The X-Files: Cold Cases - Joe Harris, Chris Carter et al. (2017)

Nyt vaihteeksi jotain erilaista, eli sukellus äänikirjojen maailmaan. Cold Cases oli David Copperfieldin lisäksi toinen Audible-kirja, jonka hankin ilmaiseksi krediitillä. En edes muista, minkä ostin ensin, mutta palautin sen salamannopeasti nähtyäni tämän. Olen ollut erittäin nuoresta iästä lähtien Salaiset kansiot (1993-) -fani, joten olihan tätä nyt ihan pakko kokeilla (ja koska hei, se oli ilmainen). Sarjakuvat eivät ole tuttuja, koska vaikka olen antaumuksella lukenut Buffyn jatkoa, en ole jostain syystä ollut innostunut Salaiset kansiot -jutuista kirjoitetussa muodossa.

Äänikirja kuitenkin kiinnosti jo ihan senkin takia, että Duchovny ja Anderson ovat mukana. Cold Cases (jatko-osa, Stolen Lives, ilmestyy lokakuussa) on siis edellä mainittujen Joe Harrisin sarjakuvien äänikirjaversiointi, ja sen menestyksen salaisuutena on se, että tarinaa on lähestytty radiokuunnelmana eikä normaalina äänikirjana. Tuotanto on äänitehosteineen erinomainen, mutta formaatti tietysti pakottaa dialogiin vähän kömpelyyttä, koska kuuntelija täytyy tehdä tietoiseksi siitä, mitä hahmot näkevät edessään tai koska esim. joku ottaa osumaa luodista. Normaalissa äänikirjassa tämä ei olisi ongelma, mutta tarina ei toisaalta heräisi samalla tavalla eloon.

Tätä ei voisi kuvitellakaan ilman Duchovnya ja Andersonia, mutta muitakin tuttuja ääniä on saatu mukaan tuomaan aitoutta. Näytteleminen on paikoin hieman hapuilevaa, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että tilanteisiin reagoiminen livenä kuvauksissa on erilaisempi kokemus kuin pelkän dialogin lukeminen, mutta kaiken kaikkiaan näyttelijät (myös pienimpien sivuosien esittäjät) suoriutuvat hommastaan hienosti. Jännittävät kohtaukset tuntuvat jännittäviltä, fanien rakastamaa huumoria löytyy jne.

Ostaisinko tämän normaalihintaisena? Luultavasti en, mutta se johtuu siitä, etten ylipäätään maksaisi mistään äänikirjasta melkein 30 dollaria (enkä itse asiassa paperikirjastakaan, jollei se ole jokin erityinen aarre). Cold Cases on joka tapauksessa kiva herkkupala sarjan faneille, ja se myös täyttää muutaman pienen aukon X-Files-maailmassa ja hieman laajentaakin sitä. Kesto on vain hieman yli neljä tuntia, joten se on mahdollista kuunnella päivässä, mutta itse säästin jaksot pitämään seuraa kesäisillä pyörälenkeilläni.

Muutin nyt Audible-jäsenyyteni kevytjäsenyydeksi, eli maksamalla kymmenen dollaria seuraavasta vuodesta (!) sain pitää tähän mennessä kerätyt krediitit ja ostetut kirjat. Krediittejä ei tänä aikana saa uusia, mutta kirjoja saa ostaa, ja todennäköisesti tulen sortumaan johonkin. Alien-ihanuuksia esimerkiksi löytyy useita (Rutger Hauer!), ja mikä sopisikaan paremmin "alukseni" lukon avaimessa killuvaan avaimenperään kuin Alien-tarinan kuuntelu?

PS. Tästä lähin yritän elävöittää postauksiani enemmän kuvilla, koska pelkät kirjankannet alkoivat tylsistyttää. En kuitenkaan ota tätä mitenkään hirveän vakavasti, eli jos johonkin postaukseen en löydä inspiraatiota, niin annan olla. Yritän myös kesän aikana vihdoin saada ulkoasun kuntoon, koska päässäni on muhinut sitä varten jo monta kuukautta eräs idea, mutta vaihdoksesta ilmoitan sitten aikanaan blogin Facebook-sivuilla.

Vitsaus: ensimmäinen kirja - Chuck Hogan ja Guillermo del Toro (2009)

The Strain
495 s.

Guy keeps the heart of a vampire he killed as a pet in his basement armory. He's plenty crazy. But that's okay. I'm a little crazy too.

Vitsaus on Hoganin ja elokuvaohjaajana paremmin tunnetun Guillermo del Toron ensimmäinen kirja trilogiassa, jossa maapalloa uhkaa ihmiset vampyyreiksi muuttava tauti. Kaikki alkaa lentokoneesta, joka laskeutuu New Yorkin JFK:n lentokentälle täysin pimeänä. Harlemin itäosassa holokaustista selvinnyt Abraham Setrakian ymmärtää heti, että tämän odottama taistelu on alkamassa.

Kun televisiosarjasta (2014-) uutisoitiin ensimmäisen kerran, olin heti mukana. Vampyyreita? Kyllä kiitos. Hirviömäisiä anti-Twilight-vampyyreita? No jes. Oli myös aika epätodellista tajuta, että Kevin Durand esitti Joshuaa Dark Angelissa (2000-2002), 12-vuotiaan minäni lempisarjassa. The Strainin idea oli, jos ei nyt omaperäinen tai jännittävä, niin vähintään mielenkiintoinen ja viihdearvoakin tuntui olevan lupaavan paljon. Siitä ei ehkä tullut lempisarjaani, mutta oli kiva saada ajatukset pois arjen raadannasta katsomalla jotain mutkatonta ja... no, viihdyttävää.

Alkuperäisteos on myös kaikkea tätä, enkä yllättynyt ollenkaan, koska del Toro on ollut mukana molempien tekemisessä. Ei tämä mitään maailmaa mullistavaa ole, vaan yksinkertaista hauskaa luettavaa, joka kuljettaa yliluonnollisen maailmaan. Minulle kuitenkin henkilökohtaisesti suurin ongelma kirjan kanssa oli nimenomaan se, että näin sarjan ensin. Koska sarjahan on todella uskollinen tapahtumille ja henkilöille, ja arvostan sitä kyllä. Varsinkin henkilöasiaa, koska mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin todistaa tärkeiden henkilöiden tai omien suosikkihenkilöiden teurastusta, kun siitä vastuussa olevat tahot eivät varmaan ole edes lukeneet koko kirjaa.

Tässä tapauksessa olisin kuitenkin hyötynyt kirjan lukemisesta ennen sarjan katsomista, niin kuin alun perin olin suunnitellut, koska nyt en vain saanut otetta tarinasta samalla tavalla. Olisi ollut niin hienoa nähdä, miltä juuri luettu näyttää visuaalisessa muodossa (sarjaan on nimittäin panostettu).

Ei tämä kuitenkaan varsinaisesti itse kirjan ongelma ole, vaan kirjan kanssa koettu ongelma. Pystyin silti näkemään objektiivisesti kaikki sen hyvät puolet. Outoa kyllä, kaikki viat, joihin en sarjaa katsoessa kiinnittänyt huomiota korostuivat paperilla. Vaikka pidinkin vampyyrikuvauksesta (eläimellisiä otuksia, jotka vähitellen muuttuivat älykkäämmiksi) ja tautiteemasta, en pitänyt juonta kokonaisuudessaan muuna kuin hirveän mitäänsanomattomana ja kliseisenä tarinana (yksiulotteisista) ihmisistä, jotka yrittävät estää maailmanlopun. Kun asiaa alkaa oikein ajatella, ei se hirveän mielenkiintoiselta vaikuta. Eikä myöskään koskettavalta tai häiritsevältä, vaikka sitä sen nimenomaan pitäisi olla, kun sentään koko New Yorkin kaupunki on muuttumassa verenhimoisiksi ja matojen kansoittamiksi olioiksi (madot muuten aiheuttivat eniten väristyksiä).

