21. huhtikuuta 2016

Aliens Omnibus, Vol. 1: Outbreak, Nightmare Asylum, Female War - Mark Verheiden et al. (1988)

384 s.
Koska olen onnistunut koukuttautumaan Buffy vampyyrintappaja -sarjakuvaan (joka on siis jatkoa tv-sarjalle), en epäröinyt tarttua kahden ensimmäisen Alien-elokuvan jatkoon sarjakuvamuodossa. Ensin katsoin elokuvat uudestaan, mikä oli tietysti todella hauskaa, ja arvostan nykyään Ripleytä vieläkin enemmän. Ensimmäisen elokuvan klaustrofobinen tunnelma, henkilöt, ikoniset kohtaukset, kun Ripley voittaa muun miehistön luottamuksen (joista kaikki paitsi yksi ovat miehiä) jne. Kun oliot alkavat kylvää tuhoa, elokuva muuttuu yksinkertaisesti jännittäväksi vuoristoradaksi, enkä voisi enää enempää rakastaa Geigerin suunnitteleman alienin visuaalista ilmettä. Jatko-osa on myös viihdyttävä, mutta sen toimintapainotteinen lähestymistapa ei kuitenkaan vetoa yhtä paljon kuin ensimmäisen tyylilliset seikat ja hitaasti hiipivä sci-fikauhu.

Sarjakuvaan oli aluksi vaikeaa päästä sisälle, koska tieteellinen jargon ei vain mahdu päähäni. Kun tarina alkoi ottaa tuulta alleen, lukeminen helpottui huomattavasti. Uusia mielenkiintoisia otuksia ilmaantui kun miehistö tutki erilaisia planeettoja, ja kaiken kaikkiaan juonetkin olivat ihan mukiinmeneviä. Tuhoisia asioita tapahtuu, mikä tekee universumista vieläkin klaustrofobisemman. Jotkin ratkaisut toimivat, jotkut eivät.

Piirrosten käsittely on vaikeaa, koska visuaalinen tyyli vaihtelee suuresti tarinoiden välillä kauniin yksityiskohtaisista ruuduista aina epäselviin värisekasotkuihin. Osa muistuttaa tiettyjä 80-luvun toimintaelokuvia, joita arvostan värimaailman ja yleisen tyylin suhteen, mutta jotkut henkilöt ovat niin sutaisten piirrettyjä, että henkilöt näyttävät lähinnä karikatyyreilta itsestään.

Nightmare Asylumissa tekstilaatikot ja puhekuplat on jostain syystä jätetty värittämättä, mikä vaikeuttaa puhujien erottamista kussakin ruudussa. Käsittämätön ja epälooginen personallisuuden muutoskin tapahtuu: ensin Newt osallistui tapahtumiin aktiivisesti ja yritti selvitä parhaansa mukaan, mutta yhtäkkiä hänestä tulee vain märkä lätäkkö, joka haikailee rakastajansa lihasten perään. En myöskään ymmärrä, miksi ihmeessä oli tarpeellista korostaa jokaisen naisen kurveja, vaikka he ovat pukeutuneita peittäviin ja löysiin haalareihin. Ihan kuin he osallistuisivat johonkin avaruuden "märkä haalari" -kisaan.

Vaikka tarinat ovat täynnä toimintaa, ne kestävät myös monitasoisuutta kaipaavan tarkastelua, koska ihmisten keskinäisiä suhteita, näiden suhdetta alieneihin sekä alienyhdyskuntien luonnetta ja biologiaa käsitellään syvällisesti. Toistuva teema on alienien voiman aliarviointi. On virhe luulla olevansa täydellisesti kontrollissa. Kun Bionational-yhtiön kaltainen taho yrittää käyttää olentoja hyväkseen piiloutumalla vapaan yrittämisen ja kapitalismin taakse, seurauksena on kaaos.

Aliens-universumi on myös loistava tapa tutkia pelkoa ja sen eri muotoja. Voiko ihminen olla yhtä tyhjä kuin alienit tai teeskennellä, ettei tiedä mitä pelko on? Onko alieniksi muuttuminen järkevää? Androideja puolestaan on kehitelty pidemmälle ohjelmoimalla ne uskomaan olevansa ihmisiä, ja tämän vuoksi eräs kohtaus on erityisen riipaiseva.

Olen samaa mieltä muiden lukijoiden kanssa siitä, että myöhemmin tehdyt nimimuutokset ovat turhia ja typeriä. Päähenkilöt ovat Newt ja Hicks. Ei ole mitään syytä teeskennellä toisin, vaikka se sekoittaisikin aikajanaa kolmannen elokuvan kohdalla (joka on muutenkin huono).

Seuraavissa kokoelmissa tarinat varmasti muuttuvat yhä enemmän toisteisiksi ja vanhaa materiaalia eri tavoin pyörittäviksi (ja jotkut henkilöt olivat tässä ensimmäisessä, myönnetään kyllä, aika yksiulotteisia), mutta koska olen utelias ja tapahtumat jäivät mielenkiintoiseen pisteeseen, niin jatkan sarjakuvan parissa vielä joskus. Elokuvat ja sarjakuva ovat erilaisia kokonaisuuksia (tai olentoja), ja niiden viihdyttävyys perustuu täten eri asioihin, mutta ne myös täydentävät toisiaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti