29. maaliskuuta 2014

Yövartio - Sarah Waters (2006)

The Night Watch
472 s.
Helen opened her eyes and gazed into the luminous blue of the sky.  Was it crazy, she wondered, to be as grateful as she felt now, for moments like this, in a world that had atomic bombs in it - and concentration camps, and gas chambers?  People were still tearing each other into pieces.  There was still murder, starvation, unrest, in Poland, Palestine, India - God knew where else.  Britain itself was sliding into bankruptcy and decay.  Was it a kind of idiocy or selfishness, to want to be able to give yourself over to trifles: to the parp of the Regent's Park band; to the sun on your face, the prickle of grass beneath your heels, the movement of cloudy beer in your veins, the secret closeness of your lover?  Or were those trifles all you had?  Oughtn't you, precisely, to preserve them?  To make a little crystal drops of them, that you could keep, like charms on a bracelet, to tell against danger when next it came?

Jatketaanpa hiukan kevyemmällä sotakirjallisuudella.  Watersin kirjat eivät ole ikinä olleet minulle mitenkään hirveän mullistavia, mutta niistä on tullut niin sanottuja lohtukirjoja (vaikka tämä onkin vasta kolmas lukemani).  Mikä tahansa aihe, ne saavat oloni tuntemaan turvalliseksi ja pehmoiseksi, kuin olisin lämpimän viltin alla.  Kirjat houkuttelevat ahmimaan ne yhdeltä istumalta.  Ne ovat täydellisiä kesäiseen puistossa istuskeluun mansikoiden kera, tai jos on kiireinen, iltaisin sängyssä loikoiluun (yöpöydällä mahdollisesti teetä ja keksejä) ja tarinaan uppoutumiseen ennen nukahtamista.  Eivät nämä ehkä sitä kaikkein parasta historiallista fiktiota ole (päivänselvää varsinkin nyt, kun luin samaan aikaan Cattonin Valontuojia), mutta silti viihdyttäviä oikeanlaisessa mielentilassa.

Yövartiossa sukelletaan 1940-luvun Lontooseen.  Kirja jakautuu kolmeen osaan vuosilukujen mukaan ja kronologisesti liikutaan sodanjälkeisestä ajasta siihen, kun sodan alkamisesta on kulunut vasta pari vuotta.  Neljän lontoolaisen tarinat liikuttavat kukin omalla tavallaan:  entinen ambulanssinkuljettaja Kay vaeltelee katuja pitkin, Helenillä on salaisuus, Viv tapailee uskollisesti erästä sotilasta ja Duncan pitää huolen herra Mundysta, jolla on Duncaniin yllättävä yhteys.

Henkilöiden keskinäiset suhteet paljastuvat pikku hiljaa, ja kunkin tarinan rauhallinen eteneminen onkin kirjan paras puoli.  Waters on myös malttanut luoda ajankuvaa hienovaraisesti ilman ylimääräisiä infodumppauksia, vaikka lopun kirjaluettelo paljastaakin lähteiden määrän melkoisen suureksi.  Henkilöt tuntuvat sopivan juuri tähän aikakauteen, ja kullakin on omanlaisensa persoonallisuus.  Langat pidetään koko ajan hyvin kasassa, ja viimeisen sivun viimeiset haikeat rivit päättävät kirjan kauniisti.

En odottanut kotirintaman kuvaukselta paljon, koska en ole sellaisia paljon lukenut (en itse asiassa muista tällä hetkellä yhtäkään), mutta Watersin näkemys vaikutti hyvin aidolta ja maanläheiseltä.  Vaikka sota on täydessä käynnissä, on ihmisillä silti yhä arkielämän ongelmia.  Ilmatorjunnan äänet häipyvät lähinnä taustameluksi ja raunioituneet rakennukset ovat jokapäiväinen näky.  Vasta sitten kun pommi osuu omalle kohdalle, se katkaisee normaalin elämän jatkumisen.  Ambulanssinkuljettajat joutuvatkin kohtaamaan järkyttäviä näkyjä, eikä aina edes pommisuojat tarjoa riittävää suojaa.  Kukin joutuu kuitenkin keksimään omanlaisensa selviytymiskeinon, jotta poikkeustilaan ajautuneessa yhteiskunnassa ei tule hulluksi, vaikka sota pääseekin kurkistelemaan ovista ja ikkunoista.