Eikä ajoittainen kökkö kirjoitustyyli auta muuten sekään yhtään. En muistanut kirjoittaa pahimpia juttuja ylös, mutta oli kohtia, joissa oikein kuulin samojen surullisten viulujen soivan, jotka varmaan soivat kirjoittajienkin päässä, ja kohtia, joissa pyöritin silmiäni sen verran kiivaseen tahtiin, että hyvä kun päässä pysyivät. Vitsaus on silti kirja, jonka sivuja kääntää nopsaan. Ei se mitään vahvaa sci-fiä tai kauhua ole, mutta keskinkertaisessa luokassaan on kuitenkin kaiken käytetyn ajan (ja kolmen tähden) arvoinen. En tiedä, miten paljon del Toro osallistui itse kirjoitusprosessiin, mutta herran näkemykset taitavat sopia parhaiten visuaaliseen mediaan.

Aionko lukea jatko-osat? En todellakaan. Sarjakuvaversio kuitenkin kiinnostaa. Toivottavasti sen piirtäjät ovat hyviä, koska muuten visuaalisesta puolestakin tulee väsynyttä.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Paperilta ruutuun

Kristallimeri: Tarinoita merirosvoista - Anni Nupponen ja Christine Thorel (toim.) (2015)

245 s.

Merirosvot ovat kiehtoneet jollain tasolla jo lapsesta asti, mutta vasta viime aikoina olen miettinyt, että voisiko näistä merten kauhuista löytyä vaikka jotain mielenkiintoista luettavaa. Kristallimeri noudattaa Black Sails -sarjan linjaa, eli mitään hullunkurisia ja latteita Disney-rosvoja ei kokoelman sivuilta löydy.

Poikkeus tähän on oikeastaan Maija Haaviston Meri vaatii, joka etenee lehtileikkein ja yleisönosastokirjoituksin. Espoon Westendin meiningille naureskeleva novelli näyttää merirosvot vähän erilaisessa valossa ja ottaa kantaa mm. vähemmistöjen paikkaan yhteiskunnassa.

Muuten kokoelmassa onkin enimmäkseen seikkailuja historiallisten romaanien ja fantasian henkeen, mutta valitettavasti en itse välitä novelleista minitarinoina, vaan erilaiset koukut, mielenkiintoiset tyyliseikat ja ajattelemaan kannustavat juonenkäänteet miellyttävät enemmän. Nyt tuntui useamman tarinan kohdalla lukeminen vähän nihkeältä, vaikka kirjoittajat sinänsä eivät suinkaan ole huonoja. En tiedä, jotenkin jäi suoraviivaisemmista suuhun sellainen maku, että mielelläni etsisin jonkun pidemmän historiallisen romaanin merirosvoista.

Haaviston novellin lisäksi mieleen jäi kuitenkin myös pari muuta, jotka pelastivat kokoelman kahdelta tähdeltä. Magdalena Hain Kaunis Ululian on siirtänyt merirosvot Kristallimerelle, jossa uiskentelee kristallilohikäärmeitä, ja tarinan lopetus on kiehtova. Janos Honkosen Piru erehtyi vuodella on puolestaan kauhutarina, jossa merten syvyyksien yksinäisyys ja kammottava tunnelma on tavoitettu erinomaisesti. Ei jotenkin tee mieli ihan heti sukeltamaan. 

__________

Osallistuu haasteeseen:  100 suomalaista kirjaa

Bitch Planet, Vol. 1: Extraordinary Machine (#1-5) - Kelly Sue DeConnick et al. (2015)

156 s.

"What every girl should know: Your vagina is disgusting. It smells like the underside of a kangaroo pouch and he doesn't want to touch you because of the grossness. But thankfully, NEW brand douche, perfected by a leading gynecologist, gently cleanses and refreshes, making you feel feminine and special. Because what's more special than a vage filled with vinegar and chemical daisies? Also available in SPICY CINNAMON TACO, for the girl adventurer."

Bitch Planet, vankilaplaneetta, on varattu huonosti käyttäytyville naisille. Naisille, jotka on poistettava yhteiskunnasta ennen kuin alistumattomuuden syöpä leviää. Tätä syöpää inhotaan ja pelätään, eikä se ole ainoastaan vastenmielistä dystooppisen Bitch Planetin miesjoukolle, vaan myös joillekin oman todellisuutemme valioyksilöille. Bitch Planetilla on kaikki ongelmia täynnä olevat naiset, jotka ovat uskaltaneet olla omia itsejään ja joiden olisi pitänyt antaa vaeltaa vapaasti maan päällä, koska heidän tulisi olla tulevaisuus. Suihkukohtauksessa, eksploitaatiokuvaston päälaelleen kumoamisessa, naisten alastomat vartalot ovat kaikenmuotoisia ja -kokoisia, ei tirkistelyn kohteita tai mittasuhteiltaan epäinhimillisiä fantasioiden representaatioita.

Mitä tapahtuu niin sanottujen Isien yrittäessä arvioida ja korjata Pennyä, ylipainoista naista, jonka ideaaliversio osoittautuukin häneksi itsekseen? Hän on onnellinen sellaisena kuin on. Miehet ovat hämmentyneitä ja pettyneitä. Eihän se voi olla oikein. Ylipaino on vika. Se on ällöttävä virhe, toimintahäiriö, joka pitää korjata. Se ei ole naisellista.

Kyse ei kuitenkaan ole vain miehistä. Naisille ei tuota vaikeuksia esitellä loismatodieettiä televisiossa tai arvostella muiden ulkonäköä ennaltamäärättyjen kauneuskäsitysten mukaan. Heille ei ole ongelma lujittaa alistuneisuuden ja kaikille kumartamisen ajatusta. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden jako yhteiskunnassa on viilletty syvälle, ja jos kehtaa hypätä pois muotista, jossa pitää nöyristellä sekä pitää suu kiinni kaikista normeja uhkaavista mielipiteistä, ansaitsee tulla vangituksi.

Dystopia ei yleensä ole lainkaan ominta aluettani, mutta neonvärinen kahlehdittu keskisormea näyttävä käsi tiivistää hyvin Bitch Planetin (ja jokaisen numeron takaa löytyvät mainoksetkin ovat älyttömän hauskoja). Se haluaa vaikuttaa siihen, miten naiset arvioivat itsejään, toisia ihmisiä ja ympäröivää yhteiskuntaa, ja se haluaa tehdä sen kovaan ääneen, mutta sillä on myös asiaan hiukan kieli poskessa oleva ote.

Harmi ettei juoni oikein ota tuulta alleen tai vaikuta hirveän yhtenäiseltä, ja henkilöilläkään ei tunnu olevan paljon persoonallisuutta edustamansa viestin ulkopuolella. Piirrokset, yleinen tunnelma ja energia tuo mieleen Barbarellan (1968) sekä 60- ja 70-luvun psykedeeliset B-leffat (näytekuvaksi valitsin kohdan, jossa viesti on etusijalla), ja sehän tietysti ilahduttaa allekirjoittanutta. Sukupuolikysymysten liioittelu toimii, koska ne ovat samanaikaisesti niin epämukavan lähellä nykyajan yhteiskuntaa, että relevanttiutta ei vain voi olla näkemättä.

