Naistenviikko: Muumien kanssa Rivieralla

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi emännöi taas naistenviikkohaastetta, johon minäkin pääsin sittenkin mattimyöhäisenä osallistumaan.

Viikon kunniaksi nostan esille teoksen Tove Janssonilta, joka on tietysti yksi lempikirjailijoistani, mutta joka oli myös yksityiselämänsä puolesta mielenkiintoinen ja inspiroiva ihminen. Tavoitteena on lukea jossain vaiheessa Janssonista jokin elämäkerta, koska en tiedä tästä läheskään tarpeeksi, mutta vielä tässä postauksessa olen kiinni iki-ihanissa muumeissa. Kirjat on luettu (ja omaksi ostettu, niin kuin osa varmaan Instagramista huomasi), mutta (kaikki kymmenen) sarjakuva-albumia odottavat vielä pöydällä lukuvuoroa. Näin kesän kunniaksi aloitin kuitenkin sarjakuviin tutustumisen elokuvaksikin päätyneestä Muumiperhe Rivieralla -tarinasta, joka on julkaistu erillisenä kirjasena.

Hyppäsin muutama päivä sitten pyörän selkään aamuneljältä ja polkaisin Ruissaloon. Peurat hyppivät pusikoissa ja katselivat varovasti vierasta kulkijaa, golfkentällä pari jänistä nauttivat aamusumusta, varis kellahti hiekkalinnakinastelun tuoksinassa vallihautaan ja räpiköi siellä hetken takkuinen vatsa taivasta kohti, joutsenpariskunta kellui hiljaksiin auringonnousun vaaleanpunaiseksi ja keltaiseksi värjäämässä vedessä.

Hiekassa tepsuttelevat jalat, laineiden liplatus, upean värinen taivas ja täydellinen hiljaisuus. Jäätyneistä varpaista huolimatta oli aika täydellinen hetki ottaa repusta esiin sarjakuvat sekä eväsleivät ja uppoutua muumien maailmaan.

Tarina alkaa siitä, kun Niiskuneiti lukee Rivieran loistosta ja saa Muumipapankin innostumaan. Muumimamma suostuu lähtemään, koska ajattelee heidän viihtyvän kotona paremmin kotiinpaluun jälkeen. Niin se aika monella meneekin. Arki maistuu erilaiselta ja virkistää eri tavalla, kun on päässyt lataamaan akkuja toisiin maisemiin. Miten käy muumien?

Niiskuneiti on taas sokaistunut kaikesta kauniista. Vaikka Audrey Glamour ajaa Rivieralla melkein muumien päälle, Niiskuneiti ei näe muuta kuin Glamourin upean ulkonäön ja filmitähtihohdon. Kalliit bikinitkin pitää saada, ja nopea keino tähän on tietenkin pelailla vähän uhkapelejä. Muumipeikko taas haikailee mustasukkaisena Niiskuneidin perään, eikä ymmärrä, miksi Niiskuneiti kaunistautuu nyt muita kuin häntä varten. Muumipappa innostuu vähän liikaakin iloliemistä, ja norsuveistos johtaa lopulta noloon tilanteeseen.

Muumien kohellus snobien kansoittamassa Etelä-Ranskassa on huvittavaa ja virkistävää, vaikka aluksi olikin outoa nähdä muumit muualla kuin tutussa ja kotoisessa Muumilaaksossa. Jansson onnistuu myös hyvin hienovaraisesti naureskelemaan rikkaiden oudolle mielenlaadulle. Muumien kohellus näyttäytyy eksentrisenä, kun heidän luullaan olevan rikkaita, mutta totuuden tultua ilmi kiinnostus häviää kuin savuna ilmaan. Köyhyyden jalostava vaikutuskaan ei taida ihan pitää paikkaansa, kun eräs miljonääri haluaa kokeilla nälkätaiteilijan uraa. Veneen alla nukkuminen ei taida olla miesparan mielikuvien mukainen elämäntapa, ja viinikin on oikeasti halpaa.

Varsinaisen Janssonin sarjakuvan lisäksi luin elokuvan käsikirjoitukseen perustuvan kirjan ja katsoin kotona Hanna Hemilän ja Xavier Picardin ohjaaman elokuvan. Kirja vaikutti lähinnä hätäiseltä elokuvaa ja alkuperäisen sarjakuvan ruutuja yhdistävältä kyhäelmältä, joka ei taida oikein kiinnostaa muita kuin lapsia ja elokuvasta pitäneitä. Sarjakuva päättyy vihreävetisen uima-altaan ja ruusun terälehdillä maustetun samppanjan perään haikailuun, kun taas kirjassa koko muumiperhe asettuu tyytyväisenä arkisiin askareihinsa ja rauha palautuu Muumilaaksoon. Elokuvaan on tämän lisäksi lisätty vielä outoa säätöä merirosvojen kanssa.

Vaikka pääidea ja suurin osa tapahtumista olivat samanlaisia, oli tietenkin Janssonin alkuperäisessä sarjakuvassa ehdottomasti sitä taikaa, jota tältä tarinalta hain (huolimatta siitä, että elokuvassa oli viehättävä tunnelmaan sopiva musiikki ja värit huokuivat etelän lämpöä).

Oli myös mielenkiintoista huomata, miten Muumimamman ja Niiskuneidin erilaisiin asioihin keskittyminen erottui vielä selkeämmin epätavanomaisessa ympäristössä. Muumimamman huolehtiva kotiäidin rooli säilyy jopa veneen alla asuessa, Niiskuneidin shoppailu ja haihattelu puolestaan sopivat enemmän Rivieran meininkiin. On kuitenkin huomattava, että Niiskuneiti ansaitsee omat rahansa, vaikkakin uhkapelaamalla, ja saa sen vuoksi pelastettua koko perheen pinteestä.

Entäs sitten se Riviera? Ihanat maisemat, aurinko, hieno arkkitehtuuri. Siinäpä mukavan loman perusainekset. Ei Ruissalokaan tietenkään huono paikka ole viettää heinäkuista arkiaamua.

Karhu nimeltä Paddington (Paddington #1) - Michael Bond (1958)

A Bear Called Paddington
159 s.

Ennen kuin herra Brown ennätti vastata, Paddington oli jo kivunnut pöydälle ja painanut oikean tassunsa päättäväisesti leivokseen. Se oli iso leivos, kaikkein isoin ja tahmein, minkä herra Brown oli onnistunut löytämään, ja tuossa tuokiossa suurin osa täytteestä oli joutunut Paddingtonin viiksiin. Ihmiset alkoivat nykiä toisiaan ja osoitella heitä. Herra Brown toivoi, että olisi valinnut vain tavallisia, yksinkertaisia pullia, mutta eihän hän tuntenut karhujen tapoja. Hän hämmensi teetään ja katseli ikkunasta ikään kuin olisi päivittäin käynyt karhun kanssa teellä Paddingtonin asemalla.

Paddington on minulle tutumpi vuoden 1987 tai 1997 animaatiosarjana, joka oli lapsena yksi suosikeistani. En nyt ole varma, kummasta sarjasta oli kyse (hämmentävän samankaltaisia ainakin Googlen kuvahaun perusteella), mutta joka tapauksessa en saanut nauttia Tim Currysta herra Curryna, koska piirretyt tietysti usein dubataan. Jostain syystä sydäntä lämmittää, että Curry oli Paddington-sarjassa.

Paddington sai nimensä Lontoon Paddingtonin rautatieaseman mukaan, josta herra ja rouva Brown sen löytävät. Perulainen karhu rakastaa marmeladia ja tulee tunnetuksi duffelitakistaan ja isosta hatustaan. Hyvää tarkoittava mutta kömpelö Paddington alkaa heti joutua kaikenlaisiin hassuihin tilanteisiin. Se muun muassa vaeltaa metroasemalla, lähtee shoppailemaan, vierailee teatterissa ja saa uuden ystävän antiikkikauppiaasta. Vaikka Paddington joutuukin vähän väliä pulaan, se on hyvin kohtelias karhu, mutta ei myöskään hyväksy huonoa kohtelua tai minkä tämä tulkitsee huonoksi kohteluksi, joten jääkylmä tuijotus on varattu näihin tilanteisiin.

Paddington-kirjat ovat sekä lastenkirjallisuuden klassikoita että yksi olennaisimmista osista brittiläistä kulttuuria, ja siten myös hyvin brittiläisiä luonteeltaan. Lontoo häilyy aika ohuelti taustalla, mutta Bondilla on taito vangita kaupunki, tai ehkä ennemmin maa laajassa merkityksessä, ohuin vedoin.

