16. maaliskuuta 2016

L.A. Noir: The City as Character - Alain Silver & James Ursini (2005)

176 s.
"Dream and reality are the touchstones of film noir. Los Angeles is where the filmmakers of the classic period brought these elements together, created the emotional conundrums which the noir protagonist must confront — the land of opportunity and the struggle to get by, the democratic ideal and the political corruption, the American dream and the disaffection of veterans who gave up the best years of their lives."

Los Angelesilla on elokuvissa monet kasvot (eikä sitä ole mikään muu osoittanut niin hyvin kuin yksi lempidokumenteistani Los Angeles Plays Itself [2003]), ja Silver sekä Ursini tarkastelevat aihetta film noirin näkökulmasta. Itselläni on joskus vaikeaa tunnistaa maisemien perusteella kuvauspaikkoja (jos siis ei lasketa jotain ilmiselviä nähtävyyksiä), ja tässä onkin hyvä lähde jos yhtään mietityttää mitkä noirit on kuvattu L. A.:ssa.

Film noirin ajattelee helposti kovaksikeitettyjen dekkarien perusteella sijoittuvan kaupungin epämääräisimmille kulmille, mutta kirjan jaottelu Los Angelesin eri alueisiin osoittaakin, että paljon sanottavaa löytyy myös rannikkonaapurustoista, joissa rikkaat elävät näennäisen tyytyväistä elämää. On hämmästyttävää, kuinka niin aurinkoisen Kalifornian pinnan alla kiehuu korruption ja särkyneiden unelmien sekoitus, ja erityisesti Raymond Chandler oli hyvä paljastamaan paikan todellisen olemuksen (tämän romaanit sisältävät suosikkikuvaukseni tuon ajan Los Angelesista, ja skandaaleillakin oli tosielämän vastineet). L.A.:n erottaakin muista kaupungeista juuri tuo outo kontrasti, johon myös elokuvateollisuuden kummallisuudet kietoutuvat.

Silver ja Ursini sitovat kaupungin historian ja sen kokemat muutokset elokuvan tekoon: Nainen ilman omaatuntoa (1944) kuvauksissa poliisit vartioivat toisen maailmansodan säännöstelyn vuoksi lavasteissa käytettyä ruokaa, ja uusien lähiöiden sekä niihin muuttavien ydinperheiden muodostuminen oli loistava tilaisuus käsitellä suljettujen ovien takana kasvavaa tyytymättömyyttä. Kaiken kyynisyyden ja fatalismin keskellä toivo kuitenkin elää, että yhteiskunnalliset vääryydet voidaan vielä korjata.

Loistava johdanto Los Angelesiin kuvauspaikkana siis (ja ehkä myös film noiriin ja neo-noiriin, vaikka siihen tarkoitukseen suosittelisinkin mieluummin samojen tekijöiden Film Noir -teosta), mutta silti aika perusyleiskatsaus siihen, miten L.A.:n pulssi sykkii noirin sielussa. Olisi siitä varmasti voinut saada vaikka minkälaisen analyysin aikaiseksi. Elokuvia käsittelevät kohdat vaikuttavat lähinnä pelkiltä juonikuvauksilta, mutta onnistuneita hetkiä on kuitenkin sen verran, että lukemisen arvoinen tämä lopulta oli. Valokuvat ovat upeita, mutta se onkin itsestäänselvä asia tämän aiheen tiimoilta. Kirja ei sisällä ainoastaan kuvia itse elokuvista ja niiden hienosta kuvauksesta valoineen ja varjoineen, mutta myös harvinaisia kulissien takana otettuja kuvia (jälkimmäisistä kannessakin esiintyvä on henkilökohtainen suosikkini).