DeConnickin ääni on tervetullut lisä sarjakuvateollisuuteen, ja on mielettömän hienoa miten upouusi sarjakuva onnistuu jo nyt inspiroimaan lukijoita ilmaisemaan ja arvostamaan itseään oletettuine epätäydellisyyksineen kaikkineen. Sen vuoksi Bitch Planet ansaitsee kaikki nyt ja tulevaisuudessa saamansa kehut. En malta odottaa, miten tarina etenee seuraavassa kirjassa.

Aliens Omnibus, Vol. 1: Outbreak, Nightmare Asylum, Female War - Mark Verheiden et al. (1988)

384 s.

Koska olen onnistunut koukuttautumaan Buffy vampyyrintappaja -sarjakuvaan (joka on siis jatkoa tv-sarjalle), en epäröinyt tarttua kahden ensimmäisen Alien-elokuvan jatkoon sarjakuvamuodossa. Ensin katsoin elokuvat uudestaan, mikä oli tietysti todella hauskaa, ja arvostan nykyään Ripleytä vieläkin enemmän. Ensimmäisen elokuvan klaustrofobinen tunnelma, henkilöt, ikoniset kohtaukset, kun Ripley voittaa muun miehistön luottamuksen (joista kaikki paitsi yksi ovat miehiä) jne. Kun oliot alkavat kylvää tuhoa, elokuva muuttuu yksinkertaisesti jännittäväksi vuoristoradaksi, enkä voisi enää enempää rakastaa Geigerin suunnitteleman alienin visuaalista ilmettä. Jatko-osa on myös viihdyttävä, mutta sen toimintapainotteinen lähestymistapa ei kuitenkaan vetoa yhtä paljon kuin ensimmäisen tyylilliset seikat ja hitaasti hiipivä sci-fikauhu.

Sarjakuvaan oli aluksi vaikeaa päästä sisälle, koska tieteellinen jargon ei vain mahdu päähäni. Kun tarina alkoi ottaa tuulta alleen, lukeminen helpottui huomattavasti. Uusia mielenkiintoisia otuksia ilmaantui kun miehistö tutki erilaisia planeettoja, ja kaiken kaikkiaan juonetkin olivat ihan mukiinmeneviä. Tuhoisia asioita tapahtuu, mikä tekee universumista vieläkin klaustrofobisemman. Jotkin ratkaisut toimivat, jotkut eivät.

Piirrosten käsittely on vaikeaa, koska visuaalinen tyyli vaihtelee suuresti tarinoiden välillä kauniin yksityiskohtaisista ruuduista aina epäselviin värisekasotkuihin. Osa muistuttaa tiettyjä 80-luvun toimintaelokuvia, joita arvostan värimaailman ja yleisen tyylin suhteen, mutta jotkut henkilöt ovat niin sutaisten piirrettyjä, että henkilöt näyttävät lähinnä karikatyyreilta itsestään.

Nightmare Asylumissa tekstilaatikot ja puhekuplat on jostain syystä jätetty värittämättä, mikä vaikeuttaa puhujien erottamista kussakin ruudussa. Käsittämätön ja epälooginen personallisuuden muutoskin tapahtuu: ensin Newt osallistui tapahtumiin aktiivisesti ja yritti selvitä parhaansa mukaan, mutta yhtäkkiä hänestä tulee vain märkä lätäkkö, joka haikailee rakastajansa lihasten perään. En myöskään ymmärrä, miksi ihmeessä oli tarpeellista korostaa jokaisen naisen kurveja, vaikka he ovat pukeutuneita peittäviin ja löysiin haalareihin. Ihan kuin he osallistuisivat johonkin avaruuden "märkä haalari" -kisaan.

Vaikka tarinat ovat täynnä toimintaa, ne kestävät myös monitasoisuutta kaipaavan tarkastelua, koska ihmisten keskinäisiä suhteita, näiden suhdetta alieneihin sekä alienyhdyskuntien luonnetta ja biologiaa käsitellään syvällisesti. Toistuva teema on alienien voiman aliarviointi. On virhe luulla olevansa täydellisesti kontrollissa. Kun Bionational-yhtiön kaltainen taho yrittää käyttää olentoja hyväkseen piiloutumalla vapaan yrittämisen ja kapitalismin taakse, seurauksena on kaaos.

Aliens-universumi on myös loistava tapa tutkia pelkoa ja sen eri muotoja. Voiko ihminen olla yhtä tyhjä kuin alienit tai teeskennellä, ettei tiedä mitä pelko on? Onko alieniksi muuttuminen järkevää? Androideja puolestaan on kehitelty pidemmälle ohjelmoimalla ne uskomaan olevansa ihmisiä, ja tämän vuoksi eräs kohtaus on erityisen riipaiseva.

Olen samaa mieltä muiden lukijoiden kanssa siitä, että myöhemmin tehdyt nimimuutokset ovat turhia ja typeriä. Päähenkilöt ovat Newt ja Hicks. Ei ole mitään syytä teeskennellä toisin, vaikka se sekoittaisikin aikajanaa kolmannen elokuvan kohdalla (joka on muutenkin huono).

Seuraavissa kokoelmissa tarinat varmasti muuttuvat yhä enemmän toisteisiksi ja vanhaa materiaalia eri tavoin pyörittäviksi (ja jotkut henkilöt olivat tässä ensimmäisessä, myönnetään kyllä, aika yksiulotteisia), mutta koska olen utelias ja tapahtumat jäivät mielenkiintoiseen pisteeseen, niin jatkan sarjakuvan parissa vielä joskus. Elokuvat ja sarjakuva ovat erilaisia kokonaisuuksia (tai olentoja), ja niiden viihdyttävyys perustuu täten eri asioihin, mutta ne myös täydentävät toisiaan.

Kuvun alla - Stephen King (2009)

Under the Dome
880 s.

Kauppa on nyt täynnä vakeä; on alepäivä! Pakasteosastolla kaksi naista tappelee viimeisestä sitruunakakusta. Einestiskillä mies lätkäisee toista makkaralla ja käskee hänen jättää perkele leikkeleitä muillekin. Leikkeleiden hamstraaja kääntyy ja paukauttaa makkaranhuitojaa nenälle. Pian he kierivät lattialla ja nyrkit heiluvat.
- - -
    Kuuluu särkyvän lasin helinää ja perään enimmäkseen (muttei yksinomaan) miesten äänistä koostuva riuska hurraa-huuto. Olutkaappi on murrettu auki. Monet asiakkaat, jotka kenties ajattelivat PITÄÄ RUSKA-AJAN GRILLIJUHLAT, lähtevät kiireesti sitä kohti. Nyt ei huudeta Av-vaa OVI vaan Olutta! Olutta! Olutta!

Vintage-Kingiä rakastavana en rehellisesti sanottuna odottanut tästä aluksi paljoa. Tiesin kyllä, että viihtyisin ja koukuttuisin, mutta mahdollisuus kokea se tietty tunnelma maustettuna hulluilla yliluonnollisilla tapahtumilla ei edes käväissyt mielessäni. "Se jokin" puuttuikin, mutta olihan tämä nyt silti aika hieno lukukokemus.

