31. joulukuuta 2015

Haastekoonnit 3x: Maalaismaisemia, Elämäkertahaaste ja I Spy

MAALAISMAISEMIA
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin maaseutuhaasteessa odotukseni eivät olleet suuret, koska yleensä kaupunkien energinen tunnelma kiehtoo enemmän. Muutama maaseudulle sijoittuva kirja kuitenkin kiinnosti jo etukäteen, joten käytin tilaisuutta hyväkseni ja sain ne vihdoinkin luettua. Lopulliseksi saldoksi tuli 9 kirjaa ja pääsin torpparin tasolle.

Rakkautta (1912) - Maiju Lassila
Tessin tarina (1891) - Thomas Hardy
Rautatie (1884) - Juhani Aho
Elämä ja aurinko (1916) - F. E. Sillanpää
Gösta Berlingin taru (1891) - Selma Lagerlöf
Lasten päivä Melukylässä (Melukylän lapset #6) (1966) - Astrid Lindgren
Melukylän kevät (Melukylän lapset #5) (1965) - Astrid Lindgren
Melukylän joulu (Melukylän lapset #4) (1966) - Astrid Lindgren
Laulu tulipunaisesta kukasta (1905) - Johannes Linnankoski

ELÄMÄKERTAHAASTE
Les! Lue! -blogi herätteli taas kiinnostustani elämäkertoihin, joita rakastan mutta harvoin luen, koska ne ja tietokirjat ovat usein raskaita ja aivokapasiteettia vieviä opiskelujen ohella luettaviksi. Goodreadsin mukaan olen lukenut viime aikoina noin 2-3 elämäkertaa vuodessa, mutta lukulistalla ja ostoslistalla on niin paljon kaikkea mielenkiintoista ja maailmassa vieläkin enemmän inspiroivia ihmisiä, että nyt tekee todella paljon mieli kasvattaa vuosittain luettujen elämäkertojen saldoa. Jos vaikka ottaisi Mozartin tai Evitan käsittelyyn seuraavaksi? Tai ehkä Kleopatran tai Josephine Bakerin?

Hatchepsut: The Female Pharaoh (1996) - Joyce Tyldesley
Raymond Chandler: A Mysterious Something in the Light (2012) - Tom Williams
Sininen enkeli: Marlene Dietrich (1992) - Donald Spoto

I SPY
Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa löysi kivan haasteen eräästä Goodreadsin keskusteluryhmästä, ja pakkohan tätäkin oli kokeilla. Löysin heti aluksi paljon hyviä vaihtoehtoja ja jokaiseen kohtaan jotain, mutta aika loppui kesken enkä ihan kaikkia saanut luettua. Mukavasti silti yli puolet eli 19/25. Tosin en ihan heti taida tällaiseen haasteeseen ryhtyä, jossa on näin monta erilaista kohtaa. Pitäydyn nyt ainakin ensi vuoden ajan vain tietyn teeman mukaan järjestetyissä haasteissa.

01. Väri - Sinipukuinen paholainen (Easy Rawlins #1) (1990) - Walter Mosley
02. Numero - Kolmetoista (Neiti Marple #2) (1932) - Agatha Christie
03. Kasvava asia - Laulu tulipunaisesta kukasta (1905) - Johannes Linnankoski
04. Vuodenaika - Kesäkirja (1972) - Tove Jansson
05. Etunimi - Tessin tarina (1891) - Thomas Hardy
06. Paikka - Helsinkiin (1889) - Juhani Aho
07. Ruumiinjäsen - Syyttävä sormi (Neiti Marple #4) (1942) - Agatha Christie
08. Ase -
09. Vesialue -
10. Veden olomuoto - Lumen taju (1992) - Peter Heg
11. Tulen sivutuote - The Tiger in the Smoke (Albert Campion #14) (1952) - Margery Allingham
12. Taivaankappale - Elämä ja aurinko (1916) - F. E. Sillanpää
13. Arkkitehtuuri - The Complete Tales from the Crypt (1950-55) - William M. Gaines
14. Aisti - A Touch of Death (1953) - Charles Williams
15. Kuninkaallinen arvonimi - Curse of the Pharaohs (Amelia Peabody #2) (1981) - Elizabeth Peters
16. Perheenjäsen -
17. Elementti -
18. Vuorokaudenaika -
19. Metalli -
20. Tunne/tuntemus - Rakkautta (1912) - Maiju Lassila
21. Eläin/hyönteinen - Easy Riders, Raging Bulls (1999) - Peter Biskind
22. Jokin luettava - Gösta Berlingin taru (1891) - Selma Lagerlöf
23. Sukupuolitunnus - The Elephant Man and Other Reminiscences (1923) - Frederick Treves
24. Paranormaali - Varney the Vampire (1845) - James Malcolm Rymer
25. Ammatti - The Rime of the Ancient Mariner (1798) - Samuel Taylor Coleridge

Sininen enkeli: Marlene Dietrich - Donald Spoto (1992)

Blue Angel: The Life
of Marlene Dietrich
376 s.
Kirjoittaessaan, että Berliini oli muuttunut koko maailman Baabeliksi, kirjailija Stefan Zweig kuvaili kaupunkia, jonka kukoistus tuntui nojautuvan perussäädyllisyyden halveksuntaan. Paljasrintaiset prostituoidut rupattelivat asiakkaiden kanssa Café Nationalessa, kun taas Apollossa miehet ja naiset tanssivat alastomina, ja kanta-asiakkaat hakeutuivat väliajalla esiintyjien kanssa takahuoneisiin ja nurkkauksiin hätäisiä salatapaamisia varten. Kokaiinia käyttävä tanssijatar Anita Berber esitti "Valkoinen hiiri" -klubilla Behrenstrassella "kauhu-, himo- ja ekstaasitanssejaan" yllään usein vain liidunvalkea meikki ja kavala hymy.
- - -
Tällaisiin oloihin Marie Magdalene von Losch sopeutui palatessaan Berliiniin vuonna 1921.

Ensimmäinen Dietrich-elokuvani oli Varastettu paratiisi (1936) ja sen jälkeen olen katsonut vielä kuusi muuta (suosikkiroolisuoritukseni ovat elokuvissa Nürnbergin tuomio [1961] ja Todistaja [1957], kun taas von Sternberg -aikakauden rooleissa on sitä salaperäistä mustavalkoisen usvan keskellä hymyilevää Dietrichiä, joka kiehtoo yhä uudelleen ja uudelleen). Nyt oli aika tietää mitä ulkokuoren sisällä piili. Niin kuin arvelinkin, Dietrich oli rempseä, uskalias, huumorintajuinen ja oman arvonsa tunteva nainen, mutta myös laskelmoiva, määräilevä, ylidramaattinen ja varsinkin elämänsä loppuvaiheessa hanakka kalastelemaan huomiota (aika omalaatuista soittaa toimittajille levyä, jolla on pelkästään oman esityksen saamat aplodit...).

Dietrich oli kuitenkin tunnettu myös ammatillisuudestaan. Tämä ei koskaan myöhästellyt kuvauspaikoilta, vaikka tapailikin lukuisia miehiään joskus pukuhuoneessaankin, ei hyväksynyt huumeita eikä liiallista alkoholin käyttöä ja muisti kollegoidensa syntymäpäivät ja oli aina valmis auttamaan näitä (myös kuvausryhmäläisiä eikä pelkästään näyttelijäkollegoitaan). Rakastajat saivat nauttia Dietrichin huolenpidosta: Dietrich muuntui saksalaiseksi kotirouvaksi siivoamalla ja laittamalla aterioita (Jean Gabinin luona vierailevat ystävät saivat hämmästyä, kun lellityn miehen kengät riisuttiin ja tilalle laitettiin aamutossut).

John Wayne, jota Dietrich (oikealla) piti "kerta kaikkiaan kuolettavan tylsänä.
Kiihkeänä hauskanpitona alkanut suhde sai viileän päätöksen, kun Dietrich
jätti vastaamatta Waynen puhelinsoittoihin eikä ottanut vastaan hänen kukkalähetyksiään."
[lähde]

Dietrichin kevytmielisyys rakkaudessa antaisi aihetta juoruilevan ja spekuloivan elämäkerran kirjoittamiseen: suhteet sekä miesten että naisten kanssa (ex-rakastajista suuri osa jäi elinikäisiksi ystäviksi), yksimielisyys aviomiehen Rudy Sieberin kanssa molempien oikeudesta omaan elämään avioliiton kuitenkin jatkuessa paperilla (mitä ilmeisemmin onnistui, koska lomia vietettiin yhdessä mitä eriskummallisimmissa kokoonpanoissa) jne. Spoto pitäytyy kuitenkin onnistuneesti faktoissa, koska tässä(kin) tapauksessa totuus on tarua ihmeellisempää, joten ei ole tarpeen liioitella tai keksiä mitään.

Kun Dietrich oli kahteen otteeseen rintamalla viihdyttämässä joukkoja monen viikon ajan, sotilaat olivat lumoutuneita ja kannustivat riehakkaasti säkenöivään iltapukuun sonnustautunutta tähteä. Olot olivat alkeelliset ja vaaralliset, mutta Dietrich selviytyi kunnialla ja valittamatta. Olikin surullista tajuta, miten Dietrich jäi loukkuun von Sternbergin luoman kuvan ylläpitämiseen ja lopulta eristäytyi asuntoonsa loppuelämäkseen. Usein sanotaan, että Dietrichin laulu- ja näyttelijäntaidot eivät todellisuudessa olleet kovin ihmeelliset, vaan valaistuksella, kuvakulmilla ja meikillä saatiin naisesta esiin eteerisyys, jonka vangiksi katsoja lopulta jää.

