Klassikkohaaste, osa 5: David Copperfield - Charles Dickens (1849)

Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa, tuleeko minusta elämäni sankari, vai saavuttaako joku muu sen aseman. Aloittaakseni elämäkertani elämäni alusta mainitsen, että synnyin (kuten minulle on kerrottu ja kuten uskon) eräänä perjantaina kahdentoista aikaan yöllä. Kellon lyöntien ja minun parkumiseni havaittiin kajahtavan ilmoille yhtaikaa.

Kymmenen vuoden ajan tämä paksukainen on möllöttänyt kirjahyllyssäni näyttäen surulliselta ja yksinäiseltä jossain kynsilakkojeni takana, odottaen tyynesti ja kärsivällisesti, että nostaisin sen vielä joskus piilostaan. Vaikka Dickens on yksi lempikirjailijoistani, David Copperfield oli aina hänen tuotannostaan vähiten houkuttelevin sekä juoneltaan että muuten. Aloin menettää toivoni, että jaksaisin tarttua toimeen. Copperfieldin tarinassa on samankaltaisuuksia Dickensin oman elämän kanssa ja oli ilmeisesti myös tämän oma suosikki, mutta miksi juuri tästä romaanista pitäisi välittää?

Vastaus: koska se on Dickensiä. Alkuun sitä katsoo tuskastuneena sivumäärää (omassa suomennetussa painoksessani 1036) ja kyntää muutaman ensimmäisen kappaleen varmana siitä, ettei koko hommasta tule ikinä mitään. Voisi vain luovuttaa ja lukea sarjakuvan tai jotain. No, Richard Armitagen lukeman äänikirjan kanssa luovutinkin, koska huolimatta tämän hienosta eläytymisestä en vain päässyt tunnelmaan yhtä hyvin kuin paperikirjan kanssa.

Sitten alkaa tapahtua jotain taianomaista. Alat päästä tekstiin sisälle. Sitä melkein alkaa puhua hahmoille, varoittaa, onnitella, itkeä kun joku epäonnistuu tai menettää jonkun. Tapahtuu kiintymistä. Copperfieldissä on uskomaton kavalkadi mielenkiintoisia hahmoja, mutta se ei itsessään riitä. Niin kuin monissa muissa romaaneissaan, Dickens on taitava herättämään eloon hahmonsa.

Davidin eksentrinen isotäti, Betsey Trotwood, vihaa aaseja ja on hieman temperamenttinen, mutta kun on rehellisyyden ja suoraselkäisyyden aika, hän laukoo totuuksia hämmästyttävän suorapuheisesti ja ymmärrettävästi antaa kärsimyksestä vastuussa olevien ihmisten kuulla kunniansa. Teräsrouva ja pohjimmiltaan luotettava, ja ansaitsee ehdottomasti kyräillä Betsey Trotwood -pubin asiakkaita.

Spektrin toisesta päästä löytyy Uriah Heep (joka pohjautuu todennäköisesti kirjailija ja väärentäjä Thomas Powelliin), kaksinaamainen näätä, manipuloiva typerys, jolla on pokkaa teeskennellä kuin olisi vain köyhä ja säälittävä otus, vaikka juonittelee toisten pään menoksi. Heepin vilpillisyys ja tyhjä mielistely tekevät tästä yhden ikimuistoisimmista antagonisteista Dickensin maailmassa.

Sitten löytyy tietenkin vielä pakkomielteinen kirjeiden kirjoittaja ja luottoja haaliva Wilkins Micawber (esikuvanaan Dickensin isä), Copperfieldin ankara isäpuoli Edward Murdstone, komea ja pidetty mutta loppujen lopuksi petollinen ja selkärangaton James Steerforth, ahkera ja kunniallinen Tommy Traddles, kaunis ja lapsellinen mutta itsestään yllättävän tietoinen Dora Spenlow (jonka uskotaan olevan Dickensin nuoruuden rakkaus) jne. Kaikki nämä ilmestyvät esiin Copperfieldin muistoista osana tämän elämäntaipaleen suruja ja menestystä, läpi hyvän ja pahan, mutta mitä enemmän hahmojen kanssa viettää aikaa, sitä vahvemmin ne muuttuvat lihaksi epäselvästä menneisyyden sumusta.

Jopa pienistä pienimmät varjoissa pysyttelevät sivuhenkilöt kuvataan tinkimättömällä tarkkanäköisyydellä. Erityisesti Martha jää mieleen: nuori nainen on vajonnut alas skandaalinkäryisen menneisyytensä takia, mutta suoraa selitystä ei hänen teoilleen anneta. Monet Marthan kaltaiset vaelsivat viktoriaanisen Lontoon katuja, mutta oli Martha sitten antautunut prostituutiolle tai ei, hän osoittaa olevansa hyväntahtoisempi kuin monet muut hahmot.

Huomattavaa on myös se, miten kaikki hahmot (ehkä Heepiä lukuunottamatta) ovat elämänmakuisia kaikkine virheineen ja hyvine hetkineen. Jopa itse Copperfield, jonka kokemukset ja urakehitys heijastavat Dickensin elämää, ei näyttäydy kylmän sankarillisessa valossa, vaan ihmisenä, joka on tietoinen omista heikkouksistaan ja katuu joitain (mahdollisesti jopa loukkaavia) päätöksiä, joita on elämänsä varrella tehnyt.

Kun on viettänyt niin paljon aikaa näiden ihmisten kanssa, on ymmärrettävää, ettei halua päästää irti. Kun käänsin viimeisen sivun ja luin viimeiset sanat, olo oli tyhjiin puserrettu (okei, ehkä itkinkin hieman). Mitäs nyt sitten? Näin pitkä romaani, jossa on hervottomasti hahmoja, ei aina välttämättä osoittaudu ajan ja panoksen väärtiksi, mutta kun toteutus on hyvä, tarina pysyy ikuisesti mielessä. Dickens kirjoittaa kiehtovasti, eikä tämä näy missään muussa kohtauksessa niin hyvin kuin myrskykohtauksessa. Totta kai kerronnassa on karikoitakin, mutta niitä löytyy väistämättömästi muistakin romaaneista. Kuten sen päähenkilö, David Copperfield ei ole täydellinen, mutta se on mukaansatempaava, palkitseva, kaunis ja maailman parasta seuraa.

David tuntui ystävältä, ja kaipaan jo kaikkea tätä. Kuten kaiken muunkin kohdalla, loppu on vääjäämätön, mutta toisin kuin oman elämän, Davidin elämän voi elää koska tahansa uudelleen.

__________

Suomentaja:  J. Hollo
Klassikkohaasteen kooste Tekstiluola -blogissa

Naistenviikko: Muumien kanssa Rivieralla

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi emännöi taas naistenviikkohaastetta, johon minäkin pääsin sittenkin mattimyöhäisenä osallistumaan.

Viikon kunniaksi nostan esille teoksen Tove Janssonilta, joka on tietysti yksi lempikirjailijoistani, mutta joka oli myös yksityiselämänsä puolesta mielenkiintoinen ja inspiroiva ihminen. Tavoitteena on lukea jossain vaiheessa Janssonista jokin elämäkerta, koska en tiedä tästä läheskään tarpeeksi, mutta vielä tässä postauksessa olen kiinni iki-ihanissa muumeissa. Kirjat on luettu (ja omaksi ostettu, niin kuin osa varmaan Instagramista huomasi), mutta (kaikki kymmenen) sarjakuva-albumia odottavat vielä pöydällä lukuvuoroa. Näin kesän kunniaksi aloitin kuitenkin sarjakuviin tutustumisen elokuvaksikin päätyneestä Muumiperhe Rivieralla -tarinasta, joka on julkaistu erillisenä kirjasena.

Hyppäsin muutama päivä sitten pyörän selkään aamuneljältä ja polkaisin Ruissaloon. Peurat hyppivät pusikoissa ja katselivat varovasti vierasta kulkijaa, golfkentällä pari jänistä nauttivat aamusumusta, varis kellahti hiekkalinnakinastelun tuoksinassa vallihautaan ja räpiköi siellä hetken takkuinen vatsa taivasta kohti, joutsenpariskunta kellui hiljaksiin auringonnousun vaaleanpunaiseksi ja keltaiseksi värjäämässä vedessä.

Hiekassa tepsuttelevat jalat, laineiden liplatus, upean värinen taivas ja täydellinen hiljaisuus. Jäätyneistä varpaista huolimatta oli aika täydellinen hetki ottaa repusta esiin sarjakuvat sekä eväsleivät ja uppoutua muumien maailmaan.

Tarina alkaa siitä, kun Niiskuneiti lukee Rivieran loistosta ja saa Muumipapankin innostumaan. Muumimamma suostuu lähtemään, koska ajattelee heidän viihtyvän kotona paremmin kotiinpaluun jälkeen. Niin se aika monella meneekin. Arki maistuu erilaiselta ja virkistää eri tavalla, kun on päässyt lataamaan akkuja toisiin maisemiin. Miten käy muumien?

Niiskuneiti on taas sokaistunut kaikesta kauniista. Vaikka Audrey Glamour ajaa Rivieralla melkein muumien päälle, Niiskuneiti ei näe muuta kuin Glamourin upean ulkonäön ja filmitähtihohdon. Kalliit bikinitkin pitää saada, ja nopea keino tähän on tietenkin pelailla vähän uhkapelejä. Muumipeikko taas haikailee mustasukkaisena Niiskuneidin perään, eikä ymmärrä, miksi Niiskuneiti kaunistautuu nyt muita kuin häntä varten. Muumipappa innostuu vähän liikaakin iloliemistä, ja norsuveistos johtaa lopulta noloon tilanteeseen.

Muumien kohellus snobien kansoittamassa Etelä-Ranskassa on huvittavaa ja virkistävää, vaikka aluksi olikin outoa nähdä muumit muualla kuin tutussa ja kotoisessa Muumilaaksossa. Jansson onnistuu myös hyvin hienovaraisesti naureskelemaan rikkaiden oudolle mielenlaadulle. Muumien kohellus näyttäytyy eksentrisenä, kun heidän luullaan olevan rikkaita, mutta totuuden tultua ilmi kiinnostus häviää kuin savuna ilmaan. Köyhyyden jalostava vaikutuskaan ei taida ihan pitää paikkaansa, kun eräs miljonääri haluaa kokeilla nälkätaiteilijan uraa. Veneen alla nukkuminen ei taida olla miesparan mielikuvien mukainen elämäntapa, ja viinikin on oikeasti halpaa.