Lätkäisen tälle nyt saman pistemäärän kuin Vieras kartanossa -romaanille, mutta pidin tästä kuitenkin hippusen enemmän.  Silmänkääntäjä taas oli hieman tätä Yövartiota parempi, joten suosittelen kyllä vahvasti senkin lukemista.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Ihminen sodassa (Sodan liepeillä)

20. maaliskuuta 2014

Länsirintamalta ei mitään uutta - Erich Maria Remarque (1929)

Im Westen nichts Neues
296 s.
Olen nuori, olen kaksikymmentävuotias, mutta en tunne elämästä muuta kuin epätoivon, kuoleman, hädän ja mitä mielettömimmän typeryyden tässä tuskien alhossa.  Näen kansoja ajettavan toisiaan vastaan ja näen niiden surmaavan toisiaan äänettöminä, tietämättöminä, mielettöminä, kuuliaisina, syyttöminä.  Näen maailman viisaimpien aivojen keksivän aseita ja sanoja, jotta sota voitaisiin tehdä yhä mutkikkaammaksi ja pitkäaikaisemmaksi.  Ja minun laillani näkee sodan mielettömyyden minun ikäpolveni rintaman sekä tällä että tuolla puolen, koko maailmassa - kokee sen minun kanssani.  Mitä tekevät isämme, kun kerran nousemme ja astumme heidän eteensä ja vaadimme heitä tilille?  Mitä he odottavat meiltä, kun tulee aika, jolloin ei ole sotaa?  Vuosikaudet on ainoana työnämme ollut surmaaminen;  se oli ensimmäinen tekomme tässä elämässä.  Meidän tietomme elämästä rajoittuu kuolemaan.  Mitä tapahtuu tämä jälkeen ja miten meidän käy? 

Kaipasin Andriessenin kuvateoksessa enemmän kuvauksia itse rintamaoloista joukkojen strategisen liikuttamisen ja paikannimilistausten sijaan, ja muistinkin sitten pitäneeni Remarquen teokseen pohjautuvasta Milestonen elokuvasta erittäin paljon.  Sen loppu on itkettävän kaunis ja sanomaltaan aina ajankohtainen.  Enkä joutunut todellakaan pettymään kirjankaan suhteen, koska tässä tapauksessa kirja ja elokuva ovat hyvin lähellä toisiaan, vaikka Remarquen tarkoitus ei ollutkaan omien sanojensa mukaan ajaa pasifista ideologiaa vaan ainoastaan kertoa erään sukupolven tarina.

Jos tästä tarinasta haluaa etsiä selkeää juonta, joutuu hämmennyksiin.  Kirja on muistomerkki ensimmäisen maailmansodan sotilaille, jotka joutuivat kokemaan uudenlaisen sodankäynnin hirvittävyyden.  Uudet aseet takasivat sen, että vihollisia saatiin hävitettyä massoittain.  Fyysinen ja psyykkinen kärsimys oli sanoinkuvaamatonta.  Silti tuntuu siltä, että tämä on vain pieni läpileikkaus sodan hirvittävyyteen.  Varmaa on myös se, että se joka ei itse ole ollut sodassa ei tule koskaan ymmärtämään monia vuosia mutaisia taistelukenttiä, masentavia juoksuhautoja ja kuolevia tovereita.

On syytä luottaa kirjan uskottavuuteen, koska Remarque itse oli ensimmäisen maailmansodan veteraani.  Remarque kutsuttiin Wikipedian mukaan palvelukseen vain 18-vuotiaana, niin kuin moni muukin nuori alokas, ja haavoittui 31. heinäkuuta 1917.  Miehellä kävi tuuri, koska tämä sai viettää loppusodan saksalaisessa sotasairaalassa.  Natsivallan alussa Remarquen teokset kuitenkin kiellettiin ja niitä poltettiin julkisesti, mikä sai tämän muuttamaan Sveitsiin.  Ahdistelu ja pilkka kuitenkin jatkui, ja natsit väittivät jopa, ettei Remarque ollut viettänyt päivääkään rintamalla ja että tämä polveutui Ranskan juutalaisista.  Remarquen Saksan kansalaisuus kumottiin vuonna 1938.  Seuraavana vuonna tämä lähti vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin, ja vuonna 1947 molemmille myönnettiin maan kansalaisuus.  Remarquen Saksaan jääneelle siskolle ei käynyt yhtä hyvin:  vuonna 1943 tämä mestattiin "moraalin heikentämisestä" eli lausunnosta siitä, miten sota oli jo hävitty.