Niin tai näin, Dietrich oli kiehtova persoona ja eli elämäänsä ihailtavan suorasukaisesti, nupit kaakossa ja kenraalin tahdonvoimalla. Julkisuuden valokeilassa kun kaikki vielä suurentuu kolminkertaiseksi, niin moralisteilla tosiaan oli(/on) nieltävää Dietrichin elämäntyylin kanssa. Spoton elämäkerta kärsii pienestä toisteisuudesta ja Dietrichin ulkonäöllä mässäilystä, mutta toisaalta se on myös hyvin vetävä ja kiehtova, eikä turhaan yritä maalailla kuvaa Dietrichistä täydellisenä kiiltokuvana, vaan kertoo myös rehellisesti tämän epäilemättä vähemmän ihailtavista piirteistä. Mikä parasta, elokuviin liittyvien elämäkertojen ja tietokirjojen lukeminen antaa uutta pontta elokuvien katsomiseen, kun muistaa mitä kulissien takana tapahtuikaan sekä mitä yhtäläisyyksiä taiteella ja tosielämällä oli.

Mieleen jääneitä yksityiskohtia: 25 vuotta kestänyt kirjeenvaihto ja ystävyys Ernest Hemingwayn kanssa (johon Dietrichillä ei ollut rakkaussuhdetta, vaan kirjeissä jaettiin niin reseptejä kuin uraneuvojakin), Dietrichin yritys nostaa John Gilbert alkoholismin suosta, jatkuva Greta Garboon vertaaminen (mikä huipentui lässähtäneeseen tapaamiseen: imartelua vihaava Garbo suhtautui liioittelevaan Dietrichiin nuivasti ja harvasanaisesti) ja huolimatta anteeksipyytelemättömästä elämäntavastaan Dietrich ei hyväksynyt/ymmärtänyt naisasialiikettä.

Suomentaja: Ruth Jakobson
Osallistuu haasteisiin: Elämäkertahaaste ja Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

Loppuvuoden rutistus eli miniarvioita, osa VI

Vuosi 2016 häämöttää jo aivan nurkan takana, joten päätin aloittaa uuden vuoden täysin puhtaalta pöydältä kirjoittelemalla loppuvuoden aikana lukemistani kirjoista vain lyhyesti (paitsi Marlene Dietrichin elämäkerrasta, koska se herätti sen verran ajatuksia, etten halunnut juntata sitä enää tähän muutenkin pitkän bloggauksen jatkoksi). Loput haastekoonnitkin vielä odottavat yhteisessä postauksessa, mutta se ilmestyy sitten huomenna ajastettuna (tai no, virallisesti kai myöhemmin tänään kun ollaan kerran seuraavan vuorokauden puolella) bloggaajan ollessa jo juhlatunnelmissa.

Agatha Christie - Kurpitsajuhla (Hercule Poirot #36) (1969)
Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta
Suunnitelmani lukea loput Marplet ja Poirotit keskeytyi marras-joulukuun kohdalla, koska halusin lukea vuodenaikaan sopivia mysteerejä (tällä hetkellä on kesken eräs jouluisen tarinan sisältävä novellikokoelma, josta kuulette sitten tammikuun puolella lisää). Tiesin etukäteen tv-sovituksen kautta, että Kurpitsajuhla ei sisältäisi alkua lukuunottamatta Halloween-tunnelmaa, mutta en odottanut kuitenkaan ihan näin tympeää tarinaa. Ei tämä ihan Christien huonoimpia ole, mutta ehdottomasti keskinkertaisimpia. Hyvin lineaarisesti tapahtuvaa henkilöiden kuulustelua, joka ei oikein jaksa kiinnostaa toisteisuuden ja henkilöiden samankaltaisten puheenvuorojen takia. Christie vaikutti jotenkin tylsistyneeltä, joko kirjaan itsessään tai Poirotiin (käsittääkseni Christie halusikin loppuvaiheessa jo päästä herrasta eroon). Luonnekuvauksiinkin sai pettyä, eli jos Christietä haluaa kokeilla, suosittelen unohtamaan suosiolla ainakin tämän ja valitsemaan jonkun alkupään teoksista.

Stephen King - Uinu, uinu, lemmikkini (1983)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen
Ostin tämän omaan hyllyyn 19. huhtikuuta 2007 (kiitos Goodreads :D) ja on siitä asti pysynyt lukemattomana, kunnes tänä Halloweenina halusin jotain synkkää. Kuvun alla (2009) -romaanin jälkitunnelmissa turvauduin taas Kingiin. Kyllä kannatti, koska huikean pelottavahan tämä oli. Matkan lemmikkien hautausmaan tuolle puolen aikana metsiköstä kuuluneet epämääräiset äänet sekä jonkinlaiset hallusinaatiot näin tarpeeksi selvänä edessäni. Loppu oli erityisen kammottava ja toi mieleeni Child's Playn (1988).

Pelottelun lisäksi King syventyi kuitenkin myös yleisesti kuoleman teemaan: olisitko valmis mihin tahansa, jos sinulle annettaisiin mahdollisuus tuoda esimerkiksi rakas lemmikki takaisin tuonpuoleisesta? Itse tiedän, miltä kissan lasittuneet silmät näyttävät kuoleman jälkeen, joten koin tarinan jo siltäkin kannalta hieman raskaana mutta palkitsevana. Romaani on siinä mielessä todella kypsä, koska se saa lukijan miettimään omaa suhtautumista kuolemaan ja sen luonnollisuuteen. Tosin eräässä kohdassa sain myös nauraa, koska pimeässä talossa vaeltaminen todellakin tuntuu vähemmän houkuttelevalta kun yhtäkkiä kylmä ja karvainen häntä pyyhkäisee paljasta jalkaa.

Tom Williams - Raymond Chandler: A Mysterious Something in the Light (2012)
Osallistuu haasteeseen: Elämäkertahaaste
Olen lukenut aiemmin muutaman Chandlerin Marlowe-romaanin, mutta tämän jälkeen houkuttelee syvempi tuotantoon perehtyminen ja jo luettujen uudelleen kahlaaminen. Williamsin elämäkerta käsittelee perusteellisesti (joskin aika toisteisesti ja sekavasti liikaa spekulaatiota hyödyntäen, joten en ihan neljää tähteä voi antaa) Chandlerin teosten teemoja sekä Philip Marlowen olemusta, mutta myös Chandlerin oman luonteen vaikutusta tämän teksteihin. Chandlerilla oli hyvin vahva kunniantunto (Hollywoodia tämä nimitti kunniattomaksi paikaksi, jossa luottamus on vieras käsite) ja tarve auttaa sekä suojella naisia. Kritiikin vastaanottaminen tuotti hankaluuksia ja onpa myös teosten oletetut misogynia ja rasismikin herättäneet huomiota.

Williams muistuttaa, miten henkilökuvaus oli Chandlerille aina juonta tärkeämpää. Hyödyllinen tieto niille, jotka vasta aloittelevat kirjailijaan tutustumista ja odottavat ehkä vähän yksinkertaisempaa ja suorempaa rikoksen ratkaisua. Erityisen  mielenkiintoista oli se, että Chandler aloitti uransa Black Mask -lehdessä kopioimalla ja uudelleenkirjoittamalla toisten tekstejä. Vaikka Chandler itse halusi kirjoittaa muutakin kuin rikoskirjallisuutta, genren uudistaminen oli merkittävä teko, puhumattakaan Nainen ilman omaatuntoa (1944) -elokuvan käsikirjoituksesta, jossa on ehkä kaikkien aikojen kaksimielisin keskustelu joka on ikinä paennut sensuurin hampaista.

Chris Roberson et al. - iZombie (#1-4) (2010-12)
Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Oregon)
Olen koukussa CW:n samannimiseen tv-sarjaan, joten pitihän sarjakuvakin saada käsiin, vaikka tiesin näiden kahden olevan täysin erilaisia. Niin olivatkin, sillä vaikka Gwen on zombi ja joutuu syömään säännöllisesti aivoja pysyäkseen kuosissa, niin sarjakuvassa Gwen työskentelee ruumishuoneen sijasta haudankaivajana, eikä ratko rikoksia syömistään aivoista saatujen muistojen avulla. Sarjakuvan piirrokset ovat aika latteita ja kaksiulotteisia, mutta muuten ihan päteviä. Henkilöiden esittely aloittaa tarinan, joten kestää aikansa ennen kuin varsinaiseen pääjuoneen päästään käsiksi. Sitten kun niin tapahtuu, kaikki tuntuu vyöryvän päälle vähän liian nopeasti, kunnes loppukohtausta venytetään taas liikaa. En myöskään hirveästi pitänyt siitä, että kaikki hirviöt työnnetään heti naaman eteen. Vaikka sarjakuvassa onkin zombeja, aaveita ja ties mitä muuta, niin tunnelmaltaan tämä on kuitenkin aika purkkamaisen kevyttä. Vähän liikaakiin omaan makuuni. Ihan kivaa viihdettä, mutta tv-sarjan katsomista jatkan silti ihan mieluusti, koska se ei ole huumoristaan huolimatta niin hupsu ja Buffy-wannabe kuin sarjakuva.

Jukka Halme ja Juri Nummelin (toim.) - Ulkomaisia kauhukirjailijoita (2005)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen
Pätevän oloinen ja asian ytimeen menevä hakuteos, jonka alusta löytyy myös pari kirjoitusta esittelyksi sekä suomennettuun kauhukirjallisuuteen että yleisemmin kauhun historiaan ja kehitykseen. Toki joitain kirjailijoita on suomennettu teoksen julkaisun jälkeen, mutta lista on silti varmasti hyvä alku niille, jotka aloittelevat genreen tutustumista (eivätkä välttämättä koe englanniksi lukemista omakseen). Löysin itsekin muutamia mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia, koska tajusin että kiinnostukseni kauhuun on näemmä rajoittunut Kingiin ja muutamaan 1800-luvun/1900-luvun alun kirjailijaan/novellistiin.

Johannes Linnankoski - Laulu tulipunaisesta kukasta (1905)
Osallistuu haasteisiin: Maalaismaisemia, I Spy (Kasvava asia) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)
Olavi-playboyn edesottamukset eivät ehkä olisi vedonneet niin paljon, jos Linnankoski ei osaisi kirjoittaa. Hienosti kuvattu luonto häilyy tarinan taustalla antropomorfisena toisilleen kuiskailevine puineen ja silmää vilkuttavine auringonsäteineen, ja dialogi on äärettömän hienoa, erityisesti kohtauksessa, jossa Olavi keskustelee junassa rakkaudesta naimisissa olevan naisen kanssa. Melodramaattinenhan tämä kokonaisuudessaan on, mutta myös älykäs. Alun kuumana hehkuva tulipunainen väri pilkahtelee milloin mistäkkin, mutta kun Olavi alkaa tajuta tekojensa seuraukset... En osaa tämän enempää tästä kirjoittaa, joten annan lopuksi äänen itse Linnankoskelle.