"The dream of “Hollywood” is in many ways just another, slightly more profane version of the American dream." 
__________
Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Tietokirjat)

11. maaliskuuta 2016

Hollywood Monster: A Walk Down Elm Street with the Man of Your Dreams - Robert Englund & Alan Goldsher (2009)

298 s.
"Once a psychiatrist wrote me. He had a young patient who had heard of Freddy Krueger and was having nightmares about him. I really wanted to help, so I got in touch with Robert and asked if he would say a few words to the kid into a vidcam. Not only did Robert do that, but he did it while he was being put into, and then out of, his Freddy makeup, describing each step of the way how Freddy was nothing more than latex and glue, and nothing to be worried about." 
- Wes Craven

Luulen nähneeni Robert Englundin ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuotta sitten, kun Masters of Horror -antologiasarja esitettiin Suomen televisiossa (rakastan muuten antologioita; elokuva tai tv-sarja, on aina yhtä jännittävää nähdä kuinka seuraava osa on toteutettu ja mikä sen tarina on). Siinä hän tulkitsi antaumuksella seremoniamestaria yökerhossa, jossa kuolleet stripparit tanssivat lavalla. Tuolloin olin kyllä kuullut hepun maineesta, mutta vasta muutama päivä myöhemmin katsoin sen kuuluisan Painajainen Elm Streetillä (1984) -elokuvan. En vaikuttunut, mutta en ollut vielä siinä vaiheessa kova kauhufani, joten tietoa kauhuelokuvan historiasta ja siitä, mille alueelle Elm Street siinä sijoittuu ei ollut.

Sen jälkeen olen katsonut vain kaksi Englundin elokuvaa, Urban legend - kauhutarinoita (1998) ja Oopperan kummitus (1989), joista kumpikaan ei todellakaan ollut asteikon kärkipäässä, mutta Englundin roolisuoritukset ja omistautuminen jäivät mieleen. Jälkimmäinenkin näkyy kilometrien päähän, ja muistelmat osoittivat aavistukseni oikeaksi: Englund hyväksyy ainoastaan mielenkiintoisimmat käsikirjoitukset, eikä välitä elokuviensa rahallisesta menestyksestä, voittavatko ne palkintoja tai saavatko kriitikot puolelleen. Hän vaikuttaa tyypiltä, joka aidosti kunnioittaa kauhua ja panee peliin aina sata prosenttia, mutta arvostaa myös uskollista fanikuntaansa (en edes muista, kuinka monta kertaa olen kuullut, kuinka mukava ja lämmin hän on kasvokkain tavattuna). Joskus on vaikeaa nähdä julkkiksen korrektin ulkokuoren taakse, mutta Englund on yksi niistä harvoista, joiden uskon olevan yhtä mukava kuin miltä vaikuttaa. Saat sen mitä näet, ilman teeskentelyä.

Muistelmien sävy on hyvin epämuodollisen keskusteleva, koska haamukirjoittaja Alan Goldsher kirjoitti teoksen Englundin sanelujen pohjalta, mutta lähestymistapa sopii tämän tyyliin. Englundilla on loistava huumorintaju ja tätä lukiessa tuntui siltä, kuin istuisi dinerissa ja söisi pannukakkuja, joisi kahvia ja kuuntelisi kertomuksia hänen seikkailuistaan. Likapyykkejä tai juoruja tästä ei kuitenkaan löydy ja suurin osa yksityiselämästä on jätetty pois, mitä kyllä kunnioitan (oma valintahan se kuitenkin on mitä muistelmiin laittaa, vaikka häpeän myöntää pitäväni joskus elokuvamaailmaan liittyvien törkyjuttujen lukemisesta). Tulisi myös muistaa, että koska muistelmat ovat Robert Englundin, niin kirja tosiaan keskittyy nimenomaan tämän uraan kokonaisuudessaan, ei vain Freddyyn (vaikka kansikuva muuta väittäisikin).

Kirjassa on aika paljon toistoa Englundin maskeerausvalitusten suhteen ja luonnollisesti painopiste on (niin ainakin kuvittelen) hänen lempiprojekteissaan, mutta ehkä jälkimmäinen onkin odotettavissa kun tilaa on rajallisesti. Paksu tiiliskivi ei olisi ollut niin houkutteleva, vaikka olisin silti mielelläni nähnyt hieman syvemmälle menevää pohdiskelua elokuvateollisuudesta kauhunäyttelijän näkökulmasta. Niin, en ehkä täysin rakastunut muistelmiin, mutta on tämä kuitenkin jokaiselle kauhufanille lukemisen arvoinen (eikä haittaa, jos Elm Street ei ole tuttu), vaikka sitten lukisikin tämän vain 'kuullakseen' Englundin äänen.