Varsinaisen Janssonin sarjakuvan lisäksi luin elokuvan käsikirjoitukseen perustuvan kirjan ja katsoin kotona Hanna Hemilän ja Xavier Picardin ohjaaman elokuvan. Kirja vaikutti lähinnä hätäiseltä elokuvaa ja alkuperäisen sarjakuvan ruutuja yhdistävältä kyhäelmältä, joka ei taida oikein kiinnostaa muita kuin lapsia ja elokuvasta pitäneitä. Sarjakuva päättyy vihreävetisen uima-altaan ja ruusun terälehdillä maustetun samppanjan perään haikailuun, kun taas kirjassa koko muumiperhe asettuu tyytyväisenä arkisiin askareihinsa ja rauha palautuu Muumilaaksoon. Elokuvaan on tämän lisäksi lisätty vielä outoa säätöä merirosvojen kanssa.

Vaikka pääidea ja suurin osa tapahtumista olivat samanlaisia, oli tietenkin Janssonin alkuperäisessä sarjakuvassa ehdottomasti sitä taikaa, jota tältä tarinalta hain (huolimatta siitä, että elokuvassa oli viehättävä tunnelmaan sopiva musiikki ja värit huokuivat etelän lämpöä).

Oli myös mielenkiintoista huomata, miten Muumimamman ja Niiskuneidin erilaisiin asioihin keskittyminen erottui vielä selkeämmin epätavanomaisessa ympäristössä. Muumimamman huolehtiva kotiäidin rooli säilyy jopa veneen alla asuessa, Niiskuneidin shoppailu ja haihattelu puolestaan sopivat enemmän Rivieran meininkiin. On kuitenkin huomattava, että Niiskuneiti ansaitsee omat rahansa, vaikkakin uhkapelaamalla, ja saa sen vuoksi pelastettua koko perheen pinteestä.

Entäs sitten se Riviera? Ihanat maisemat, aurinko, hieno arkkitehtuuri. Siinäpä mukavan loman perusainekset. Ei Ruissalokaan tietenkään huono paikka ole viettää heinäkuista arkiaamua.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? - Edward Albee (1962) + Lukuharjoituksia-haastekoonti

Who's Afraid of
Virginia Woolf?,
242 s.

MARTHA: I can't even see you... I haven't been able to see you for years...

GEORGE: ... if you pass out, or throw up, or something...

MARTHA: ... I mean, you're a blank,a cipher...

GEORGE: ... and try to keep your clothes on, too. There aren't many more sickening sights than you with a couple of drinks in you and your skirt up over your head, you know...

Pahaa sutta ken pelkäisi -kappaletta lauletaan Disneyn Kolme pientä porsasta (1933) -lyhytelokuvassa, jossa kaksi porsasta ovat varmoja, että ovat turvassa sudelta heinä- ja oksataloissaan.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? alkaa siitä, kun George ja Martha palaavat juhlista kotiin nuoremman pariskunnan, Nickin ja Honeyn, kanssa ja päätyvät kumoamaan yön aikana drinkin jos toisenkin, ehkä kymmenenkin. Nick ja Honey jäävät jumiin tornadon keskelle, joka vaikuttaa lähinnä surrealistiselta naurutalon peilihuoneelta. Vieraat raahataan Georgen ja Marthan helvetinkuilua muistuttavan avioliiton keskelle, jossa tökitään heikkoihin kohtiin, riehutaan ja huudetaan sekä käyttäydytään kuin 5-vuotiaat tai demonin riivaamat.

Ilta on viskotun mudan peittämä katastrofi, jota ei voi olla tuijottamatta. Albeen pikimustan huumorin täyttämä näytelmä jyrää 1950-luvun jäykkien sosiaalisten normien ja amerikkalaisen ydinperheunelman yli ja leikittelee sen henkilöillä ravistellen niitä ytimiin saakka ja sylkien ne sitten ulos. Kauan ennen lopun paljastusta tunnelmasta tulee koko ajan painostavampi, ja pahaenteiset sinne tänne ripotellut vihjeet vahvistavat, että George ja Martha eivät ole vain keski-ikäinen pariskunta, joka tappelee tappelun vuoksi.

He muuttuvat raivonpuuskineen puhuriksi, joka puhaltaa heinistä ja oksista rakennetun talon nurin. Kun George napauttaa raunioita vielä hieman, loputkin rakenteet vajoavat maan tasalle ja Marthan täytyy kohdata se todellisuus, joka seuraa tämän sääntörikkomusta pariskunnan yhteisessä pelissä. Molempien pitää opetella selviytymään taivasalla. Vimmainen räyhääminen on muuttunut tyhjyydeksi ja syyllisyys sekä pettymys uupumukseksi. Tulevaisuus on epävarma, mutta on täysin mahdollista, että George ja Martha eivät pysty enää asumaan tiilitalossa, koska se vain muistuttaisi heitä kurjuudesta ja vihasta. Martha ei ainakaan ole valmis elämään ilman illuusioita, ja parin heikkoudet voivat hyvinkin johtaa heidät syleilemään taas sutta.

Lopuksi pitää vielä mainita vuoden 1966 elokuva. Näin sen muutama vuosi sitten ja... No, voiko olla enää täydellisempää Georgea ja Marthaa kuin Richard Burton ja Elizabeth Taylor? Taylor kynsii itsensä elokuvan poikki ja Burton kihisee pettymystä, ja yhdessä parivaljakko muodostaa yhden suuren ilotulitteen, joka voi hetkenä minä hyvänsä räjähtää katsojan kasvoille, mutta silti siitä ei voi kääntyä pois.

LUKUHARJOITUKSIA

Kujerruksia-blogin Linnean järjestämään näytelmähaasteeseen oli suunnitelmissa lukea ne, jotka ovat roikkuneet lukulistalla tai ovat muuten vain olleet mielessä jo ihan liian pitkään. Näytelmien lukeminen on antoisaa, mutta näköjään niihin ei tule tartuttua niin helposti kuin romaaneihin, joten vuoden aikana saldoksi tuli vain 7 kpl (pääsin silti taidemesenaatiksi). O'Neillin, Aiskhyloksen ja Albeen ravistelevat teokset olivat täyden viiden tähden arvoisia, ja haasteen myötä aloin ymmärtää ehkä paremmin, minkälaiset näytelmät kiinnostavat ja mihin suuntaan kannattaa seuraavaksi lähteä etsimään luettavaa. Teatterin lavalla olen nähnyt näistä vain Hiirenloukun, ja nimenomaan livenä se oli mielenkiintoisempi.

Pitkän päivän matka yöhön (1956) - Eugene O'Neill

Hiirenloukku (1952) - Agatha Christie

Neiti Julie (1888) - August Strindberg

Hamlet (1602) - William Shakespeare

Oresteia (458 eaa) - Aiskhylos

The Elephant Man (1977) - Bernard Pomerance 

Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1962) - Edward Albee

Oresteia - Aiskhylos (458 eaa)

Ὀρέστεια
232 s.

Vaan jumalatar Oikeamielisyys

    valaisee nokisen pirtin,

    siunaa oikeudenmukaisen.

Pois linnoista, joissa tihkuu kulta

    ja kädet ovat likaiset,

hän kääntää silmänsä ja tulee

sydämeltään hyvän luo,

    ja rikkauden valtaa halveksii,

    väärän ylistyksen valtaa.

Oresteia on yksi kuuluisimmista antiikin Kreikan näytelmistä, ja ainoa tähän päivään kokonaisena säilynyt trilogia. Trilogian alkaessa Troija on sodan jäljiltä maan tasalla ja Agamemnon, Mykenen kuningas, palaa voittoisana kotiin. Oresteia on vain pieni osa kirotun Atreuksen suvun historiasta. Näytelmätrilogia alkaa Agamemnonin murhasta ja loppuosa käsittelee teon seurauksia, mutta aikaisemmat kreikkalaisen mytologian tapahtumat vaikuttavat taustalla. Atreuksen suvun kirous alkaa siitä, kun Tantalus tappaa poikansa ja yrittää syöttää tämän jumalille (jotka ajatuksissaan olevaa Demeteriä lukuun ottamatta onneksi tietävät mitä lautasilla on ja kieltäytyvät ateriasta). Tämän jälkeen sukulinja tahraantuu aviorikoksiin, petoksiin, murhiin, kannibalismiin, rehvasteluun, ylimielisyyteen jne.

Mytologian tapahtumista riittää monenlaisia versioita, ja joissain niistä Aigisthos on Agamemnonin tappaja. Oresteiassa Klytaimnestran ajaa aviomiehensä murhaan sokea tarve kostaa tyttärensä Ifigeneian kuolema. Koska mahtaileva Agamemnon suututti ennen Troijan sodan alkua Artemis-jumalattaren, tämä yritti estää kreikkalaisia pääsemästä Troijaan, ja ainoa keino saada tuulta purjeisiin oli uhrata Ifigeneia (joka jostain syystä lähti mielellään tapettavaksi). Tarinan tuhoisuutta lisää se, että Klytaimnestra ei tiedä Artemiin vaihtaneen Ifigeneian paikalle peuran, ja Ifigeneia elää nyt salaisessa paikassa Artemiin papittarena.

Vaikka Ifigeneian kuolemaa pidettiin välttämättömänä tekona Artemiin lepyttämiseksi, ei ole mikään ihme, että Klytaimnestran äidinrakkaus vaihtuu kylmään vihaan, kun tämä ajattelee joutuneensa hirvittävän petoksen uhriksi. Tämän kuvataan olevan terässydäminen, kykenevä ajattelemaan kuin mies ja nainen, joka kietoo uhrinsa viekkaasti ansaansa. Kun Klytaimnestraa syytetään naismaisesta hysteerisyydestä, tämä kieltää sen tyynesti ja on iloinen karkottaessaan murhan, hulluuden ja kaunan kodistaan.

Klytaimnestran vääristynyt ja epälooginen oikeudentaju on tietenkin väärin, mutta Aiskhylos ei esitä tätä yksiselitteisen mustavalkoisessa valossa. Agamemnonin ollessa sodassa Klytaimnestra ryhtyi suhteeseen valtaistuinta tavoittelevan Aigisthoksen kanssa, mutta missään vaiheessa ei ole selvää, oliko Klytaimnestra itsenäinen toimija suhteen aloittamisessa vai oliko tämä taas häikäilettömän miehen tallattavana.

Klytaimnestra näyttäytyy toisaalta enimmäkseen femme fatalen prototyyppinä. Tätä ei pohjimmiltaan vihata murhan takia, vaan koska tämä uskaltaa nujertaa vaikutusvaltaisen miehen, jota vihollisetkin kunnioittavat, ja joka on perheen pää. Agamemnonin koti on hallitsijan linna, mutta kavala ja julkea Klytaimnestra tahraa sen verellä, sylkee suustaan vihaa ja käyttää seksuaalisuuttaan saadakseen mitä haluaa. Hän hylkää tietoisesti asemansa kuuliaisena vaimona ja äitinä sekä kodinhengettärenä.