Karhu nimeltä Paddington on söpöä ja viatonta hupia, muttei kuitenkaan aliarvioi lukijaa. Vaikka en itse ihan täysin rakastunutkaan (kun ottaa huomioon makuni lastenkirjoissa, en sitä odottanutkaan, mutta ei se mitään), se kuitenkin ansaitsee klassikon tittelinsä. Paddingtonilla on sellaiset sydän ja sielu, jotka ovat lastenkirjallisuuden ydin. Se on "kannullinen teetä ja lautasellinen lämpimiä, voideltuja paahtoleipiä", hidas sunnuntaiaamu rapean puhtaissa lakanoissa auringon lämmittäessä kasvoja sekä pulla ja kuppi kaakaota sekaisessa antiikkikaupassa Portobello Roadilla.

__________

Kuvittaja: Peggy Fortnum
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Osallistuu haasteisiin: Paperilta ruutuun ja Ajattomia satuja ja tarinoita

Feministisen lukuhaasteen koonti

Juuri sopivasti Minna Canthin ja tasa-arvon päivän viimeisinä tunteina kirjoittelin Sivutiellä-blogista lähteneeseen feministiseen lukuhaasteeseen lukemistani kirjoista. Tietokirjoihin en ehtinyt syventyä, mutta ehkä myöhemmin. Tasa-arvoasioihin liittyviä kirjoja on lukulistoille ympäri nettiä kertynyt jo ihan kiitettävästi (mukaan lukien sellaisia, jotka voi ihan yrittämättäkin lukea feministisestä näkökulmasta), joten aihe ei todellakaan jää tähän. Mutta, asiaan.

Tähän nimenomaiseen haasteeseen luin Denis Diderot'n The Nun (1796) -romaanin lisäksi kaksi novellikokoelmaa (eli osallistuvat myös novellihaasteeseen), joissa olikin itse asiassa paljon yhteistä. Molemmat käsittelivät omalla tavallaan pioneereja.

Sarah Weinman (toim.) - Troubled Daughters, Twisted Wives: Stories from the Trailblazers of Domestic Suspense (2013)

Jos ei laske laajasti tunnettua Patricia Highsmithiä, jonka tarinoista tehdään vielä nykyäänkin elokuvia (viimeisin taitaa olla Carol, ja sitä ennen Ripleyn edesottamuksia on käsitelty useampaan kertaan), on suurin osa kokoelman kirjailijoista vähemmän tunnettuja. Itselleni entuudestaan tuttuja olivat Highsmithin lisäksi ainoastaan Shirley Jackson (The Haunting of Hill House; filmattu ainakin kaksi kertaa), Vera Caspary (Laura on yksi tunnetuimmista film noireista) ja Dorothy B. Hughes (In a Lonely Place on kiehtova tarina hulluudesta ja hyvä Humphrey Bogart -elokuvaversiona).

"Domestic suspense" on vaikea kääntää suomeksi, mutta kyseessä on siis trillerimäinen tarina, jossa voi olla keskiössä tai lopussa jokin rikos, mutta ei aina. Yleensä miljöönä on kodin ympäristö ja tunnelma hiipivän jännittävä. Joissain novelleissa oli itse asiassa enemmänkin kammottava tunnelma, sillä monet kirjailijat olivat onnistuneet saamaan kodin tyyneen ilmapiiriin sellaisen tunteen kuin jokin olisi pielessä. Pienikin lusikan kilahdus kahvikuppiin voi kaikua moninkertaisena. Useissa tarinoissa oli myös naisia, jotka yrittivät jollain tapaa pyrkiä itsenäisyyteen (oli se sitten enemmän tai vähemmän makaaberi tapa irroittautua kahleista).

Molempiin kokoelmiin on lisätty novellien alkuun lyhyet esittelyt kirjailijoista, ja tässä ensimmäisessä monet olivat yksityiselämässään ihailtavia ja mielenkiintoisia persoonia. Esimerkiksi sosiaalityöntekijänä, kirjastonhoitajana ja opettajana työskennellyt Nedra Tyre sai näistä innoitusta tarinoihinsa, mutta Tyre myös matkusteli yksin elävänä sinkkunaisena ympäri maailmaa, piti kirjojaan uunissa ja rakasti teddykarhuja.

Michael Sims (toim.) - The Penguin Book of Victorian Women in Crime (2010)

1800-luvun lopulla nousi esiin termi "New Woman" eli "Uusi Nainen". Tämä nainen oli itsenäinen, päämäärätietoinen ja tasa-arvoa puolustava korkeasti koulutettu uranainen (tai vähintään siihen pyrkivä). Ajatus oli siihen aikaan radikaali, mutta Simsin löytämät tarinat eivät tee sen sivuilla esiintyvistä naisista suurta numeroa, eikä miestenkään kirjoittamissa tarinoissa paheksuta itseään (ja yhdessä tapauksessa miestään) elättäviä naisia.

Alaotsikko Forgotten Cops and Private Eyes from the Time of Sherlock Holmes kertoo vielä tarkemmin, mitä kokoelmalta on odotettavissa. Tarinoiden päähenkilöt ovat joko ammatiltaan etsiviä tai joutuvat tilanteisiin, joissa tarvitaan loogista päättelykykyä. Parikin kirjailijaa ovat omistaneet kirjoituksiaan Mary Hollandille, jota kutsuttiin Chicagon Sherlock Holmesiksi ja joka muun muassa opetti, miten sormenjälkitekniikkaa hyödynnetään rikostutkimuksessa. Kun Holmes on nyt mainittu pariin kertaan, niin mainittakoon vielä se, että parhaimmat novellit eivät todellakaan jääneet kyseisen yksityisetsivän jalkoihin. Laitoinkin muutaman kirjailijan muistiin, jotta voin myöhemmin kaivaa esiin lisää näiden tarinoita. Erityisesti seikkailuromaaneja lukeva eloisa ja älykäs Madelyn Mack tullaan varmasti näkemään jossain vaiheessa täällä blogissa.

- - -

Näitä ajatuksia voikin sitten jalostaa eteenpäin. Miksi näistä naisista ei puhuta enemmän? Historiallisten faktojen perusteella Hollandin kaltaiset oikeasti eläneet uranaiset olivat yhtä taitavia kuin miehet ja jopa pioneereja omalla alallaan, ja oman kokemukseni perusteella mikään näistä novelleista ei ollut niin huono, että ansaitsisi tulla unohdetuksi.

Kyse onkin siitä, kuinka moni nostaa esiin jonkin tietyn asian. Kuinka moni lukee Sherlock Holmesin jalkoihin jääneitä novelleja, ja kuinka moni muistuttaa Hollandin ja esimerkiksi Hedy Lamarrin kaltaisista upeista ja lahjakkaista uranaisista, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan niin, että nykyaika ei olisi samanlainen ilman heitä.

Heitänkin tässä lopuksi vaatimattoman toiveen siitä, että yhä useampi seuraisi mm. Anthony Bourdainin esimerkkiä (joka jakoi yhdeksän mielettömän upean naisen elämäntarinan naistenpäivänä), jotta kunnian saavat ne, joille se kuuluu.

Haastekoonti 2x: Kurjen siivellä ja Läpi historian

KURJEN SIIVELLÄ

Olin vielä tämän Pinon päällimmäinen -blogin haasteen alkaessa melko innoissani, koska vaikka yliopistossa olen tehnyt jonkun verran Aasia-opintoja, niin Aasia on jäänyt kaunokirjallisella puolella aika vieraaksi. Haasteinnostus hiipui vähitellen ja aktiivinen luettavan etsiminen jäi, mutta tämä ei kuitenkaan jää tähän. Aion tutustua vielä aasialaisiin elokuviin vähän paremmin (tähän mennessä suosikeikseni ovat nousseet mm. Onibaba [1964] ja Hausu [1977]), joten toivottavasti siinä kyljessä innostun kirjoistakin. Jotain japanilaiseen mytologiaan liittyvää tietokirjallisuutta olisi tarkoitus saada vielä lukulistalle, ja yksi kirjastosta haettu kiinalainen dekkari odottaa jo lukuvuoroaan (tosin jätin sen kotiin lähdettyäni maalle joulunviettoon, ja nyt se sitten kiinnostaisi aika paljon, hehe).

Japani

Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (1904) - Lafcadio Hearn

Musta sade (1969) - Masuji Ibuse

Tästä en saanut arviota aikaiseksi, joten miniarviota taas kehiin. Musta sade on dokumenttiromaani Hiroshiman pommituksesta, ja se niitti mainetta ja palkintoja ilmestymisensä jälkeen. Ibuse käytti pommituksesta selvinneiden päiväkirjamerkintöjä, joten kirja onkin hyvin raskasta luettavaa aitoutensa ja kuvaustensa vuoksi. En kuitenkaan valitettavasti päässyt romaaniin sisälle, vaikka se onkin suurimmaksi osaksi saanut ylistäviä arvioita. Olisin ehkä mieluummin lukenut tietokirjan aiheesta, koska dokumenttimaisuus jätti aika lattean jälkimaun kaunokirjalliseen puoleen yhdistettynä. Tarina tuntui siis lähinnä sivujuonteelta.