"Mutta ei kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja - katsoppas, vasta silloin me löydämme oman itsemme. - - - Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian ohut ja kirkas. Päivällä me kuulumme koko maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu, lähenee oma hetkemme. Se hiipii ulkona puiden alla ja istahtaa sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin."

Charles Dickens - Kotisirkka (1845)
Osallistuu haasteeseen: Klassikot
Dickensin kolmas joulukirja ei sijoitu joulunaikaan, mutta siinä on joulun henkeä. Kun epäluulon siemenet kylvetään sydämiimme, ne voivat syödä sielua, varsinkin jos ei näe miten jotkut kylväjät saavat voimansa negatiivisuudesta. Keskinäiselle luottamukselle aiheutetut haavat voivat kuitenkin parantua, ja - koska puhumme nyt Dickensistä - luottamus palautuu viimein kokonaan ja rakkauden lämpö leviää kylmimpiinkin sydämiin. Eikö tästä joulussa ole kyse? Ei ole väliä juhliiko joulua kristillisenä perinteenä tai siksi, että itsensä tajuttomaksi syöminen ja rentoutuminen vuoden lopussa kuulostaa houkuttelevalta - kaikilla soisi olevan tunne rauhasta tähän vuodenaikaan ja ymmärrys siitä, että asiat paranevat aina jossain vaiheessa.

Vaikka liiallinen sentimentaalisuus ärsyttää yleensä itseäni, arvostan Dickensin yritystä luoda toivoa lukijoissaan. Viktoriaanisen aikakauden perheonnen kuvaus on mielenkiintoinen kurkistus erään historiallisen ajanjakson perhearvoihin, mutta henkilöt tuntuivat etäisemmiltä ja juoni vähemmän lumoavalta kuin aiemmissa joulukirjoissa. Uudenvuoden kellojen (1844) runollisuus ja rytmi eivät tässä vedonneet, vaan tarina vaikutti venytetyltä ja väkinäiseltä ja jotkin juonelliset elementit tuntuivat edellisistä kirjoista kierrätetetyiltä. Monisanainen aivan väärissä kohdissa ja hiomattoman oloinen, ja juoni kokonaisuudessaan onnistuu olemaan samaan aikaan sekä sotkuinen että tylsä ja yksinkertainen (naurettavan epäuskottava juonenkäänne lopussa ei auta asiaa).

Jotkut pitävät joulukirjoja Dickensin huonoimpina (tai no, ehkä Joululaulua (1843) lukuunottamatta), mutta uskon niiden lähestymistavan olevan niin erilainen kuin tavallisissa romaaneissa, että vertailu on aika turhaa. Vaikka joulukirjojen perustukset ovatkin realistisuudessa, maagisen realismin kaltaiset elementit sijoittavat ne toiseen maailmaan, sellaiseen jossa aaveet, menninkäiset ja keijut muuttavat ihmisten elämän. Sentimentaalisuus ei siis ole negatiivinen torjuttava asia, vaan viaton ja puhdas asia, jota tulisi syleillä. Ilo, anteeksianto, ymmärrys ja halu tehdä läheisten olon niin mukavaksi kuin mahdollista kuuluu kotien tulisijoihin. En ehkä pitänyt Kotisirkasta kirjana niin paljoa, mutta sanoma ainakin vetoaa.

19. joulukuuta 2015

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 19. luukku

Joulukalenteriin osallistuvat blogit löytyvät Hyönteisdokumentista. Eilen Ullan luetuissa kirjoissakin tunnelmoitiin tonttu-ukon kanssa ja huomenna luukku avautuu Les! Lue! -blogissa.


Kirpeä joulukuun iltapäivä. Turun linnan piha on valaistu kirkkailla lampuilla ja linnan vaalea ulkoseinä loistaa kelmeänä taivasta vasten. Pari vierasta astelee portista ulos ja sisäpihalle astuessa ympäristö tuntuu autiolta. Lipunmyynnistä tie jatkuu sisälle päälinnaan, ja edellä kävelevän perheen siirryttyä rivakasti toisaalle kuuluvat enää omat askeleet. Ne suhisevat ahtaissa porraskäytävissä ja narisevat tai kopisevat näyttelyhuoneissa. Jostain ylhäältä kuuluu töminää.


Tuntia ennen sulkemisaikaa on kuitenkin enimmäkseen vallalla aavemainen hiljaisuus. Ulkovalaistus heijastuu säteinä ikkunoista ja joistain huoneista näkyvät kaupungin värikkäät valot.

Pyhä Yrjö lohikäärmeen kimpussa

Tällaista on varmaan silloin, kun linnan ovet lukitaan ja satoja vuosia vanha tonttu-ukko kääntää lakkinsa nurin muuttuen taas näkyväksi. Nykyään linnaa pitää henkilökunta kunnossa, mutta ehkä tonttu-ukkokin kääräisee joskus partansa pari kertaa vyötärön ympäri ja lakaisee lattioita, tilkkii ikkunoita tai korjailee kattoa. Parinkymmenen vuoden välein pitää käydä ainakin tuomiokirkolla tervehtimässä tonttuystävää.



Murri-kissa lepäilee eräässä kolossa ja sen silmät heijastavat käytävälle asti, mutta pimeässä siitä ei saa kunnon kuvaa, kuten ei tonttu-ukon aarteistakaan (ehkä tarkoituksella). Monissa huoneissa on elokuvarekvisiittaa uudesta Tyttökuningas-elokuvasta, ja yhdessä tilassa on myös syvennys, joka johtaa käymälään.


Joskus voi linnassa myös osallistua tonttu-ukon kaksoisolennon vetämälle kierrokselle. Tämähän vain imartelee vanhaa herraa, joka on tyytyväinen linnan kävijämääristä ja kiinnostuksesta Turun historiaan.

Seikkaileepa tonttu-ukko myös ihan oikeissa kirjoissakin. Topeliukselle sanelemiensa sattumusten jälkeen tonttu-ukko on myös kuullut, että hänet voi löytää ystävänsä tuomiokirkon tontun kanssa kirjasta, jossa he yrittävät pelastaa Luostarinmäen kerrostaloa suunnittelevalta urakoitsijalta (Jyrki Vuoren Turun linnantonttu ja kaupungin kaatajat).

Erityisesti tonttu-ukon tiedetään kuitenkin ilahtuneen kirjasta, jossa hänet on laitettu joulunaikana seikkailemaan ympäri Turkua. Oikeasti hän ei uskaltaisi liikkua edes näkymättömänä ihmisten ilmoilla tuolla tavalla, mutta kieltämättä idea iloa tuovista pastilleista, jotka takaisivat sen, että "[k]ohta nyt tanssii jo koko Turku / kenenkään mielessä / ei asu surku" on houkutteleva.

Voittaako Ärjyukko? Saako hän kaupunkilaiset taas murjottamaan ja äksyilemään? Vai pystyykö tonttu-ukko tuomaan joulumieltä turkulaisten sieluun, vaikka he "kulkivat kaduilla pää alaspäin, kasvot synkkinä, suu mutrulla ja kiire korvissa"? Sen saatte tietää lukemalla Sinikka Salokorven Turun linnan tonttu-ukon jouluihmeen. Kirjasta välittyy myös Turun tunnelmallinen joulu: tuomiokirkon kuusen valojen sytytys, joulurauhan julistus vanhalla suurtorilla (unohtamatta Mikaelin kirkolla järjestettävää eläinten joulurauhan julistusta) ja perinteinen linnan historiallinen joulupöytä.


Tyttökuningas - Made in Turku -näyttely 10. tammikuuta asti. Esillä elokuvassa käytettyjä pukuja ja esineitä sekä kattavasti tietoa kuningatar Kristiinan vaiheista ja esineitä tämän aikakaudelta. Keisarillisia lahjoja Pavlovskin palatsista -näyttely Eteläisessä näyttelyhallissa 3. huhtikuuta asti. Vuosittain opastuksia mm. joulupöytiin, linnan keskiaikaan, pikkuritari- ja kauhukierroksia jne. Pysyvissä näyttelyissä tuhansittain astioita ja koriste-esineitä sekä pukuja ja leluja eri aikakausilta.



Rauhaisaa joulunaikaa!

16. joulukuuta 2015

Luetaan sateenkaari -haastekoonti

Haastekoonteja pukkaa, tällä kertaa Reader, why did I marry him? -blogin sateenkaarihaaste, jossa oli tarkoitus lukea yksi kirja jokaisesta väristä ja vielä oikeassa järjestyksessä. Luulin tämän aiheuttavan harmaita hiuksia, mutta omasta hyllystä löytyikin mukavasti kaikki tarvittavat värit, vaikka paljon oli myös kansipaperittomien klassikkojen epämääräisiä oksennukseen vivahtavia sävyjä. Lopussa vielä haasteeseen kuuluva kuva luetuista kirjoista.

Eniten pidin Kesäkirjasta, Walter Potterin elämäntyötä eli eläintentäyttöä käsittelevästä valokuvakirjasta ja Kuvun alla -järkäleestä. Rex Stoutin Nero Wolfe -dekkari oli myös ihan kiva tuttavuus, uskoisin lukevani niitä enemmänkin. 