Jos Klytaimnestra olisi hakenut oikeutta tyttärelleen, olisiko hän onnistunut siinä? Surun täyttämässä mielessä murha oli todennäköisesti ainoa keino ratkaista tilanne ja kostaa Ifigeneian kuolema. Kauna kasvoi kasvamistaan, kun Klytaimnestra oli pakotettu odottamaan kärsivällisesti tulisijan luona miestään sodasta. Miestä, joka kaiken lisäksi toi mukanaan jalkavaimokseen haluamansa Kassandran (selvänäkijä, joka on kirottu näkemään enteitä niin, että kukaan ei usko niihin).

Klytaimnestran sisar, Troijan Helena, kuvataan lähes yhtä häikäilemättömänä naisena, joka ei tappanut ketään omakätisesti, mutta jonka Aiskhylos kertoo aiheuttaneen Troijan sodan. Sen sijaan että Helena olisi ollut jumalattarien pelinappula ja Pariksen raiskauksen/kidnappauksen uhri, häneen viitataan huorana. Paris (joka  vei mielellään Helenan Troijaan, vaikka tiesi varmasti seuraukset) oli ilmeisesti vain märkä rätti ilman omaa tahtoa ja antoi Helenan lumota itsensä.

Myöhemmin trilogiassa Agamemnonin ja Klytaimnestran poika Orestes palaa maanpaosta, ja näytelmien sävy muuttuu. Vaikka pidänkin enemmän alkupuolen kuumeisesta hulluudesta ja uhkaavasta tunnelmasta, jumalien saapuminen näyttämölle pitää loppupuolen mielenkiintoisena. Väittely siitä, ansaitseeko isänsä kuoleman kostanut Orestes rangaistuksen päättyy äänestykseen. Tämä havainnollistaa hyvin sitä, miten jumalat olivat iso osa ihmisten kohtalon päättämisessä ja rauhan häiritsijöiden rankaisussa, mutta myös miten jumalatkaan eivät ole täydellisiä, vaan joutuvat joskus kiistoihin keskenään.

Orestes päätyy pelottavien Raivotarten jahtaamaksi (näiden ensimmäinen kohtaus olisi mielenkiintoista nähdä näyttämöllä), vaikka Oresteen sisar Elektra sekä Apollon-jumala olivat alun perin kannustamassa kostoon. Raivotarten ja Apollonin kiista on yksi loppupuolen kohokohdista. Kreikkalaisten tragedioiden tapaan Oresteia päättyy toiveikkaasti. Perustetaan uusi lakijärjestelmä, joka on siirtynyt verikoston perinteestä oikeudenmukaisempaan käytäntöön. Jäljelle jää kaiku aina ajankohtaisesta ajatuksesta: hyvät ajatukset johtavat kaltaisiinsa tekoihin, mutta viha ja ylimielisyys sikiävät kurjuutta ja verilöylyjä.

Huom: Koska Oresteia on täynnä metaforia ja viittauksia kreikkalaisen mytologian tapahtumiin, lukeminen helpottuu huomattavasti, jos panostaa hyvään painokseen alaviitteineen ja johdantoineen. Vanhempaan suomennokseen en ole tutustunut, mutta uudempi ainakin on loistava. Runollisuus on säilytetty, mutta teksti on silti selkeydessään helppolukuinen, ja hyvät selitykset sekä mielenkiintoinen teksti Oresteian esityshistoriasta kruunasivat kaiken.

Huom 2: Tätä lukiessa tuli mieleen Pierre-Narcisse Guérinin Murder of Agamemnon, joka on ollut lempimaalaukseni aina siitä asti, kun näin sen Louvressa vuonna 2007. Voimakkaat värit ja Klytaimnestran pistävä raivoa täynnä oleva katse eivät tosin valitettavasti pääse pelkässä kuvassa oikeuksiinsa.

__________

Suomentaja:  Kirsti Simonsuuri

Osallistuu haasteisiin:  Lukuharjoituksia ja Läpi historian (Antiikki)

Leaving Las Vegas - John O'Brien (1990)

200 s.

    Heidät kuskataan Stripille, ja pian he kävelevät hotellin kasinon melun ja massojen halki. - - - Virkailijoilla on puvut ja teennäisen hyödylliset ilmeet. Paikka paukkuu ilon ja surun nopeita huutoja, rahaa hävitään ja voitetaan. Katto sylkee valoa ja teeskentelee olevansa tietämätön ei-kovin-piilokameroista, jotka roikkuvat siitä. Turvallisuusmiehet ryömivät torakoiden tavoin yksipuolisten peilien kätkemillä rampeilla. Kromiset puolipallot tarkkailevat salia jatkuvasti, esitellen sitä itselleen, melkein heti tapahtuman jälkeen: vain valonsäteen päässä. Jokaisen vedon kohtalo ratkeaa ennen kuin todisteet saavuttavat kenenkään silmiä säteilevänä energiana.

Vuonna 1990 julkaistu John O'Brienin debyyttiromaani oli ainoa hänen hyvin pienessä tuotannossaan, joka julkaistiin ennen hänen itsemurhaansa 1994. Hänet löydettiin vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun romaanista oli päätetty tehdä elokuva. Se millä tavalla O'Brienin elämä päättyi, on voinut osaltaan vaikuttaa siihen, miksi Leaving Las Vegas tuntuu niin rehelliseltä ja aidolta.

Romaani ei niinkään käsittele riippuvuutta, vaan niitä määrätietoisia hetkiä sen jälkeen, kun Ben on ottanut työstään lopputilin ja päättänyt lopettaa elämänsä juoden itsensä hengiltä Las Vegasissa. Beniin ei enää päde ihmeenomaiset kaikenkattavat parannuskeinot, jotka sopivat yhteiskunnan ajatukseen pelastuksesta ja onnellisuudesta. Hän on jo joutunut loppusuoralle, pisteeseen mistä ei voi enää palata, mutta myös - ennen kaikkea - mistä Ben ei halua palata. Hän kääntyy risteyksessä toiseen suuntaan mihin odottaisi ja kulkee motellihuoneiden sekä tyhjien pullojen välitilassa, odottaen sitä viimeistä naksahdusta. Kuvioihin tulee kuitenkin mukaan Sera, joka vaeltaa prostituoituna Las Vegasin katuja ja yrittää vältellä entistä parittajaansa Alia.

Leaving Las Vegasia pidetään toisinaan rakkaustarinana, mutta sanoisin siinä olevan ennemmin kyse syvemmästä ja vähemmän hatarapohjaisesta yhteydestä, melkein alkukantaisesta sellaisesta. Yhteydestä, joka sallii Benin ja Seran olla omia itsejään, ilman tarvetta teeskennellä tai piilottaa sellaisia asioita, joita he eivät halua muiden näkevän. He näyttävät sisimpänsä, todelliset aikomuksensa ja löytävät toisistaan oman sielunsa.

O'Brienin Erin-siskon mukaan O'Brien oli ateisti, mutta Erin ottaa esiin hänen kirjoituksissaan esiintyneet uskonnolliset symbolit ja ehdottaa esimerkiksi Seran olevan lyhennös serafista. Serafit ovat kristinuskossa korkeimmalla taivaallisten olentojen hierarkiassa ja huolehtivat Jumalan valtaistuimesta. Pseudo-Dionysios Areopagitan kuvaus serafeista Taivaallisesta hierarkiasta -teoksessa kytkeytyy melko osuvasti Seraan ja siihen, miten tämä esitetään suhteessa Beniin:

"The name seraphim clearly indicates their ceaseless and eternal revolution about Divine Principles, their heat and keenness, the exuberance of their intense, perpetual, tireless activity, and their elevative and energetic assimilation of those below, kindling them and firing them to their own heat, and wholly purifying them by a burning and all-consuming flame; and by the unhidden, unquenchable, changeless, radiant and enlightening power, dispelling and destroying the shadows of darkness."

Vaikka Benin matka tuntuu loputtomalta vaellukselta, Sera on varauksetta läsnä tehden ajanjaksosta hieman kirkkaamman ja merkityksellisemmän.  O'Brien ei alennu saarnaamaan moralistista opetusta pelastuksesta, vaan haastaa sen sijaan ajattelemaan vaihtoehtoista tietä. Sera ja Ben hyväksyvät loppujen lopuksi toistensa teot ja ymmärtävät, joskus ilman sanoja, mitä toinen tarvitsee. Kumppanuus on sellainen, jota kaikki eivät saa elämänsä aikana kokea.

Benin motivaatiot jätetään suurimmaksi osaksi selittämättä, mutta juuri helppojen vastausten puute tekee romaanista kiehtovan ja puhaltaa sen täyteen elämää. On vaikeaa, kun tietää mihin kaikki päättyy, mutta lohduttava ajatus on se, että Benillä on ollut mahdollisuus elää omien ehtojensa mukaan ja viettää viimeiset hetket Seran kaltaisen kanssa. Matkan varrella on kauniita hetkiä niille, jotka ovat halukkaita ne näkemään. Hetket ovat vain naamioitu strippiluolien valoihin ja kasinoiden ummehtuneiden kokolattiamattojen hajuun.

Emme voi koskaan tietää, mitä O'Brien olisi ajatellut romaaninsa elokuvaversiosta, mutta mielestäni leffa tekee hyvinkin paljon oikeutta alkuperäisteokselleen. Kuvaus on ensinnäkin upeaa. Se on kuin visuaalinen vastine sille, mitä romaanin lukeminen saa tuntemaan. Kirja tietysti paneutuu hiukan syvemmälle ja Benin ja Seran suhde on ehkä kokonaisempi, mutta muuten elokuvan parissa vietetty kaksituntinen on antoisa.

__________

Suomentaja:  Tuomas Kilpi
Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Eskimot - Ernest S. Burch Jr. (1988) + kaksi valokuvateosta

The Eskimos
128 s.

Eskimos thought it important to be happy. A happy person was considered a capable person, a reliable person - in short, a good person; an unhappy one was thought to be deficient in some significant respect. Happiness was expressed through a pleasant demeanour, an open, smiling face, and animated conversation and gestures. Eskimos had a keen sense of humour, frequently ribald, and often tinged with irony. These characteristics led, no doubt, to the western view of Eskimos as being a perpetually lighthearted, rather simple people.

    Actually, of course, Eskimos were no strangers to anger, fear, anxiety, frustration, pain and sorrow, but the extent to which these sentiments were allowed to be expressed varied significantly.

Vaikka olenkin lämpöä ja aurinkoa rakastava otus ja siedän huonosti kylmää, ovat arktiset alueet karussa kauneudessaan ja eristyneisyydessään kiehtoneet jo monta vuotta. Etelänavan tutkimusmatkojen kautta tie on vienyt Grönlantiin ja nyt alkuperäiskansoihin liittyvän lukuhaasteen myötä eskimoiden pariin.