LÄPI HISTORIAN

Tämä Klassikkojen lumoissa -blogin haaste oli kuin tehty tällaiselle klassikkoja ja kaikkea vanhaa rakastavalle otukselle, mutta osa aikakausista osoittautui sen verran haastaviksi, että koin parhaaksi jättää haasteen sikseen jo parisen kuukautta sitten ja tyytyä paronittaren arvoon. Väkisin ei kannata lukea mitään, vaikka se tarkoittaisikin haasteen valmistumista. Muutaman mielenkiintoisen kirjan laitoin silti muistiin. Ne eivät juuri haasteen aikana kiinnostaneet, mutta aion vielä jossain vaiheessa lukea ne.

Antiikki (800 eaa – 400 jaa)

Oresteia (458 eaa) - Aiskhylos

Keskiaika (400–1400-luku)

- 

Renessanssi (1400–1500-luku)

Hamlet (1602) - William Shakespeare

Barokki ja klassismi (1600-luku)
-

Valistus ja esiromantiikka (1700-luku)
-

Romantiikka (1800-luvun alku)
Tales of the Dead (1812) - Sarah Elizabeth Utterson (toim.)

Realismi ja naturalismi (1800-luvun loppu)

Naturalismi
Neiti Julie (1888) - August Strindberg

Symbolismi (1800–1900-luvun vaihde)

-

Modernismi ja ekspressionismi (1900-luvun alku)

-

Radikalismi ja postmodernismi (1900-luvun loppu)

Postmodernismi

Alta nollan (1985) - Bret Easton Ellis

Kuka pelkää Virginia Woolfia? - Edward Albee (1962) + Lukuharjoituksia-haastekoonti

Who's Afraid of
Virginia Woolf?,
242 s.

MARTHA: I can't even see you... I haven't been able to see you for years...

GEORGE: ... if you pass out, or throw up, or something...

MARTHA: ... I mean, you're a blank,a cipher...

GEORGE: ... and try to keep your clothes on, too. There aren't many more sickening sights than you with a couple of drinks in you and your skirt up over your head, you know...

Pahaa sutta ken pelkäisi -kappaletta lauletaan Disneyn Kolme pientä porsasta (1933) -lyhytelokuvassa, jossa kaksi porsasta ovat varmoja, että ovat turvassa sudelta heinä- ja oksataloissaan.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? alkaa siitä, kun George ja Martha palaavat juhlista kotiin nuoremman pariskunnan, Nickin ja Honeyn, kanssa ja päätyvät kumoamaan yön aikana drinkin jos toisenkin, ehkä kymmenenkin. Nick ja Honey jäävät jumiin tornadon keskelle, joka vaikuttaa lähinnä surrealistiselta naurutalon peilihuoneelta. Vieraat raahataan Georgen ja Marthan helvetinkuilua muistuttavan avioliiton keskelle, jossa tökitään heikkoihin kohtiin, riehutaan ja huudetaan sekä käyttäydytään kuin 5-vuotiaat tai demonin riivaamat.

Ilta on viskotun mudan peittämä katastrofi, jota ei voi olla tuijottamatta. Albeen pikimustan huumorin täyttämä näytelmä jyrää 1950-luvun jäykkien sosiaalisten normien ja amerikkalaisen ydinperheunelman yli ja leikittelee sen henkilöillä ravistellen niitä ytimiin saakka ja sylkien ne sitten ulos. Kauan ennen lopun paljastusta tunnelmasta tulee koko ajan painostavampi, ja pahaenteiset sinne tänne ripotellut vihjeet vahvistavat, että George ja Martha eivät ole vain keski-ikäinen pariskunta, joka tappelee tappelun vuoksi.

He muuttuvat raivonpuuskineen puhuriksi, joka puhaltaa heinistä ja oksista rakennetun talon nurin. Kun George napauttaa raunioita vielä hieman, loputkin rakenteet vajoavat maan tasalle ja Marthan täytyy kohdata se todellisuus, joka seuraa tämän sääntörikkomusta pariskunnan yhteisessä pelissä. Molempien pitää opetella selviytymään taivasalla. Vimmainen räyhääminen on muuttunut tyhjyydeksi ja syyllisyys sekä pettymys uupumukseksi. Tulevaisuus on epävarma, mutta on täysin mahdollista, että George ja Martha eivät pysty enää asumaan tiilitalossa, koska se vain muistuttaisi heitä kurjuudesta ja vihasta. Martha ei ainakaan ole valmis elämään ilman illuusioita, ja parin heikkoudet voivat hyvinkin johtaa heidät syleilemään taas sutta.

Lopuksi pitää vielä mainita vuoden 1966 elokuva. Näin sen muutama vuosi sitten ja... No, voiko olla enää täydellisempää Georgea ja Marthaa kuin Richard Burton ja Elizabeth Taylor? Taylor kynsii itsensä elokuvan poikki ja Burton kihisee pettymystä, ja yhdessä parivaljakko muodostaa yhden suuren ilotulitteen, joka voi hetkenä minä hyvänsä räjähtää katsojan kasvoille, mutta silti siitä ei voi kääntyä pois.

LUKUHARJOITUKSIA

Kujerruksia-blogin Linnean järjestämään näytelmähaasteeseen oli suunnitelmissa lukea ne, jotka ovat roikkuneet lukulistalla tai ovat muuten vain olleet mielessä jo ihan liian pitkään. Näytelmien lukeminen on antoisaa, mutta näköjään niihin ei tule tartuttua niin helposti kuin romaaneihin, joten vuoden aikana saldoksi tuli vain 7 kpl (pääsin silti taidemesenaatiksi). O'Neillin, Aiskhyloksen ja Albeen ravistelevat teokset olivat täyden viiden tähden arvoisia, ja haasteen myötä aloin ymmärtää ehkä paremmin, minkälaiset näytelmät kiinnostavat ja mihin suuntaan kannattaa seuraavaksi lähteä etsimään luettavaa. Teatterin lavalla olen nähnyt näistä vain Hiirenloukun, ja nimenomaan livenä se oli mielenkiintoisempi.

Pitkän päivän matka yöhön (1956) - Eugene O'Neill

Hiirenloukku (1952) - Agatha Christie

Neiti Julie (1888) - August Strindberg

Hamlet (1602) - William Shakespeare

Oresteia (458 eaa) - Aiskhylos

The Elephant Man (1977) - Bernard Pomerance 

Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1962) - Edward Albee

Kirja + elokuva: Huijarit - Jim Thompson (1963)

The Grifters
224 s.

You couldn't be yourself anymore. If a woman ordered a straight double-shot with a beer chaser in a place like this, they'd probably throw her out. Ditto, if she asked for a hamburger with raw onions.

    You just couldn't march to your own music. Nowadays, you couldn't even hear it.. – She could no longer hear it. It was lost, the music which each person had inside himself, and which put him in step with things as they should be.

Halvassa hotellissa asusteleva tunnollinen ja pidetty Roy Dillon työskentelee kaupparatsuna, mutta tehtailee siinä sivussa myös pienimuotoisia huijauksia. Eräänä päivänä yksinkertainen huijaus menee kuitenkin pieleen, ja pian Royn äiti Lilly ilmestyy kuvioihin mutkistamaan tilannetta sekä ajamaan kiilaa Royn ja tämän naisystävän Moiran väliin. 

Enpä tajunnut, miten paljon olinkaan kaivannut Thompsonia. Luin vähän aikaa sitten tältä pari novellia (jotka eivät suurimmaksi osaksi olleet hirveän hyviä), mutta romaanien ahmimisesta on jo jonkun verran aikaa. Thompson kirjoittaa nimittäin erittäin mainiota noiria. Sellaista, joka saa haukkomaan henkeä, mutta joka myös hiukan kutittelee hienolla proosalla.

Huijarit ei ehkä ole kaikkein synkintä tai hulluinta Thompsonia, eikä luultavasti edes hänen parhaimmistoaan muutenkaan (huolimatta hiukan hämmentävän korkeasta kokonaisarvosanasta Goodreadsissa), mutta se on kuitenkin hyvä tarina mielenkiintoisilla henkilöillä höystettynä. Niin no, Carol on outo, koska hänen menneisyydestään paljastuva asia on tarinan kannalta merkityksetön, mutta se on toisaalta tuttu strategia Thompsonilta. Yleensä mukaan heitetään jotain outoa, mutta silti se jotenkin toimii.

Klassisessa noirissa ei välttämättä ole paljon yllätyksiä, ja Huijarit ei ole tässä mielessä poikkeuksellinen. Siinä ei ole suuria ja kuohuttavia juonenkäänteitä, mutta pidän noirgenrestä ylipäätään siksi, että romaanit ovat yksinkertaisesti rakennettuja tunnelmapaloja tietynlaisesta kyynisestä maailmasta (tai ehkä vain olen helposti miellytettävä mitä noiriin tulee, se on täysin mahdollista). Voin aina luottaa siihen, että joku alkaa käyttäytyä hullusti ja neuroottisesti. Sitten kun keitokseen vielä lisätään murha tai kaksi, niin kasassa on loistava viikonloppuvälipala. Thompson päättää itse asiassa mennä pidemmälle ja tekee äidin ja pojan suhteesta hyvin väärän oloisen ja suoraan sanottuna ällöttävän.

Thompson osaa myös päättää romaaninsa hienosti. Loppukohtaukset jäävät hyvällä tavalla roikkumaan ilmassa ja saavat miettimään, mitä seuraavassa kappaleessa tapahtuu, kunnes tajuaa, ettei seuraavaa lukua tule enää tässä elämässä. Ennakointia on suhteellisen paljon, mutta se on toteutettu monitulkintaisesti. Jossain vaiheessa epäilys hiipii niskan taakse, ja siinä kohtaa on myöhäistä kääntyä takaisin. Lasi heiluu pöydän reunalla, ja juuri kun ajattelee sen säästyvän putoamiselta, joku tulee ja iskee sen sirpaleiksi.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

HUIJARIT
IMDB
Ohjaaja: Stephen Frears
Pääosissa: Anjelica Huston, John Cusack, Annette Bening, Noelle Harling

Myra Langtry: I'm Roy's friend.
Lilly Dillon: Yes. I imagine you're lots of people's friend.
Myra Langtry: [taking a good look at Lilly] Oh, of course, now that I see you in the light, you're plenty old enough to be Roy's mother.
Lilly Dillon: Aren't we all?
Roy Dillon: Play nice. Don't fight.

Huijarien leffaversio on päällisin puolin ihan mukiinmenevä neo-noir, mutta henkilöiden epäuskottavuus on suuri puute. Ei millään pahalla Cusackia kohtaan, mutta en vain osaa ajatella tätä ylipäätään minkään noirelokuvan pääosassa, ja Roy Dillonia en kuvitellut ollenkaan poikamaiseksi ja kömpelön oloiseksi. Normaalisti hyvät Huston ja Bening tuntuvat myös olevan väärässä paikassa, eivätkä tavoita Lillyn ja Moiran persoonia kovin hyvin. Osittain tämä voi johtua ohjaajastakin, eli tulkintojen ontuvuutta voi hakea vähän sieltäkin.

Toinen vaivaamaan jäänyt asia oli kirja-adaptaatioita usein tahraava muutosvimma. Huijareissa ei onneksi oltu muutettu mitään kovin suurta juonenkäännettä, mutta pienet eroavaisuudet siellä täällä aiheuttivat sen, ettei elokuva tuntunut ollenkaan Jim Thompsonilta. Varsinkin loppukohtaus jäi vaivaamaan, koska kirjassa sen tehokkuus on samaa luokkaa kuin nenän edestä kiinni paiskattava ovi. Leffassa taas erään henkilön reaktio tapahtuneeseen jätti jotenkin nihkeän olon.

Ehkä suosittelisinkin tätä niille, jotka pitävät rikoselokuvista, mutta eivät ole lukeneet kirjaa. Ensimmäiseksi film noiriksi genreen tutustuville Huijarit ei tosin taida myöskään sopia.

Kirja + elokuva: Kaikki minun unelmani - Rona Jaffe (1958)

The Best of Everything
448 s.

"She had a collection of matchbooks from extravagant places, dropped here and there on tables in the dingy apartment she still shared with Gregg. They made it look as if she lived a gay, mad life. What a typical picture for anyone from out of New York: career girl's apartment, stockings drying over the shower rod, clothes flung helter-skelter in the rush to get to the office on time, to a date on time, a bottle of wine there too, wads of dust lying under the studio couch because you couldn't clean except weekends and sometimes not even then, and all those brightly colored matchbooks with names of well-known eating places, so that even if one managed only two good and sufficient meals a week one could still light one's cigarettes for the rest of the week with the memory."

Kaikki minun unelmani on tarina työssäkäyvistä naisista New Yorkin pyörteissä, ja kullekin päähenkilölle New York näyttäytyy erilaisena. Jollekin työ kustannusyhtiössä on ensiaskel unelmauralla, jollekin vain välietappi, jonka jälkeen odottaa ura kotirouvana. Nimettömässä kimmeltävä sormus on toimiston naisille suuri asia, mutta mitä jos asiat eivät etenekään niin kuin haluaisi? Entä jos miehet onnistuvatkin sotkemaan suunnitelmat, tai joutuu valitsemaan miehen ja uran välillä?

Jos Nukkelaakso (1966) on Peyton Placen (1956) loistokas ja yliampuva serkku, niin Kaikki minun unelmani on Nukkelaakson Seconalilla rauhoitettu kaksonen. Hyden Jekyll-puolisko. Alkoholi virtaa, mutta hillitysti Mad Menin tapaan. Jos sokkotreffien deitti on tylsä, niin sitten vain drinkkejä drinkkien perään.

Chick lit on siis itselleni edelleen ongelmallinen genre, mutta sen sijaan että kokemus olisi taas ollut jotain Bridget Jonesin päiväkirjan (1996) tapaista, niin Kaikki minun unelmani osoittautui jo toiseksi viihdyttäväksi chick lit -klassikoksi. Pidin enemmän Nukkelaakson hysteerisyydestä, mutta Kaikki minun unelmani oli toisaalta mukavan tasainen ja rentouttava luettava. 1950-luku ja kaikki mitä sen mukana tulee, kuten työssäkäyvien naisten kokemukset miehille kuuluvassa maailmassa, tekee tarinasta ja henkilöiden kokemuksista heti paljon mielenkiintoisemman.

Henkilöt itsessään olivat valitettavasti vähemmän mielenkiintoisia. Naiiviutta on vaikka muille jakaa, ja sillä hetkellä kun tajuaa että yksi naisista takertuu eksäänsä kuin hukkuva, tajuaa myös ettei henkilöistä oikeastaan välitä lainkaan. Kuten Nukkelaaksossa, he määrittelevät elämänsä miesten kautta, mutta romaanin arkisemman ja tavanomaisemman sävyn vuoksi se alkaa kyllästyttää.

Tarinoita pitkitetään muutenkin vähän liikaa ja piilevä sinkkuelämän vastainen sanoma on kirsikka homeisen kakun päällä. Lopun juonenkäänne on rehellisesti sanottuna hirveä, koska se ei sovi ollenkaan kirjan muuhun sisältöön. Ihan kuin Jaffe olisi yrittänyt lisätä viime tipassa jotain skandaalimaista, mutta se tuhosi kaiken uskottavuuden ja päätyi television iltapäivän saippuaoopperoiden alueelle.

Jaffe selvästi yritti tavoitella opettavaista tarinaa suurkaupungin vaaroista, mutta en ole yllättynyt, että monet tytöt halusivat kirjan luettuaan muuttaa sinne entistä palavammin. Elämä New Yorkissa on ehkä vaikeaa, jopa vaarallista, ja seksuaalisen häirinnän mahdollisuus toimistolla on lähinnä itsestäänselvyys, mutta se on myös seikkailu (tai näin ainakin kuvittelen tyttöjen järkeilleen). Naimisiin menneiden zombien ja zombeiksi haluavien luonteiden puuttuminen oli niin kammottavaa, että on vaikeaa kuvitella Jaffen ajatellen asioita ihan loppuun asti henkilökehityksen ja romaanin yleisön suhteen (olisivatko Jaffen henkilöt houkutelleet 50-luvun lukijoita tähtäämään ainoastaan avioliittoon eikä mihinkään muuhun?).

Kaikki minun unelmani on silti nopea, kevyt ja miellyttävä luettava. Se ei edes yritä sulattaa aivoja, ja mikä parasta: sen sijaan, että romaani turvautuisi helppoon ratkaisuun eli siistiin onnelliseen loppuun, sen loppu on monitulkintainen ja vihjaa ainakin joidenkin henkilöiden tulevaisuuden olevan epävarma. Työssäkäyvän naisen elämä oli kovaa 50-luvulla, ja kaunistelun puute voi vedota myös nykypäivän lukijoihin. Seksismi ja seksuaalinen häirintä ei ole vieläkään kadonnut työpaikoilta mihinkään, mutta Jaffen romaani ehdottomasti saa arvostamaan työolojen parantumista ja niitä, jotka tekivät sen eteen kaikkensa. 