Miksi tämä pitkähkö tiivistys kirjailijan elämästä?  Se osoittaa konkreettisesti sen, miten sodasta selviytyminen ei takaa ongelmien väistymistä ja helpottuneen seesteistä loppuelämää.  Remarque päätyi suhteisiin kuuluisien näyttelijättärien kanssa ja nai Paulette Goddardin (jonka ensimmäinen kunnon elokuvarooli oli Chaplinin Modern Timesissa [1936]), mutta voi vain kuvitella miten sodan läpikäyminen vaikutti Remarquen elämän taustalla.  Tämä ei myöskään nähnyt ihmisten ottavan oppia menneisyydestä, vaan maailma ajautui uuteen sotaan.

Remarquen kirjassa sota kylvää tuhoa ja nuoria miehiä kuolee kovaa vauhtia sekä rintamalla että sotasairaaloissa, joiden sängyissä on jatkuvasti uusia kasvoja.  Rintamalla sotilaat ovat turtuneita, koska tunteiden kuormittavuuteen ei ole varaa, muuten ei pysy skarppina.  He eivät pysty näkemään muuta kuin vihollisuuden:  pakko tappaa ennen kuin tulee tapetuksi.  Sodan loppuvaiheessa kuolee ihan liian moni alokas riittämättömän koulutuksen vuoksi.  Propaganda hokee jatkuvasti miten viholliset ovat lähestulkoon itse Saatanan kätyreitä.  Todellisuudessa vihollisten joukossa on ihan yhtä lailla pelokkaita nuoria, jotka laskevat alleen pelkän tulituksen äänen kuulemisesta ja jotka tulevat hulluiksi juoksuhaudoissa.

Remarquen tyyli kirjoittaa on vahva, ja alun lainaus onkin vain yksi monista hienoista kohdista.  Pitää tosin tässä vielä muistuttaa siitä, että kirja ei välttämättä sovellu heikkohermoisille.  Suosittelen kyllä kaikkia lukemaan tämän, mutta itselläkin tuli vähän huono olo lukiessani sotilaasta, joka ryömi viimeisillään voimillaan sidontapaikalle suolten roikkuessa ulkona.  Tärkeä kirja joka tapauksessa, näitä asioita ei sovi unohtaa.

Remarque kuvaa hyvin myös päähenkilö Paulin sopeutumisvaikeuksia, kun tämä matkustaa kotiin lomalle.  Ihmisten suhtautumistavat ovat hyvin erilaisia, mutta kukaan ei tunnu silti ymmärtävän rintamaoloja, koska nämä eivät ole siellä olleet.  Mikään määrä myötätunnon ilmauksia tai lausuntoja sodankäynnin ylevyydestä ei saa kuolleiden ystävien kasvoja pois mielestä.  Nuorten poikien värvääjät uskoivat tekevänsä oikein, mutta pojat eivät ehtineet kunnolla edes aloittaa elämäänsä kun heidät jo vietiin kuoleman keskelle.  Toisaalta on hyvä muistaa, että tämä on romaani ja kaikki sotilaat eivät luultavasti kokeneet sotaa samalla tavoin.  Remarquen teos on kuitenkin hyvä herättelijä, joka antaa äänen eräälle sukupolvelle.

Jokin aika sitten mainitsin eräässä yhteydessä siitä, että itken harvoin kirjoja lukiessa eikä mieleen muistunut kuin pari esimerkkiä.  No, tässä tulee kolmas.  Pidättelen kyyneleitä jopa tätä kirjoittaessani, joten kirjan viimeiset rivitkin saivat oikean myrskyn aikaiseksi.  Luin tämän jo päiviä sitten, mutta venytin arvion kirjoittamista, koska yksinkertaisesti pelkäsin ahdistavaan maailmaan palaamista.  Sotaa ei voi käsittää, mutta aina kuitenkin voi yrittää vaikka kuinka tekisi pahaa.  Remarquen sanoin:  "Paljon täytyy olla valhetta ja arvotonta, kun ei vuosituhansien kulttuuri ole voinut estää edes näiden verivirtojen vuodattamista, näiden satojentuhansien tuskan tyyssijojen olemassaoloa".

Loppusanat kertovat siitä, ettei yksittäisen ihmisen hengellä ole väliä sodankäynnissä.  Niin, vai onko sillä sittenkin?