Burch kertoo eskimoiden elämäntavasta perinteisessä muodossaan, eli ennen kuin perinteiset elinkeinot, vaatetus, asumukset jne. alkoivat muuttua eurooppalaisten vaikutuksesta. Niin kuin saamelaisten kohdalla, kuvani eskimoista oli hyvin kapea ja käsitti ajatuksen igluissa asuvasta ja paksuihin turkiksiin pukeutuvasta kansasta. Todellisuudessa kuitenkin lumesta tehdyissä rakennuksissa (jotka vaativat useamman vuoden harjaantumisen, koska oikeankokoisten lohkareiden veistäminen oli haastavaa) asui vain alle 8 % koko eskimoväestöstä. Eskimot ylipäätään olivat levittäytyneet laajalle alueelle ja kieliryhmiäkin oli useita. Vaikka läntisen eskimoalueen luonnonvarat olivat runsaampia ja elämäntapa monitasoisempaa ja vaihtelevampaa kuin idässä, itäinen eskimoalue (jonka asukkaat käsittivät vain yksi kolmasosan koko eskimoväestöstä) on ollut runsaammin edustettuna länsimaisessa kirjallisuudessa.

Niin kuin alkuperäiskansat yleensä, eskimotkin ovat sopeutuneet asuinpaikkojensa olosuhteisiin ja luonnonvaroista riippuen harjoittaneet erityyppisiä elinkeinoja. Esimerkiksi ne ryhmät, joilla ei ollut käytössä puuta, eivät omistaneet myöskään veneitä, telttoja tai jousia ja nuolia. Vaikka ruokavalio oli monilla ryhmillä yksinkertainen (merieläimistä käytettiin kaikki osat ja rasvaa käytettiin kastikkeen lisäksi lampuissa) ja toisinaan ruoan puute saattoi johtaa nälkäkuolemiin, eskimot eivät kärsineet aliravitsemuksesta.

Burch myös kumoaa muutaman eskimoihin liitetyn väärinkäsityksen. Monet länsimaalaiset ovat olleet siinä uskossa (ja ovat ehkä vieläkin), että eskimot ovat hankkiutuneet eroon hyödyttömiksi käyneistä vanhuksista sekä tappaneet massoittain vastasyntyneitä vauvoja. Todellisuus on kuitenkin se, että eskimot ovat aina eläneet tiiviissä perheyhteisöissä (yleensä yksi ns. kylä muodostui yhdestä perheestä serkkuineen ja muine sukulaisineen) ja arvostaneet vanhempien perheenjäsenten viisautta ja tarinankerrontataitoja. Monelle nykyajan ihmiselle onkin ehkä vaikeaa ymmärtää sitä epäitsekkyyden huipentumaa, jossa esimerkiksi nälänhädän aikaan vanhus saattoi joillain alueilla antaa nuoremmille perheenjäsenille mahdollisuuden selviytymiseen vaeltamalla vapaaehtoisesti lumimyrskyyn kuollen näin nälkään ja kylmyyteen. Lapsenmurhat ovat toisaalta eskimoyhteisöjen ikävämpi puoli, mutta niitä tapahtui ainoastaan hyvin äärimmäisissä olosuhteissa, ja koska eskimot uskoivat ettei ihminen ollut nimettömänä vielä ihminen, nimeämättömän vauvan hylkäämistä lumeen ei pidetty murhana.

Alkuperäiskansojen sosiaalinen hierarkia ja siihen liittyvät käytännöt ovat aina kiehtoneet, ja miten niin erilainen elämäntapa käytännössä toimii. Eskimomiehillä esimerkiksi saattoi olla useampi vaimo ja toisinpäin, ja joskus saatettiin myös vaihtaa vaimoja keskenään (useimmiten vaimojen suostumuksella). Erilaisia avioliittoja oli siis useita, ja vaikka vaihtokauppaa ei olisikaan tapahtunut kuin kerran, perheet olivat velvoitettuja siitä eteenpäin tukemaan toisiaan. Perheiden välisiä adoptioitakin järjestettiin, ja adoptoitu piti aina sekä biologisia vanhempiaan että adoptiovanhempiaan perheenjäseninään.

Huolimatta verikoston perinteestä ja säännöllisistä toisiin kyliin järjestetyistä hyökkäyksistä (koska eihän mikään kansa ole täydellinen), eskimoiden elämäntavassa on silti monessa mielessä jotain äärimmäisen kiehtovaa. Jakamisen, rauhallisuuden, älykkyyden ja rehellisyyden arvostaminen. Ilman syytä lauluun puhkeaminen ja tanssin rakastaminen. Yhteiskunnan toiminen huolimatta virallisten nimitettyjen virkojen puutteesta, eli erilaisten tabujen noudattaminen rytmitti yhteisöjen eloa. Niin, ja se kaikkein tärkein, josta muutkin kuin alkuperäiskansat voisivat ottaa oppia: luonnon arvostaminen. Luonnonvaroja ei ryöstetty tarpeettomasti ja eläinten kuolemat käsiteltiin rituaaleilla.

- - -

Tiina Itkonen et al. - Inughuit (2004)

163 s.

Kenelläkään ei ole kiire minnekään. Asioilla on niin paljon aikaa kuin niihin tarvitaan. Aikaa on myös toisille ihmisille. Ihmiset kyläilevät, pelaavat korttia, korjailevat pyyntivälineitä, ompelevat turkisvaatteita, tekevät helmitöitä, soittavat urkuja tai vain ovat. Eikä tarvitse puhua, ollaan vain hiljaa.

Itkosen uskomattoman upeat valokuvat Grönlannista ja sen ihmisistä täydensivät sopivasti Ernest S. Burchin tekstiä. Kuvissa näkyy konkreettisesti se maailma, jossa iloisuutta ja onnellisuutta pidetään positiivisena voimavarana ja tavoiteltavana asiana.

Karuja maisemia täplittävät varikkäät parakkimaiset talot, joiden sisältä paljastuu iloinen sekamelska toisiinsa sopimattomia risoja huonekaluja ja hujan hajan olevia tavaroita. Asukkaiden silmätkin hymyilevät. Pieni poika nauraa Teräsmies-haalari päällä, vanhempi mies esittelee tyylikkäitä aurinkolasejaan ja kerälle käpertyneet valjakkokoirat nauttivat olostaan sokaisevan valkoisessa lumisessa maisemassa. Kuvissa on leikkisyyttä, naurua, iloa, ja jotenkin tuntuu ettei karuihin olosuhteisiin voikaan sopeutua millään muulla tavalla.

Niin kuin muistakin teksteistä, Itkosen saatesanoista huokuu rakkaus Grönlantia kohtaan. Itsellänikin on sinne matkakuume, eivätkä nämä kuvat yhtään sitä lievittäneet. Päinvastoin. Nyt jos koskaan on sellainen tunne, että Grönlannissa on jotain selittämättömän hienoa.

- - -

Hans Christian Adam & Edward S. Curtis - Edward S. Curtis (1999)

192 s.

In the North American Indian Curtis writes: "As an alien race, we should hardly presume to judge them wholly by our standards and not give them credit for their own customs and codes. They on their part consider some of our customs highly objectionable and immoral."

- - - Through his depiction of the Indians as valiant yet peace-loving peoples who lived in harmony with their families, their tribes, and nature, Curtis might have wanted to make up for the injustices that members of his own race had inflicted on the Indians. He refused to underpin photographically the public view that the poverty-stricken Indians were vegetating as a result of their own weakness, and were antisocial vagabonds.

Curtis syntyi vuonna 1868, jolloin Fort Laramien rauhansopimus sekä päätti Sioux-heimon kanssa käydyt sodat että karkotti alkuperäiskansan lopullisesti reservaatteihin. Tämä oli enteellistä, sillä Curtisin tie johti ennen pitkää studiovalokuvauksesta Amerikan alkuperäiskansojen pariin. Aluksi Curtis uskoi tuolle ajalle tyypillisesti, että heimojen uskonto oli vain taikauskoa, mutta ajan kuluessa Curtisista tuli valokuvaajan lisäksi myös etnografi. Curtisin suurteos on moniosainen tieto- ja valokuvateos Amerikan alkuperäiskansoista, jossa pyritään käsittelemään laajalti eri heimojen tapoja uskonnosta ja rituaaleista legendoihin ja myytteihin.

Ajan kuluessa heimot oppivat luottamaan Curtisiin ja ymmärsivät miten tärkeää työtä tämä tekee tallentaessaan katoamaisillaan olevaa kulttuuria. Curtis onkin  tunnettu siitä, että hän aidosti välitti kuvauskohteistaan ja tuomitsi valkoisten tekemät massamurhat, sekä panoksestaan mytologian ja uskonnon alalla, josta ei oltu vielä tuolloin tehty tutkimusta. Ensimmäisissä valokuvissaan Curtis yritti tallentaa mahdollisimman aitoja tilanteita heimojen elämässä, mikä johti muun muassa kuvankäsittelyyn (eräästä valokuvasta poistettiin kello, jota heimo halusi ylpeänä esitellä) ja pelkästään valokuvaajalle esitettyihin rituaaleihin, mutta herkkyys alkuperäiskansan elämäntavalle on kuitenkin ajalle poikkeuksellista.

Lännenelokuvista tuttu kuva verenhimoisista tomahawkit kourassa riehuvista sotureista jää Curtisin kuvissa taustalle. Erityisesti muotokuvat saavat haukkomaan henkeä, sillä ihmisten terävistä katseista huokuu ylpeyttä omasta kansasta, halua taistella sen oikeuksien puolesta sekä ylpeyttä omista perinteistä. Nämä ovat yli sata vuotta sitten eläneitä ihmisiä, mutta Curtis on niin taitavasti vanginnut jokaisen luonteen, että luulisi heidän koska tahansa astuvan kirjan sivuilta ulos ja alkavan puhua. Kirjassa on myös ihana tilannekuva melonia syövistä lapsista ja taiteellisempia, melkein myyttisen eteerisiä kuvia erilaisista rituaaleista. Mikä tahansa kuvista sopisi myös nykyajan National Geographicin sivuille.

__________

Osallistuvat haasteeseen:  Kansojen juurilla

Kirja + elokuva: Nukkelaakso - Jacqueline Susann (1966)

Valley of the Dolls
449 s.

"It also made her realize that it wasn’t life or death to report for work every day. She was the biggest star in Hollywood, and the Oscar proved it. If she had a bad night, fuck ’em! - - - And if she gained a few pounds on caviar, fuck ’em. So it took a week to get it off—so what! Her pictures made them a fortune. . . ."

Anne Welles, Jennifer North ja Neely O'Hara. Kolme nuorta naista, jotka ystävystyvät ja joilla kullakin on unelmia ja tavoitteita. New York ja Hollywood vie kuitenkin veronsa, ja kahdenkymmenen vuoden aikana ehtii tapahtua paljon: ihmissuhteita katkeaa, menetyksiä sekä vastoinkäymisiä tulee vastaan ja menestyksen vuorelle kiipeäminen saa urat ratkeamispisteeseen.