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

KAIKKI UNELMANI (1959)

IMDB
Ohjaaja: Jean Negulesco
Käsikirjoitus: Edith Sommer ja Man Rubin
Pääosissa: Hope Lange, Stephen Boyd, Suzy Parker, Martha Hyer, Diane Baker, Brian Aherne, Robert Evans, Brett Halsey, Donald Harron, Joan Crawford

Amanda Farrow: When you finish the slush files, then you may go. But I want my comments on each.
Caroline Bender: Typed?
Amanda Farrow: No Miss Bender. Beat it out on a native drum.

Romanialaissyntyinen Negulesco tunnetaan ehkä parhaiten Marilyn Monroen tähdittämästä Kuinka miljonääri naidaan (1953) -elokuvasta, ja miehen tuotannossa näyttää olevan monia muitakin naisten tunne-elämää käsitteleviä elokuvia. Olen nähnyt myös ohjaajan 3 kolikkoa lähteessä (1954), joka oli melkoisen tylsä, mutta Kaikki unelmani olikin taas tuon ensin mainitun lisäksi jo sitä parempaa osastoa.

Elokuva on melko uskollinen romaanille, vaikka paria juttua siinä onkin muutettu. Mukavaa viihdettä leppoisaan iltaan. Ei herätä sen suurempia tunteita, mutta ihan mielellään tätä kuitenkin katseli. Odotin erityisesti Crawfordin roolisuoritusta Amanda Farrow'na, ja olihan se aika hieno piikittelyineen kaikkineen.

Eniten nautin hienosti kuvatuista New York -maisemista. Esimerkiksi alun tunnelma on tavoitettu hienosti, kun työmuurahaiset vyöryvät metrotunnelista valtavien pilvenpiirtäjien häämöttäessä taustalla. Pelkästään siis jo 50-luvun tunnelman takia tätä voi suositella, jos yhtään kiinnostaa miltä New York aikoinaan näytti. Kustannusyhtiökin on tapahtumapaikkana erittäin mielenkiintoinen.

Kirja + elokuva: Nukkelaakso - Jacqueline Susann (1966)

Valley of the Dolls
449 s.

"It also made her realize that it wasn’t life or death to report for work every day. She was the biggest star in Hollywood, and the Oscar proved it. If she had a bad night, fuck ’em! - - - And if she gained a few pounds on caviar, fuck ’em. So it took a week to get it off—so what! Her pictures made them a fortune. . . ."

Anne Welles, Jennifer North ja Neely O'Hara. Kolme nuorta naista, jotka ystävystyvät ja joilla kullakin on unelmia ja tavoitteita. New York ja Hollywood vie kuitenkin veronsa, ja kahdenkymmenen vuoden aikana ehtii tapahtua paljon: ihmissuhteita katkeaa, menetyksiä sekä vastoinkäymisiä tulee vastaan ja menestyksen vuorelle kiipeäminen saa urat ratkeamispisteeseen.

Tässä on kirjailija, joka tietää miten upottaa kynnet lukijaan. Juuri kun naisten asiat tuntuvat menevän hyvin ja tulevaisuus loistaa kirkkaana horisontissa, jotain tapahtuu ja tunneli sulkeutuu. Sitten jokin tapahtuma saa taas uskomaan ja vuoristorata alkaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Elämän kiertokulku muuttuu pillereiden (joihin viitataan kirjassa nimellä nuket eli "dolls") ja katkeruuden kiertokuluksi.

Nukkelaakso ei ole siirappimainen romanssi, joka uppoaa paperinmakuisten ja muovisten henkilöiden syövereihin, eikä kiiltokuvamainen ja ruusunpunainen pelkistettyjen tunteiden satumaailma, missä ennalta-arvattavuus on itsestäänselvyys. Se saa sen sijaan panostamaan aikaa henkilöihinsä, vaikka ne ovatkin kaksiulotteisia psykologisen tarkastelun välineitä.

Sekä epärealistinen kliseisine juonenkäänteineen, joita vyörytetään lähinnä shokkiefektin takia, että realistinen yleisine viihdealan menestys- ja epäonnistumistarinoineen. Romaani on rakenteellisesti sekasotku, mutta loistelias ja hyvällä tavalla törkyinen sekasotku. Se, ettei kliseiden kasautuminen häiritse, on todiste Susannin neroudesta.

Kuten Kaikki minun unelmani (1958) -romaanin kohdalla, huomasin chick litin olevan paljon helpommin sisäistettävää kun se sijoittuu jollekin toiselle aikakaudelle tai sisältää melankoliaa ja traagisia tapahtumia. Mad Menin tyyppinen retromiljöö on niin paljon mielenkiintoisempi tunnelman puolesta (ja oikeastaan ainoa syy, jonka vuoksi tähän kirjaan tartuin). Nukkelaakso ei olisi sitä mitä on, jos se ei sijoittuisi 1940-60-luvuille, tai jos siinä ei olisi hulvatonta kissatappelua naisten vessassa, pillereitä kaikissa sateenkaaren väreissä napsivia itsetuhoisia naisia, särkyneitä unelmia, ponnistelua kuuluisuuden sekä yksityis- ja työelämän kanssa, litroittain vodkaa ja samppanjaa sekä kaukana Fabiosta olevia miehiä.

Tyttömäistä pulp-kirjallisuutta, joka ei saa oksentamaan, vaan sekoittamaan cocktailin tai kaksi ja syömään suklaata kunnes pää räjähtää. Periaatteessa siis Peyton Placen (1956) loistokas ja yliampuva serkku.

"Who wants respect? I want to get laid!"
- Helen Lawson

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

NUKKELAAKSO (1967)
IMDB
Ohjaaja: Mark Robson 
Pääosissa: Barbara Parkins, Patty Duke, Sharon Tate, Susan Hayward, Paul Burke, Tony Scotti

Anne Welles: [First lines] You've got to climb Mount Everest to reach the Valley of the Dolls. It's a brutal climb to reach that peak. You stand there. Waiting for the rush of exhilaration; but, it doesn't come. You're alone and the feeling of loneliness is overpowering.

Tiesin etukäteen, ettei leffaversio ole kehuttava, mutta päätin muutaman päivän pohdinnan jälkeen katsoa sen kuitenkin. Olin utelias juonen suhteen, ja epäilykseni vahvistuivat: joitain rajuimpia juttuja oli karsittu, mutta myös kielenkäyttöä oli siistitty. En sitten tiedä, toimiiko lopputulos heille, jotka eivät ole romaania lukeneet, mutta minuun tämä ei valitettavasti uponnut.

Suurin ongelma tässä oli se, että kirjan tunnelma oli kadonnut. Romaanin viehätys piilee juuri suoruudessa ja tietynlaisessa naurettavuudessa. Romaanihan haukuttiin aikoinaan pystyyn, mutta myynti sen kuin vain kasvoi ja kirjailijan suosio samoin. On helppo kuvitella 60-luvun kotirouvat lukemassa romaania kieli pitkällä. Elokuvassa ei oikein ole tavoitettu Susannin tyyliä, joka juuri tuohon koukuttavuuteen johtaa.

Kirjailijan sanoin: "This picture is a piece of shit". Tai no, en nyt ehkä niin pitkälle menisi, mutta tylsä ainakin.

Myytillisiä tarinoita - Lauri Simonsuuri (1947)

524 s.

Myytillisiä tarinoita on kattava kokoelma suomalaisia kansantarinoita, jotka sisältävät yliluonnollisia aineksia. Simonsuuri oli yksi tunnetuimmista suomalaisen kansanperinteen tuntijoista (Antti Aarneen lisäksi, joka kehitti Aarne-Thompson -luokittelujärjestelmän), ja kokosi myös suomalaisten kansantarinoiden tyyppiluettelon. Myytillisiä tarinoita puolestaan on enemmänkin suurelle yleisölle tarkoitettu populaariteos, joka on jaettu yliluonnollisten ilmiöiden perusteella eri kategorioihin ja perustuu tyyppiluetteloon, jossa on 80 000 tarinaa, 15 pääkategoriaa ja 150 aihetta. Teoksessa on tarinoita yhteensä 900 kappaletta. Toistoa on paljon, koska joitain tarinoita on kerrottu useammalla alueella muodon ja perusidean vaihdellessa vain vähän. Teos on joka tapauksessa loistava lähde kirjoittajille, jotka suunnittelevat hyödyntävänsä yliluonnollisia ilmiöitä, mutta ajan suomalaisesta kulttuurista ylipäätään myös oppii jonkun verran.

Vanhin kertomus, jossa on maanviljelijää ja tämän hevosta leluna käyttävä jättiläislapsi, on Mythologia Fennicasta (1789), mutta suurin osa on suullista perinnettä 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Kuten voi huomata esimerkiksi tarinoista, joissa jättiläiset (ns. kalevanpojat ja -tyttäret) pakenevat kristinuskon tieltä (jota edustaa maaseutua täplittävät kirkot), suomalaisen mytologian ja Kalevalan (1837) maailma on vahvasti läsnä.

