4. marraskuuta 2016

Oresteia - Aiskhylos (458 eaa)

Ὀρέστεια
232 s.
Vaan jumalatar Oikeamielisyys
    valaisee nokisen pirtin,
    siunaa oikeudenmukaisen.
Pois linnoista, joissa tihkuu kulta
    ja kädet ovat likaiset,
hän kääntää silmänsä ja tulee
sydämeltään hyvän luo,
    ja rikkauden valtaa halveksii,
    väärän ylistyksen valtaa.

Oresteia on yksi kuuluisimmista antiikin Kreikan näytelmistä, ja ainoa tähän päivään kokonaisena säilynyt trilogia. Trilogian alkaessa Troija on sodan jäljiltä maan tasalla ja Agamemnon, Mykenen kuningas, palaa voittoisana kotiin. Oresteia on vain pieni osa kirotun Atreuksen suvun historiasta. Näytelmätrilogia alkaa Agamemnonin murhasta ja loppuosa käsittelee teon seurauksia, mutta aikaisemmat kreikkalaisen mytologian tapahtumat vaikuttavat taustalla. Atreuksen suvun kirous alkaa siitä, kun Tantalus tappaa poikansa ja yrittää syöttää tämän jumalille (jotka ajatuksissaan olevaa Demeteriä lukuun ottamatta onneksi tietävät mitä lautasilla on ja kieltäytyvät ateriasta). Tämän jälkeen sukulinja tahraantuu aviorikoksiin, petoksiin, murhiin, kannibalismiin, rehvasteluun, ylimielisyyteen jne.

Mytologian tapahtumista riittää monenlaisia versioita, ja joissain niistä Aigisthos on Agamemnonin tappaja. Oresteiassa Klytaimnestran ajaa aviomiehensä murhaan sokea tarve kostaa tyttärensä Ifigeneian kuolema. Koska mahtaileva Agamemnon suututti ennen Troijan sodan alkua Artemis-jumalattaren, tämä yritti estää kreikkalaisia pääsemästä Troijaan, ja ainoa keino saada tuulta purjeisiin oli uhrata Ifigeneia (joka jostain syystä lähti mielellään tapettavaksi). Tarinan tuhoisuutta lisää se, että Klytaimnestra ei tiedä Artemiin vaihtaneen Ifigeneian paikalle peuran, ja Ifigeneia elää nyt salaisessa paikassa Artemiin papittarena.

Vaikka Ifigeneian kuolemaa pidettiin välttämättömänä tekona Artemiin lepyttämiseksi, ei ole mikään ihme, että Klytaimnestran äidinrakkaus vaihtuu kylmään vihaan, kun tämä ajattelee joutuneensa hirvittävän petoksen uhriksi. Tämän kuvataan olevan terässydäminen, kykenevä ajattelemaan kuin mies ja nainen, joka kietoo uhrinsa viekkaasti ansaansa. Kun Klytaimnestraa syytetään naismaisesta hysteerisyydestä, tämä kieltää sen tyynesti ja on iloinen karkottaessaan murhan, hulluuden ja kaunan kodistaan.

Klytaimnestran vääristynyt ja epälooginen oikeudentaju on tietenkin väärin, mutta Aiskhylos ei esitä tätä yksiselitteisen mustavalkoisessa valossa. Agamemnonin ollessa sodassa Klytaimnestra ryhtyi suhteeseen valtaistuinta tavoittelevan Aigisthoksen kanssa, mutta missään vaiheessa ei ole selvää, oliko Klytaimnestra itsenäinen toimija suhteen aloittamisessa vai oliko tämä taas häikäilettömän miehen tallattavana.

Klytaimnestra näyttäytyy toisaalta enimmäkseen femme fatalen prototyyppinä. Tätä ei pohjimmiltaan vihata murhan takia, vaan koska tämä uskaltaa nujertaa vaikutusvaltaisen miehen, jota vihollisetkin kunnioittavat, ja joka on perheen pää. Agamemnonin koti on hallitsijan linna, mutta kavala ja julkea Klytaimnestra tahraa sen verellä, sylkee suustaan vihaa ja käyttää seksuaalisuuttaan saadakseen mitä haluaa. Hän hylkää tietoisesti asemansa kuuliaisena vaimona ja äitinä sekä kodinhengettärenä.