Tässä on kirjailija, joka tietää miten upottaa kynnet lukijaan. Juuri kun naisten asiat tuntuvat menevän hyvin ja tulevaisuus loistaa kirkkaana horisontissa, jotain tapahtuu ja tunneli sulkeutuu. Sitten jokin tapahtuma saa taas uskomaan ja vuoristorata alkaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Elämän kiertokulku muuttuu pillereiden (joihin viitataan kirjassa nimellä nuket eli "dolls") ja katkeruuden kiertokuluksi.

Nukkelaakso ei ole siirappimainen romanssi, joka uppoaa paperinmakuisten ja muovisten henkilöiden syövereihin, eikä kiiltokuvamainen ja ruusunpunainen pelkistettyjen tunteiden satumaailma, missä ennalta-arvattavuus on itsestäänselvyys. Se saa sen sijaan panostamaan aikaa henkilöihinsä, vaikka ne ovatkin kaksiulotteisia psykologisen tarkastelun välineitä.

Sekä epärealistinen kliseisine juonenkäänteineen, joita vyörytetään lähinnä shokkiefektin takia, että realistinen yleisine viihdealan menestys- ja epäonnistumistarinoineen. Romaani on rakenteellisesti sekasotku, mutta loistelias ja hyvällä tavalla törkyinen sekasotku. Se, ettei kliseiden kasautuminen häiritse, on todiste Susannin neroudesta.

Kuten Kaikki minun unelmani (1958) -romaanin kohdalla, huomasin chick litin olevan paljon helpommin sisäistettävää kun se sijoittuu jollekin toiselle aikakaudelle tai sisältää melankoliaa ja traagisia tapahtumia. Mad Menin tyyppinen retromiljöö on niin paljon mielenkiintoisempi tunnelman puolesta (ja oikeastaan ainoa syy, jonka vuoksi tähän kirjaan tartuin). Nukkelaakso ei olisi sitä mitä on, jos se ei sijoittuisi 1940-60-luvuille, tai jos siinä ei olisi hulvatonta kissatappelua naisten vessassa, pillereitä kaikissa sateenkaaren väreissä napsivia itsetuhoisia naisia, särkyneitä unelmia, ponnistelua kuuluisuuden sekä yksityis- ja työelämän kanssa, litroittain vodkaa ja samppanjaa sekä kaukana Fabiosta olevia miehiä.

Tyttömäistä pulp-kirjallisuutta, joka ei saa oksentamaan, vaan sekoittamaan cocktailin tai kaksi ja syömään suklaata kunnes pää räjähtää. Periaatteessa siis Peyton Placen (1956) loistokas ja yliampuva serkku.

"Who wants respect? I want to get laid!"
- Helen Lawson

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

NUKKELAAKSO (1967)
IMDB
Ohjaaja: Mark Robson 
Pääosissa: Barbara Parkins, Patty Duke, Sharon Tate, Susan Hayward, Paul Burke, Tony Scotti

Anne Welles: [First lines] You've got to climb Mount Everest to reach the Valley of the Dolls. It's a brutal climb to reach that peak. You stand there. Waiting for the rush of exhilaration; but, it doesn't come. You're alone and the feeling of loneliness is overpowering.

Tiesin etukäteen, ettei leffaversio ole kehuttava, mutta päätin muutaman päivän pohdinnan jälkeen katsoa sen kuitenkin. Olin utelias juonen suhteen, ja epäilykseni vahvistuivat: joitain rajuimpia juttuja oli karsittu, mutta myös kielenkäyttöä oli siistitty. En sitten tiedä, toimiiko lopputulos heille, jotka eivät ole romaania lukeneet, mutta minuun tämä ei valitettavasti uponnut.

Suurin ongelma tässä oli se, että kirjan tunnelma oli kadonnut. Romaanin viehätys piilee juuri suoruudessa ja tietynlaisessa naurettavuudessa. Romaanihan haukuttiin aikoinaan pystyyn, mutta myynti sen kuin vain kasvoi ja kirjailijan suosio samoin. On helppo kuvitella 60-luvun kotirouvat lukemassa romaania kieli pitkällä. Elokuvassa ei oikein ole tavoitettu Susannin tyyliä, joka juuri tuohon koukuttavuuteen johtaa.

Kirjailijan sanoin: "This picture is a piece of shit". Tai no, en nyt ehkä niin pitkälle menisi, mutta tylsä ainakin.

Myytillisiä tarinoita - Lauri Simonsuuri (1947)

524 s.

Myytillisiä tarinoita on kattava kokoelma suomalaisia kansantarinoita, jotka sisältävät yliluonnollisia aineksia. Simonsuuri oli yksi tunnetuimmista suomalaisen kansanperinteen tuntijoista (Antti Aarneen lisäksi, joka kehitti Aarne-Thompson -luokittelujärjestelmän), ja kokosi myös suomalaisten kansantarinoiden tyyppiluettelon. Myytillisiä tarinoita puolestaan on enemmänkin suurelle yleisölle tarkoitettu populaariteos, joka on jaettu yliluonnollisten ilmiöiden perusteella eri kategorioihin ja perustuu tyyppiluetteloon, jossa on 80 000 tarinaa, 15 pääkategoriaa ja 150 aihetta. Teoksessa on tarinoita yhteensä 900 kappaletta. Toistoa on paljon, koska joitain tarinoita on kerrottu useammalla alueella muodon ja perusidean vaihdellessa vain vähän. Teos on joka tapauksessa loistava lähde kirjoittajille, jotka suunnittelevat hyödyntävänsä yliluonnollisia ilmiöitä, mutta ajan suomalaisesta kulttuurista ylipäätään myös oppii jonkun verran.

Vanhin kertomus, jossa on maanviljelijää ja tämän hevosta leluna käyttävä jättiläislapsi, on Mythologia Fennicasta (1789), mutta suurin osa on suullista perinnettä 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Kuten voi huomata esimerkiksi tarinoista, joissa jättiläiset (ns. kalevanpojat ja -tyttäret) pakenevat kristinuskon tieltä (jota edustaa maaseutua täplittävät kirkot), suomalaisen mytologian ja Kalevalan (1837) maailma on vahvasti läsnä.

Tarinat ovat osa maailmaa, jossa niiden uskottiin olevan totta (yhdessä tarinassa tosin selitetään sihisevä ääni kulhossa nousevaksi taikinaksi, ei kummitukseksi), ja ne ovat saaneet alkunsa maaseudulla. Kun teknologian ihmeet eivät vielä olleet yleisiä, on helppo uskoa miten laajat metsiköt, järvet ja pellot ovat villeydessään inspiroineet, mutta tarinat toki paljastavat myös jotain ympäröivästä yhteiskunnasta.

Jaloutta ja tottelevaisuutta pidetään arvossa, joten rangaistuksen saavat muun muassa ne, jotka häpäisevät kuolleita tai jotka itsekkäästi eivät tarjoa ruokaa ja yösijaa kulkurille. Kun kuolleet (tai peikot) pyytävät palvelusta, tarpeeksi rohkeat tarttuvat tehtävään eivätkä pyydä mitään vastapalvelukseksi. Yleensä pyydetään vain saada tietää oma kuolinpäivä, ja pian huomataan, ettei kohtaloaan voi kreikkalaisen tragedian tapaan paeta. Sanomattakin on selvää, että murhaa ja erityisesti lapsenmurhaa ei hyväksytä. Jälkimmäistä harjoittavat ainoastaan naiset, joita rangaistaan yleensä kiduttavaa omaatuntoa muistuttavilla ilmestyksillä. Yhdessä tällaisista tapauksista piikaa pelottaa (ihan aiheellisesti) synnytys ja tämä kieltäytyy menemästä naimisiin. Kuolinvuoteellaan myöhemmällä iällä piian syntymättömät pojat ilmestyvät aaveina paikalle, ja piika kuolee tuntien tuskaisaa syyllisyyttä. Ei armoa vanhoillepiioille, vai?

Kaksi suosikkitarinatyyppiänikin oli päässyt mukaan (vaikka ne ovat kyllä niin hyvin tunnettuja ja yleisiä, että olisin ihmetellyt jos niitä ei olisi sisällytetty kokoelmaan):

1) Urbaanilegenda kuolleesta liftarista (eli se, jossa liftarin istuttua takapenkille katoaa jonkin ajan kuluttua ja osoittautuu myöhemmin kuolleen ennen liftausreissuaan) esiintyy tässä tarinana, jossa henkilö haluaa kyydin reessä ja paljastuu sitten esimerkiksi morsiamelleen lupauksen tehneeksi sulhaseksi, joka haluaa toteuttaa tämän lupauksensa vielä kuoleman jälkeenkin.

2) Kirkkoväki on joukko eläviä kuolleita, jotka nousevat (yleensä jouluyönä) haudoistaan osallistuakseen kuolleen papin pitämään messuun. Ne eivät ole pahantahtoisia, mutta eläviä silti neuvotaan pysymään niistä erossa.

Suurin osa tarinoista on peräisin Lounais-Suomesta, johon ne levisivät Ruotsin kautta keski-Euroopasta ja sekoittuivat suomalais-ugrilaisen kansanperinteen kanssa (useimmat vaikutteet, kuten ruokakulttuuri ja muoti, levisivät Ruotsin kautta Suomeen). Tästä syystä osa ilmiöistä on tunnistettavissa useissa muissakin kulttuureissa, kuten aavelaivat ja poltergeistit (eli ns. räyhähenget).

Jotkut ilmiöt olivat toisaalta itselleni täysin uusia, ja muutama kiinnitti erityisesti huomion. Jos meni lauantai-illan saunaan liian myöhään, oli vaarassa joutua paholaisen nylkemäksi (eikä minkään Lucifer (2015) -sarjan pitkän ja tumman komistuksen, vaan jonkin alkukantaisemman ja salaperäisemmän). Tarinoista 99 prosentissa tapahtumat kerrataan lakonisesti ilman karmeiden yksityiskohtien tarkkaa kuvailua, mutta edellä mainituissa saunatarinoissa on paljon kauhumaista materiaalia saunassa roikkuvine nahkoineen (siksi olenkin kategorisoinut tämän kauhuun, koska vaikka kaikki tarinat eivät suinkaan ole pelottavia, niin monessa on kuitenkin painajaismaisuutta ilmiön luonteesta riippuen). Eräässä Tales from the Cryptin tarinoita muistuttavassa kertomuksessa morsian lupaa odottaa sulhastaan sodasta, mutta meneekin naimisiin toisen kanssa. Sulhanenpa sitten ilmestyy keskelle hääjuhlia esittelemään nahatonta kalloaan, joka on täynnä matoja ja käärmeitä.

Toisinaan eläviä luultiin kuolleiksi, mikä muistutti viktoriaanisen ajan elävältä hautaamisen pelosta. Suomalaisilla haudoilla ei tosin ollut kelloja, koska ihmiset ehtivät aina heräämään ennen hautaamista. Isonvihan aikaan jotkut kylät upottivat kirkonkellot järveen suojellakseen niitä. Muistaakseni kirkkoa pidettiin yhteiskunnan keskuksina, mutta en tiedä miksi erityisesti kellot olivat tärkeitä.