Tarinat ovat osa maailmaa, jossa niiden uskottiin olevan totta (yhdessä tarinassa tosin selitetään sihisevä ääni kulhossa nousevaksi taikinaksi, ei kummitukseksi), ja ne ovat saaneet alkunsa maaseudulla. Kun teknologian ihmeet eivät vielä olleet yleisiä, on helppo uskoa miten laajat metsiköt, järvet ja pellot ovat villeydessään inspiroineet, mutta tarinat toki paljastavat myös jotain ympäröivästä yhteiskunnasta.

Jaloutta ja tottelevaisuutta pidetään arvossa, joten rangaistuksen saavat muun muassa ne, jotka häpäisevät kuolleita tai jotka itsekkäästi eivät tarjoa ruokaa ja yösijaa kulkurille. Kun kuolleet (tai peikot) pyytävät palvelusta, tarpeeksi rohkeat tarttuvat tehtävään eivätkä pyydä mitään vastapalvelukseksi. Yleensä pyydetään vain saada tietää oma kuolinpäivä, ja pian huomataan, ettei kohtaloaan voi kreikkalaisen tragedian tapaan paeta. Sanomattakin on selvää, että murhaa ja erityisesti lapsenmurhaa ei hyväksytä. Jälkimmäistä harjoittavat ainoastaan naiset, joita rangaistaan yleensä kiduttavaa omaatuntoa muistuttavilla ilmestyksillä. Yhdessä tällaisista tapauksista piikaa pelottaa (ihan aiheellisesti) synnytys ja tämä kieltäytyy menemästä naimisiin. Kuolinvuoteellaan myöhemmällä iällä piian syntymättömät pojat ilmestyvät aaveina paikalle, ja piika kuolee tuntien tuskaisaa syyllisyyttä. Ei armoa vanhoillepiioille, vai?

Kaksi suosikkitarinatyyppiänikin oli päässyt mukaan (vaikka ne ovat kyllä niin hyvin tunnettuja ja yleisiä, että olisin ihmetellyt jos niitä ei olisi sisällytetty kokoelmaan):

1) Urbaanilegenda kuolleesta liftarista (eli se, jossa liftarin istuttua takapenkille katoaa jonkin ajan kuluttua ja osoittautuu myöhemmin kuolleen ennen liftausreissuaan) esiintyy tässä tarinana, jossa henkilö haluaa kyydin reessä ja paljastuu sitten esimerkiksi morsiamelleen lupauksen tehneeksi sulhaseksi, joka haluaa toteuttaa tämän lupauksensa vielä kuoleman jälkeenkin.

2) Kirkkoväki on joukko eläviä kuolleita, jotka nousevat (yleensä jouluyönä) haudoistaan osallistuakseen kuolleen papin pitämään messuun. Ne eivät ole pahantahtoisia, mutta eläviä silti neuvotaan pysymään niistä erossa.

Suurin osa tarinoista on peräisin Lounais-Suomesta, johon ne levisivät Ruotsin kautta keski-Euroopasta ja sekoittuivat suomalais-ugrilaisen kansanperinteen kanssa (useimmat vaikutteet, kuten ruokakulttuuri ja muoti, levisivät Ruotsin kautta Suomeen). Tästä syystä osa ilmiöistä on tunnistettavissa useissa muissakin kulttuureissa, kuten aavelaivat ja poltergeistit (eli ns. räyhähenget).

Jotkut ilmiöt olivat toisaalta itselleni täysin uusia, ja muutama kiinnitti erityisesti huomion. Jos meni lauantai-illan saunaan liian myöhään, oli vaarassa joutua paholaisen nylkemäksi (eikä minkään Lucifer (2015) -sarjan pitkän ja tumman komistuksen, vaan jonkin alkukantaisemman ja salaperäisemmän). Tarinoista 99 prosentissa tapahtumat kerrataan lakonisesti ilman karmeiden yksityiskohtien tarkkaa kuvailua, mutta edellä mainituissa saunatarinoissa on paljon kauhumaista materiaalia saunassa roikkuvine nahkoineen (siksi olenkin kategorisoinut tämän kauhuun, koska vaikka kaikki tarinat eivät suinkaan ole pelottavia, niin monessa on kuitenkin painajaismaisuutta ilmiön luonteesta riippuen). Eräässä Tales from the Cryptin tarinoita muistuttavassa kertomuksessa morsian lupaa odottaa sulhastaan sodasta, mutta meneekin naimisiin toisen kanssa. Sulhanenpa sitten ilmestyy keskelle hääjuhlia esittelemään nahatonta kalloaan, joka on täynnä matoja ja käärmeitä.

Toisinaan eläviä luultiin kuolleiksi, mikä muistutti viktoriaanisen ajan elävältä hautaamisen pelosta. Suomalaisilla haudoilla ei tosin ollut kelloja, koska ihmiset ehtivät aina heräämään ennen hautaamista. Isonvihan aikaan jotkut kylät upottivat kirkonkellot järveen suojellakseen niitä. Muistaakseni kirkkoa pidettiin yhteiskunnan keskuksina, mutta en tiedä miksi erityisesti kellot olivat tärkeitä.

Löytyypä tarinoista huumoriakin. Pitkäperjantain iltana kaksi naista istuu katolla virsikirjojen kanssa, ja heitä on varoitettu puhumasta mitään vaikka tapahtuisi mitä. No, sitten ulostava sika kävelee tiellä ja sen perässä kulkee nainen, joka syö ulostetta lusikalla. Muissa tarinoissa taas esim. rohkea haudankaivaja päättää sulattaa jäisen ruumiin heittämällä sen uuniin. Ei ehkä ihan yllättäen, ruumis sitten muuttuu rapean ruskeaksi ja haudankaivaja saa syytteet heitettyään ruumiin järveen. Jos suututat kotitontun, se voi ulostaa puuroosi ruskean voisilmän. Jos ladossa säilytetyn ruumiin sukat ovat aamuisin täynnä reikiä, se on tanssinut yöllä muiden kuolleiden kanssa. Kahden piian tarina kulminoituu siihen, että toisen katkaistu pää pyörii ympäri teloituspaikkaa ja tarttuu hampailla toisen piian hameenhelmaan paljastaen oikean lapsenmurhaajan. Kuollut sulhanen on niin vihainen surevalle morsiamelleen, että palaa kummittelemaan ja uhkaa vääntää tytöltä niskat nurin jos tämä ei lopeta itkemistä. Aika tylyä. Suomalaisten rivoista runoista on kirjoitettu kokonainen kirja, mutta tässä teoksessa viitataan aiheeseen vain yhdessä tarinassa: kulkuri kuokkii häissä ja erään neidon kieltäydyttyä lähtemästä tanssiin, käki alkaa kukkua tämän hameen alta, eikä reisien yhteen puristaminen auta.

Kaiken kaikkiaan tarinat ovat varmasti tarjonneet yhtä lailla viihdykettä kuin aiheita painajaisuniin, kun niitä kerrottiin iltapuhteiden aikaan takkatulen ääressä, kuten tarina jossa on tarkoitus lopussa huutaa kovaan ääneen ja tarrata vieressä istuvaa kädestä. Halu selittää salaperäisiä ja tuntemattomia ilmiöitä sai ihmiset kehittämään uskottavia selityksiä, mutta luulen tarinoiden tarkoituksena olleen osittain myös ohjata ihmisiä moraalisesti oikeaan suuntaan (älä tapa, hanki lapsia huolehtimaan perinnöstäsi jne.). Tarinoiden kaltainen maailma ei koskaan enää palaa, joten pitää olla vain kiitollinen, että suuri yleisö oli halukas lähettämään kertomuksensa arkistoihin säilytettäväksi. Kiitokset ovat paikallaan myös Erkki Tuomelle, joka herätti tarinat eloon kauniilla piirroksillaan.

__________

Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Kirja + elokuva: Tuijottava katse (Neiti Marple #9) - Agatha Christie (1962)

The Mirror Crack'd
from Side to Side
269 s.

"One had to face the fact: St Mary Mead was not the place it had been. In a sense, of course, nothing was what it had been. You could blame the war (both the wars) or the younger generation, or women going out to work, or the atom bomb, or just the Government - but what one really meant was the simple fact that one was growing old. Miss Marple, who was a very sensible lady, knew that quite well. It was just that, in a queer way, she felt it more in St Mary Mead, because it had been her home for so long."