Jos Klytaimnestra olisi hakenut oikeutta tyttärelleen, olisiko hän onnistunut siinä? Surun täyttämässä mielessä murha oli todennäköisesti ainoa keino ratkaista tilanne ja kostaa Ifigeneian kuolema. Kauna kasvoi kasvamistaan, kun Klytaimnestra oli pakotettu odottamaan kärsivällisesti tulisijan luona miestään sodasta. Miestä, joka kaiken lisäksi toi mukanaan jalkavaimokseen haluamansa Kassandran (selvänäkijä, joka on kirottu näkemään enteitä niin, että kukaan ei usko niihin).

Klytaimnestran sisar, Troijan Helena, kuvataan lähes yhtä häikäilemättömänä naisena, joka ei tappanut ketään omakätisesti, mutta jonka Aiskhylos kertoo aiheuttaneen Troijan sodan. Sen sijaan että Helena olisi ollut jumalattarien pelinappula ja Pariksen raiskauksen/kidnappauksen uhri, häneen viitataan huorana. Paris (joka  vei mielellään Helenan Troijaan, vaikka tiesi varmasti seuraukset) oli ilmeisesti vain märkä rätti ilman omaa tahtoa ja antoi Helenan lumota itsensä.

Myöhemmin trilogiassa Agamemnonin ja Klytaimnestran poika Orestes palaa maanpaosta, ja näytelmien sävy muuttuu. Vaikka pidänkin enemmän alkupuolen kuumeisesta hulluudesta ja uhkaavasta tunnelmasta, jumalien saapuminen näyttämölle pitää loppupuolen mielenkiintoisena. Väittely siitä, ansaitseeko isänsä kuoleman kostanut Orestes rangaistuksen päättyy äänestykseen. Tämä havainnollistaa hyvin sitä, miten jumalat olivat iso osa ihmisten kohtalon päättämisessä ja rauhan häiritsijöiden rankaisussa, mutta myös miten jumalatkaan eivät ole täydellisiä, vaan joutuvat joskus kiistoihin keskenään.

Orestes päätyy pelottavien Raivotarten jahtaamaksi (näiden ensimmäinen kohtaus olisi mielenkiintoista nähdä näyttämöllä), vaikka Oresteen sisar Elektra sekä Apollon-jumala olivat alun perin kannustamassa kostoon. Raivotarten ja Apollonin kiista on yksi loppupuolen kohokohdista. Kreikkalaisten tragedioiden tapaan Oresteia päättyy toiveikkaasti. Perustetaan uusi lakijärjestelmä, joka on siirtynyt verikoston perinteestä oikeudenmukaisempaan käytäntöön. Jäljelle jää kaiku aina ajankohtaisesta ajatuksesta: hyvät ajatukset johtavat kaltaisiinsa tekoihin, mutta viha ja ylimielisyys sikiävät kurjuutta ja verilöylyjä.

Huom: Koska Oresteia on täynnä metaforia ja viittauksia kreikkalaisen mytologian tapahtumiin, lukeminen helpottuu huomattavasti, jos panostaa hyvään painokseen alaviitteineen ja johdantoineen. Vanhempaan suomennokseen en ole tutustunut, mutta uudempi ainakin on loistava. Runollisuus on säilytetty, mutta teksti on silti selkeydessään helppolukuinen, ja hyvät selitykset sekä mielenkiintoinen teksti Oresteian esityshistoriasta kruunasivat kaiken.

Huom 2: Tätä lukiessa tuli mieleen Pierre-Narcisse Guérinin Murder of Agamemnon, joka on ollut lempimaalaukseni aina siitä asti, kun näin sen Louvressa vuonna 2007. Voimakkaat värit ja Klytaimnestran pistävä raivoa täynnä oleva katse eivät tosin valitettavasti pääse pelkässä kuvassa oikeuksiinsa.

__________

Suomentaja:  Kirsti Simonsuuri
Osallistuu haasteisiin:  Lukuharjoituksia ja Läpi historian (Antiikki)

2 kommenttia:

  1. Innostuin aikanaan lukemaan Antiikin Kreikan näytelmiä kun
    draamakirjallisuuden opintoihini kuului antiikin kirjallisuuden
    kurssi. Olen tuonkin varmaan lukenut ja siitä viehättynyt.
    Virkistävä postaus ! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Rita! :) Olen lukenut hyvin vähän antiikin kirjallisuutta, mutta sekin vähä on ollut hyvin mielenkiintoista. Käännöksissä on myös yleensä hyvät alaviitteet, joten näiden lukeminen ei ole ollut niin vaikeaa mitä etukäteen luulin.

      Poista