotain ideaa tai koukkua, enkä mitään tarinan pätkää päämäärättömästä vaeltamisesta (joka siis romaanissa on ihan fine).

Voi olla, että näissä oli jonkinlainen koukku, mutta itse en sitä nyt tällä kertaa nähnyt tai tajunnut.  Arvostin kuitenkin Los Angelesin toisen puolen näyttämistä, koska se on monin verroin mielenkiintoisempaa ja persoonallisempaa kuin silikonia ja ties mitä myrkkyä täyteen pumpatut barbit.  Fantea on muuten verrattu Charles Bukowskiin, joten hepun fanit voisivat kokeilla myös tätä kokoelmaa.  Itse olen vähän huolissani, koska tämän jälkimainingeissa Bukowski ei oikein innosta.  En tiedä, jaksaisinko lukea tällaista menoa kokonaisen romaanin verran.

* * *
Suomentaja:  Kari Aartoma