Apokalyptisiä suurkaupunkeja on tullut nähtyä jo vähän liian paljon, mutta Peyton Place (1956) näytti miten pikkukaupunkikin voi olla portti helvettiin, oli kupua tai ei. Pikkusieluisuus ja juoruilu tekevät vastahakoisimmistakin asukkaista käärmeitä, mutta kun kaupunki suljetaan omaan universumiinsa, niin silloin vasta ihmiset alkavatkin syömään toisiaan elävältä. Tämä dynamiikka antaa paljon tilaa useiden teemojen ja luonnetyyppien tarkasteluun, ja King on onnistunut tässä erinomaisesti. Pinnalta Chester's Mill on vaatimaton konservatiivinen kaupunki, mutta harhaanjohtavan moralistisen ja kristityn pinnan alla muhii myrkky.

Kun katastrofi iskee, pahiksilla on yleensä eniten sisua ottamaan ohjat, kun taas useimmat ovat vain tyytyväisiä kun saavat seurata jotakuta ja teeskennellä kaiken olevan hyvin nyt ja tulevaisuudessa. Big Jim on viheliäisin hahmo, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Sen tason hullu kun alkaa määräillä, tietää se huonoa loppua, varsinkin kun muutamaa lukuunottamatta kukaan ei tunnu tajuavan hänen olevan kiinnostunut vain omasta selkänahastaan. Hän on kuin sokeiden lampaiden paimen ja kuolemansairaiden potilaiden hoitaja, höystettynä vakavalla Kristus-kompleksilla.

Tässä on tosin myös romaanin heikkous. King turvautuu maalaamaan henkilöt lavealla otteella, minkä vuoksi pahikset käyttäytyvät kuin olisivat paholaisen riivaamia ja sankarit taas ovat kaiken kaikkiaan siistejä tyyppejä, joista tulee vielä jotain suurta ja ihmeellistä. Mustavalkoinen asetelma syö tehoa tilanteen realistisuudesta, eli kuvun liittymisestä yleisempiin poliittisiin pulmiin. Paineen alla murtumistakaan ei yleisesti tapahdu ihan niin paljon kuin odottaisi, joten pikkukaupunkimentaliteettia ei päästä täysin hyödyntämään, koska ainoastaan jo olemassa olevat persoonallisuuspiirteet korostuvat ja ulkoisiin - ei esim. ihmisten sisäisiin - ongelmiin liittyviä asioita paljastetaan.

Tästä huolimatta romaani pääsi ihan uudelle tasolle pikimustan huumorin kautta, jota arvostan suuresti (jopa silloin, kun se on mautonta ja ällöttävää á la Paholaiset [1971]). Murhaa verrataan perunalastuihin (suurena perunalastufanina ymmärrän täysin vertauksen), äitiongelmien kanssa painiskeleva pappi ruoskii itseään oransseissa pyöräilyshortseissa (jotka jo itsessään ovat kauheaa katsottavaa), "vihreä burrito" -matto ja itsensä profeetaksi julistaneesta tulee eräänlainen Juudas (tosin metamfetamiinista pöllyssä oleva). Niin, ja löytyypä tästä myös viittaus Breaking Badiin (ja Jack Reacheriin, mutta en osaa arvostaa tätä ihan niin paljon, koska henkilö ei ole tuttu). Jopa Anderson Cooper ja Bill O'Reilly pääsevat hetkeksi valokeilaan (vaikkakin televisioruudusta käsin).

Sitä paitsi, sellainen tyyppi joka tuntuu tasapainoilevan täysin itsevarmasti jättimäisen henkilögallerian kanssa, ansaitsee aplodit. Yleensä näin laaja valikoima henkilöitä häiritsee, mutta tässä tapauksessa löytyy vain muutama tärkeä avainpelaaja ja lopuista tulee koiranruokaa.

Niin, oli kyllä mielettömän hauskoja nämä muutamat viikot kun sain tirkistellä suurennuslasin läpi muurahaisia, jotka yrittivät selviytyä maailmanlopunomaisesta tilanteesta. Menee helposti 2000-luvun Kingin kärkeen.

Suomentaja: Ilkka Rekiaro

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari

Halloween-haasteen yhteenveto

Emilie Le Masque Rouge -blogista heitti ilmoille haasteen, jossa oli tarkoitus lukea koko lokakuun ajan Halloween-teemaan sopivia kirjoja. Kirjoitin nyt poikkeuksellisesti pelkät miniarviot, mutta ehkä nämä sopivat lyhyen haasteen puitteisiin ihan mukavasti. Kaikkia kategorioita en ehtinyt käymään läpi enkä onnistunut valitsemaan edes hirveän hyviä kirjoja, mutta kiitos kuitenkin mukavasta haasteesta!

NOITIA

Kuka pelkää noitia (1983)- Roald Dahl, 206 s.

Pisteet:  * * *

Poika ja tämän norjalainen isoäiti yrittävät estää noitien juonen muuttaa kaikki maailman lapset hiiriksi. Pidin erityisesti siitä, että Dahlin noidat voivat teeskennellä olevansa tavallisia ihmisiä, esimerkiksi opettajia. Niinhän se menee, että kenestäkään ei ikinä tiedä, mitä tämän sisällä lymyilee. Muuten kirja ei sitten erityisesti säväyttänytkään. Jali ja suklaatehdas on ollut tähänastisista lukemistani Dahleista paras, mutta ei tämä silti ole suosikkilastenkirjailijani. En edes osaa perustella sitä sen kummemmin. Tässä yhteydessä voisin myös tehdä sellaisen paljastuksen, että en voi sietää Quentin Blaken risumaista kuvitusta. Se sopii kyllä Dahlin erikoisiin tarinoihin, mutta ei se minua mitenkään esteettisesti miellytä.

KUMMITUKSIA

Carnacki, the Ghost-Finder (1913) - William Hope Hodgson (luettu läppäriltä Kindlestä)

Pisteet:  * *

Carnacki on paranormaaleja ilmiöitä tutkiva etsivä, englanniksi ns. 'occult detective'. Hodgsonin lähestymistapa on tieteellinen ja muistuttaa sellaisenaan Ghost Hunters -sarjaa ja muita nykypäivän haamututkijoita, mutta tarinoissa on hyvin vähän vaihtelua ja niissä viitataan jatkuvasti asioihin, joita ei selitetä tarkemmin. Tarinat ovat itse asiassa niin kaavamaisia (Carnacki lähtee tutkimaan, rakentaa puolustusjärjestelmän ilmiöitä vastaan ja joko karkottaa ilmestykset tai paljastaa niiden olevan huijausta), että mietin kuoleeko Carnacki (joka on poikkeuksellisen yksiulotteinen henkilö) lopulta tylsyyteen työnsä takia. The House Among the Laurels -tarinassa tunnelma on hetkellisesti jännittävä, mutta siihen se sitten jääkin. Hodgsonin kirjoitustyyli muistuttaa Lovecraftista, ja se ei minun kohdallani ole kyllä mikään kohteliaisuus. Turhauttavan epämääräistä ja latteaa.

HÄMÄHÄKKEJÄ

Taputtavat pikku kätöset (2002) - Dan Rhodes, 320 s.