Punainen - Motellien aikakirjat (1982) - Sam Shepard
Oranssi - Nadja (1928) - André Breton
Keltainen - Sampanjaa yhdelle (Nero Wolfe #31) (1958) - Rex Stout
Vihreä - Kesäkirja (1972) - Tove Jansson
Vaaleansininen - Walter Potter's Curious World of Taxidermy (2013) - Pat Morris & Joanna Ebenstein
Tummansininen - Sinipukuinen paholainen (Easy Rawlins #1) (1990) - Walter Mosley
Lila - Kuvun alla (2009) - Stephen King


Kuvun alla - Stephen King (2009)

Under the Dome
880 s.
Kauppa on nyt täynnä vakeä; on alepäivä! Pakasteosastolla kaksi naista tappelee viimeisestä sitruunakakusta. Einestiskillä mies lätkäisee toista makkaralla ja käskee hänen jättää perkele leikkeleitä muillekin. Leikkeleiden hamstraaja kääntyy ja paukauttaa makkaranhuitojaa nenälle. Pian he kierivät lattialla ja nyrkit heiluvat.
- - -
    Kuuluu särkyvän lasin helinää ja perään enimmäkseen (muttei yksinomaan) miesten äänistä koostuva riuska hurraa-huuto. Olutkaappi on murrettu auki. Monet asiakkaat, jotka kenties ajattelivat PITÄÄ RUSKA-AJAN GRILLIJUHLAT, lähtevät kiireesti sitä kohti. Nyt ei huudeta Av-vaa OVI vaan Olutta! Olutta! Olutta!

Vintage-Kingiä rakastavana en rehellisesti sanottuna odottanut tästä aluksi paljoa. Tiesin kyllä, että viihtyisin ja koukuttuisin, mutta mahdollisuus kokea se tietty tunnelma maustettuna hulluilla yliluonnollisilla tapahtumilla ei edes käväissyt mielessäni. "Se jokin" puuttuikin, mutta olihan tämä nyt silti aika hieno lukukokemus.

Apokalyptisiä suurkaupunkeja on tullut nähtyä jo vähän liian paljon, mutta Peyton Place (1956) näytti miten pikkukaupunkikin voi olla portti helvettiin, oli kupua tai ei. Pikkusieluisuus ja juoruilu tekevät vastahakoisimmistakin asukkaista käärmeitä, mutta kun kaupunki suljetaan omaan universumiinsa, niin silloin vasta ihmiset alkavatkin syömään toisiaan elävältä. Tämä dynamiikka antaa paljon tilaa useiden teemojen ja luonnetyyppien tarkasteluun, ja King on onnistunut tässä erinomaisesti. Pinnalta Chester's Mill on vaatimaton konservatiivinen kaupunki, mutta harhaanjohtavan moralistisen ja kristityn pinnan alla muhii myrkky.

Kun katastrofi iskee, pahiksilla on yleensä eniten sisua ottamaan ohjat, kun taas useimmat ovat vain tyytyväisiä kun saavat seurata jotakuta ja teeskennellä kaiken olevan hyvin nyt ja tulevaisuudessa. Big Jim on viheliäisin hahmo, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Sen tason hullu kun alkaa määräillä, tietää se huonoa loppua, varsinkin kun muutamaa lukuunottamatta kukaan ei tunnu tajuavan hänen olevan kiinnostunut vain omasta selkänahastaan. Hän on kuin sokeiden lampaiden paimen ja kuolemansairaiden potilaiden hoitaja, höystettynä vakavalla Kristus-kompleksilla.

Tässä on tosin myös romaanin heikkous. King turvautuu maalaamaan henkilöt lavealla otteella, minkä vuoksi pahikset käyttäytyvät kuin olisivat paholaisen riivaamia ja sankarit taas ovat kaiken kaikkiaan siistejä tyyppejä, joista tulee vielä jotain suurta ja ihmeellistä. Mustavalkoinen asetelma syö tehoa tilanteen realistisuudesta, eli kuvun liittymisestä yleisempiin poliittisiin pulmiin. Paineen alla murtumistakaan ei yleisesti tapahdu ihan niin paljon kuin odottaisi, joten pikkukaupunkimentaliteettia ei päästä täysin hyödyntämään, koska ainoastaan jo olemassa olevat persoonallisuuspiirteet korostuvat ja ulkoisiin - ei esim. ihmisten sisäisiin - ongelmiin liittyviä asioita paljastetaan.

Tästä huolimatta romaani pääsi ihan uudelle tasolle pikimustan huumorin kautta, jota arvostan suuresti (jopa silloin, kun se on mautonta ja ällöttävää á la Paholaiset [1971]). Murhaa verrataan perunalastuihin (suurena perunalastufanina ymmärrän täysin vertauksen), äitiongelmien kanssa painiskeleva pappi ruoskii itseään oransseissa pyöräilyshortseissa (jotka jo itsessään ovat kauheaa katsottavaa), "vihreä burrito" -matto ja itsensä profeetaksi julistaneesta tulee eräänlainen Juudas (tosin metamfetamiinista pöllyssä oleva). Niin, ja löytyypä tästä myös viittaus Breaking Badiin (ja Jack Reacheriin, mutta en osaa arvostaa tätä ihan niin paljon, koska henkilö ei ole tuttu). Jopa Anderson Cooper ja Bill O'Reilly pääsevat hetkeksi valokeilaan (vaikkakin televisioruudusta käsin).

Sitä paitsi, sellainen tyyppi joka tuntuu tasapainoilevan täysin itsevarmasti jättimäisen henkilögallerian kanssa, ansaitsee aplodit. Yleensä näin laaja valikoima henkilöitä häiritsee, mutta tässä tapauksessa löytyy vain muutama tärkeä avainpelaaja ja lopuista tulee koiranruokaa.

Niin, oli kyllä mielettömän hauskoja nämä muutamat viikot kun sain tirkistellä suurennuslasin läpi muurahaisia, jotka yrittivät selviytyä maailmanlopunomaisesta tilanteesta. Menee helposti 2000-luvun Kingin kärkeen.

Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari

2. joulukuuta 2015

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haastekoonti

Niin siinä kävi, etten ehtinyt lukea Annamin järjestämään haasteeseen läheskään kaikkea mitä ajattelin. Vuoden aikana tuli useaan otteeseen tilanteita, jolloin ei vain tehnyt mieli lukea eikä blogata, mutta rento harrastushan tämän onkin tarkoitus olla. Luin kirjoja yhteensä 13 kpl ja pääsin sekä Pohjoismaiden tuntijaksi että Islannin ja Ruotsin kirjallisuuden taituriksi.

Ei siis yhtään pöllömmin, ja mieltä kaihertamaan jääneet luen sitten myöhemmin. Etukäteen ajattelin Islannin aiheuttavan hankaluuksia, mutta siitä osastosta löytyikin vaikka mitä mielenkiintoista! Haastavimmaksi osoittautui sen sijaan Tanska, josta ei vain tuntunut mikään houkuttavan. Pohjoismaalaisia dekkareita kun en tähän päivään mennessä ole yhtäkään jaksanut lukea loppuun, eivätkä ne myös lähtökohtaisesti kiinnosta, niin yritin löytää ihan peruskirjallisuutta johdannoksi jokaiseen maahan. Suosikiksi ylsi Gösta Berlingin taru ja pohjanoteeraukseksi jäi Lumen taju.

Tulevaisuudessa aion lukea kasan islantilaisia teoksia sekä ne, jotka piti saada tähän haasteeseen mukaan: Norjasta Knut Hamsunin Viktoria (keskeytin alkumetreillä, ei kiinnostanut sillä hetkellä tarpeeksi) ja Sigrid Undsetin Kristiina Lauritsantytär, Ruotsista August Strindbergin Kuolemantanssi ja Neiti Julie sekä Tanskasta Karen Blixenin Suuret tarinat ja hyllyssä odottava jättiläinen Andersenin suuri satukirja.

Islanti
Meren neitoja ja meren miehiä: islantilaista kirjallisuutta viideltä vuosikymmeneltä (2001) - Seija Holopainen ja Päivi Kumpulainen (toim.)
Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga (1200) - Tuntematon
Lohilaaksolaisten saaga (1245) - Tuntematon
Piilokansan tarinoita: islantilaisnovelleja ja -kirjailijoita - Päivi Kumpulainen ja Seija Holopainen (2001)

Ruotsi
Saariston lapset (1964) - Astrid Lindgren
Gösta Berlingin taru (1891) - Selma Lagerlöf
Lasten päivä Melukylässä (1966) - Astrid Lindgren
Melukylän kevät (1965) - Astrid Lindgren
Melukylän joulu (1966) - Astrid Lindgren

Norja
Rosmersholma (1886) - Henrik Ibsen
Hedda Gabler (1890) - Henrik Ibsen

Tanska
Ragnarök: jumalten tuho (1982) - Villy Sørensen
Lumen taju (1992) - Peter Høeg

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -miniarvioita

Vuosi on taas porhaltanut uskomatonta tahtia eteenpäin, ja lukuhaasteet alkavat olla lopuillaan. Pohjoismaahaaste on saatava jo tänään pakettiin, mutta koska en ole ehtinyt kirjoittamaan viimeisimmistä luetuista bloggauksia, yhdistän ne nyt näin miniarviopostaukseen (varsinaisen koosteen julkaisen vielä tänään erikseen).

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (1891)
Osallistuu myös haasteisiin: Klassikot, Maalaismaisemia ja I Spy (Jokin luettava)
Gösta Berling on pappi, jolle maistuu alkoholi, ja tämän vuoksi Berling joutuu luopumaan pappeudestaan ja päätyy elämää rakastavien ja hurvittelevien kavaljeerien seuraan. Tarinassa ei kuitenkaan ole varsinaista juonta, vaan välillä sukelletaan sivuhenkilöiden elämään. Berling jää koko ajan yhä enemmän ja enemmän taustalle, mutta tajunnanvirtamainen rönsyily ei oikeastaan haittaa ollenkaan. Lagerlöf kirjoittaa kauniisti ja luonnon myllerrys yhdistettynä tunteen paloon saa kirjan tuntumaan jopa gotiikalta. Tunnelma on välillä hyvinkin mystinen ja melkein jopa eksoottinen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Ruotsiin. Rakkauteen liittyvää melodraamaa löytyy toki monenkin sylillisen verran, mutta tästä tuli jotenkin mieleen Humiseva harju (1847), eli myrskyä päin mennään täysillä pysähtyen välillä lillumaan surumielisyyden laineilla.