* * * *

Suomentaja:  Armas Hämäläinen
Osallistuu haasteeseen:  Ihminen sodassa (I maailmansota)

19. maaliskuuta 2014

Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä: Anna Liisa (1895)

117 s.
JOHANNES. Elä keskeytä, anna minun puhua loppuun.—Ei missään suhteessa, niinkuin jo sanoin. Näes, nyt puhun minäkin vakavasti. Tiedätkös, Anna Liisa, mikä se oli, joka sinussa miellytti minua vielä enemmän—paljon, paljon enemmän kuin kauneutesi ja solakka vartalosi? Se oli juuri tuo hiljainen, tasainen olentosi. Sinä olit minusta ihan toisenlainen kuin muut nuoret. Paljon syvempi, paljon kehittyneempi. Niinkuin sinulla olisi ollut enemmän tunteita ja enemmän ajatuksia kuin muilla kellään. Ja niinkuin sinä olisit ollut paljon ylempänä meitä muita—
ANNA LIISA. Ei—ei! Johannes, lopeta jo.
JOHANNES. Niin, henkisesti ylempänä, tarkoitan, henkisesti ja siveellisesti—
ANNA LIISA. Elä puhu noin. Sinä masennat minut.
JOHANNES. Mikä on totta, se on totta.
ANNA LIISA. Ei, se ei ole totta. Minä en ole muita parempi—huonompi, päinvastoin. Se minua juuri kauhistuttaa, kun sinä luulet minusta niin liian paljon hyvää.

Innostuin juhlapäivän kunniaksi lukemaan vihdoinkin Minna Canthin viimeisen näytelmän, joka alkujaan kiinnosti tämän tuotannosta eniten.  Näin aikoinaan yläasteen äidinkielen tunnilla näytelmän tv-draaman muodossa, josta erityisesti Anna-Leena Härkösen tulkitsema päähenkilö jäi mieleen.  Nyt oli siis vuoro kirjalliselle muodolle ja juhlistaa samalla Minna Canthin ja tasa-arvon päivää.  Tuijata-blogista voi kurkata muut päivään osallistujat, joista suurin osa on myös ajastanut postauksensa tälle aamulle.

Anna Liisa ja Johannes valmistautuvat menemään naimisiin, mutta Anna Liisalla on salaisuus.  Sellainen salaisuus, joka tahraisi hyvämaineisen tytön lisäksi myös tämän perheen kunnian.  Asiat mutkistuvat, kun talon entinen renki Mikko saapuu hakemaan morsiantaan - Anna Liisaa.  Enempää en halua juonesta paljastaa, vaikka useat sen jo tietävät.  Itse en esimerkiksi muistanut miten tarina päättyi.

Anna Liisan voisi helposti tulkita taas vain yhtenä alistettuna naisena, joka rypee kohtalossaan ja alistuu muiden tahtoon.  Viejinä ovat vuorotellen niin miehet kuin oma perhekin.  Viimeistään lopussa kuitenkin ymmärtää miten suurta taakkaa noin nuori tyttö on joutunut kantamaan, ja miten valtavan painava se on hänen harteillaan ollut.  Möykky rinnassa on ollut neljän vuoden ajan, ja vaikka sen on voinut ehkä hetkellisesti unohtaa, se ei ole kuitenkaan mihinkään hävinnyt.  Muiden ohimennen sanotut lauseet voivat toisinaan muistuttaa tapahtuneesta.  Tällaisen tunteen kantamiseen tarvitaan jo äärimmäistä voimakkuutta.  Tästä kuitenkin päästään siihen, miten Anna Liisa lopulta tulee lopulliseen päätökseensä.  Melkoisen ylipaatoksellinen loppukohtaus ja ehkä jopa hieman epäuskottavan äkkinäinen.  Toisinaan vuorosanatkin vaikuttavat toisteiselta jahkailulta.

Näytelmä kuitenkin ansaitsee kiitosta ja arvostusta siitä, miten se ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin syyllisyyden lisäksi.  Miehet voivat tällaisissa tapauksissa halutessaan jatkaa elämäänsä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.  He voivat seikkailla maailmalla ja olettaa jonkun aina heitä odottavan.  1800-luvun Suomi vaikuttaa äärettömän ankealta paikalta, jossa Jumalaa pelkäävät ihmiset ovat äkkiä tuomitsemassa ja surkuttelemassa.  Naiset ovat vastuussa lapsiin liittyvistä asioista, ja Anna Liisa saa tilanteessaan niskaansa ne kaikkein rankimmat syytökset.  Lopun koittaessa Anna Liisa ei kuitenkaan vapaudu taakastaan täysin sisäisestä vahvuudestaan huolimatta, sillä hyviäkin ihmisiä täytyy rangaista virheistään.  Koska Anna Liisa saakaan olla Anna Liisa?  Omanlaisensa persoona, vapaa muiden vaikutuksesta ja ohjailusta?