Suurin osa tarinoista ovat viihdyttäviä, ja on aina yhtä mielenkiintoista tietää mitä kulissien takana tapahtuu. Esimerkiksi voi sanoa nauttineensa legendaarisen Roger Cormanin kanssa työskentelystä, mutta vasta kun kertoo, miten aamiaiseksi, lounaaksi ja päivälliseksi tarjottiin kuvauspaikalla vain maapähkinävoi-hillovoileipiä ja pukuhuoneissa oli vain muovituolit, niin siitä saa jonkinlaisen käsityksen Cormanin säästeliäisyydestä (ohjaaja oli siis kuuluisa kengännauhabudjeteistaan, mutta esimerkiksi Edgar Allan Poe -filmatisoinnit onnistuivat tästä huolimatta erinomaisesti).

Tunsin myös pienen kateuden piston sydämessäni, koska Englundin lapsuus oli positiivisella tavalla elokuvateollisuuden ympäröimää. Clark Gableen saattoi törmätä ruokakaupassa, sukulaissedät päästivät vierailulle tv-sarjojensa lavasteisiin ja RKO:n ulkokuvauspaikka, jossa cowboystuntmiehet putoilivat hevosten selästä, näkyi lapsuuskodin takapihalta. On mielenkiintoista, miten Englundin vanhemmat veivät hänet katsomaan pelottavia aikuisten elokuvia, jotka sitten pysyivät matkassa sen verran hyvin, että huolimatta kausista surffaajana ja klassisesti kouluttautuneena teatterinäyttelijänä Englund kiinnostui lopulta kauhuelokuvista ja kasvoi suoranaiseksi ikoniksi. Musikaalifanina oli mukava huomata, että moderni musikaali (Stephen Sondheimin Company) sai hänet ymmärtämään, että taide voi olla samaan aikaan sekä suosittua että merkityksellistä. Olisinpa nähnyt Englundin Juudaksena Godspellissä. Ehkä sitten tulevaisuudessa yksi aikakoneen matkakohteista?

Suomalaisväriäkin yllättäen löytyi: en ollenkaan ole tajunnut, että Renny Harlin ohjasi yhden monista Freddy Krueger -jatko-osista! En ole fani, mutta Englundilla oli vain positiivista sanottavaa hänen vaatimattomuudestaan ja tarkkanäköisyydestään (ja huomautti, miten Harlin näytti viikingiltä pitkien vaaleiden hiustensa kanssa). Joka tapauksessa, haluan nähdä vielä uudestaan Kruegerin hiippailemassa ympäri Desilu-studiota (joka, hassua kyllä, oli I Love Lucy -sarjan kuvauspaikka), joten aion piakkoin katsoa Elm Streetin uudestaan. Ehkä vielä tänään, on jo pimeä. Tosin ei parane ajatella sitä tarinaa, miten elokuvan konsepti sai alkunsa. Aika hemmetin pelottavaa. Onneksi asun kerrostalossa.

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

7. maaliskuuta 2016

Lady Killer, Vol. 1 (#1-5) - Joëlle Jones & Jamie S. Rich (2015)

138 s.
Aavistelin, että ilta jäätelökulhollisen ja kuolettavan sekä kuvankauniin palkkamurhaajan Josie Schullerin seurassa tulisi olemaan hauska. Olin oikeassa. Kun asiaa ajattelee, 1960-luvun kotirouvana oleminen toimii loistavana savuverhona. Niukkasanainen ja television ääressä löhöävä aviomies (joka on aika persoonaton ja täydellinen vastakohta Josien kollegalle) on keskittynyt omiin asioihinsa, eikä ole sen vertaa kiinnostunut oikein mistään, että osaisi epäillä kaikkia lukemattomia tekosyitä. Koska hei, miksi ihmeessä täydellinen kotihengetär valehtelisi? Mikä motiivi hänellä muka olisi, koska päiväohjelmaan kuuluu vain naapureiden kanssa juoruilua, ruokaostosten tekoa, ruoanlaittoa ja siivousta. Mikään parin välillä tapahtuva ei vaikuta aidolta kiintymykseltä, mutta koska se on tarkoituksellista, se tekee tilanteesta mielenkiintoisemman.