Mieletön kansantarumainen romaani, josta löytyy myös hillitysti yliluonnollisen sävyjä ja josta jäi tietyt yksittäiset kohtaukset ikuisesti mieleen: aavereen kilkatus talvisessa maisemassa, suomalaiseukon noitumat korpit ahdistelemassa erästä rouvaa, sopimus paholaisen kanssa,  mustaan viittaan pukeutuneen yksinäisen vanhuksen eli viikatemiehen saapuminen sairasvuoteelle, metsähiseen rakastunut mies jne. Gösta Berlingin taru on jäänyt moneksi viikoksi kaivertamaan mieltä, joten pakkohan tässä on antaa sille viisi tähteä, vaikka ihan heti en ryhtyisi sitä uudestaan lukemaan. Tuolla se kuitenkin hyllyssä odottaa, maaginen Georg Paulin kuvittama vuoden 1926 painos.

"Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. Kosto on vapauttanut meidät."


14. marraskuuta 2015

Teatteriloki: Zen Gangster Blues, TEHDAS Teatteri (Turku)

Käsikirjoitus, ohjaus ja esiintyminen: Ishmael Falke    
Musiikki ja äänisuunnittelu: Niklas Nybom
Valosuunnittelu: Jarkko Forsman
Ohjaajan assistentti: Aati Saarva
Teknikko: Sandrina Lindgren
Graafikko: Jussi Virkkumaa
Esitykset: 30.10. -12.12.2015
Lokakuun lopulla oli vuorossa jo toinen vierailu TEHDAS Teatterissa (eikä varmasti viimeinen), mutta Livsmedlet ensemble -ryhmän uutuus olikin vähän erilaisempaa nukketeatteria.

Dalai Lama salakuljetetaan pois Tiibetistä ja päätyy New Yorkiin mafiaperheen kasvattamaksi. Buddhan inkarnaatio -identiteetti ei kuitenkaan häviä, vaan aikuistuttuaan Dalai Lama on valaistunut gangsteri 1940-luvulla. Tämä dualismi, kahden puolen olemassaolo yhdessä ihmisessä, aiheuttaa ristiriitatilanteita ympärillä olevissa ihmisissä.
Paperi- ja esineteatteriulottuvuuden rinnalla kulkee kehystarina, jossa Falken esittämä käsikirjoittaja yrittää vakuuttaa teatterin johtajaa siitä, että Dalai Laman lisääminen mafianäytelmään on hyvä idea. Rakastan sitä, että todellisuudet sekoittuvat, ja tässäkin se on toteutettu erittäin hyvin. Käsikirjoittaja tunkeutuu välillä ihan konkreettisestikin keksimäänsä maailmaan, ja näin mielikuvituksen voima pääsee valloilleen.

Pimeä aikuisten satu valaistumisesta, jollaiseksi esitystä luonnehditaan, on loistava kuvaus. Olo on pimeässä sekä jännittynyt että odottavainen, mutta käsikirjoittajan hylkäämien kirjoitusten paperikasasta nousee esiin toinen toistaan hienompia lavasteita. Intiimissä tilassa kuuluu ilahtunutta naurua ja kukaan tuskin uskaltaa liikahtaa, kun kaikki katsovat lumoutuneena Falken taidokasta työskentelyä hahmojen kanssa.
Hahmoissa on käytetty kekseliäästi erilaisia tuttuja esineitä, joiden ei ehkä ensimmäiseksi luulisi kelpaavan teatteriin kokonaisiksi henkilöiksi, mutta tarina etenee niillä loistavasti. Synkästä mafiateemasta huolimatta teos saa myös nauramaan, ja uskoisin kaikille tekevän hyvää kokeilla mielikuvituksensa rajoja. Miten meille annetut roolit vaikuttavat loppuelämäämme, ja onko mahdollista irtautua perusluonteestaan tai käyttäytyä odotusten vastaisesti?

13. marraskuuta 2015

Teatteriloki: Hiirenloukku, Kaarina-Teatteri (+ etikettimuistutus)

Alkuperäinen käsikirjoitus: Agatha Christie
Suomennos: S. Loponen
Ohjaus: Pauliina Salonius
Rooleissa: Piia Leppämäki, Marcus Lindén, Petri Aulin, Jonita Arema, Jarmo Kujala, Helena Virtanen, Hannu Pajunen, Valtteri Alanen

Esitykset: 2.10. - 4.12.2015

Christien syntymästä on tänä vuonna kulunut 125 vuotta, joten nyt jos koskaan on ollut loistava aika suomalaisillekin teattereille ottaa Christietä ohjelmistoonsa (Jassun lukuhaaste jatkuu tammikuun puolelle, ja Turun Jo-Jo Teatterin 20-vuotisjuhlanäytelmänä esitettävään Eikä yksikään pelastunut on järjestetty lisänäytöksiä tammikuulle). Olen käynyt kaksi kertaa Lontoossa, mutta en ole vieläkään saanut aikaiseksi mennä katsomaan Hiirenloukkua (The Mousetrap [1952]).

Ei tässä mikään kiire onneksi ole, sillä näytelmää on esitetty jo yli kuudenkymmenen vuoden ajan Lontoon West Endissä täysille katsomoille (ensimmäisen West End-Trotterin roolissa nähtiin legendaarinen Richard Attenborough, jonka vaimo esitti Mollieta). Alunperin tarina oli vuonna 1947 esitetty radiokuunnelma, jonka pohjalta Christie kirjoitti novellin Three Blind Mice. Novellin tarina on siitä erikoinen, että Christie ei antanut lupaa julkaisuun niin kauan kuin näytelmää esitetään, ja ainakin Iso-Britanniassa lupaus on pidetty tähän päivään asti.

Christie itse ei uskonut näytelmän pysyvän ohjelmistossa kuin korkeintaan muutaman kuukauden, mutta suosiota ei ole vaikea ymmärtää. En ole vielä lukenut näytelmää, mutta lavalla on eduksi hahmojen yksilölliset persoonat. Löytyy perinteinen majuri, nuori aviopari, nirppanokkainen vanha rouva jne. Kliseisiä hahmojahan nämä ovat, mutta murhamysteerissä se on vain plussaa, koska kaikki erottuvat omalla tavallaan joukosta. Eihän siinä olisi mitään järkeä, jos hahmot olisivat vain yhtä harmaata massaa. Sekaisin siinä vain menee.

Kaarinan produktiossa huomio kiinnittyy erityisesti energiseen mutta haavoittuvaiseen Christopher Wreniin, jota Aulin tulkitsee herkullisesti. Suurin osa yleisön nauruista taisikin johtua Christopherin ilmeistä ja letkautuksista. Muutkin näyttelijät ovat huomionarvoisia. Leppämäellä ja Lindénillä on kemiaa majataloa pitävänä avioparina, Areman rouva Boylessa on hyytävää kylmäkiskoisuutta, Kujalan majuri on mainio hillitty herrasmies (joka ei kuitenkaan pysty pidättäytymään Boylen piikittelystä), Virtasen Casewellissa on mielenkiintoista salaperäisyyttä, Pajusen Paravicini sopivan yliampuva ja Alasen Trotter juuri niin jämäkkä kuin etsiväylikonstaapelin olettaakin olevan.

Mollie Ralston, Giles Ralston, Christopher Wren, rouva Boyle, majuri Metcalf,
neiti Casewell, herra Paravicini, etsiväylikonstaapeli Trotter / Kuvat: Henna Salminen

Kaiken kaikkiaan hämmästyin miten lahjakkaita ihmisiä Kaarina-Teatterissa on. Tajusin vasta kotona, että kyse on harrastajateatterista. Tästä voikin päätellä, ettei kannata keskittyä pelkästään viralliseen ammattilaistason teatteriin. Hiirenloukussa näyttelijät puhaltavat kaikki sujuvasti henkeä omiin hahmoihinsa, eikä keskittyminen herpaannu (edes silloin, kun vuorosanoissa tapahtuu pieni kömmähdys).

Toinen asia, jonka tällaisessa yhden sijainnin näytelmässä tulee olla kohdallaan, on lavasteet. Tässäkään ei ollut puutteita: esirippujen liukuessa syrjään esiin tuli upean yksityiskohtainen majatalon sisustus. Vanhanaikaiset huonekalut, lämpimän värinen sisustus, lamppujen sammutus ja sytytys sekä henkilöiden kulkeminen edestakaisin ovista sisään ja ulos sai aikaan harhan, että olisi samassa huoneessa näyttelijöiden kanssa. Teatterisalin koolla ja kodikkuudella oli toki osansa siinä, ja teatteri oli muutenkin lämpimän vastaanottavainen herrasmiesmäisine vahtimestareineen ja kodikkaine kahvioineen.

Entä sitten se kuuluisa näytelmän loppuratkaisu? Kaarinan produktio kehottaa alkuperäisen tapaan olemaan paljastamatta syyllistä, joka on kyllä ihan itsestäänselvyys (vaikka toki näytelmästä nauttisi varmaan muutenkin, kun voisi samalla miettiä miten tilanteeseen päädyttiin). Tällä kertaa kuitenkin arvasin poikkeuksellisesti syyllisen jo väliajan jälkeen, mitä ei ole varmaan tapahtunut ikinä Christien kirjoja lukiessa. Vikahan ei tietenkään ollut työryhmän, vaan juoni vaikutti hämärästi tutulta (majatalo, hiihtäen saapuva mies, Wrenin nimi jne.) En sitten tiedä, olenko lukenut kyseisen novellin jossakin kokoelmassa vai onko jossain kirjassa samankaltainen perusidea, mutta ei se silti varsinaisesti haitannut tarinasta nauttimista. Teatterin idea antaa yleisölle mahdollisuus arvata syyllinen ja osallistua samalla arvontaan oli hauska, ja sai oikeasti aivonystyrät liikkeelle sekä väliajalla keskustelua aikaan.

Esitykset ovat valitettavasti tällä erää loppuunvarattu, mutta hajapaikkoja kannattaa silti kysellä teatterilta.