Löytyypä tarinoista huumoriakin. Pitkäperjantain iltana kaksi naista istuu katolla virsikirjojen kanssa, ja heitä on varoitettu puhumasta mitään vaikka tapahtuisi mitä. No, sitten ulostava sika kävelee tiellä ja sen perässä kulkee nainen, joka syö ulostetta lusikalla. Muissa tarinoissa taas esim. rohkea haudankaivaja päättää sulattaa jäisen ruumiin heittämällä sen uuniin. Ei ehkä ihan yllättäen, ruumis sitten muuttuu rapean ruskeaksi ja haudankaivaja saa syytteet heitettyään ruumiin järveen. Jos suututat kotitontun, se voi ulostaa puuroosi ruskean voisilmän. Jos ladossa säilytetyn ruumiin sukat ovat aamuisin täynnä reikiä, se on tanssinut yöllä muiden kuolleiden kanssa. Kahden piian tarina kulminoituu siihen, että toisen katkaistu pää pyörii ympäri teloituspaikkaa ja tarttuu hampailla toisen piian hameenhelmaan paljastaen oikean lapsenmurhaajan. Kuollut sulhanen on niin vihainen surevalle morsiamelleen, että palaa kummittelemaan ja uhkaa vääntää tytöltä niskat nurin jos tämä ei lopeta itkemistä. Aika tylyä. Suomalaisten rivoista runoista on kirjoitettu kokonainen kirja, mutta tässä teoksessa viitataan aiheeseen vain yhdessä tarinassa: kulkuri kuokkii häissä ja erään neidon kieltäydyttyä lähtemästä tanssiin, käki alkaa kukkua tämän hameen alta, eikä reisien yhteen puristaminen auta.

Kaiken kaikkiaan tarinat ovat varmasti tarjonneet yhtä lailla viihdykettä kuin aiheita painajaisuniin, kun niitä kerrottiin iltapuhteiden aikaan takkatulen ääressä, kuten tarina jossa on tarkoitus lopussa huutaa kovaan ääneen ja tarrata vieressä istuvaa kädestä. Halu selittää salaperäisiä ja tuntemattomia ilmiöitä sai ihmiset kehittämään uskottavia selityksiä, mutta luulen tarinoiden tarkoituksena olleen osittain myös ohjata ihmisiä moraalisesti oikeaan suuntaan (älä tapa, hanki lapsia huolehtimaan perinnöstäsi jne.). Tarinoiden kaltainen maailma ei koskaan enää palaa, joten pitää olla vain kiitollinen, että suuri yleisö oli halukas lähettämään kertomuksensa arkistoihin säilytettäväksi. Kiitokset ovat paikallaan myös Erkki Tuomelle, joka herätti tarinat eloon kauniilla piirroksillaan.

__________

Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Kirja + elokuva: Pitkän päivän matka yöhön - Eugene O'Neill (1956)

Long Day's
Journey Into Night
179 s.

"MARY. None of us can help the things life has done to us. They're done before you realize it, and once they're done they make you do other things until at last everything comes between you and what you'd like to be, and you've lost your true self for ever."

Tämä on ollut jo ikuisuuksien ajan lukulistallani kirjaston nettisivuilla, ja nyt kun sain vihdoin aikaiseksi lukea läpyskän lukuhaastetta varten, se ei voisi enää lujempaa lentää eteenpäin "pakko joskus nähdä lavalla" -listalleni. Jeremy Ironsin, Lesley Manvillen ja Hadley Fraserin tähdittäessä ensi kuussa Bristol Old Vicin produktiota, esityksen väliin jättäminen ei tulisi mieleenkään, mutta olosuhteet pakottavat siihen.

Näytelmän lukeminen paperilla voi olla joskus monimutkaista ja jättää lattean jälkimaun, mutta tällä kertaa ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Pitkän päivän matka yöhön ponnistaa kylmäävän synkästä paikasta, mutta se on myös uskomattoman liikuttava ja kaunis teos. Dialogin voima yhdistettynä O'Neillin epätavallisen tarkkoihin näyttämöohjeisiin (jotka sisältävät muun muassa ilmeiden ja ulkonäön kuvailua) luo käsinkosketeltavan tunnelman, joka korostuu vielä enemmän, kun tietää miten perheen kipuilu oli kerran O'Neillin itsensä todellisuus. Omaelämäkerrallisen sisällön vuoksi hän ei alun perin halunnut näytelmää julkaistavan kuin vasta 25 vuotta kuolemansa jälkeen (se julkaistiin lopulta jo kolme vuotta O'Neillin kuoleman jälkeen, koska kirjailijan vaimo siirsi näytelmän oikeudet Yalen yliopistolle).

Eräs vuoden 1912 päivä Tyronen perheen elämässä koostuu syyllisyyden ja turhautuneisuuden pakenemisesta. Maryn morfiiniriippuvuus on muodostanut suojelevan kotelon, jossa hän voi rauhassa muistella elämäänsä ennen avioliittoa, aikaa jolloin tunne kodista oli vielä elävä. Mary kiistää täysin kaiken ympäröivän negatiivisuuden (erityisesti Edmundin sairauden), mikä tuhoaa hitaasti hänen persoonallisuutensa ja vahvuutensa sekä tekee hänestä vieläkin tyytymättömämmän ja yksinäisemmän. James Tyrone sekä perheen pojat Eugene ja Jamie riistävät itsensä sillä välin todellisuudesta viskin voimalla.

Kouriintuntuva jännite on alusta asti läsnä, kun epäileviä katseita sinkoutuu joka suuntaan. Jos ne huomataan, ne edistävät molemminpuolista epäluottamusta. Sanojen todellinen merkitys näkyy katkeroituneilla kasvoilla, ja epäsuoruuden lisäksi kieltäytyminen käsitellä ongelmia rakentavasti, miesten turvautuessa lapselliseen nimittelyyn ja kritisointiin, pahentaa entisestään päivän tunnelmaa.

Tyronet vetävät pyörremyrskynsä keskelle. Ohikiitävät vilpittömyyden ja hellien kyynelten hetket uppoavat talon pimeyteen, talon jonka sumu ja sumutorven valitukset ympäröivät hetki hetkeltä ja sulkevat sen omaan pieneen katkeruuden maailmaansa. Loppu on unenomainen ja tukahduttava, jättäen yleisön/lukijan epävarmaksi perheen tulevaisuudesta ja tuntemaan kuin se olisi kaiken kuolema. Tulevaisuus ei tosiaan ollut kokonaan onnellinen (Jamie joi itsensä hengiltä yksitoista vuotta myöhemmin), mutta Maryn taistelu johti voittoon kaksi vuotta myöhemmin, joten sentään jokin toivon kimmellys loisti.

En ole ollenkaan yllättynyt O'Neillin julkaisupäätöksestä, koska näytelmän kirjoittaminen oli niin henkilökohtainen projekti (saati sitten omien demonien näkeminen lavalla). En ole myöskään yllättynyt, että Ingmar Bergmanista  kuuluisa Ruotsi arvosti O'Neillin työtä enemmän kuin mikään muu maa ja oli myös ensimmäinen, joka siirsi näytelmän lavalle. Lista kaikista niistä näyttelijöistä, jotka ovat 50-luvulta lähtien olleet mukana produktioissa ympäri maailman on vaikuttava: Laurence Olivier, Jack Lemmon, Kevin Spacey, Jessica Lange, Bibi Andersson, Peter Stormare (kahta viimeistä ohjasi vuonna 1988 kuka muukaan kuin Ingmar Bergman) jne. Toivottavasti tosiaan omalta kohdaltani olosuhteet olisivat jonain päivänä toisenlaiset, ei tällaista vain voi jättää kokematta.

__________

Osallistuu haasteisiin: Lukuharjoituksia ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)


PITKÄN PÄIVÄN MATKA YÖHÖN (1962)
IMDB
Ohjaaja: Sidney Lumet
Pääosissa: Katharine Hepburn, Ralph Richardson, Jason Robards, Dean Stockwell, Jeanne Barr

Hepburnille Oscar-ehdokkuuden ja kaikille neljälle päänäyttelijälle (eli Barria lukuunottamatta) Cannesin elokuvajuhlilla parhaan näyttelijän palkinnot poikinut elokuva on poikkeuksellisen uskollinen lähdetekstilleen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tekstiä ei ole pätkitty tai muokattu (niin kuin usein tuohon aikaan tehtiin), vaan sen annetaan rauhassa soljua koskemattomana leffan hieman alle kolmetuntisen keston ajan.

Yhden miljöön näytelmiin perustuvat elokuvat ovat usein staattisia, mutta Lumet'n adaptaation pelastavat sekä kuvaus että näyttelijät. Jo mainittu Hepburn on vuoroin majesteettinen ja haaveileva, vuoroin levoton ja panikoiva. Richardson, Robards ja Stockwell puolestaan vetävät myös roolinsa yhtäläisellä intensiteetillä, ja perheen kulissien hajoaminen on hikoiluttavaa seurattavaa.

Mustavalkoisen elokuvan visuaalinen ilme on viimeisen päälle hypnoottinen. Elokuva alkaa aika tavanomaisesta aurinkoisesta aamusta, mutta vähitellen varjot pitenevät ja hikipisarat näyttelijöiden kasvoilla korostuvat. Kuvakulmat vaihtelevat ahdistavista kaiken paljastavista lähikuvista vinoihin, kuin lattian rajasta kuvattuihin, kuvakulmiin. Boris Kaufmanin (Alaston satama [1954] ja yhteistyö Jean Vigon kanssa)  kamera luikertelee rauhallisesti ympäri kesäasuntoa, eikä paria kohtaa lukuunottamatta tule liian teatterimainen vaikutelma.

Yleensä pidän elokuvissa levottoman räikeyden lisäksi myös maalauksellisista asetelmista, mutta kuten sanottu, alkutekstin ollessa näytelmä tulee adaptaatiosta helposti liian mielenkiinnoton elokuvallisesta perspektiivistä. Kaufmanin unenomainen lähestymistapa sopiikin O'Neillin teokseen kuin nenä päähän. Musiikista vastaa André Previn, jonka kauniin helkkyvä piano korostaa vinksahtanutta tunnelmaa, mutta ei vie liikaa huomiota näyttelijöiltä.

Näytelmän ajatus sumusta ja halusta piiloutua siihen todellisuudelta toteutettiin elokuvassa erityisen hyvin eräässä hengästyttävän kauniissa kohtauksessa, jossa Mary kertoo menneisyydestään ja kamera liukuu pois pöydän ääreen kokoontuvasta perheestä. Lopulta Tyronet ovat vain pieni valosaareke pilkkopimeyden keskellä.  Olen siis ihan tyytyväinen, että päätin katsoa lohdutukseksi leffan.