Kuten eräässä kohtauksessa Josien pomo huomauttaa, kontrasti kylmäverisen tappajan ja perheelleen hymyssä suin lämpimän aterian tarjoilevan vaimon välillä voi tulla jossain vaiheessa ongelmaksi. Kahden täysin erilaisen persoonan vaihtelu voi olla vaarallista, mutta vaatia veronsa myös henkisesti. Tätä näkökulmaa toivottavasti käsitellään tarkemmin myöhemmin, koska kahden maailman välillä pallottelu voi saada Josien tekemään virheitä, vaikka onkin hyvä työssään, ja siten aiheuttaa lisää jännitettä tarinaan.

Ja Josie tosiaan on hyvä. Viimeisen päälle hiotut taistelutaidot, periksiantamattomuus, tarmokkuus, brutaalius. Hän on määrätietoinen, eikä pelkää liata käsiään, vaikka veritahra mekossa onkin pieni ärsytyksen aihe. Aluksi juoni keskittyy alkuasetelman esittelyyn, joten Josieta seurataan työssään yksi uhri kerrallaan, mikä voi olla liikaa toistettuna monotonista, joten onneksi suurempi juonikuvio esitellään ennen pitkää, kun Josien ammattitaito kyseenalaistetaan. Ongelmia on kotipuolessakin samassa talossa asuvan anopin kanssa, mikä on niin herkullinen asetelma ja jäi niin jännittävään kohtaan, etten malta odottaa miten kuvio jatkuu. Toisin kuin on kritisoitu, uskon materiaalia ja mahdollisuuksia juonen kehittämiseen riittävän vielä useampaan kirjaan. Jokin aika sitten nimittäin uutisoitiin, että Lady Killer saa jatkoa vielä tänä vuonna, joten ehkä seuraava osa sitten käsittelee joitain arvoitukseksi jääneitä asioita.


Piirrostyyli sinetöi koko paketin. Viivatyöskentely on mahtavaa ja rakastan väripalettia, jossa on vaikutteita retrosarjakuvista ja -mainoksista. Visuaalinen ilme sopii pilke silmäkulmassa tuikkivaan tunnelmaan, ja arvostan ettei tällä kertaa pureuduta hirveän syvälle satiiriin, vaan annetaan sen näkyä luontevasti rivien välistä. Monimutkaisen juonen puute toimii tarinan eduksi. Kuin psykoottinen Doris Day -elokuva, johon on vähän heitetty aseita mukaan.

Jonesin Instagram-tilillä on jo julkaistu pari kurkistusta seuraaviin osiin, ja muutenkin sisältää paljon upeita luonnoksia. Aion jatkossa seurata Jonesin projekteja säännöllisesti. Tumblr-tilillä taas voi ihastella muun muassa näitä upeita Lady Killer -aiheisia mainoksia ja muita Jonesin töitä.

2. maaliskuuta 2016

Kirja + elokuva: Eedenistä itään - John Steinbeck (1952)

East of Eden
601 s.
"Ajanjaksot jättivät outoja ja ristiriitaisia jälkiä ihmismieleen. Tuntui järkeenkäyvältä olettaa, että rutiinimaisesti eletty aika tai tapaukseton aika tuntuisi loputtomalta. Niin kaiken järjen mukaan pitäisikin olla, mutta eipä vain ole. Pitkästyttävällä ajalla, jonka kuluessa ei mitään tapahdu, ei ole ulottuvuutta lainkaan. Sellainen ajanjakso sen sijaan, joka on tulvillaan mielenkiintoisia tapahtumia, on murheiden haavoittama, riemun viiltelemä, se tuntuu muistoissa pitkältä. Ja oikein tämä onkin, kun asiaa tarkemmin ajattelee. Tapauksettomuudessa ei ole merkkipaaluja, joiden väliin pituuden voisi venyttää. Tyhjyydestä tyhjyyteen pääsee ajattomasti."