Viimevuotisen Agatha Christie -lukuhaasteen jälkitunnelmissa oli vielä vähän virtaa jäljellä, joten luonnollisesti oli pakko lukea vielä jotain. Nyt pidän pienen tauon Christiestä, jotten pääse kyllästymään, mutta Tuijottava katse oli joka tapauksessa loistava tapa päättää kyseinen vaihe. Kahden luvun jälkeen tajusin, että olen aiemmin nähnyt kirjasta adaptaation Neiti Marple -sarjassa ja muistin myös murhaajan todella selkeästi, mutta se ei estänyt nauttimasta tapahtumien seuraamisesta ja siitä, miten murhaaja lopulta paljastettiin (sekä miten Gene Tierneyn elämässä tapahtunut tragedia sopi kuvaan).

Tapahtumapaikkana on jälleen St. Mary Mead, mutta tällä kertaa jokin on erilaista. Uusi supermarket edustaa muuttuvia aikoja. Neiti Hartnellia hämmentää pakatut ruoat ja hän harmittelee, miten hankalaa on vaellella pitkin käytäviä ja yrittää löytää kunnollista prosessoimatonta ruokaa. Ja entäs ne pitkät jonot sitten! Eräs toinen kyläläinen puolestaan ihmettelee, miksi kukaan haluaisi kasvattaa omia vihanneksia kun niiden ostaminen supermarketista on niin helppoa.

Luokkarakennekin on pikkuhiljaa muuttunut: kotiapulaistytöt ovat nyt koulutettuja ja uusi asuntoalue, The Development, on tuonut alueelle uudenlaisia asukkaita. Marple nostalgisoi kun maailma kehittyy modernimpaan suuntaan, ja on helppo kuvitella pohdintojen olevan kaikuja Christien omista mielipiteistä. Marple ei kuitenkaan vaikuta katkeralta, vaan enemmänkin alistuneelta ja rauhalliselta. Kun vanhenee, näkee miten ympäristöstä tulee erilainen, mutta kehitys on suurilta osin vain pakko hyväksyä.

Komisario Craddock kuitenkin paljastaa pikkukyläelämän varjopuolet, jotka piileskelevät rauhallisen ulkokuoren takana:""There are things that are preferable to academic distinctions[.] - - - One of them is knowing when a man wants whisky and soda and giving it to him"" (viitaten naisten tehtäviin kotona).

Osa muistelun ja nostalgian henkeä ovat viittaukset Christien vanhempiin Marple-teoksiin. Marple muistaa vieläkin vihatun eversti Protheroen, joka murhattiin Murha maalaiskylässä (1930) -romaanin alussa. Kirkkoherran vaimo Griselda Clement, joka esiintyi samassa tarinassa miehensä kanssa, lähettää joka vuosi joulukortin. Ruumis kirjastossa (1942) -romaanin Gossington Hall on jälleen murhapaikka, vaikka paljon onkin muuttunut viime kerrasta.

Marina Gregg tyylikkäine elokuvatähtiolemuksineen asettuu Gossington Halliin aviomiehensä ohjaaja Jason Ruddin kanssa. Puheliaan Heather Badcockin murha (jonka sukunimi on lähes yhtä traaginen) aiheuttaa säröjä modernien elokuvaihmisten yhteiseloon. Se on jotain paljon pahempaa kuin ne "[n]aked men and women drinking and smoking what they call in the papers them reefers", joita 96-vuotias herra Sampson pelkää. Olisin itse enemmän peloissani myrkytetyistä daquireista, joita Heather maisteli. Tavalliset daquirit ovat tietysti eri asia.

Jälleen kerran mysteerin ratkaisu on riippuvainen siitä, miten tarkasti lukija noteeraa sen, mitä ihmiset sanovat ja tarkoittavatko he ennen kaikkea sitä. On helppoa tehdä pikaisia päätelmiä, mutta totuus on, että me kaikki joskus sanomme asioita, jotka tarkoittavat muille paljon enemmän tai jotka ymmärretään virheellisesti loukkaavina. Vaikka tiesinkin murhaajan henkilöllisyyden, on mielenkiintoista nähdä, miten Christie paljastaa murhaajan ja piilottaa vihjeet näkyville. Ei tulisi mieleenkään epäillä, että tietyt tapahtumat kätkevät taakseen jotain muuta, koska ne vaikuttavat niin tavallisilta ja itsestään selviltä, ja Christie huomioi nerokkaasti näihin liittyvät lukijan odotukset.

Mysteeri on loppujen lopuksi yksinkertainen, mutta romaani ei ole. Se tekee selväksi, että kiltteys ei riitä silloin kun ei ole minkäänlaista ymmärrystä siitä, miten muihin voi oma käyttäytyminen vaikuttaa, ja oikea uhka ei tule ulkoa, vaan ihmisten sisältä, koska "the human beings were the same as they always had been".

Neiti Marple on myös virkistävän läsnä, ja hänellä on vieläkin enemmän tuttua pilkettä silmäkulmassa. Erityisen tyydyttävää on nähdä, miten Marple huijaa jatkuvasti ärsyttävän hössöttävää hoitajaansa, neiti Knightia, lähettämällä tämän esimerkiksi asioille mahdollisimman kaukana oleviin kauppoihin.

"A little strong drink is always advisable on the premises in case there is a shock or an accident. Invaluable at such times. Or, of course, if a gentleman should arrive suddenly".

Neiti Marple iskee suoraan totuuden ytimeen! 

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

TUIJOTTAVA KATSE (1980)

IMDB

Ohjaaja: Guy Hamilton

Pääosissa: Angela Lansbury,Tony Curtis, Rock Hudson, Elizabeth Taylor, Kim Novak, Geraldine Chaplin, Edward Fox

Marina Rudd: Lola, dear, you know, there are really only two things I dislike about you.
Lola Brewster: Really? What are they?
Marina Rudd: Your face.

Leffahaaste on tähän mennessä ollut antoisaa kirjan ja elokuvan vertailun osastolla, mutta nyt taisi tulla hienoinen rimanalitus. Hillitty ja tyylikäs englantilainen murhamysteeri on muuttunut tämän elokuvan myötä äänekkääksi ja räikeäksi sekasotkuksi, ja valitettavasti se johtuu osittain pääosien amerikkalaisista. Omituiset hattuviritelmät ja epämukava väritys hikisine lähikuvineen hyökkäävät naamalle vähän liian rajusti. Kuvanlaatukin on kuin jostain Murhasta tuli totta (1984-1996) -sarjasta. Noh, onhan tässä Angela Lansbury.

Toki elokuvalla on viihdearvoa siinä mielessä, että on mielenkiintoista nähdä niin monta legendaa tekemässä yhteistyötä, ja sanailu Taylorin sekä Novakin välillä on aidosti hauskaa seurattavaa. Agatha Christie -adaptaationa tämä on kuitenkin surkea, koska kassamagneettien nälkäiset taisivat haukata liian ison palan, ja lisättiinpä vielä romaanista puuttuva Novakin roolihahmo, jotta varmasti saataisiin vähän jännitystä ja bitch-energiaa.

Jotenkin tosi tympeä tekele, joka toimii varmaan vielä vähemmän itsenäisenä elokuvana, jos alkuteos ei ole tuttu. Mainittakoon vielä se, että Lansburyn maskeeraaja ei ole ollut ihan ajan tasalla tehtävässään, koska neiti Marple näyttää hyvin univajeiselta zombielta, joka kuuluisi lähinnä kummitustaloon.

En vain ymmärrä.

Kirja + elokuva: Eedenistä itään - John Steinbeck (1952)

East of Eden
601 s.

"Ajanjaksot jättivät outoja ja ristiriitaisia jälkiä ihmismieleen. Tuntui järkeenkäyvältä olettaa, että rutiinimaisesti eletty aika tai tapaukseton aika tuntuisi loputtomalta. Niin kaiken järjen mukaan pitäisikin olla, mutta eipä vain ole. Pitkästyttävällä ajalla, jonka kuluessa ei mitään tapahdu, ei ole ulottuvuutta lainkaan. Sellainen ajanjakso sen sijaan, joka on tulvillaan mielenkiintoisia tapahtumia, on murheiden haavoittama, riemun viiltelemä, se tuntuu muistoissa pitkältä. Ja oikein tämä onkin, kun asiaa tarkemmin ajattelee. Tapauksettomuudessa ei ole merkkipaaluja, joiden väliin pituuden voisi venyttää. Tyhjyydestä tyhjyyteen pääsee ajattomasti."

Eedenistä itään on perhesaaga, tarina isistä ja pojista, kertomus rakkauden monista muodoista ja miten se kirvoittaa eri ihmisissä erilaisia reaktioita sekä kaikkea siltä väliltä. Se myös tarkastelee, miten me ihmiset joskus puhumme toistemme ohi ymmärtämättä oikeasti mitä sanotaan. Steinbeck piti itse jykevää opusta suurteoksenaan, mutta ehkä sillä oli sen verran henkilökohtainen merkitys, että tuo tunteellisuus aiheutti tekstiin epätasaisuutta ja tietynlaista päämäärättömyyttä.