PS. Tähän loppuun vielä tärkeä muistutus: on ensiarvoisen tärkeää antaa teatterissa kaikille mahdollisuus nauttia esityksestä ilman häiriötekijöitä, koska jokainen esitystilaisuus on ainutkertainen, eikä kaikilla edes ole mahdollisuutta toiseen vierailukertaan (katsomosta kantautuvat äänet häiritsevät myös näyttelijöiden keskittymistä). Päästetään siis ne äänekkäät kuiskaukset ulos vasta väliajalla tai esityksen loputtua, ja valitaan rapisevan karkkipussin sijasta jokin vähemmän korvia raastava vaihtoehto, joohan? Kiitos. Asiasta lisää mm. täällä.

9. marraskuuta 2015

Teatteriloki: Muumio ja Ystävät hämärän jälkeen, Kotkan kaupunginteatteri

MUUMIO
Alkuperäinen käsikirjoitus: Jack Milner
Suomennos: Reita Lounatvuori
Ohjaus: Mika Eirtovaara
Rooleissa: Mikkomarkus Ahtiainen, Kari Kukkonen, Jarkko Sarjanen, Toni Harjajärvi, Ella Mustajärvi, Antti Leskinen, Anne Niilola, Johanna Kuuva

Esitykset: 5.9.2015 - 16.1.2016

Egyptologi Maurice Trelawny ja hänen tyttärensä Margaret Trelawny joutuvat muinaisen kirouksen syövereihin, mutta onneksi lakimies Malcolm E. Ross on mukana pelastamassa päivän! Vai onko seikkailija Basil Corbeck sittenkin se, joka estää muumiota nousemasta haudastaan?


Samannimisestä elokuvasta inspiraatiota ammentanut ja löyhästi Bram Stokerin The Jewel of Seven Stars (1903) -romaaniin perustuva Muumio imee mukaansa heti alusta lähtien, kun kuningatar Teran ja ylipappi Sosran tarina kerrotaan varjokuvin. Trelawnyn kartanossa on vallalla aavemainen tunnelma, jota Lucie Kuropatován virkistävän vinksallaan olevat lavastukset korostavat, muistuttaen myös kauhuelokuvien ja vanhojen kauhusarjakuvien vääristyneitä kuvakulmia. Kuropatová on vastuussa myös puvustuksesta, joka säihkyy rohkeasti sekä kirkkaita värejä että henkii sopivasti aikakauden tyyliä. Essi Santalan ja Mikko Laaksosen valosuunnittelu sekä Kaj Güntherin äänisuunnittelu toimivat myös oikein hyvin.

Sarjakuvaa henkii myös näytelmän kokonaisluonne: irtokäsillä ja väkivallalla leikitellään yliampuvasti ja henkilöt ovat hyvällä tavalla liioiteltuja. Margaret (Kuuva) on päällisin puolin tyypillinen neito pulassa, mutta pinnan alla kuohuu ja kosijat laitetaan ojennukseen samalla näitä pallotellen. Nainen on kuin kolikon toinen puoli Universalin kauhuelokuvien sankarittarista, eikä sinkkuuskaan näytä erikoisemmin haittaavan, sillä hellyyden puute korvataan pakkaamalla matkalaukkuun muutakin kuin hiusharja ja peili. Gastonmainen Corbeck (Sarjanen) viilettää ympäri näyttämöä nenä pystyssä ja Rossin (Ahtiainen) ylimaallisen valkoiset hampaat hohtaisivat varmaan pimeässäkin.

Huumori saa tärisemään naurusta ja välillä näyttelijöilläkin on pokassa pitelemistä. Lavalle vyörytetään koko ajan tavaraa, mutta Eirtovaaran ohjaus pitää myös yksityiskohtien langat käsissään, eikä juonenkäänteet tunnu missään vaiheessa leviävän käsiin. Tarinan ulottuvuudet sen sijaan kasvavat viihdyttävästi yli äyräidensä, kun välillä muistutetaan katsojan roolista. Vaunuja voivat ihan hyvin vetää hevosia näyttelevät trikoopukuiset tyypit, tai nämä voivat yhtäkkiä astella lavalle ja tuuletella vähän "sumua" savukoneesta.

Komediat ovat siitä hankalia, että ne ovat riippuvaisia katsojien huumorintajusta. Jos ei pidä kaksimielisestä huumorista ja farssihenkisestä meiningistä, ei ehkä pidä Muumiosta, mutta minun kohdallani se osoittautui loistavaksi teatteriviikonlopun päätökseksi. Se jätti hymyn huulille ja sai (niin kuin myös aikoinaan Linnateatterissa nähty 39 askelta) vakuuttuneeksi siitä, että komedioita pitää ehdottomasti nähdä useammin.

- - -

YSTÄVÄT HÄMÄRÄN JÄLKEEN
Alkuperäinen sovitus: Jack Thorne
Ohjaus: Snoopi Siren ja Pia Lunkka
Rooleissa: Kalle Kurikkala, Anne Niilola, Jarkko Sarjanen, Ella Tepponen, Kari Kukkonen, Konsta Lippo, Sami Rikka, Mikkomarkus Ahtiainen, Teemu Koskinen, Roni Mäkinen, Alex Vallema, Nea Laakkonen, Johanna Laitinen, Venla Vitikainen, Meeri Länsmans

Yhteistyössä Kotkan nuorisoteatterin kanssa.

Toinen Kotka-viikonlopun aikana nähdyistä näytelmistä ei valitettavasti ole enää ohjelmistossa, mutta halusin kuitenkin tuoda tämänkin blogiin, koska John Ajvide Lindqvistin samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän työryhmä oli aivan upea ja romaani osoittautui muutenkin loistavaksi materiaaliksi teatteriin.

Jakob Hultcrantz Hanssonin sovitusta (jonka käsikirjoitti itse Lindqvist) on esitetty Ruotsissa ja Norjassa, ja Kotkassa nähty sovitus (jota on esitetty aiemmin myös Skotlannissa, Lontoossa ja Norjassa) on Jack Thornen, joka on käsikirjoittanut mm. Skinsiä, Shamelessiä ja This is England (2006) -elokuvan spin-offia This is England '86 (2010). Thornen uusin projekti on ensi vuoden heinäkuussa ensi-iltansa saava Harry Potter and the Cursed Child.

Thornen tekstissä on juuri tarvittavaa terävyyttä, mutta samanaikaisesti myös lämpöä ja koskettavuutta. Nuoren Oskarin koettelemukset koulukiusattuna ovat edelleen monelle lapselle arkipäivää, mutta tuskin kellään on mahdollisuutta saada sellaista ystävää kuin Eli. Salaperäisessä Elissä ei nimittäin ole kaikki kohdallaan, sillä hän ei palele lumessa, vaikka on paljain jaloin ja pelkkä paita päällä. Tytön ympärillä leijuva hajukin on outo. Paikkakunnan poliiseilla taas on tekemistä, sillä murhaaja vaanii asukkaita.

Kurikkalan Oskar ja Tepposen Eli ovat mainio pari, ja molemmat vetävät roolinsa täysillä eläytyen. Varsinkin Tepposen muodonmuutoskohtaus  hätkähdytti, mutta herkkyyskin oli tietyissä kohdissa käsinkosketeltavaa. Kukkosen roolisuoritus Håkanina taas henkii sekä pelottavuutta että säälittävyyttä, juuri millaiseksi hahmon kuvittelinkin. Kirjassa en pitänyt irrallisista tuntuvista välähdyksistä Elin menneisyyteen, mutta näytelmässä oli onneksi se ulottuvuus jätetty pois. Karkkikauppa/pelihalli-kohtaukset sen sijaan hämmensivät, koska niiden tarkoitus tarinan kannalta meni ohi, ja katkaisivat ikävästi tarinan harmaan ja sinisävyisen yleistunnelman.

Kokonaisuudessaan kuitenkin sovitus oli visuaalisesti upea, tekoverta käytettiin hillitysti ja uimahallikohtaus (jota etukäteen odotin sekä innolla että peläten) oli toteutettu tyylikkäästi. Kammottavat lehdettömät puunrangat, kuutamon kalpea valo, television persoonaton hehku ja masentavat lähiökerrostalot loivat kaikki kuvan ympäristöstä, jota kirjassa kuvattiin lähes toivottomaksi, ja jota asuttavat lähinnä juopot ja koulukiusaajat. Kaunis musiikki ja ystävyyden valoisuus kuitenkin ajoittain särkivät paksun ja harmaan karuuden verhon, ja loppukohtaukseen mennessä itkin jo täysillä. Toivo pitää hengissä, ja se miten tuntee kuinka joku välittää sinusta sellaisena kuin olet.

Jos näytelmä jäi tällä erää näkemättä, niin ei hätää, uskoisin vielä monen teatterin tarttuvan tähän. Jollei Suomessa, niin ulkomailla ainakin.

8. marraskuuta 2015

Miniarvioita, osa V

Viimeiset miniarviot tulevat nyt tässä. Vielä yksi normaali rästiin jäänyt kirja-arvio ja pari teatterijuttua, ja sen jälkeen blogi on taas reaaliajassa. Lontoon matkakuviakin olisi tarkoitus jakaa jossain vaiheessa, sitten kun jaksan vihdoinkin käydä ne läpi.

Richard Appignanesi & Swava Harasymowicz - The Wolf Man (2012)
Tämän kohdalla huomasin taas miten tärkeää on lukea takakansiteksti kunnolla, jos lainaa kirjastosta jotain hetken mielijohteesta. Luulin siis sarjakuvan käsittelevän psykologista tilaa, jossa ihminen luulee olevansa ihmissusi, mutta ei tämä ihan niin mielenkiintoiseksi osoittautunutkaan.