Eedenistä itään on perhesaaga, tarina isistä ja pojista, kertomus rakkauden monista muodoista ja miten se kirvoittaa eri ihmisissä erilaisia reaktioita sekä kaikkea siltä väliltä. Se myös tarkastelee, miten me ihmiset joskus puhumme toistemme ohi ymmärtämättä oikeasti mitä sanotaan. Steinbeck piti itse jykevää opusta suurteoksenaan, mutta ehkä sillä oli sen verran henkilökohtainen merkitys, että tuo tunteellisuus aiheutti tekstiin epätasaisuutta ja tietynlaista päämäärättömyyttä.

Langanpätkiä ei sidota tyydyttävästi, asioista toiseen hypitään satunnaisesti ja esitelmiä Salinasin laaksosta sekä selittelyä on ihan liikaa. Jälkimmäistä varsinkin Kain ja Abel -allegorian suhteen: eräässä kohtauksessa henkilöt keskustelevat Raamatun tarinan merkityksestä heidän elämässään, ihan kuin sitä ei olisi jo väännetty sitä ennen tarpeeksi rautalangasta. Hienovaraisuus olisi ollut ihan kiva juttu, mutta sanomaa raahattiin kovakouraisesti ja isoin kirjaimin nyt peräti kahden sukupolven ylitse. Kun siihen vielä lisätään nimien alkusoinnut (joiden perusteella kerrotaan, kuka on niin sanotusti hyvä ja kuka paha), niin johan siinä joutuu uupumuksen partaalle.

Suurin osa Steinbeckin päähenkilöiden ja heidän kamppailujensa kuvauksista pelastavat kirjan kuitenkin osittain. Kaiken kaikkiaan perheissä ei ole sankareita eikä pahiksia, vaan ainoastaan syvästi ihmisyyteen kuuluvia tunteita. Joskus täysin vastakohtaiset tunteet (ja henkilöt) ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa, ja on vaikeaa erottaa mistä toinen alkaa ja mihin toinen päättyy. Aivan viimeisen luvun loppukohtaus oli erityisen liikuttava.

Henkilötkään eivät loppujen lopuksi valitettavasti säästyneet kerronnan kuoppaisuudelta. Kiinalainen palvelija Lee on malliesimerkki traagisesta taustasta lähtöisin olevasta kiinalaisesta filosofista. Vaikka hän teeskenteleekin valkoisen miehen mielikuvaa kiinalaisesta piilottamalla täydellisen amerikanenglantinsa ja koulutuksensa pidginin (kahden kielen sekoitus) ja aasialaisten vaatteiden taakse, hän tuntuu silti stereotyypiltä olemalla aina paikalla levittämässä tyyniä viisauksiaan, kun joku tarvitsee opastusta.

Cathy kykenee pelkäämään ja pohtimaan tekojaan, mutta hän on silti selvästi sosiopaatti, missä ei sinänsä ole mitään ongelmaa. Steinbeck ei kuitenkaan tyytynyt pelkästään tähän, vaan sanoi eräässä kirjeessään Cathyn edustavan paholaista (jos nainen tosiaan perustuu Steinbeckin toiseen vaimoon, kirjailija varmaan vihasi tätä koko sydämestään). Tämä ja naisen pahuutta uhkuvat teot ovat jälleen vahvoja viittauksia Raamattuun (ja kun nämä eivät taaskaan ilmeisesti auttaisi tyhmää lukijaa ymmärtämään, Cathya kuvataan myös käärmemäiseksi), ja ne kutistavat Cathyn oikeasta henkilöstä pelkäksi epämääräiseksi yleismaailmalliseksi metaforaksi. Abra on toisaalta vailla persoonallisuutta ja on ilmeisesti olemassa vain korostaakseen Aaronin kamppailuja.