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -miniarvioita

Vuosi on taas porhaltanut uskomatonta tahtia eteenpäin, ja lukuhaasteet alkavat olla lopuillaan. Pohjoismaahaaste on saatava jo tänään pakettiin, mutta koska en ole ehtinyt kirjoittamaan viimeisimmistä luetuista bloggauksia, yhdistän ne nyt näin miniarviopostaukseen (varsinaisen koosteen julkaisen vielä tänään erikseen).

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (1891)

Osallistuu myös haasteisiin: Klassikot, Maalaismaisemia ja I Spy (Jokin luettava)

Gösta Berling on pappi, jolle maistuu alkoholi, ja tämän vuoksi Berling joutuu luopumaan pappeudestaan ja päätyy elämää rakastavien ja hurvittelevien kavaljeerien seuraan. Tarinassa ei kuitenkaan ole varsinaista juonta, vaan välillä sukelletaan sivuhenkilöiden elämään. Berling jää koko ajan yhä enemmän ja enemmän taustalle, mutta tajunnanvirtamainen rönsyily ei oikeastaan haittaa ollenkaan. Lagerlöf kirjoittaa kauniisti ja luonnon myllerrys yhdistettynä tunteen paloon saa kirjan tuntumaan jopa gotiikalta. Tunnelma on välillä hyvinkin mystinen ja melkein jopa eksoottinen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Ruotsiin. Rakkauteen liittyvää melodraamaa löytyy toki monenkin sylillisen verran, mutta tästä tuli jotenkin mieleen Humiseva harju (1847), eli myrskyä päin mennään täysillä pysähtyen välillä lillumaan surumielisyyden laineilla.

Mieletön kansantarumainen romaani, josta löytyy myös hillitysti yliluonnollisen sävyjä ja josta jäi tietyt yksittäiset kohtaukset ikuisesti mieleen: aavereen kilkatus talvisessa maisemassa, suomalaiseukon noitumat korpit ahdistelemassa erästä rouvaa, sopimus paholaisen kanssa,  mustaan viittaan pukeutuneen yksinäisen vanhuksen eli viikatemiehen saapuminen sairasvuoteelle, metsähiseen rakastunut mies jne. Gösta Berlingin taru on jäänyt moneksi viikoksi kaivertamaan mieltä, joten pakkohan tässä on antaa sille viisi tähteä, vaikka ihan heti en ryhtyisi sitä uudestaan lukemaan. Tuolla se kuitenkin hyllyssä odottaa, maaginen Georg Paulin kuvittama vuoden 1926 painos.

"Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. Kosto on vapauttanut meidät." 

Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho (1982)

Miten voikin kaksi nimeltään identtistä kirjaa olla niin erilaisia? Luin pari vuotta sitten A. S. Byattin version pohjoismaisten jumalten tuhosta, ja siinä missä sen "lauseet onnistuivat liikuttamaan jo pelkällä läsnäolollaan" ja tarinaa oli pakko lukea välillä ääneen, tanskalaisen Sørensenin tulkinta vaikutti yksiulotteiselta. Saagoja nyt pari lukeneena ymmärrän, että niissä kieli on yksinkertaista, mutta silloin kun nykyajasta käsin kerrotaan uudestaan myyttejä, olettaisin että halutaan tarjota jotain uutta ja raikasta. Byatt tässä onnistui, mutta Sørensenin teksti vaikuttaa väkisinkin hengettömältä, eivätkä suomennetut nimet auta asiaa. Entä millaisina Sørensenin jumalat näyttäytyvät? Näiden erilaiset luonteet tulevat melko hyvin esille, ja se olikin ainoa asia, josta tässä pidin.

Runonjumala Brage kirjoittaa heti valitusrunon tuskallisesta mustasukkaisuudesta ja yksipuolisesta rakkaudesta, kun Idun sanoo ettei tällä ole hänelle juuri nyt (ymmärrettävistä syistä) aikaa. Torilla on lieviä ongelmia äkkipikaisuutensa kanssa, ja on herkkä sulkemaan vaimonsa Sifin suun heti jos tämä yrittää sanoa oman mielipiteensä. Loki on irvailija ja syyttelyiden kohde aina jos jokin menee pieleen, mutta muiden jumalien kannattaisi ehkä joskus kuunnella tämän neuvoja. Avioliiton jumalatar on katkera Freijan asemasta rakkauden jumalattarena, koska eihän tällä ole edes miestä. Kaiken kaikkiaan jumalat haluavat pysyä kaiken yläpuolella, eli ihmiset ja jättiläiset eivät saa tulla jumalten kaltaisiksi. Pohjoismaisen mytologian jumalhahmojen kiehtova epätäydellisyys tulee viimeistään siinä vaiheessa ilmi, kun Njordin ja Skaden avioliitto ei toimi. Mitä jumaluus hyödyttää, jos tavat ovat liian erilaisia? Sopimuksistakin yritetään kiemurrella irti niiden osoittauduttua epäedullisiksi.

"Keskimaassa ei kaikki ollut hyvin. Maailmankäärme kiristi otettaan, se söi merestä kalat ja myrkytti sen syljellään. Ihmiset ja varsinkin kalastajat valittivat siitä jatkuvasti Njordille, mutta mitä hän asialle mahtoi. Ihmiset ja varsinkin maanviljelijät valittivat myös Freille, etteivät pellot ja puutarhat kantaneet hedelmää. Sää ei ollut entisensä, talvea kesti lähes koko vuoden. Ehkä välttämättömyyksien puute teki ihmisistä suvaitsemattomampia."

Astrid Lindgren - Melukylän lapset (Melukylän lapset #4-6)

Osallistuu myös haasteeseen: Lastenkirjat ja Maalaismaisemia

Yhteislaitos, joka sisältää kuvakirjat Lasten päivä melukylässä (1966), Melukylän kevät (1965) ja Melukylän joulu (1966). Muistan selailleeni lapsena jotain Melukylä-kirjaa, mutta se taisi silloin kiinnostaa yhtä vähän kuin nyt. Eivät nämä varsinaisesti huonoja olleet, mutta pidän enemmän Lindgrenin isompien lasten kirjoista. Melukylän joulussa tosin välittyi kivasti vanhanajan joulutunnelma: hillitysti koristellut joulukuuset, punaiseksi maalatut puiset kynttilänjalat, reellä taitettu matka joulukirkkoon, tummaan turkikseen pukeutunut joulupukki jne.

Peter Høeg - Lumen taju (1992)

Osallistuu myös haasteisiin: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tanska), I Spy (Veden olomuoto) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Tästä jäi kyllä niin sekava jälkimaku, etten hetkeen koske mihinkään Høegin kirjaan. Periaatteessa idea oli kiinnostava ja toteutuskin jaksoi aluksi kiinnostaa, mutta sitten vain lopahti. Pidin siitä, että Smillan menneisyys paljastuu paloina ja yleensäkin Smillan luonteesta, mutta töksähtelevät lyhyet lauseet, jatkuva sivupoluille eksyminen ja taustatutkimuksen esittely uuvuttivat aika nopeasti. Jälkimmäinen puoliskokin oli aikamoinen pettymys, koska se tuntui kuuluvan johonkin toiseen romaaniin, ja oli suoraan sanottuna naurettava. Harmi, grönlantilaisten ja tanskalaisten ristiriidoista olisi saanut vaikka mitä aikaiseksi, mutta tällaisena sekalaisena keskittymiskyvyttömänä ja kliseisenä pakettina ei kuitenkaan uponnut. Jätti kokonaisuudessaan kylmemmäksi kuin mikään Smillan kuvailema lumi tai jää.

Päivi Kumpulainen ja Seija Holopainen (toim.) - Piilokansan tarinoita: islantilaisnovelleja ja -kirjailijoita (2001)

Viimeinen haastekirja ei valitettavasti sekään vakuuttanut. Luin alkuvuodesta kokoelman aikuisille tarkoitettuja islantilaisnovelleja, joka oli ihan pätevä johdanto islantilaiseen mielenmaisemaan ja kirjallisuuteen, mutta nämä lapsille ja nuorille suunnatut novellit eivät puhutelleet. Löytyi töksähteleviä lauseita ja latteita tarinoita, mutta onneksi pieni valonpilkahdus tuli Peikkomuori-tarinasta, jossa peikon muotoinen kallionkieleke sulautuu ikävöinniksi isoäidin perään. Melko suuri osa novelleista on muuten aika surumielistä tavaraa ja käsittelee yllättävän aikuisia aiheita, eli kovin montaa pienelle lapselle suunnattua tarinaa en usko tästä löytyvän.

Miniarvioita, osa I

Jotta pääsen piakkoin kirjoittelemaan rauhassa uusimmista lukemisistani, puran bloggaamattomien kirjojen sumaa nyt miniarvioiden muodossa. Joka vuosi luen kirjoja, joista en millään keksi sanottavaa. Näistä seuraavista on kyllä ollut aikomus kirjoittaa erikseen, mutta se on vain jäänyt, enkä ole jaksanut miettiä asiaa sen kummemmin tai ainakaan yrittää väkisin (harrastuksen täytyy pysyä hauskana ja mielekkäänä). Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että haluan näistä edes jonkinlaisen jäljen blogiin (joitakin olen jo Goodreadsin puolella kommentoinut lyhyesti).

Paul Koudounaris - Heavenly Bodies: Cult Treasures & Spectacular Saints from the Catacombs (2013) 

Vuonna 1578 Roomasta löydettiin katakombi, jossa oli tuhansia luurankoja. Näiden ajateltiin olevan kristittyjä marttyyreja, ja jäännökset kuljetettiin saksankielisen Euroopan katolisiin kirkkoihin korvaamaan uskonpuhdistuksen aikana tuhotut pyhäinjäännökset. Luurangot koristeltiin mm. silkillä, jalokivillä sekä kultalangalla ja aseteltiin huolellisesti erilaisissa asennoissa näytteille kirkkosaleihin. Koudounaris on tehnyt korvaamatonta työtä tallentaessaan nämä nykyään piilossa olevat (jotkut on tungettu esim. kirkkojen romuvarastoihin) valokuviin todistamaan uskomattoman taidokasta kädenjälkeä.

Vaikka olisi mitä tahansa mieltä pyhäinjäännösten palvonnasta, on aivan selvää, että tällaiset kädentaidot ansaitsevat tulla muistettaviksi. Valokuvien lisäksi tekstissä on myös nähty vaivaa, eli jäännösten historia kerrotaan selkeästi, elävästi ja mielenkiintoisia yksityiskohtia hyödyntäen. Uskontojen historiassa kiinnostaa aina se, miten vahvasti tiettyihin asioihin halutaan uskoa: todisteita jäännösten henkilöllisyyksistä oli hyvin vähän, jos ei ollenkaan, mutta mikäs siinä kun katolisuus kerran tarvitsi vahvistusta. Toisaalta, mikä antoi protestanteille oikeuden määrittää, mikä katoliseen uskoon sopii ja mikä ei?