Entä voisiko yli 100-vuotiaasta näytelmästä poimia jotain 2000-luvullekin ajankohtaista?

* * *

10. maaliskuuta 2014

Pessi ja Illusia - Yrjö Kokko (1944)

231 s.
- Sinä osaat sitten olla kaunis tuollaisena, virkkoi äkkiä Illusia.
- Millaisena? kysyi Pessi.
- Kun sinä hymyilet tai naurat, silloin kun sinä näytät minulle kukkien ja perhosten kauneutta, mutta sellaisena sinä et ole kaunis, kun kerrot tuollaisia kertomuksia kuin tuosta neiti Cuscutasta.
- Mutta se kertomus on totta, sanoi Pessi.
- Mutta onhan totta, että kukatkin ovat kauniita, että auringon paiste on lämmintä, että linnut laulavat suloisesti.
- On, on, myönsi Pessi.
- Kun molemmat ovat totta, niin valitkaamme me se totuus, joka tekee meidät molemmat kauniiksi.
- Nyt sinä saat sitten nähdä itsesi veden kalvosta, sanoi Illusia tarttuen Pessiä käteen.  Pessikin nousi seisomaan, mutta esteli, ja Illusian täytyi suorastaan vetää häntä mukanaan.  - Sinun pitää oppia tuntemaan mikä ero sinun kasvoillasi on, kun ajattelet ikäviä asioita ja murjotat ja silloin kun sinä hymyilet.

Kirjan alussa (oletettavasti, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan) Kokko ja tämän tytär keskustelevat keijukaisista.  Kokko ehdottaa, että ihmisten elämässä keijukaiset tuovat kauneutta ja rikkautta.  Lauseen voisi tulkita vaikka siten, että elämässä on hyvä nähdä kauneutta ja taikaa, vaikka se usein onkin pientä ja näkymätöntä.  Tähän ajatukseen kietoutuu kertomuksen taika.  Illusia-keiju laskeutuu maan päälle kotoaan sateenkaarelta ja tapaa Pessi-peikon.  Ristilukki katkaisee Illusian siivet, eikä tämä voi siten palata kotiin.  Illusia ja Pessi aloittavat opettavaisen matkansa luonnon helmassa, ja kasvavat siinä samalla henkisesti.

Illusia on aluksi kuin viaton lapsi, joka tahtoo nähdä kaikessa hyvää eikä ymmärrä pahantahtoisuutta.  Siivettömänä tältä kuoriutuu pois yltiöoptimismi, kun ajan kuluessa luonnon raadollisemmat puolet näyttäytyvät, ja kun hengissä pysymisen eteen pitää tehdä työtä.  Pessin itsesuojeluvaisto puolestaan on terveellistä, mutta Illusian optimismi ja utelias suhtautuminen luontoon vaikuttavat siihen, miten Pessikin oppii nauttimaan elämästä vähän enemmän ainaisen pessimismin sijaan.  Molemmat siis oppivat toisiltaan paljon, ja jonkinlainen muutos on väistämätön.

Pessin ja Illusian tarinan rinnalla kulkee monta pienempää kertomusta erilaisista kasveista ja eläimistä.  Luontokappaleiden antropomorfisointi eli inhimillistäminen ei häirinnyt ollenkaan, koska se yksinkertaisesti toimi sellaisenaan ja antoi monesti ajattelemisen aihetta.  Kirjan sivuilta löytyy monia ihmistyyppejä ja luonteenpiirteitä.  Jotkut kohdat olivat hauskoja, kuten eräs lause sepelkyyhkysille omistetusta luvusta:  "- -  upeimmat urheilijasepelkyyhkysetkin olivat henkiseltä tasoltaan kaksi viikkoa haudotun munan asteella".  Jotkut taas olivat oivaltavia, kuten Kokon selitys sille, miksi käet munivat toisten lintujen pesiin.  Neiti Käki -parka, taisit valita väärän puolison.  Jotkut ominaisuudet olivat hyvinkin tuttuja:  "Cuculus kukkui kaikkialla.  Hän lupasi hopehia tanhuville ja kultia kujille.  Hän kyllä tiesi, ettei voisi pitää lupauksiaan, mutta siitä hän ei välittänyt.  Saattoihan aina luvata.  Eihän kaikkia lupauksia tarvinnut pitää, kunhan vain keinoilla milla hyvänsä sai kannattajia".