Liian selittämisen kanssa vuorottelevat yksinkertaistukset eivät todellakaan auttaneet ottamaan selkoa sekavasta rakenteesta eivätkä nostaneet henkilöitä kirjan sivuilta uskottavuuden piiriin. Henkilöt suurimmaksi osaksi kantoivat kömpelön allegorian raskasta taakkaa. Kun kaikki kerran oli pureskeltu lukijan puolesta valmiiksi, eikä tilaisuutta tehdä omia päätelmiä tai havaintoja arvostettu, innostukseni hiipui vähitellen joka kerta kun avasin kirjan.

Olen sanonut ennenkin, kuinka hieno Vihan hedelmät (1939) on, mutta nyt aloin vähän pelätä päivää, jolloin päätän lukea sen uudestaan. Juttuhan on nyt niin, että muistan sen olleen aivan yhtä saarnaava, mutta yhteiskunnalliset ongelmat tuntuivat ainakin silloin sille paremmalta taustalta. Ymmärrän kyllä, miksi Eedenistä itään on niin rakastettu. Ei se tavallaan olekaan huonosti kirjoitettu tai edes yksi huonoimmista lukemistani romaaneista, mutta mitä enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän se ärsyttää.

__________

Suomentaja: Jouko Linturi
Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

EEDENISTÄ ITÄÄN (1955)
Ohjaaja: Elia Kazan
Pääosissa: James Dean, Richard Davalos, Jo Van Fleet, Julie Harris, Raymond Massey, Albert Dekker

Cal Trask: I've been jealous all my life. Jealous, I couldn't even stand it. Tonight, I even tried to buy your love, but now I don't want it anymore... I can't use it anymore. I don't want any kind of love anymore. It doesn't pay off.

Dean olisi täyttänyt tämän vuoden helmikuussa 85 vuotta. Eedenistä itään on ainoa Deanin elokuva, jota en ole vielä katsonut, ja se on kärsivällisesti odotellut katselulistallani, koska tiesin haluavani lukea ensin kirjan. No, ehkä ei ihan niin yllättäen pidin elokuvasta enemmän.

Alkuperäisteoksen tarinaa on yksinkertaistettu huimasti poistamalla joitain henkilöitä kokonaan, virtaviivaistettu juonta sekä keskittymällä ainoastaan romaanin toiseen puoliskoon eli Caliin ja Aaroniin. Yleensä odotan uskollisuutta leffaversiolta, mutta joskus täytyy vain todeta, ettei uskollisuus ole aina se paras vaihtoehto (koskee yleensä tiiliskiviä). Vajaan parin tunnin elokuvassa on tilaa ja mahdollisuuksia rajoitetusti, joten päähenkilöiden matka kulkee sujuvasti Kazanin asiantuntevissa käsissä Paul Osbornin hienon käsikirjoituksen pohjalta.

Muutokset toki aiheuttavat sen, että Calin rahanlainaus äidiltään on aika epäuskottavaa, ja Kate/Cathy ei muutenkaan vaikuta ihan niin voimakkaalta tai viekkaalta kuin kirjassa. Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja suuren tarinan rinnalla. Laaksokin näyttää upealta väreissä, vaikka suurin osa ei Salinasia olekaan, vaan Mendocinoa.

Entä sitten se Deanin roolisuoritus? Jos kaikkien aloittelevien näyttelijöiden ensimmäinen valkokangasrooli menisi näin hyvin, maailma pursuisi lahjakkuuksia täynnä olevia hienoja elokuvia. Eläytyminen onnistuu Deanilta loistavasti, eikä siihen aina tarvita muuta kuin vieno hymy tai pieni asennon muutos. Minkälainen näyttelijä hänestä olisikaan hioutunut vuosien varrella, jos olisi jäänyt elävien keskuuteen vielä joksikin aikaa.

Lopuksi vielä sellainen tunnustus, että rakastan leffatriviaa ja näyttelijöiden sukupuiden tutkiskelua. Davalos näyttäisi olevan puoliksi suomalainen, ja hänen tyttärentyttärensä on Angel (1999-2004) -sarjasta tuttu Alexa Davalos eli Gwen Raiden. Turhaa tietoa? Ehkäpä, mutta on hauska huomata, keillä on yhteyksiä Suomeen (vaikka se ei nyt välttämättä mikään maailmaa mullistava juttu olisikaan) tai tuttuihin sarjoihin/elokuviin.

