Haastekoonti 2x: Kurjen siivellä ja Läpi historian

KURJEN SIIVELLÄ

Olin vielä tämän Pinon päällimmäinen -blogin haasteen alkaessa melko innoissani, koska vaikka yliopistossa olen tehnyt jonkun verran Aasia-opintoja, niin Aasia on jäänyt kaunokirjallisella puolella aika vieraaksi. Haasteinnostus hiipui vähitellen ja aktiivinen luettavan etsiminen jäi, mutta tämä ei kuitenkaan jää tähän. Aion tutustua vielä aasialaisiin elokuviin vähän paremmin (tähän mennessä suosikeikseni ovat nousseet mm. Onibaba [1964] ja Hausu [1977]), joten toivottavasti siinä kyljessä innostun kirjoistakin. Jotain japanilaiseen mytologiaan liittyvää tietokirjallisuutta olisi tarkoitus saada vielä lukulistalle, ja yksi kirjastosta haettu kiinalainen dekkari odottaa jo lukuvuoroaan (tosin jätin sen kotiin lähdettyäni maalle joulunviettoon, ja nyt se sitten kiinnostaisi aika paljon, hehe).

Japani

Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (1904) - Lafcadio Hearn

Musta sade (1969) - Masuji Ibuse

Tästä en saanut arviota aikaiseksi, joten miniarviota taas kehiin. Musta sade on dokumenttiromaani Hiroshiman pommituksesta, ja se niitti mainetta ja palkintoja ilmestymisensä jälkeen. Ibuse käytti pommituksesta selvinneiden päiväkirjamerkintöjä, joten kirja onkin hyvin raskasta luettavaa aitoutensa ja kuvaustensa vuoksi. En kuitenkaan valitettavasti päässyt romaaniin sisälle, vaikka se onkin suurimmaksi osaksi saanut ylistäviä arvioita. Olisin ehkä mieluummin lukenut tietokirjan aiheesta, koska dokumenttimaisuus jätti aika lattean jälkimaun kaunokirjalliseen puoleen yhdistettynä. Tarina tuntui siis lähinnä sivujuonteelta.

LÄPI HISTORIAN

Tämä Klassikkojen lumoissa -blogin haaste oli kuin tehty tällaiselle klassikkoja ja kaikkea vanhaa rakastavalle otukselle, mutta osa aikakausista osoittautui sen verran haastaviksi, että koin parhaaksi jättää haasteen sikseen jo parisen kuukautta sitten ja tyytyä paronittaren arvoon. Väkisin ei kannata lukea mitään, vaikka se tarkoittaisikin haasteen valmistumista. Muutaman mielenkiintoisen kirjan laitoin silti muistiin. Ne eivät juuri haasteen aikana kiinnostaneet, mutta aion vielä jossain vaiheessa lukea ne.

Antiikki (800 eaa – 400 jaa)

Oresteia (458 eaa) - Aiskhylos

Keskiaika (400–1400-luku)

- 

Renessanssi (1400–1500-luku)

Hamlet (1602) - William Shakespeare

Barokki ja klassismi (1600-luku)
-

Valistus ja esiromantiikka (1700-luku)
-

Romantiikka (1800-luvun alku)
Tales of the Dead (1812) - Sarah Elizabeth Utterson (toim.)

Realismi ja naturalismi (1800-luvun loppu)

Naturalismi
Neiti Julie (1888) - August Strindberg

Symbolismi (1800–1900-luvun vaihde)

-

Modernismi ja ekspressionismi (1900-luvun alku)

-

Radikalismi ja postmodernismi (1900-luvun loppu)

Postmodernismi

Alta nollan (1985) - Bret Easton Ellis

Teatteriloki: Rock of Ages, Turun kaupunginteatteri

Esitys nähty lehdistölipulla

Alkuperäinen käsikirjoitus:  Christopher D'Arienzo

Ohjaus:  Mikko Kouki

Suomennos:  Teemu Kaskinen

Rooleissa:  Aki Louhela, Anna Victoria Eriksson, Minna Hämäläinen, Veeti Kallio, Mika Kujala, Olli Rahkonen, Petri Rajala, Mikael Saari, Tuukka Raitala, Saara-Elina Partanen / Sofia Arasola, Miika Jernberg, Reetta Heinonen

Esitykset:  21.10.2016 - 21.1.2017 (viimeinen esitys Dress- & sing-along!)