Naiskäsitys on ajoittain hieman kyseenalaista:  "Mitä ovatkaan viisaat naiset muuta kuin itsetietoisia ja torailevia!  Eivät he osaa tehdä miestä onnelliseksi!" ja "Rouva Leppälinnulla näytti olevan huumorintajua, ja se on hyvin harvinainen lahja naisilla".  Mietin onko tässä nyt kyse siitä, että julkaisuajankohtana naiset kuviteltiin lähinnä hellan ääreen harjoittamaan vaatimattomana luterilaista työmoraalia, vai kuuluivatko nämä piirteet vain tiettyjen eläinten luonteenpiirteisiin, ja siten vain kirjan sivuille eikä Kokon mielipiteisiin.  En ole vieläkään osannut päättää, mutta kokonaiskuvaa koko kirjasta se ei kuitenkaan vedä liikaa pakkasen puolelle.  Annan siis asian olla tällä kertaa.

Tämä ei nimittäin tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että kirja on yksinkertaisesti kaunis.  Kokko kirjoittaa lumoavalla otteella, eivätkä luontokuvaukset ehkä juuri tästä syystä vaikuttaneet ollenkaan pitkäpiimäisiltä, vaikka luinkin alkuperäisen lyhentämättömän version.  Tarinaa tukevat vanhat valokuvat, jotka ovat Kokon itsensä ottamia (erään lyhennetyn version kuvitusta voi käydä kurkkaamassa ainakin Annan blogista).  Valokuvat tosin ovat aika tavanomaisia, ja voisin kuvitella lukevani kirjan ilmankin niitä.  Nautin joka tapauksessa siitä, miten kunnioitus luontoa kohtaan on hallitsevaa, ja rivien välistä olin löytävinäni myös jonkinlaista kritiikkiä ihmisten toimintaa kohtaan.  Tarinassa on juuri sellaista taianomaisuutta ja tietynlaista monitasoista älykkyyttä, jota etsin lastenkirjoista.  Ihmisten raadollisuus ja luonnon hyväksikäyttö tulee ilmi monesti aika surullisellakin tavalla, mutta luonnosta voi silti löytää aina toivoa.

Kokko aloitti omien sanojensa mukaan Pessin ja Illusian kirjoittamisen rintamalla, pimeässä ja ahtaassa korsussa.  Kirjoittamisen päätyttyä Kokko tunsi olonsa samanlaiseksi kuin minäkin:  "Oli kuin olisin kadottanut kaksi hyvää ja uskollista ystävää, jotka olivat olleet mukanani niin monessa kovassa koettelemuksessa".

* * * * *

Osallistuu haasteisiin:  Lastenkirjat ja Ihminen sodassa (II maailmansota)

2. maaliskuuta 2014

Coriolanus, Donmar Warehouse (24.2.2014)

192 s.
Arvosteltava esitys on Finnkinoissa nähty National Theatre Live -jälkilähetys, joka taltioitiin 30.1.2014 live-esityksestä.

Ohjaus: Josie Rourke
Rooleissa: Tom Hiddleston (Caius Martius Coriolanus), Hadley Fraser (Aufidius), Volumnia (Deborah Findlay), Virgilia (Birgitte Hjort Sørensen), Helen Schlesinger (Sicinius), Elliot Levey (Brutus), Mark Gatiss (Menenius)

Luin näytelmän etukäteen paperiversiona melkein kokonaan.  Vaikka kyseessä onkin tragedia ja loppu näin ollen pedattu, halusin jättää silti lopun lukematta, jotta siihen johtanut tapahtumien kehitys jäisi yllätykseksi.  Shakespearen näytelmien lukemisesta on jo monta vuotta aikaa (olin sitä paitsi lukenut niitä tätä ennen vain kaksi), joten tarkoituksena on lukaista loputkin omassa tahdissa WSOY:n suomennoksina.  Coriolanuksella ei todellakaan ollut tarkoitus aloittaa, mutta Hiddleston oli pakko nähdä, joten päätin uhrautua.  Ei se poliittisuus niin kuivaa ja luotaantyöntävää sitten ollutkaan.  Tässä arviossa käsittelen sekaisin paperiversiota ja Donmarin produktiota.