Pisteet:  * *  Suomentaja:  Elina Koskelin

Erään saksalaisen museon yläkerrassa asuu vanha mies, joka on ajoittain tekemisissä lääkäri Ernst Fröhlicherin kanssa. Lopulta kaupunkia kuohuttaa ennenkuulumaton rikos. Sen perusteella mitä olen Edward Goreyn kuvitusta nähnyt, Rhodesin kirjassa on samankaltainen tunnelma. Ei ehkä sairasta eikä oikein kauhuakaan, mutta kuitenkin makaaberia. Mustan huumorin kanssa tasapainottelu onnistuu hyvin, joten kirja ei ole ollenkaan mauton, vaan yllättävän kevytsävyinen. Välillä tosin mentiin jo vähän liian syville vesille, joten kevyen tunnelman keskeyttää lähinnä kiusaantuneisuuden tunne. Luulen Rhodesin halunneen sanoa jotain vähän syvällisempää kuolemasta, mutta siihen kirja oli liian repaleinen. Siitä päästäänkin siihen isoimpaan ongelmaan, eli lukuisat henkilöt eivät kytkeytyneet mielestäni tarpeeksi vahvasti pääjuoneen (erityisesti tarina portugalilaisista rakastavaisista vaikutti tarpeettomalta eikä jaksanut kiinnostaa oikeastaan ollenkaan). Kerronta syöksähtelee vähän joka suuntaan ja rikkoo kronologian tehden romaanista turvonneen ja hajanaisen.

VAMPYYREJA

Radleyn perhe (2010) - Matt Haig, 341 s.

Pisteet:  * * * *

Ulkopuolisille Radleyt näyttäytyvät normaalina keskiluokkaisena perheenä. Peter ja Helen kuitenkin taistelevat väljähtyneen avioliittonsa kanssa ja teini-ikäisillä Rowanilla ja Claralla on vaikeuksia sopeutua pikkukaupungin elämään. Peter ja Helen myös salaavat lapsiltaan jotain: he ovat kaikki vampyyreja. Sitten tapahtuu tragedia, joka muuttaa perheen elämän. Verestä tulee intohimon, totuuden, houkutuksen ja jännityksen symboli. Kaiken sen, jota Peter ja Helen ovat yrittäneet tukahduttaa. En ollut hirveän kiinnostunut teinien ongelmista enkä rakkaushöpinöistä, mutta perhe-elämän ja vampirismin yhdistelmä oli erittäin raikas ja mielenkiintoinen. Haig käyttää hienovaraisesti väkivaltaa ja keskittyy lähinnä henkiseen puoleen sekä siihen, mitä vahinkoa jotkut tekevät itselleen. Oli jännää seurata, pääsevätkö Radleyt tasapainoon itsensä kanssa vai jatkavatko he ääripäiden kanssa taistelua. Radleyn perhe onkin lähempänä ihmissuhderomaania kuin kauhua, joten voin suositella tätä myös niille, jotka yleensä pitävät vampyyreja luotaantyöntävinä.

ZOMBEJA

Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat (2006) - Max Brooks, 342 s.

Pisteet:  * *  Suomentaja:  Helmi Keränen

Brooks käsittelee zombisotaa realistisesti, niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut. Kaikilla ei välttämättä ole niin hyviä selviytymistaitoja kuin toisilla ja suhtautumistapojakin on monia. Valitettavasti toteutus ei ollut niin kiinnostava kuin alkuun olin ajatellut. Brooks käyttää vähän liian paljon tilaa selittääkseen poliittista taustaa, strategioita ja yleisiä maailmanlaajuisia vaikutuksia. Siviilien selviytymistaistelu oli kaikkein mielenkiintoisinta. Kun maailma näyttää olevan tuhoutumassa, edes viimeistä huutoa oleviin turvallisuuslaitteisiin törsäävät julkkikset eivät pysty pelastamaan itseään (kyseinen kappale oli muuten hulvaton). Tässä onkin nyt lähinnä kyse siitä, millaisesta zombikokemuksesta itse pitää. Brooks tarjoaa kivasti jotain uutta, mutta pidän enemmän yksilöiden kamppailusta uudenlaisessa maailmassa (The Walking Dead, Elävien kuolleiden yö). Sukupolvi Z:n haastattelumuoto ei onnistunut pitämään otteessaan, ja henkilötkin olivat aika kliseisiä (varsinkin japanilaiset, huh), joten kulttuurinenkin näkökulma loistaa poissaolollaan. Infodumppaus ja lukemattomat selitykset eivät taas tuntuneet luonnollisilta suullisessa historiassa, puhumattakaan siitä miten zombit vaikuttivat olevan lähinnä taustaelementtejä.

Apinoiden planeetta - Pierre Boulle (1963) + elokuva Apinoiden planeetan synty (2011)

La planète des singes
128 s.

Me astuimme ulos purrestamme ja Hector tuli meidän perässämme.  Professori Antelle tahtoi ehdottomasti ensin tutkia tarkkaan ilmanlaadun.  Tulos oli rohkaiseva: ilma oli koostumukseltaan samanlaista kuin maan päällä, paitsi että tiettyjä jalokaasuja oli eri suhteessa.  Ilmeisesti sitä voi erittäin hyvin hengittää.  Me olimme kuitenkin äärimmäisen varovaisia ja kokeilimme sitä ensiksi simpanssiimme.  Apina vaikutti onnelliselta, kun se pääsi vapaaksi puvustaan eikä sitä vaivannut mikään.  Se oli kuin päihdyksissä siitä että se oli taas vapaa ja sai liikkua tukevalla pohjalla.  Se pomppi sinne tänne ja alkoi sitten juosta metsää kohti ja jatkoi loikkimistaan puiden oksilla.  Se häipyi kauemmas ja katosi, vaikka me huidoimme ja huusimme sitä.

Lyhyessä kehyskertomuksessa Jinn ja Phyllis lomailevat avaruudessa ja löytävät pullopostia, jonka sisältä löytyvässä viestissä lehtimies Odysseus Mérou kertoo tutkimusmatkasta Betelgeuse-tähdelle.  Vuosi on 2500 ja Mérou, professori Antelle sekä lääkäri Arthur Levain laskeutuvat planeetalle, jonka olosuhteet ovat samanlaiset kuin Maassa, mutta sitä asuttavat villieläinten kaltaiset ihmiset sekä älykkäät simpanssit, gorillat ja orangit.

Taikakirjaimet-blogin innoittamana halusin lukea vihdoin Apinoiden planeetta (1968) -elokuvan taustalla olevan kirjan.  Pieniä eroavaisuuksia näistä kahdesta löytyy, ja suurimmat taitavat liittyä loppuratkaisuun sekä elokuvasta puuttuvaan kehyskertomukseen.  Loppuratkaisussa on periaatteessa sama idea, ja pidän molemmista toteutustavoista, mutta kehyskertomus ei olisi välttämättä elokuvassa toiminut ollenkaan.

Evoluution ajautumista aivan toiseen suuntaan Boulle selittää uskottavasti, ja välineellisen ehdollistamisen kokeileminen ihmisiin herättää paljon ajatuksia, puhumattakaan julmemmista kokeista.  Apinayhteiskunta esitetään kuitenkin niin, että sen toiminta kyseenalaistaa samalla myös meidän ihmisten yhteiskunnan.  Mérouta järkyttää tiedemiesten teot ja ihmisten alistaminen, ja voikin kysyä miksi.  Miksi ihmisille tehtävät julmuudet aiheuttavat kylmiä väreitä, mutta esimerkiksi gorillojen salametsästys ei?  Miksi gorillojen ihmismetsästys ällöttää, mutta rikkaiden metsästyssafarit ei?  Ihmiset ovat tottuneet alistamaan muuta luontoa niin kauan, että apinoiden hallitsema maailma tuntuu luonnottomalta ja hullulta.  Mérou ei ota kantaa ihmisten julmuuteen, vaan yhteyksien vetäminen jää lukijan vastuulle.