Jos jollain on vielä ennakkoluuloja musikaaleja kohtaan, niin tällä pläjäyksellä ne viimeistään häviävät. Rock of Ages on räjähdysmäinen jukebox-musikaali, jossa revitellään suosituilla (ja ehkä joidenkin piirien mielestä kliseiksi muodostuneilla) kasarirockin hiteillä. Vaikka bändi istuukin lavalla, ei tarkoitus ole kuitenkaan viedä huomiota näyttelijöiltä ja tarinalta. Ollaanhan tässä musikaalissa, ei keikalla.

Drew / Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Myönnän, että umpisurkean ja vain laimeahkosti kasarin elokuvan (josta leikattiin sekä kohtauksia että kokonaisia henkilöitä) nähneenä odotukseni olivat ristiriitaiset. Yllätys oli kuitenkin melkoinen, kun jo melkein alkutahdeistaan lähtien esitys kiskoi miltei letin päästä. Teemu Loikas on saanut muutettua Dominon pienen lavan upeasti 80-luvun Los Angelesin Sunset Stripiksi neonvalokyltteineen, baareineen ja strippiluolineen, ja tunnelman viimeistelee Jarmo Eskon asennetta huokuva valosuunnittelu sekä Tuomas Lampisen juuri sopivan yliampuva puvustus. Rouheiden tiiliseinien katseen alla kamppailevat kaksi nuorta rakkauden ja unelmien keskellä, ja Stripiä rakastavat ja siellä koko elämänsä viettäneet yrittävät säilyttää virtsanhajuisen paratiisinsa, legendaarisen Whiskey Barin, saksalaisten gryndereiden ostosparatiisihaaveilta.

Juonen ollessa melko heppoinen ja yllätyksetön näyttelijöillä on suuri vastuu, jotta pystyvät kantamaan tunnelman loppuun asti, eikä Turussa ollut tämän suhteen minkäänlaista ongelmaa. Uuden Musiikin Kilpailusta tuttu herkkä hurmuri Mikael Saari toi itsestään esiin aivan uuden puolen tähteydestä haaveilevana Drew'nä. Älyttömän upeat tulkinnat saavat paikoittain ihon kananlihalle, oli sitten kyse balladeista tai rokkikukkobiiseistä. Ääntä löytyy myös näyttelijäksi pyrkivää Sherrietä esittävältä Anna Victoria Erikssonilta, jonka varmoja roolisuorituksia ja enkelimäistä ääntä olen ennenkin ihaillut Turussa.

Sherrie ja Stacee Jaxx / Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Rock of Agesin ihanan hulluun luonteeseen kuuluu sen parodiamainen ote kaikkeen kasariin, rockmusiikkiin ja -tähteyteen yhdistettäviin kliseisiin, itse musikaalin tarinaan sekä yleisesti koko musikaaligenreen ja sen piirteisiin. Veeti Kallion samanaikaisesti karismaattinen että säälittävä Jaxx on juuri sellainen, mitä voikin rocktähden arkkityypiltä odottaa, mutta tulkinnasta löytyy asianmukaista pilkettä silmäkulmassa. Toisin kuin Broadwayn Lonny Barnettia, Aki Louhelan Lonnya ei ole vedetty täysin läskiksi, vaan eräänlaisena kertojana toimivasta hahmosta löytyy hauskuuden lisäksi myös uskottavuutta. Tuukka Raitalan mahtava liikekieli suloisena Franzina taas sai yleisössä aikaan ihastuneita huudahduksia ja hurraahuutoja.

Kappaleet kuulostavat odotetusti hieman silotellummilta kuin alkuperäisversionsa, mutta muutahan ei kannata odottaakaan, koska kyse on kuitenkin musikaaliviihteestä ja näyttelijöiksi on valittu nimenomaan rooleihinsa sopivat näyttelijät eikä olla menty pelkästään kappaleiden ehdoilla. Biisien tehtävä on tässä kuljettaa tarinaa eteenpäin, ehkä saada aikaan uudenlaisia tulkintoja toisenlaisessa kontekstissa tai yksinkertaisesti pistää bileet pystyyn. Ehkä tämä ei puristeille ja bändien hardcorefaneille sovi, mutta Rock of Agesia katsoessa kannattaakin jättää tosikkomoodi kotiin.

Pisteitä myös siitä, että kappaleista saatiin nauttia myös osittain alkuperäiskielellä.

PS. I LOVE CAMEL TOE (Lonny <3)