Menenius
Hänen luontonsa on liian jalo maailmaan.
Hän ei imartele edes Neptunusta
kolmikärjen vuoksi, eikä Jupiteria,
vaikka saisi vallan salamoida.
Hänelle suu ja sydän ovat samaa;
mitä sydän takoo, se kielen täytyy heti ilmaista,
ja kun hän suuttuu, hän unohtaa kuulleensakaan
sanaa kuolema.
Suomentaja:  Lauri Sipari

Rooman nälkäinen kansa liikehtii, koska heiltä on pimitetty viljaa ja he syyttävät siitä kenraali Caius Martiusta.  Volskien kaupungin - Corioleksen - valloituksen jälkeen Caius Martius saa tunnustukseksi rohkeudestaan lisänimen Coriolanus, ja pyrkii äitinsä kehotuksesta konsuliksi.  Coriolanus saa senaatin puolelleen, mutta Brutus ja Sicinius saavat kansan peruuttamaan äänensä, ja Coriolanuksen äkkipikaisuus johtaa tämän karkottamiseen Roomasta.  Tragedialle ominainen vastoinkäymisten kasautuminen päättyy synkkään loppuun.

Perinteisesti protofasistisena johtajana pidetty Coriolanus ei  ymmärrä mielistelyä, varsinkin jos sitä pitää tehdä tuuliviirimäisen ja halveksittavan kansan edessä, koska liiallinen nöyryys voi ajaa kansan kapinaan ja röyhkeyteen.  Kansa taas on sitä mieltä, että kenraali on ollut voittoisa vain saadakseen mainetta ja ollakseen äidilleen mieliksi.  Toisaalta, Coriolanuksen uskollisuus itseään kohtaan on jossain määrin myös ihailtava piirre jos sitä ei tulkitse osana ylpeyttä (liika ylistäminenhän voi helposti tehdä merkkihenkilöistä pelkkiä kunnian kiiltokuvia).  Coriolanus osaa olla vain karkea sotilas eikä hyvä poliitikko, koska ei luultavasti ymmärrä tarpeeksi hyvin poliittisia valtataisteluita, ja Tom Hiddleston tulkitsee loistavasti näitä kenraalin luonteen ristiriitoja.  Coriolanus näyttää avoimesti halveksuntansa, joka ei ole se kaikkein diplomaattisin tapa saavuttaa kansan suosio.

Coriolanuksen äiti Volumnia ja vaimo Virgilia ovat kenraalin elämän naiset, joiden vaikutus lopulta johtaa tragediaan.  Volumnia on naarasleijona, joka hurraa Coriolanuksen saavutuksille taisteluissa, ja tavallaan myös manipuloi tätä tavoittelemaan yhä suurempaa kunniaa.  Volumnia vaikuttaa sellaiselta äidiltä, joka elää lastensa ja näiden saavutusten kautta.  Volumnian suostuttelut eivät ikinä johda mihinkään hyvään, eikä tämä tunnu ymmärtävän Virgilian inhimillisiä huolia.  Deborah Findlayn roolisuoritus oli ehdottomasti Hiddlestonin intohimoisen tulkinnan ohella yksi suosikeistani.  Findlayn kokemus näkyy helpon oloisena näyttelemisenä ja sisältä kumpuavana luonnollisuutena.  Virgilia taas on kuuliainen vaimo, joka häilyy enimmäkseen taustalla, eikä näin ole mikään ikimuistettava rooli.  Birgitte Hjort Sørensen saa kuitenkin mukavasti eloa Virgiliaan, vaikka tämän rooli onkin lähinnä itkeä joka välissä.

Kuva:  Johan Persson

Shakespeare ei ota kantaa siihen, kumpi on parempi tai kumpi on oikeassa: kansa vai Coriolanus.  Kumpikaan taho ei ole mustavalkoinen, vaan hyviä ja huonoja puolia löytyy kummastakin, niin kuin oikeassakin elämässä.  Tulkinnanvaraisuus onkin näytelmän parhaita puolia, ja poliittiset juonittelutkin pitävät mielenkiinnon yllä.  Tribuunit Brutus ja Sicinius toimivat kansan manipuloijina ja käyttävät hyväksi Coriolanuksen äkkipikaisuutta toteuttaakseen omia päämääriään.  Donmarin produktiossa parivaljakko edustaa kuivaa huumoria, mutta valitettavasti Elliot Leveyn Brutus ei iskenyt ollenkaan.  Vähän liikaa pelkkää vähäeleistä oleilua omaan makuuni, eikä vuorosanatkaan tulleet ulos ihan niin voimallisesti kuin odotin.