Planeetan hierarkiassa ei ole käytetty hyväksi eri apinalajien käyttäytymiseen liittyviä piirteitä, vaan gorillat vaikuttavat olevan väkivaltaisempia kuin simpanssit, mutta ehkä muunlainen lähestymistapa ei olisi sopinut tarinassa käsiteltyihin ammattikuntiin.  Méroun asenteessa olin huomaavinani toisinaan rivien välistä paistavaa raivostuttavaa ylimielisyyttä, ja erästä naispuolista yksilöäkään kohtaan ei kuulemma voinut olla kauaa vihainen, koska tällä oli niin hyvä vartalo.

Jotenkin tällaisia aivopieruja lukiessa toivoo todella, että on ymmärtänyt ne väärin tai että ne olisivat kokonaan päähenkilön eivätkä kirjailijan ajatuksia.  Toisaalta olin iloinen, että Zira ja Cornelius olivat olemassa myös kirjassa.  Mérou on älykkäänä ihmisenä jonkinlainen anomalia apinoiden joukossa, ja tämän kohtaamisia planeetan asukkaiden kanssa onkin luonnehdittu taitavasti.  Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen tieteiskirjallisuuden klassikko, vaikka kallistunkin enemmän elokuvan puolelle.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Vive la France!

APINOIDEN PLANEETAN SYNTY (2011)

IMDB
Ohjaaja:  Rupert Wyatt
Pääosissa:  Andy Serkis, James Franco, John Lithgow, Freida Pinto, Karin Konoval, Terry Notary

Tim Burtonin versio Boullen kirjasta oli aikoinaan katastrofi, koska siitä oli karsittu kaikki mielenkiintoinen pois ja jäljelle jäi yksiulotteinen toimintapläjäys.  Halusin kuitenkin antaa tälle uusimmalle elokuvasarjalle mahdollisuuden, koska planeetan syntyhistoria kiinnosti jonkin verran varsinkin kirjan lukemisen jälkeen, ja tällä hetkellä tämä kiinnosti enemmän kuin vanhemmat elokuvat.  Koska kyse on tosiaan elokuvasarjasta, niin planeetan alkuvaiheisiin ehditään syventymään tarpeeksi.

Kyseessä on siis tarina apinoiden planeetan synnystä.  Idea on samantapainen kuin vuoden 1972 elokuvassa, mutta tästä alkaa kuitenkin omanlaisensa elokuvasarja.  Tiedemies Will Rodman testaa uutta lääkettä simpansseihin, ja pelastaa yhden niistä epäonnistuneen kokeen jälkeen.  Caesar-simpanssi on huippuälykäs ja erinäisten vastoinkäymisten jälkeen päätyy johtamaan apinoiden vallankumousta.

Kuten kirja, tämäkin herättää ajatuksia ihmisten ja eläinten suhteesta.  Caesarin loppukohtaus on koskettava eikä toimintakaan ole hassumpaa.  Uskottavuusepäilyjä on ollut apinoiden voimakkuuden suhteen, mutta ihmisapinathan ovat oikeasti todella vahvoja.  Simpanssit ovat juuri oikea ryhmä johtamaan kapinaa, koska ne ovat sekä ketteriä että vahvoja (luin muutama vuosi sitten uutisen, jossa kerrottiin erään naisen lemmikkisimpanssin repäisseen tältä käden irti).

Alkuperäisen elokuvan faneille on tiedossa huippuhetkiä kun kohtauksista ja hahmojen nimistä saa bongata lukuisia viittauksia siihen.  Elokuva toimii toki myös muillekin, mutta viittausjoukko on vain pientä ekstraa, joka saa kunnioittamaan tekijöitä vielä enemmän koska ovat ottaneet huomioon meidät vanhemmatkin fanit.

Aluksi heräsi kysymys siitä, miten pienehkö joukko Caesarin johtamia apinoita pystyy valtaamaan kokonaisen maapallon, mutta onneksi viimeistään loppukohtaus antaa vastauksia.  Siitä onkin sitten mukava siirtyä tänä kesänä ensi-iltaan tulevaan jatko-osaan.  Täytyy sanoa, että odotan innolla.

Maailmojen sota - H. G. Wells (1897)

The War of the Worlds
224 s.

No one would have believed, in the last years of the nineteenth century, that this world was being watched keenly and closely by intelligences greater than man's and yet as mortal as his own; that as men busied themselves about their various concerns they were scrutinized and studied, perhaps almost as narrowly as a man with a microscope might scrutinize the transient creatures that swarm and multiply in a drop of water.  With infinite complacency men went to and fro over this globe about their little affairs, serene in their assurance of their empire over matter.

Yleensä uudemmissa katastrofielokuvissa tuhoutuva kohde on New York, mutta 1800-luvun lopulla Lontoo on maailman keskipiste.  Miljöö oli ehdottomasti tällaisenaan kiinnostavampi, vaikka yleensä nurisenkin siitä, miten katastrofielokuvat yleensä antavat sellaisen kuvan, ettei maailmassa muuta olekaan kuin se rakas suurkaupunki.  Ehkä tässä oli nyt mukana jotain uutuudenviehätystä, mutta mielenkiintoinen osien vaihto joka tapauksessa.  Iso-Britannian keskeisyys antaa aihetta imperalismin käsittelylle, mutta tässä tapauksessa tietenkin maiden välisestä siirtomaavallasta on siirrytty planeettojen väliseen.  Ehkä imperialismista kehittynyt vallan tunne saa hallituksen arvioimaan voimansa väärin, ja aliarvioimaan marsilaiset?  Wells haastoi rohkeasti aikalaisensa pohtimaan imperialismin merkitystä ja perusajatusta.

Tarinahan on periaatteessa ulkokohtaisesti aika selkeä ja yksinkertainen:  Marsista lähetetään kapseleita Maahan, ja sieltä kömpivät marsilaiset alkavat kylvämään tuhoa siirtyen yhä lähemmäksi Lontoota.  Nimetön kertoja raportoi tapahtumista, omasta selviytymistaistelustaan ja siihen liittyvistä ajatuksistaan sekä veljensä pakomatkasta, josta kertoja oli kuullut myöhemmin.  Aika alussa siis paljastetaan, että ainakin kertoja ja tämän veli selviytyvät, mutta jännitystä tulee siitä, löytääkö kertoja vielä vaimonsa ja miten maapallolle lopulta käy.

Tilanteen kehittyminen epätietoisuudesta, epäuskoisuudesta ja välinpitämättömyydestä paniikkiin sekä sekasortoon on uskottavasti kerrottu.  Ihmiset muuttuvat kaaoksessa ja yrittävät pääasiassa huolehtia vain itsestään.  Maailmanlopun tunnelmissa lait eivät enää päde, ja heikoimmat valitettavasti jäävät jalkoihin. Kaikilla on myös erilaiset tavat toimia poikkeuksellisessa tilanteessa, ja Wells onkin ansiokkaasti käyttänyt tätä hyväkseen kertojan törmätessä aina välillä muihin eloonjääneisiin.  Kun marsilaiset sekoittavat pakkaa ja yhteiskunnalliset rakenteet muuttuvat, kaikki ovat samalla viivalla huolimatta syntyperästä, joten ihmisten yksilölliset luonteenpiirteet pääsevät selkeämmin esille.