Sergei Pankejeff oli Sigmund Freudin kuuluisin potilas, jota käytettiin todistamaan psykoanalyysiteorian kelpoisuus. Psykologian olisi ihan hyvä olla edes jonkinasteinen mielenkiinnon kohde ennen kuin tämän lukemista lähtee yrittämään, koska sen lisäksi tarinalla on hyvin vähän annettavaa. Välillä sivutaan historiallisia tapahtumia ja Pankejeffin perhettä, mutta en kuulu Freudin ihailijoihin, joten välillä lukeminen oli aika raskasta. Freud päätti, että Pankejeffin hoitojakson tulisi olla tietyn mittainen (ei väliä parantuisiko potilas sen aikana vai ei), teki järjettömän mielipuolisia päätelmiä unista ja lapsuuden tapahtumista (joista kaikkia ei edes oikeasti tapahtunut) ja väitti Pankejeffin sairauden olevan vain päähänpisto (ihan kuin masennus olisi vain ollut tahdon asia).

Pankejeff myönsi myöhemmin, ettei hoito auttanut ja psykoanalyysin nimettömänä kasvona oleminen tuntui epämukavalta. Sarjakuvan viimeiset ruudut kuvastavat tätä: ihan kuin helpotusta ei olisi koskaan ollut, vaan pimeys pysyi mukana erilaisissa olomuodoissa. Loppu on tavallaan ihan vaikuttava vähäeleisyydessään, mutta harmi ettei sitä ennen mikään vaikuttanut. Piirrokset ovat kyllä oudon kiehtovia. Ne ovat enimmäkseen lapsellisen oloisia luonnoksia, mutta parhaimmillaan ne jakautuvat varjoiksi, symboleiksi ja epämääräisiksi hahmoiksi. Rikkonainenkin mieli voi olla kaunis.

Robert Keller - The Deadly Dozen: America's 12 Worst Serial Killers (2014)
Lyhyen kahtatoista sarjamurhaajaa käsittelevän kirjan olemassaolo ei vaikuta hirveän järkevältä, koska käsittääkseni aihetta käsitteleviä kirjoja on jo jonkin verran, ja monet varmasti ovat aika tyhjentäviä kuvauksia. Testasin kuitenkin jokin aika sitten Kindle-sovellusta puhelimessani ja tämän sai ladattua Amazonista ilmaiseksi, joten eipä siinä ollut mitään menetettävää (tai no, ehkä aika). Olin makaaberin utelias minkälaisia sekopäitä sivuilla tulisi vastaan, joten loppujen lopuksi sain luettua tämän kokonaan, mutta en nyt mitenkään erityisemmin vaikuttunut.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia kirjasta tietysti löytyy. John Gacy esiintyi klovnina ja oli tunnettu ulospäin suuntautuneena ja menestyneenä liikemiehenä. Yksi Jeffrey Dahmerin huumatuista uhreista onnistui pakenemaan, mutta poliisi uskoi Dahmerin kertomuksen rakastavaisten riidasta, koska tämä oli niin rauhallinen ja kaunopuheinen. Jos poliisit olisivat vaivautuneet tutkimaan asunnon, nämä olisivat löytäneet edellisen uhrin mätänemästä makuuhuoneen lattialta. No, myöhemmin sitten tämä tapahtui: "There's a goddamn head in the refrigerator!". Ted Bundy työskenteli Seattlen itsemurhakriisikeskuksen päivystyslinjalla ja sai tunnustuksen poliisilta pelastettuaan erään pikkulapsen hengen. David Berkowitz oli epäonninen naisten kanssa, joten päätti sitten loogisesti murhata mahdollisimman monta.

Nämä faktat ovat kuitenkin kaikki luettavissa varmaan ihan Wikipediastakin, joten lukisin mieluummin elämäkerran tai jonkun paksumman ja perusteellisemman teoksen. Kellerin lähestymistapa on aivan liian pinnallinen ja, niin kuin myöntää itsekin, subjektiivinen. Monessa kappaleessa on myös jonkin verran toisteisuutta, joka kertoo ettei tekstiä ole hiottu tarpeeksi. Arvostan sitä, että jokaista uhria on haluttu kunnioittaa antamalla heille tilaa, mutta ei kukaan heistä silti pääse kunnolla esiin kasvottomasta massasta, ja uhrien listauksetkin ovat lauseiden puolesta todella samanlaisia ja monotonisia.

Charles Williams - A Touch of Death (1953)
Osallistuu haasteeseen: I Spy (Aisti)
Noiriin voi aina luottaa jos haluaa lukea jotain sellaista, jossa onnellisia loppuja ei tunneta tai joku sekoaa. Williams on tähän mennessä ollut minulle tuntematon, mutta jos tämä on tosiaan hänen heikoimpia romaanejaan, tulen olemaan myöhemmin paratiisissa. A Touch of Death tuoksuu pelolta, hieltä, puuterilta, huulipunalta ja seksiltä, ja se on illan hämyssä kiiltävien terävien saksien värinen. Williamsin proosa on asiallista ja vähäeleistä, mutta pinnan alla tirisee intohimo ja tukahdutettu raivo. Juoni on epäilemättä venytetty ja rungoltaan ei niin mielenkiintoinen. Se kuitenkin tarttuu kuin purukumi. Scarborough vaikuttaa ajoittain lähes unissakävelijältä, ja vaikka hän tajuaa bikineihin pukeutuneen naisen tuovan ongelmia, hän ei pysty kääntymään takaisin. Aivan kuin painajaisessa. Viimeinen kohtaus autossa on kuuminta mitä olen lukenut pitkään aikaan ja loppu on kuin läimäys kasvoille, vaikka tiesikin koko ajan mitä tulee tapahtumaan. Miten joku voikin olla samaan aikaan sekä jääkylmää että kiehuvan kuumaa?

Margery Allingham - The Tiger in the Smoke (Albert Campion #14) (1952)
Osallistuu haasteeseen: I Spy (Tulen sivutuote)
Lontoossa on sakea sumu ja sen kaduilla liikkuu murhaaja, joka on palannut kotimaisemiin etsiäkseen käsiinsä aarteen. Albert Campion kutsutaan apuun selvittämään tapausta, mutta loppujen lopuksi Campion ei oikeastaan ratko paljon mitään, vaan jää etäiseksi enimmäkseen taustalla pönöttäväksi hahmoksi. Harhaanjohtavaa, koska tätä sarjaa kuitenkin kutsutaan Albert Campionin nimellä. Campion ei ole edes hahmon oikea nimi! Allingham pyörittelee paljon hahmojen luonteita ja näiden käyttäytymistä, mutta rikosten ratkaisu jää sivuun useaan otteeseen, kun hahmot vuorotellen pysähtyvät psykologisiin pohdintoihin.

Loppujen lopuksi kirjasta jäi aika ristiriitainen olo, koska Allingham osaa kuitenkin kuvata taitavasti Lontoota ja savusumun vaikutusta kaupungin dynaamisuuteen, ja erikoiset aarretta havittelevat sivuhahmotkin ovat mielenkiintoisia seurattavia. Odotukseni eivät siis ihan kohdanneet sitä mitä oikeasti sain, ja olisin toivonut pohdintojen olleen vähän luonnollisempi osa tarinankerrontaa. Ne jäivät sellaisenaan nyt aika irrallisiksi ja tekivät lukemisesta raskasta sekä juonesta ehkä hieman venytetyn oloisen. Campionillakaan ei näin jälkeenpäin ajatellen tuntunut olevan mitään tarkoitusta. Koko tyypin olisi voinut jättää kokonaan pois, eikä se olisi vaikuttanut mitenkään. Aion kuitenkin jatkaa vielä sarjan parissa, koska tunnelmallisuus ja hahmogallerian erikoisuus jäi mietityttämään.

7. marraskuuta 2015

Miniarvioita, osa IV

Tove Jansson - Kesäkirja (1972)
Osallistuu haasteisiin: I Spy (Vuodenaika) ja Luetaan sateenkaari (Vihreä)
Tästä on kirjoitettu jo niin paljon, etten tiedä mistä aloittaisi. Lukuolosuhteet olivat täydelliset, koska vietin kesällä muutaman päivän mökillä, ja vaikka sää ei juuri silloin ollutkaan kaikkein kauneimmillaan, pääsin silti hyvin tunnelmaan. Janssonin tekstissä on haikeutta, mutta myös pilkettä silmäkulmassa. Isoäiti on paras kuvaus vanhemmasta ihmisestä, johon olen muistaakseni törmännyt. Arvostin sitä, ettei isoäiti ollut tyypillinen leppoisa vanhus, vaan vähän piikikäs, ja henkilöiden dynamiikka on muutenkin mahtavaa seurattavaa. Luonnon kuvauskin on taattua laatua, joten mielelläni palaisin tähän myöhemmin, vaikka tällä kertaa en viittä tähteä antanutkaan.

Pat Morris & Joanna Ebenstein - Walter Potter's Curious World of Taxidermy (2013)
Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Vaaleansininen)
Selailin tätä eräässä lontoolaisessa kirjakaupassa, mutta jo pelkkä kansi sulatti sydämeni ja pakotti viemään kirjan kassalle. Aihe on ehkä hieman makaaberi, mutta vaikka olen itse pitänyt täytettyjä eläimiä jollain tasolla pelottavina, Walter Potterin elämäntyö ansaitsee huomiota. Viktorian aikainen eläintentäyttäjä rakensi uskomattoman yksityiskohtaisia kuvaelmia ja ylläpiti myös museota, jossa esitteli omien töidensä lisäksi monijalkaisia kissoja ja muita kuriositeetteja. Nykyään museon kokoelma on valitettavasti myyty, mutta tämä valokuvakirja onneksi esittelee kokoelman helmiä ja kertoo siinä sivussa myös Potterin elämästä ja museon vaiheista. Potterista tulee kuva lempeänä miehenä, joka suhtautui työhönsä intohimoisesti ja halusi levittää tätä iloa muillekin. Viktoriaaninen aikakausikin hahmottuu entistä enemmän, kun siitä paljastuu uusia leikkisiä puolia.