Menenius Agrippan sanailut puolestaan ovat hauskoja pelkästään paperillakin, mutta Mark Gatiss on oikein mainio Menenius ja suoriutuu tunteellisimmistakin kohtauksista ihan hienosti.  Hadley Fraser oli ennestään tuttu musikaaleista (Raoul!  Marius, Grantaire, Javert!), mutta en ollut tutkinut roolitusta sen tarkemmin, enkä sitten tunnistanut Fraseria tuuheassa parrassaan.  Välillä meni yliartikuloinnin puolelle, mutta pääasiassa hieno tulkinta Aufidiuksesta, jonka kuvittelinkin vähän tuollaiseksi lupsakan ronskiksi.

Shakespearella on ilmeisesti tapana vääristellä historiallisia tapahtumia, joskus jopa tarpeettomasti ilman näkyvää syytä, johon suhtaudun vähän kaksijakoisesti.  Vääristelystä sekä roomalaisten ja englantilaisten tapojen sekoittumisesta en olisi tiennyt ilman alaviitteitä, joten tuskinpa näin pienellä asialla on vaikutusta näytelmästä saatuun kokonaiskuvaan, mutta kyllä tällainen silti aina vähän harmittaa.  Shakespearella on toisaalta ollut eri tavalla lähteitä käytettävänään, joten menkööt sen piikkiin.  Voin joka tapauksessa suositella lämpimästi Markku Peltosen loistavaa esipuhetta, jos haluaa tutustua yksityiskohtaisemmin näytelmän historialliseen kontekstiin.

Donmarin produktio oli yleistunnelmaltaan hieno.  Modernit ja yksinkertaiset lavasteet sekä näyttelijöiden liikkuminen lavalla tukivat toistensa lisäksi näytelmän teemoja.  Ohjaaja ja Donmarin taiteellinen johtaja Josie Rourke sanoikin esityksen alun haastattelussa, että Coriolanusta on ennen tehty mahtipontisilla lavasteilla.  Coriolanuksesta tosin tuli Rourken käsittelyssä vähän liian jalo ja väärinymmärretty, eikä kokonaistulkinnassa menty ihan mieleiseeni suuntaan.  Jotkin kohdat olivat todella hauskoja, mutta ne saivat myös miettimään, että onko ne nyt ylitulkittu tahallaan hauskoiksi.  Vaikutti nimittäin toisinaan siltä, että tragediaa oli kevennetty liikaa ja hauskuutta oli lisätty.  Esimerkiksi kohtauksen, jossa Coriolanus kerää kansalta ääniä, olin kuvitellut enemmän katkeraksi pilkaksi enkä tilaisuudeksi naurattaa yleisöä.  Tomin ja Hadleyn suudelma taas oli kuin suoraan villeimmistä unistani, mutta nyt muutaman päivän mietittyäni se ei ehkä kuitenkaan tehnyt palvelusta näytelmälle (puhumattakaan loppukohtauksen ruusun terälehdistä).  Enemmän hienovaraisuutta ja rivien välistä tulkitsemista, kiitos.

Produktiosta ja sen vahvoista näyttelijäsuorituksista jäi kuitenkin voimakas ja energinen jälkimaku, ja esityksen taltioinut kameratyöskentely takasi elokuvamaisen eläytymisen tarinaan.  Englanninkielisen tekstityksen ansiosta näytelmää tuntematonkin pysyy varmasti kärryillä, vaikkei osaisikaan kaikkia Shakespearen ajan ilmauksia.

Suuret kiitokset siis myös Finnkinolle näistä elämyksistä!

Coriolanus oli ensimmäinen lavalla näkemäni Shakespearen näytelmä, ja tulen ehdottomasti jatkamaan sekä niiden lukemista että mahdollisuuksien mukaan myös niiden katsomista.  En näköjään ole myöskään mikään visuaalinen puristi mitä Shakespearen näytelmien esittämiseen tulee, vaan modernisointi toimii loistavasti kun se tehdään hillitysti.  Nyt vain pohtimaan, minkä teoksen luen seuraavaksi.