Toisin kuin esimerkiksi Jules Vernen tapauksessa, Wellsin tarinat ovat oikeasti jännittäviä.  Ne pitävät otteessaan viimeiselle sivulle asti, ja ylenmääräinen tiedehöpötys (ainakin uudempiin lukemiini sci-fi -teoksiin verrattuna) sekä epäolennaiset yksityiskohdat on jätetty pois tehden romaaneista silti mielenkiintoisia ideoiltaan ja teorioiltaan.  Tiede on myös tällaiselle luonnontieteitä vieroksuvalle humanistille ymmärrettävää.  Wellsin kirjoitustyyli on yksinkertaista mutta otteessaan pitävää.  Lontoo tuntuu realistiselta, vaikka sitä ei paljon kuvatakaan paikannimien luetteloimisen lisäksi, vaan 1800-luvun urbaani elämä jää katastrofin taustalle.  Tyyli on reportterimaista, mutta ei kuivakkaa, vaan tapahtumat tuntuvat todellisilta ja täysin mahdollisilta.  Ohut kirja, mutta antaa silti aihetta loputtomiin tulkintoihin monenlaisista näkökulmista, eikä teosta siis kannata todellakaan väheksyä sen iän tai tutun tarinan vuoksi.

* * * *

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot ja Ihminen sodassa (Kuvitteelliset sodat)

E.T., muukalainen avaruudesta - William Kotzwinkle (1982)

E.T.  the Extra-Terrestrial
in his adventure on earth
246 s.

He astuivat luukusta sisään tuon ihastuttavan koristeen uumeniin, jotka täytti pastellinvärinen hehku.  He jatkoivat matkaa pitkin käytäviä piittaamatta ympärillä sykkivistä tekniikan ihmeistä, aina aluksen sisimpään ihmeeseen asti: jättimäiseen temppeliin, joka oli tulvillaan maapallon kasveja.  Tämä mahtava kasvihuone oli aluksen ydin, sen tarkoitus, sen erikoisuus.  Täällä oli lootuksia Intian laguuneista, saniaisia Afrikan sademetsistä, pikkuruisia marjoja Tiibetistä ja karhunvatukkapensaita takametsien teiden varsilta.  Täällä oli itse asiassa näyte maan jokaisesta kasvista tai ainakin melkein jokaisesta, sillä työ ei ollut vielä lopussa.

E.T. (1982) on jollain tapaa ehkä yksi amerikkalaisimmista elokuvista ikinä.  M&M -karkit ja Halloween yhdistettynä ulkoavaruuden olioihin sekä hallituksen miehiin toimivat kaikki yhdessä.  Nykyään Steven Spielbergin tuotanto aiheuttaa minussa lähinnä hylkimisreaktion, mutta olin utelias kirjan suhteen.  Kaikkihan varmasti tietävät tarinan maan päälle laskeutuvasta avaruusaluksesta, jonka miehistöstä yksi jää jälkeen.  Olento onnistuu ystävystymään Elliottin kanssa, josta tietenkin seuraa runsaasti hämmennystä.

Kun olin tyytyväisenä laittanut tämän varaukseen kirjastosta, huomasin kirjan olevan Melissa Mathesonin käsikirjoitukseen perustuva tekstiversio elokuvasta eikä suinkaan alkuperäisteos, jonka pohjalta olisi tehty elokuva.  Suhtaudun tällaisiin romaaneihin vähän ennakkoluuloisesti, mutta ei lukukokemus niin huono ollutkaan.  Muistikuvani elokuvasta ovat hatarat, mutta käsittääkseni romaani avaa ihan eri tavalla olion kokemusmaailmaa.  Tämä tekee virhearvion poiketessaan tehtävästään kasvitieteilijänä.  Ihmisten asumusten ikkunoista paistavat valot houkuttelevat kuin tulikärpäset ja saavat olion rinnan sydänvalon loistamaan kirkkaammin kuin koskaan.

Olion ajatukset syventävät tarinaa, kun saa tietää mitä tämän pään sisällä liikkuu, eikä pidä tätä vain jonain hupsun näköisenä avaruusolentona.  Kamppailu toisen planeetan outojen tapojen keskellä ilman syvällistä yhteyttä maailmankaikkeuteen saa myös hauskoja sävyjä energisoivista M&M-karkeista, kuumemittaritempusta, Halloween-asusta, Dungeons & Dragons -roolipelin rituaalien ihmettelystä ja tuntemattomasta keltaisesta nesteestä, jota myös olueksi sanotaan.

Koko Elliottin perheen talon ilmapiiri muuttuu, kun olio muuttaa pojan komeroon.  Oliosta tietämättömätkin tuntevat jonkinlaisia kosmisia väristyksiä ja näkevät outoja unia.  Tarina myös yllättävästi herätti ajatuksia siitä, miten tärkeää on olla siellä mihin tuntee kuuluvansa.  Onko koti siellä missä on sydän, vai siellä missä on tuttua ja turvallista?  Henkilöt tosin olivat aika ohuita, ja hahmotyypit olivat muutenkin siirappisen kliseisiä, mutta oli tämä silti ihan viihdyttävää iltalukemista.

* * *

Suomentaja:  Pekka Markkula

Blogistanian kesälukumaraton II

Jippijei, nyt se alkaa!  Osallistujat ja säännöt voi muistin virkistykseksi bongata Hys, äiti lukee nyt -blogista, ja tarkempi kuvaus omasta kirjalistastani löytyy täältä.  Ennen yöunia tulen vielä päivittämään edistymistäni.  Huomiseksi on luvattu kunnon hellettä tänne päin Suomea, joten voisin vaikka rynnistää heti aikaisin aamulla varaamaan paikkaa puistosta, saa nähdä.

Onnea ihan kaikille maratoniin osallistujille, ja toivottavasti myös kannustusjoukot löytävät mielenkiintoista luettavaa!

Vähän Piinaa iltasaduksi (tiedän, olen outo),
ja loput huomenna välipalaksi muiden kirjojen välissä.

Klo 2.13
Ensimmäinen osa Annie luettu, eli 95 sivua.  Enää ei pysy hereillä vaikka kuinka yrittäisi, joten hyvää yötä ja huomiseen!

Klo 12.02
En malttanutkaan lähteä mihinkään herkkujeni ääreltä, vaan jumitin parvekkeella paahtamassa itseäni aikaisesta aamusta lähtien.  Kirjan kanssa eväinä kaurapaahtoleipää, appelsiinimehua ja mehujäätä (mitä, kyllä maratonilla saa syödä mehujäätä aamupalaksi!).  Kuvaa en ottanut, olin kai liian pökerryksissä vähäisistä yöunista.

Luettuja sivuja:  312
Piina (1987) - Stephen King, 312 s.
Pisteet:  * * * *  Suomentaja:  Ilkka Rekiaro

En ole (liian) pitkiin aikoihin lukenut kauhun mestaria, joten olin äärettömän iloinen, että maraton alkoi varmalla King-laadulla taaten superkoukuttavuuden.  Olen jo monta vuotta sitten nähnyt elokuvan, ja vaikka se on edelleen selkeänä mielessä, se ei haitannut ollenkaan.  King on kirjoittanut upeasti tarinansa, joka sijoittuu vain yhteen huoneeseen.  Tämä voisi olla jonkun muun kirjailijan käsissä tylsää, mutta asetelmasta puristetaan tässä kaikki irti, ja jännitys käy välillä sietämättömäksi.  Annien sekopäisyyskään ei tunnu liioitellulta, sillä voin hyvin kuvitella millaisia ne "suurimmat fanit" ovat, joilla viiraa päästä.  Annie siis tuntuu todelliselta (jota muuten Kathy Bates esittää melkein täsmälleen samalla lailla kuin tämä on esitetty kirjassa), ja henkilökuvauksen tarkkanäköisyyden lisäksi King kuvaa kipua loistavasti.  Voisin suositella tätä myös niille, jotka eivät ole vielä lukeneet Kingiä, ja jotka eivät välitä yliluonnollisesta kauhusta.  Jännitys tulee tässä siitä, kun odottaa mitä Annie keksii seuraavaksi ja hajoaako tämän psyyke lopullisesti.