David Hempleman-Adams, Sophie Gordon, Emma Stuart - The Heart of the Great Alone: Scott, Shackleton and Antarctic Photography (2009)

Etelämantereen autiota maisemaa halkoo jättimäiset jäävuoret, joiden alapuolella ihminen näyttää mitättömältä. 1900-luvun retkikunnat ottivat mielettömän upeita kuvia matkoiltaan (virallisina kuvaajina Herbert George Ponting ja Frank Hurley), ja huolimatta kuvien yksivärisyydestä voi niistä aistia kimmeltävän hangen, kirkkaansinisen taivaan ja jäämuodostelmista heijastuvan auringon. Kuvat Scottin miesten viimeisistä hetkistä taas pysäyttävät: kasvoilta heijastuu ääretön väsymys ja pettymys, hartiat ovat painuneet kasaan ja näyttää siltä, että kukaan ei jaksa ajatella enää mitään. Toinen retkikunta on ehtinyt ensin. Eläimetkin muistetaan tallentaa: koira kurkistaa sille rakennetusta iglusta, suloisten pingviinien kuvista huokuu lämpöä ja hevoset seisovat tallissaan valmiina palvelukseen.

Kirjan teksti on aika pinnallista, mutta kuvat korvaavat aika hyvin sen puutteet. Aina välillä sitä unohtaa, millaisiin suorituksiin jo sata vuotta sitten yllettiin. Alkeellisilla kameroilla ja muilla välineillä saavutettiin jotain sellaista, jota ei voi nykyihminen käsittää. Osa ihmisistä ja eläimistä menehtyi matkalla, mutta nämä kuvat todistavat, ettei henkiä menetetty turhaan, koska hienojen maisemien lisäksi retkikunnilla oli suuri merkitys tieteen edistämisessä.

Jerry Thomas - The Bartender's Guide (1862)

Sitten vähän jotain kevyempää: drinkkiopas alan pioneerilta! Thomas popularisoi cocktailit Yhdysvalloissa ja oli tunnettu koreilevasta tyylistään sekä baarimikkojen esiintyjän elkeiden kehittämisestä. Olen viime aikoina ollut innostunut cocktaileista, ja vaikka en sinänsä ole ollenkaan kiinnostunut niiden teknisestä puolesta, olisi kuitenkin ihan kiva osata tehdä kotonakin jotain. Thomasin kirjan bongasin hyvään aikaan, koska se tarjoaa erinomaisen välähdyksen cocktailien historiaan ja herkullisia reseptejäkin löytyy vaikka kuinka. Mitat ovat virkistävästi vähän sinne päin, eli loraus sitä ja loraus tuota, niin hyvää tulee. Ei siis mennä ihan kemian puolelle. Kirjasta löytyy myös erilaisten siirappien ohjeet, jos haluaa tehdä kaiken alusta asti itse, eivätkä nekään niin mahdottoman vaikeilta vaikuta.

Tuohon aikaan baarimikoilla alkoi olla myös vähän luovaa silmää (ennen cocktailit koostuivat lähinnä sokerista sekä brandysta, ginistä tai viskistä). Nimet ovatkin sitten sen mukaisia: Philadelphia Fish-House Punch, Bimbo Punch, Sleeper, White Tiger's Milk, Locomotive jne. Alkoholittomiakin drinksuja löytyy niitä kaipaaville. Mikä parasta, kirja löytyy kokonaisuudessaan netistä! Aion silti ostaa tämän jossain vaiheessa omaan hyllyyn, jotta reseptikokeilut helpottuvat. West India Coupereehen tuleva jäätelö kuulostaa vähän enemmän namilta kuin Royal Punchin vasikanjalkahyytelö.

James Malcolm Rymer - Varney the Vampire (1845)

Osallistuu haasteisiin:  I Spy (Paranormaali) ja Klassikot
Toukokuu ei sitten loppunutkaan ihan mieltä ylentävissä tunnelmissa, koska vampyyritarina ei ollut niin herkku mitä odotin. Rymerin raapustus on niin sanottu 'penny dreadful', eli näitä jatkokertomuksia myytiin 1800-luvulla viikoittain pennin hintaan. Tarinat painettiin halvalle paperille ja ne oli suunnattu lähinnä nuorille työväenluokan kansalaisille, ja aiheet liikkuivat yleensä yliluonnollisessa tai rikollisten edesottamuksissa. Yleensä ylidramaattisuudesta on ollut itselläni hyviä kokemuksia, koska hyvin toteutettuna se voi olla hauskaa. Valitettavasti Varneyn tarina oli siitä toisesta päästä: kuivakka kertomus tylsästä vampyyrista, jonka kohtalo ei jaksa kiinnostaa sitten millään.

Alku oli lupaava goottilaisine tunnelmineen, mutta sitten lässähti ja pahasti. Varney on silti mielenkiintoisin hahmo (ainakin teoriassa), koska tämä on suurin piirtein ainoa, jolla on sielu. Muut henkilöt ovat kuin paperinukkeja (yksi jopa unohtuu kirjailjalta täysin matkan varrella!) eikä tarinassakaan kyllä ole mitään logiikkaa. Tekstiä on lavennettu kaikilla mahdollisilla keinoilla (koska siitähän saa silloin enemmän rahaa, jes!), joten joka välistä löytyy minitarinoita, joilla ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä itse pääjuonen kanssa. Ehkä Rymerinkin kiinnostus lopahti jossain vaiheessa?

Samuel Taylor Coleridge - The Rime of the Ancient Mariner (1798)

Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Ammatti)
En yleensä lue paljon runoutta, ja usein se jää etäiseksi tai en ymmärrä ollenkaan, mistä kulloinkin puhutaan. Viime aikoina olen ollut vähän onnekkaampi, ja olen huomannut, että jos runo iskee niin se iskee lujaa. Christina Rossettin Goblin Market on esimerkiksi upea ja runsas, eikä kuvituskaan jää yhtään kakkoseksi. Coleridge taas... Aluksi hankalalta tuntuvan arkaaisen kielen rytmiin pääsee kuitenkin lopulta mukaan. Se nielee jyrisevän meren syvyyksiin ja peittää suolan tuoksulla. Se vetää jalat alta ja saa tuntemaan albatrossin painon niskassa. Melodia tanssii meriolioiden ja henkien mukana. Kun merimiehet nousevat, on aika lähteä kotiin, mutta hetken aavemaisuus ei lupaa hyvää. Mieleen jää limaiseen vaaleanvihreään väriin kasteltu aavelaiva.

Tulkintoja runolle on varmaankin yhtä monta kuin on lukijaakin, ja paljon riippuu siitä, mitä runo saa tuntemaan (yksi mahdollinen tulkintavaihtoehto on kuitenkin selitetty aika selkeästi lopussa). Itse jättäisin kokonaan ajatuksen albatrossin Kristuksesta pois, koska se ei ota huomioon voimakasta luonnon läsnäoloa. Voisi siis päätellä, että pidän runoudessa kielikuvista, kielestä ylipäätään ja siitä, että se saa tuntemaan voimakkaasti. Metaforien liiallisuus saa vain pyörittelemään päätä.

The Fade Out (Vol. 1) - Ed Brubaker ja Sean Phillips (2015)

120 s.

Kukaan Goodreads-hyllyjäni selaileva ei voi välttyä huomaamasta rakkauttani klassikkoelokuvia kohtaan. ICheckMoviesin 250 Quintessential Noir Films -lista on tällä hetkellä elämäni, joten kirkaisin tietenkin ilosta kun eräs seuraamani (retromuoti)bloggaaja suositteli film noirista innoituksensa saanutta sarjakuvaa (bloggaajaa itse asiassa käytettiin mallina erääseen hahmoon, mikä on mielestäni aika hieno juttu). Kun päähenkilö herää ammeesta rankan juhlinnan jälkeen ja löytää olohuoneesta kuolleen tähtösen, ei ole epäilystäkään että hauskaa tulee olemaan.

Oli välittömästi selvää, että tekijät ovat onnistuneet vangitsemaan genren tunnelman uskomattoman tarkkaan. Tutkimusapulainen auttoi pitämään yllä 1940-luvun Los Angelesin aitouden tuikkivine valoineen, oransseine auringonlaskuineen ja hämärine kujineen, mutta jälkisanoja lukiessa ei ole epäilystäkään, että tekijöiden oma innostus klassikkoelokuvia kohtaan ja 40-luvun musiikin kuunteleminen työskentelyn lomassa ovat myös auttaneet.

Sarjakuvan lukeminen on kuin seuraisi elokuvaa: Sunset Boulevard (1950) -henkinen selostus, tekstin rytmi ja dialogi muodostavat kaikki koukuttavan kokonaisuuden. Kun näihin yhdistetään vielä upeat piirrokset, joissa parhaiden film noirien tapaan leikitellään valolla ja varjoilla, tulee tulokseksi pelkkää täydellisyyttä. Piirrosten tyyli myös vaihtelee: joissain kohtauksissa alkoholinhuuruiset muistot saavat muodokseen hämärät tupakansavun ympäröimät hahmot ja joissain päähenkilön takana on mustavalkoinen luonnosmainen tausta. Näistä tulee tarinalle salaperäisen monitulkintainen tunnelma, etenkin kun tarinassa tuntuu olevan myös paljon hienovaraisuutta. Tämän vuoksi sarjakuva tulee varmasti kestämään useita lukukertoja.

Henkilöt taas ovat noirympäristössään uskottavia. Tyypillisetkään noirin ja kovaksikeitetyn kirjallisuuden arkkityypit eivät vaikuta kliseisiltä tai kuluneilta. Jos päähenkilö olisi ollut yksityisetsivä, tilanne olisi voinut olla toinen, mutta koska tämä on käsikirjoittaja niin tarinassa on heti toisenlaista imua. Jotkut sivuhenkilöt taas muistuttavat oikeasti eläneistä ihmisistä: saksalaisohjaaja, Montgomery Cliftin kaksoisolento Tyler Graves jne. Jopa ihan oikeat ihmiset ilmestyvät välillä näyttämölle: Clark Gable astelee esiin hauskasti aivan puun takaa, Humphrey Bogart kurkistelee milloin mistäkin ja Bette Davisin mainitaan melkein puukottaneen erästä hyypiötä kynsiviilalla.

Jokaisen numeron takana olevat artikkelit ovat myös suositeltavaa lukemista, vaikka jotkut aiheet onkin jo käsitelty miljoonaan kertaan: Peg Entwistle, Roscoe 'Fatty' Arbuckle, Lana Turner vs. Johnny Stompanato, Jean Spangler, James Stewart ja Our Gang ovat kaikki teräviä kurkistuksia Tinseltownin maailmaan. Kerrankin luin myös lukijoiden kirjeet. Paljon hyviä leffa- ja sarjavinkkejä vanhoihin elokuviin intohimolla suhtautuvilta ihmisiltä.

* * * * *