Vaikka eläinten täyttäminen tuntuisi luotaantyöntävältä, kannattaa silti tutustua Potterin töihin vaikka kirjan virallisilla sivuilla, josta löytyy myös artikkeleita aiheeseen liittyen. Sikaria polttavat oravat, kissojen häät ja teekutsut jne. ovat kaikki ihailtavan huolella tehtyjä. Aika hyvin itseoppineelta harrastelijalta. Harmi vain, että kokoelma on kärsinyt vuosien varrella, koska aina ei ole ymmärretty miten teoksia tulisi hoitaa ja säilyttää. Epäreilua on myös, se miten Potteria ja myöhemmin museonhoitajia on syytetty eläinrääkkäyksestä ja ties mistä. Itse ainakin näen kissanpennut mieluummin siemailemassa teetä pikkuruisista kupeista kuin mietin niitä tapoja, joilla maanviljelijät hankkiutuivat eroon ylijäämäkissoista.

Walter Mosley - Sinipukuinen paholainen (Easy Rawlins #1) (1990)
Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Tummansininen)
Rawlins on tummaihoinen sotaveteraani 1940-luvun Kaliforniassa. Keskiluokkaisen statuksen merkitys on suuri Rawlinsin kaltaiselle miehelle, jolle oma koti on kaikki kaikessa. Turvallinen yhteiskunnallinen asema kuitenkin vaarantuu, kun Rawlins menettää työpaikkansa ja palkataan etsimään kaunis ranskatar Daphne Monet.

Mosleyn Los Angeles näyttäytyy päähenkilön ansiosta hieman erilaisesta näkökulmasta kuin muiden rikoskirjailijoiden, mutta mietin nyt jokusen viikon lukemisen jälkeen jos kirjassa on sittenkään tarpeeksi raikkautta. Tarina on vetävä, Mosleyn kirjoitustyyli imee mukaansa ja L. A. on suhteellisen kiehtova, mutta jotain jäin kaipaamaan. Toisin kuin Chandler ja muut oikeasti kyseisenä aikana eläneet kirjailijat, Mosleyn kirjan vaikutus tuntui häipyvän jonkin ajan kuluttua lukemisesta. Jotenkin jäi tunne nätille rusetille sitomisesta ja pinnallisesta noir-tunnelmasta. Pidin tästä kuitenkin sen verran, että taidan vielä kokeilla toista osaa, jos vaikka saisin paremman otteen sarjasta.

F .E. Sillanpää - Elämä ja aurinko (1916)
Osallistuu  haasteeseen: Maalaismaisemia ja I Spy (Taivaankappale)
Enpä uskonut koskaan tulevan sitä päivää, että sanon pitäväni jotain Sillanpään kirjaa tympeänä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tähän löytyy hyvä syy: Elämä ja aurinko on Sillanpään ensimmäinen romaani, joten tyyli ei ole vielä niin hiottu ja monitasoinen kuin myöhemmissä. En jaksanut melkein lukea koko opusta loppuun, koska sivu toisensa jälkeen kohtasin pelkkää jahkailua ja ympäripyöreitä pohdintoja. Tässä jos missä olisi tarvittu kustannustoimittajan punakynää. Toisaalta, en kyllä usko mitään merkityksellistä jäävän jäljelle jos tästä jotain ryhdyttäisiin karsimaan. Jäi vähän kirjan kokonaisidea hämäräksi.

Tuntematon - Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga (1200) ja Tuntematon - Lohilaaksolaisten saaga (1245)
Osallistuvat haasteeseen: Kirjallinen retki Pohjoismaissa (Islanti)
Tuli osallistuttua tässä syksyllä islantilaisia saagoja käsittelevälle kurssille yliopistolla, joka oli hieno tilaisuus oppia yleisesti millainen merkitys saagoilla on islantilaiseen yhteiskuntaan ja ennen kaikkea oppia lukemaan niitä oikeaoppisesti. Monet islantilaiset nykykirjailijatkin inspiroituvat saagoista ja parikymmentä vuotta sitten erästä historiallista saagaa luetutettiin kouluissa todellisena historiana.

Saagojen kieli on aika yksinkertaista ja toteavaa, mutta ainakin William Morrisin käännös soljuu sujuvasti. Tarinoiden muotoon kestää aikansa tottua ja sukupuiden luettelointi tuntuu aluksi oudolta, mutta jälkimmäinen selittyy sillä, että saagat kirjattiin ylös yhtä lailla historiallisiksi dokumenteiksi kuin tarinoiksi islantilaisten edesottamuksista (genretkin vaihtelevat elämäkerrallisista kuningassaagoista romansseihin). Kun kaikki paitsi juoni sitten riisutaan pois, jää jäljelle aika viihdyttävä tarina. Kautta vuosituhansien ihmisillä on ollut samanlaisia pelkoja ja haluja, joten eivät saagat ehkä kuitenkaan niin vieraita ole kuin aluksi luulisi.

Gunnlaugin tarinassa on kaikuja kreikkalaisten näytelmien piirteistä (esim. kohtaloa ei voi paeta, varsinkin jos siitä on olemassa ennustus) ja Lohilaaksolaisten saaga on saippuaoopperamainen tarina erään suvun vaiheista. Koska saagat on kirjoitettu vasta keskiajalla muistiin, rivien välissä on myös huomattavissa nyrpeitä kommentteja pakanoiden elämäntavoista. Mitä naisten asemaan tulee, Gunnlaugissa rakastetun kohtalo on tyytyä asemaansa kulisseissa (tosin tämän isä tuntuu välittävän tyttärestään aidosti), mutta Lohilaaksolaisissa on maininta Unnista, joka lähtee salaa rakennuttamallaan laivalla ja ottaa mukaansa monta korkea-arvoista ja jalosukuista miestä sekä muita seuraajia.

Saagoissa on kieltämättä toisteisuutta, mutta niissä on myös seikkailun ja taian tuntua jos pääsee muodosta huolimatta käsiksi sisältöön. Riippuu tietysti varmaan saagastakin, mutta ehkä kokeilen seuraavaksi vaikka jotain fantasiaelementtejä sisältävää.

4. marraskuuta 2015

Hatchepsut: The Female Pharaoh - Joyce Tyldesley (1996)

304 s.
Had Hatchepsut been born a man, her lengthy rule would almost certainly be remembered for its achievements: its stable government, successful trade missions and the impressive architectural advances which include the construction of the Deir el-Bahri temple on the west bank of the Nile at Luxor, a building which is still widely regarded as one of the most beautiful in the world. Instead, Hatchepsut's gender has become her most important characteristic and almost all references to her reign have concentrated not on her policies but on the personal relationships and power struggles which many historians have felt able to detect within the claustrophobic early 18th Dynasty Theban royal family.

Antiikin Egyptin historiassa on vielä paljon mitä ei tiedetä. Tunnetuimmat Egyptin kuningattaret eivät välttämättä olleet Egyptin valtakunnan kannalta kaikkein merkittävimpiä hallitsijoita, ja Tyldesleyn elämäkerta eräästä unohdetusta hallitsijasta muistuttaa, miten erikoista on että juuri tietyt henkilöt nousevat esiin historiasta. Hatchepsutista liikkuu paljon myyttejä ja monet käsitykset Tyldesley tyrmää suoralta kädeltä. Ei ole esimerkiksi mitään todisteita sille, että kuningatar olisi ollut ilkeä äitipuoli, joka surmasi hallitsijapuolisonsa ja otti väkisin vallan itselleen. Vaikka Sethen laatima hallitsijajärjestys hylättiin lopulta vääränä, tämän käsitys sai kuitenkin jalansijaa ja on yhä tutkijoita, jotka pitävät Tuthmosiden hovia juonittelun tyyssijana.

Tyldesley käsittelee Hatchepsutin elämää myös sukupuolen kautta. Kruunajaistensa jälkeen Hatchepsut pukeutui naisten mekon ja kruunun sijaan perinteisiin hallitsijan tunnuksiin, joihin kuului muun muassa tekoparta. Tuohon aikaan Egyptissä valta kuului miehille (erityisesti yläluokalle, kun taas tavallisten kansalaisten uskottiin olevan merkityksettömiä eivätkä he saaneet ottaa osaa valtakunnan asioihin), joten on hyvin mahdollista, että Hatchepsut halusi vahvistaa valtaansa ja näyttäytyä vakavasti otettavana hallitsijana. Egyptissä ei edes tunnettu sanaa "kuningatar". Hatchepsutin valtakaudella Egypti kukoisti, mutta tämän nimi yritettiin silti kaikin tavoin pyyhkiä pois esimerkiksi tuhoamalla monumentteja. Tähän ei löydy selkeää selitystä, mutta yksi mahdollisuus on se, että Hatchepsutin poikapuoli halusi päästä eroon epätavallisen naisfaaraon jäljistä, koska uskoi tämän sukupuolen rikkovan järjestystä ("maat") vastaan.

Tyldesleyn elämäkerta on kiehtova kuvaus naisen merkityksestä historiassa, siitä miten historiankirjoitusta voi halutessaan manipuloida ja miten vähäisten todisteiden perusteella tehdyt väärät päätelmät vuosituhansia sitten eläneestä ihmisestä voivat jäädä elämään. Taustalla kuljetetaan paljon tietoa antiikin Egyptin yhteiskunnasta, jonka uskoisin kuitenkin olevan ymmärrettävää myös vasta aihepiiriin tutustuville. Tyldesley myöntää, ettei Hatchepsutista tiedetä paljoa, mutta onnistuu kuitenkin luovimaan faktan ja myyttien välillä, vaikka itse elämäkerran kohde jääkin väkisin etäiseksi.

Päällimmäisenä jää mieleen kysymys, että miksi Kleopatra on maailmankuulu kauneudestaan ja miesten kanssa pelehtimisestä, mutta Hatchepsutin kaltaisia hallitsijavelvollisuutensa tasaisen hyvin suorittaneita työnnetään yhä syvemmälle unholaan? Onko niin, että länsimaisen yhteiskunnan historiaan vaikuttaminen ja salaperäinen naiseus sekä sen hyödyntäminen ovat tässä avainasioita, vai onko kyse yksinkertaisesti tiedon vähäisyys? Tyldesleyn elämäkerta Kleopatrasta odottaa vielä lukemista, joten tulee olemaan mielenkiintoista verrata näitä kahta hahmoa toisiinsa.

Osallistuu haasteeseen: Elämäkertahaaste