Klo 17.05
Luettuja sivuja:  516
Fear and Loathing in Las Vegas (1971) - Hunter S. Thompson, 204 s.
Pisteet:  * * * *
Osallistuu haasteeseen:  Kaunokirjallinen maailmanvalloitus

En tainnut tajuta ihan kaikkea mitä tapahtui, mutta hauskaa oli.  Thompsonin kirjoitustyyli omalaatuisine rytmityksineen ja sanastoineen on juuri täydellistä tällaisen tarinan kertomiseen, ja Ralph Steadmanin kuvitus sopii kuin nyrkki silmään.  Omituinen keskustelu taco-myyjien kanssa, hallusinaatioita ja teräviä huomioita sen aikaisesta yhteiskunnasta sekä hullusta Las Vegasista jne.  Sekopäinen matka, mutta ah niin viihdyttävä.

Ruoka-aika!  Marokkolaisia lihapullia ja cous cousia.

Klo 21.53
Luettuja sivuja:  804
Love, Castro Street: Reflections of San Francisco (2007) - Katherine V. Forrest ja Jim Van Buskirk, 288 s.
Pisteet:  * * *

Kuten usein eri kirjoittajien kokoelmissa, tässäkin jotkut ovat parempia kuin toiset, jotkut syvällisempiä ja jotkut pelkästään pintaraapaisuja.  Eniten jäi mieleen Aaron Shurinin muistelu siitä, millaista oli työskennellä Alcatrazissa vuonna 1958.  San Francisco näyttäytyy esseissä erikoisena, vapaamielisenä, riehakkaana jne.  Pari kertaa nauroin ääneen, varsinkin Tales from the Casa -esseetä lukiessa, jossa Victor J. Banis muistelee, millaista oli isännöitsijänä kun joutui hoitamaan vähintäänkin erikoisten asukkaiden asioita.

Kello 23.53
Luettuja sivuja: 980
Herland (1915) - Charlotte Perkins Gilman, 176 s.
Pisteet:  * *

Lueskelin tätä jo ruoanlaiton lomassa, mutta innostuin syödessä edellisestä esseekokoelmasta, joten jätin tästä loput maratonin loppurutistukseen.  Pidin aikoinaan Gilmanin Keltaisesta seinäpaperista, joka oli nuoresta lukijasta aika karmaiseva.  Sen jälkeen en ole Gilmania lukenut, ja valitettavasti tämä feministisen utopiakirjallisuuden "helmi" ei ihan vakuuttanut.  Kohtalaisen viihdyttävä tämä oli, ja oli myös mielenkiintoista seurata miesten pärjäämistä yhteiskunnassa, jossa kaikki naiset ovat vahvoja, kauniita ja viisaita, ja joita ei näytä kiinnostavan kohdella miehiä yhtään eri tavalla sukupuolen takia.  Asukkaiden kuvaus jäi silti vaivaamaan, koska kaikki olivat samasta muotista tehtyjä ja jopa häiritsevän robottimaisia.  Itse yhteiskuntakin vaikuttaa jopa utopiaksi vähän liian täydelliseltä.  Aineksia olisi ollut parempaankin, mutta Gilmanin teos jää pinnalliseksi ja kuivahkoksi, ja hyötyisi myös paremmasta juonenkuljetuksesta (no, ehkä myös paremmasta juonesta ylipäätään).  Kokonaisuutena silti ihan luettava, vaikka Terry tekikin mieli kuristaa useammin kuin kerran.  Julkaisuajankohtanaan oli luultavasti tärkeä herättäjä, ja muutenkin näitä unohdettuja oman aikansa kuriositeetteja on useimmiten ihan hauska lukea, vaikka ne eivät hyviä olisikaan.

- - -

Vieläkin malttaisin lukea, mutta taidan kuitenkin katsella koneelta jotain sarjaa ja hotkaista tuoreisiin mustikoihin sekoitettua vaniljajäätelöä.  En ole myöskään ollenkaan vilkaissut muiden etenemistä, vaan ainoastaan vastaillut omaan kirjoitukseeni tulleisiin kommentteihin, joten vierailen myöhemmin kaikkien osallistujien blogeissa.  Useimmilla maraton jatkuu vielä, eli tsemppiä!

Uponnut maailma - J. G. Ballard (1962)

The Drowned World
176 s.

Keransin oli vaikea uskoa lähtevänsä vielä joskus kattosviitistä, jossa hän oli asunut viimeiset kuusi kuukautta.  Hän oli valmis ilomielin vahvistamaan, että Ritz oli joka suhteessa maineensa veroinen - kylpyhuonekin, mustine marmorialtaineen ja kullattuine hanoineen ja peileineen, oli kuin katedraalin sivukappeli.  Hänelle tuotti merkillistä tyydytystä ajatella olevansa hotellin viimeinen vieras, sillä hotellin pitkän ja loisteliaan historian viimeinen iltarusko kytkeytyi nyt hänen elämäänsä, jonka hän myös ymmärsi olevan päätösvaiheessaan, tähän harharetkeen etelän uponneiden kaupunkien läpi kohti pohjoista.

Aloitin vähän aikaa sitten pienimuotoisen projektin.  Sci-fi on genrenä mennyt täysin ohi, joten halusin tutustua ainakin sen 1800-luvun lopun klassikkoteoksiin.  Wellsistä ja kumppaneista hairahduin tällä kertaa taas vähän sivupoluille, kun tämä osui silmiin kirjastossa.  Ballardin mielenkiintoiselta vaikuttanut tulevaisuudenvisio muistuttaa Conradin Heart of Darknessia (1899) ja Coppolan Apocalypse Now (1979) -elokuvaa.  Keskellä viidakkoa ihmiset menettävät järkensä, ja samalla pohditaan voiko maailmanlopun tunnelmissa olla vanhat säännöt voimassa.

Teoriassa mielenkiintoinen asetelma, mutta toteutus saikin sitten haukottelemaan.  Kerans on siis erään tutkimusretken jäsen, jonka tehtävänä on kartoittaa kasveja ja eläimiä Lontoossa, joka muun maailman tavoin on pelkkää suota ja laguunia jäätiköiden sulamisen ja auringon epävakauden seurauksena.  Retkikunnan psyyke alkaa kuitenkin hajota, kun sen jäsenten mielet taantuvat samalla tavoin kuin ympäröivä luonto.  Tästä taantumisesta olikin sitten alussa kaikennäköistä tieteellistä löpinää, josta en humanistin aivoilla saanut mitään irti.  Se lähinnä katkaisi ikävästi tarinan kulun, kun oma mieli alkoi harhailla ihan jossain muualla.

Olo oli suoraan sanottuna kuin upoksissa, en vain jaksanut lopulta keskittyä.  Tarinan edetessä tunnelma hiukan parantui, mutta maisemien samankaltaisuuden vuoksi eivät kuvauksetkaan enää suuremmalti kiinnostaneet.  Henkilöt jäivät hieman ohuiksi, mutta silti kaiken kaikkiaan olen ihan iloinen että sain kirjan luettua loppuun.  Se on kuitenkin aika lyhyt, joten hidastempoisuus ei onneksi niin paljon haittaa kuin alussa olisi luullut.  Ne jotka pitävät enemmän uuden aallon sci-fi -kirjallisuudesta voivat siis huoletta kokeilla tätä, vaikka itseäni ei yhtään napannut.

* *