1. maaliskuuta 2016

Kirja + elokuva: Pitkän päivän matka yöhön - Eugene O'Neill (1956)

Long Day's
Journey Into Night
179 s.
"MARY. None of us can help the things life has done to us. They're done before you realize it, and once they're done they make you do other things until at last everything comes between you and what you'd like to be, and you've lost your true self for ever."

Tämä on ollut jo ikuisuuksien ajan lukulistallani kirjaston nettisivuilla, ja nyt kun sain vihdoin aikaiseksi lukea läpyskän lukuhaastetta varten, se ei voisi enää lujempaa lentää eteenpäin "pakko joskus nähdä lavalla" -listalleni. Jeremy Ironsin, Lesley Manvillen ja Hadley Fraserin tähdittäessä ensi kuussa Bristol Old Vicin produktiota, esityksen väliin jättäminen ei tulisi mieleenkään, mutta olosuhteet pakottavat siihen.

Näytelmän lukeminen paperilla voi olla joskus monimutkaista ja jättää lattean jälkimaun, mutta tällä kertaa ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Pitkän päivän matka yöhön ponnistaa kylmäävän synkästä paikasta, mutta se on myös uskomattoman liikuttava ja kaunis teos. Dialogin voima yhdistettynä O'Neillin epätavallisen tarkkoihin näyttämöohjeisiin (jotka sisältävät muun muassa ilmeiden ja ulkonäön kuvailua) luo käsinkosketeltavan tunnelman, joka korostuu vielä enemmän, kun tietää miten perheen kipuilu oli kerran O'Neillin itsensä todellisuus. Omaelämäkerrallisen sisällön vuoksi hän ei alun perin halunnut näytelmää julkaistavan kuin vasta 25 vuotta kuolemansa jälkeen (se julkaistiin lopulta jo kolme vuotta O'Neillin kuoleman jälkeen, koska kirjailijan vaimo siirsi näytelmän oikeudet Yalen yliopistolle).

Eräs vuoden 1912 päivä Tyronen perheen elämässä koostuu syyllisyyden ja turhautuneisuuden pakenemisesta. Maryn morfiiniriippuvuus on muodostanut suojelevan kotelon, jossa hän voi rauhassa muistella elämäänsä ennen avioliittoa, aikaa jolloin tunne kodista oli vielä elävä. Mary kiistää täysin kaiken ympäröivän negatiivisuuden (erityisesti Edmundin sairauden), mikä tuhoaa hitaasti hänen persoonallisuutensa ja vahvuutensa sekä tekee hänestä vieläkin tyytymättömämmän ja yksinäisemmän. James Tyrone sekä perheen pojat Eugene ja Jamie riistävät itsensä sillä välin todellisuudesta viskin voimalla.

Kouriintuntuva jännite on alusta asti läsnä, kun epäileviä katseita sinkoutuu joka suuntaan. Jos ne huomataan, ne edistävät molemminpuolista epäluottamusta. Sanojen todellinen merkitys näkyy katkeroituneilla kasvoilla, ja epäsuoruuden lisäksi kieltäytyminen käsitellä ongelmia rakentavasti, miesten turvautuessa lapselliseen nimittelyyn ja kritisointiin, pahentaa entisestään päivän tunnelmaa.

Tyronet vetävät pyörremyrskynsä keskelle. Ohikiitävät vilpittömyyden ja hellien kyynelten hetket uppoavat talon pimeyteen, talon jonka sumu ja sumutorven valitukset ympäröivät hetki hetkeltä ja sulkevat sen omaan pieneen katkeruuden maailmaansa. Loppu on unenomainen ja tukahduttava, jättäen yleisön/lukijan epävarmaksi perheen tulevaisuudesta ja tuntemaan kuin se olisi kaiken kuolema. Tulevaisuus ei tosiaan ollut kokonaan onnellinen (Jamie joi itsensä hengiltä yksitoista vuotta myöhemmin), mutta Maryn taistelu johti voittoon kaksi vuotta myöhemmin, joten sentään jokin toivon kimmellys loisti.

En ole ollenkaan yllättynyt O'Neillin julkaisupäätöksestä, koska näytelmän kirjoittaminen oli niin henkilökohtainen projekti (saati sitten omien demonien näkeminen lavalla). En ole myöskään yllättynyt, että Ingmar Bergmanista  kuuluisa Ruotsi arvosti O'Neillin työtä enemmän kuin mikään muu maa ja oli myös ensimmäinen, joka siirsi näytelmän lavalle. Lista kaikista niistä näyttelijöistä, jotka ovat 50-luvulta lähtien olleet mukana produktioissa ympäri maailman on vaikuttava: Laurence Olivier, Jack Lemmon, Kevin Spacey, Jessica Lange, Bibi Andersson, Peter Stormare (kahta viimeistä ohjasi vuonna 1988 kuka muukaan kuin Ingmar Bergman) jne. Toivottavasti tosiaan omalta kohdaltani olosuhteet olisivat jonain päivänä toisenlaiset, ei tällaista vain voi jättää kokematta.

__________

Osallistuu haasteisiin: Lukuharjoituksia ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)


PITKÄN PÄIVÄN MATKA YÖHÖN (1962)
IMDB
Ohjaaja: Sidney Lumet
Pääosissa: Katharine Hepburn, Ralph Richardson, Jason Robards, Dean Stockwell, Jeanne Barr

Hepburnille Oscar-ehdokkuuden ja kaikille neljälle päänäyttelijälle (eli Barria lukuunottamatta) Cannesin elokuvajuhlilla parhaan näyttelijän palkinnot poikinut elokuva on poikkeuksellisen uskollinen lähdetekstilleen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tekstiä ei ole pätkitty tai muokattu (niin kuin usein tuohon aikaan tehtiin), vaan sen annetaan rauhassa soljua koskemattomana leffan hieman alle kolmetuntisen keston ajan.

Yhden miljöön näytelmiin perustuvat elokuvat ovat usein staattisia, mutta Lumet'n adaptaation pelastavat sekä kuvaus että näyttelijät. Jo mainittu Hepburn on vuoroin majesteettinen ja haaveileva, vuoroin levoton ja panikoiva. Richardson, Robards ja Stockwell puolestaan vetävät myös roolinsa yhtäläisellä intensiteetillä, ja perheen kulissien hajoaminen on hikoiluttavaa seurattavaa.

Mustavalkoisen elokuvan visuaalinen ilme on viimeisen päälle hypnoottinen. Elokuva alkaa aika tavanomaisesta aurinkoisesta aamusta, mutta vähitellen varjot pitenevät ja hikipisarat näyttelijöiden kasvoilla korostuvat. Kuvakulmat vaihtelevat ahdistavista kaiken paljastavista lähikuvista vinoihin, kuin lattian rajasta kuvattuihin, kuvakulmiin. Boris Kaufmanin (Alaston satama [1954] ja yhteistyö Jean Vigon kanssa)  kamera luikertelee rauhallisesti ympäri kesäasuntoa, eikä paria kohtaa lukuunottamatta tule liian teatterimainen vaikutelma.

Yleensä pidän elokuvissa levottoman räikeyden lisäksi myös maalauksellisista asetelmista, mutta kuten sanottu, alkutekstin ollessa näytelmä tulee adaptaatiosta helposti liian mielenkiinnoton elokuvallisesta perspektiivistä. Kaufmanin unenomainen lähestymistapa sopiikin O'Neillin teokseen kuin nenä päähän. Musiikista vastaa André Previn, jonka kauniin helkkyvä piano korostaa vinksahtanutta tunnelmaa, mutta ei vie liikaa huomiota näyttelijöiltä.

Näytelmän ajatus sumusta ja halusta piiloutua siihen todellisuudelta toteutettiin elokuvassa erityisen hyvin eräässä hengästyttävän kauniissa kohtauksessa, jossa Mary kertoo menneisyydestään ja kamera liukuu pois pöydän ääreen kokoontuvasta perheestä. Lopulta Tyronet ovat vain pieni valosaareke pilkkopimeyden keskellä.  Olen siis ihan tyytyväinen, että päätin katsoa lohdutukseksi leffan.