Langanpätkiä ei sidota tyydyttävästi, asioista toiseen hypitään satunnaisesti ja esitelmiä Salinasin laaksosta sekä selittelyä on ihan liikaa. Jälkimmäistä varsinkin Kain ja Abel -allegorian suhteen: eräässä kohtauksessa henkilöt keskustelevat Raamatun tarinan merkityksestä heidän elämässään, ihan kuin sitä ei olisi jo väännetty sitä ennen tarpeeksi rautalangasta. Hienovaraisuus olisi ollut ihan kiva juttu, mutta sanomaa raahattiin kovakouraisesti ja isoin kirjaimin nyt peräti kahden sukupolven ylitse. Kun siihen vielä lisätään nimien alkusoinnut (joiden perusteella kerrotaan, kuka on niin sanotusti hyvä ja kuka paha), niin johan siinä joutuu uupumuksen partaalle.

Suurin osa Steinbeckin päähenkilöiden ja heidän kamppailujensa kuvauksista pelastavat kirjan kuitenkin osittain. Kaiken kaikkiaan perheissä ei ole sankareita eikä pahiksia, vaan ainoastaan syvästi ihmisyyteen kuuluvia tunteita. Joskus täysin vastakohtaiset tunteet (ja henkilöt) ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa, ja on vaikeaa erottaa mistä toinen alkaa ja mihin toinen päättyy. Aivan viimeisen luvun loppukohtaus oli erityisen liikuttava.

Henkilötkään eivät loppujen lopuksi valitettavasti säästyneet kerronnan kuoppaisuudelta. Kiinalainen palvelija Lee on malliesimerkki traagisesta taustasta lähtöisin olevasta kiinalaisesta filosofista. Vaikka hän teeskenteleekin valkoisen miehen mielikuvaa kiinalaisesta piilottamalla täydellisen amerikanenglantinsa ja koulutuksensa pidginin (kahden kielen sekoitus) ja aasialaisten vaatteiden taakse, hän tuntuu silti stereotyypiltä olemalla aina paikalla levittämässä tyyniä viisauksiaan, kun joku tarvitsee opastusta.

Cathy kykenee pelkäämään ja pohtimaan tekojaan, mutta hän on silti selvästi sosiopaatti, missä ei sinänsä ole mitään ongelmaa. Steinbeck ei kuitenkaan tyytynyt pelkästään tähän, vaan sanoi eräässä kirjeessään Cathyn edustavan paholaista (jos nainen tosiaan perustuu Steinbeckin toiseen vaimoon, kirjailija varmaan vihasi tätä koko sydämestään). Tämä ja naisen pahuutta uhkuvat teot ovat jälleen vahvoja viittauksia Raamattuun (ja kun nämä eivät taaskaan ilmeisesti auttaisi tyhmää lukijaa ymmärtämään, Cathya kuvataan myös käärmemäiseksi), ja ne kutistavat Cathyn oikeasta henkilöstä pelkäksi epämääräiseksi yleismaailmalliseksi metaforaksi. Abra on toisaalta vailla persoonallisuutta ja on ilmeisesti olemassa vain korostaakseen Aaronin kamppailuja.

Liian selittämisen kanssa vuorottelevat yksinkertaistukset eivät todellakaan auttaneet ottamaan selkoa sekavasta rakenteesta eivätkä nostaneet henkilöitä kirjan sivuilta uskottavuuden piiriin. Henkilöt suurimmaksi osaksi kantoivat kömpelön allegorian raskasta taakkaa. Kun kaikki kerran oli pureskeltu lukijan puolesta valmiiksi, eikä tilaisuutta tehdä omia päätelmiä tai havaintoja arvostettu, innostukseni hiipui vähitellen joka kerta kun avasin kirjan.

Olen sanonut ennenkin, kuinka hieno Vihan hedelmät (1939) on, mutta nyt aloin vähän pelätä päivää, jolloin päätän lukea sen uudestaan. Juttuhan on nyt niin, että muistan sen olleen aivan yhtä saarnaava, mutta yhteiskunnalliset ongelmat tuntuivat ainakin silloin sille paremmalta taustalta. Ymmärrän kyllä, miksi Eedenistä itään on niin rakastettu. Ei se tavallaan olekaan huonosti kirjoitettu tai edes yksi huonoimmista lukemistani romaaneista, mutta mitä enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän se ärsyttää.

__________

Suomentaja: Jouko Linturi

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

EEDENISTÄ ITÄÄN (1955)

IMDB

Ohjaaja: Elia Kazan

Pääosissa: James Dean, Richard Davalos, Jo Van Fleet, Julie Harris, Raymond Massey, Albert Dekker

Cal Trask: I've been jealous all my life. Jealous, I couldn't even stand it. Tonight, I even tried to buy your love, but now I don't want it anymore... I can't use it anymore. I don't want any kind of love anymore. It doesn't pay off.

Dean olisi täyttänyt tämän vuoden helmikuussa 85 vuotta. Eedenistä itään on ainoa Deanin elokuva, jota en ole vielä katsonut, ja se on kärsivällisesti odotellut katselulistallani, koska tiesin haluavani lukea ensin kirjan. No, ehkä ei ihan niin yllättäen pidin elokuvasta enemmän.

Alkuperäisteoksen tarinaa on yksinkertaistettu huimasti poistamalla joitain henkilöitä kokonaan, virtaviivaistettu juonta sekä keskittymällä ainoastaan romaanin toiseen puoliskoon eli Caliin ja Aaroniin. Yleensä odotan uskollisuutta leffaversiolta, mutta joskus täytyy vain todeta, ettei uskollisuus ole aina se paras vaihtoehto (koskee yleensä tiiliskiviä). Vajaan parin tunnin elokuvassa on tilaa ja mahdollisuuksia rajoitetusti, joten päähenkilöiden matka kulkee sujuvasti Kazanin asiantuntevissa käsissä Paul Osbornin hienon käsikirjoituksen pohjalta.

Muutokset toki aiheuttavat sen, että Calin rahanlainaus äidiltään on aika epäuskottavaa, ja Kate/Cathy ei muutenkaan vaikuta ihan niin voimakkaalta tai viekkaalta kuin kirjassa. Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja suuren tarinan rinnalla. Laaksokin näyttää upealta väreissä, vaikka suurin osa ei Salinasia olekaan, vaan Mendocinoa.

Entä sitten se Deanin roolisuoritus? Jos kaikkien aloittelevien näyttelijöiden ensimmäinen valkokangasrooli menisi näin hyvin, maailma pursuisi lahjakkuuksia täynnä olevia hienoja elokuvia. Eläytyminen onnistuu Deanilta loistavasti, eikä siihen aina tarvita muuta kuin vieno hymy tai pieni asennon muutos. Minkälainen näyttelijä hänestä olisikaan hioutunut vuosien varrella, jos olisi jäänyt elävien keskuuteen vielä joksikin aikaa.

Lopuksi vielä sellainen tunnustus, että rakastan leffatriviaa ja näyttelijöiden sukupuiden tutkiskelua. Davalos näyttäisi olevan puoliksi suomalainen, ja hänen tyttärentyttärensä on Angel (1999-2004) -sarjasta tuttu Alexa Davalos eli Gwen Raiden. Turhaa tietoa? Ehkäpä, mutta on hauska huomata, keillä on yhteyksiä Suomeen (vaikka se ei nyt välttämättä mikään maailmaa mullistava juttu olisikaan) tai tuttuihin sarjoihin/elokuviin.

Kirja + elokuva: Pitkän päivän matka yöhön - Eugene O'Neill (1956)

Long Day's
Journey Into Night
179 s.

"MARY. None of us can help the things life has done to us. They're done before you realize it, and once they're done they make you do other things until at last everything comes between you and what you'd like to be, and you've lost your true self for ever."

Tämä on ollut jo ikuisuuksien ajan lukulistallani kirjaston nettisivuilla, ja nyt kun sain vihdoin aikaiseksi lukea läpyskän lukuhaastetta varten, se ei voisi enää lujempaa lentää eteenpäin "pakko joskus nähdä lavalla" -listalleni. Jeremy Ironsin, Lesley Manvillen ja Hadley Fraserin tähdittäessä ensi kuussa Bristol Old Vicin produktiota, esityksen väliin jättäminen ei tulisi mieleenkään, mutta olosuhteet pakottavat siihen.

Näytelmän lukeminen paperilla voi olla joskus monimutkaista ja jättää lattean jälkimaun, mutta tällä kertaa ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Pitkän päivän matka yöhön ponnistaa kylmäävän synkästä paikasta, mutta se on myös uskomattoman liikuttava ja kaunis teos. Dialogin voima yhdistettynä O'Neillin epätavallisen tarkkoihin näyttämöohjeisiin (jotka sisältävät muun muassa ilmeiden ja ulkonäön kuvailua) luo käsinkosketeltavan tunnelman, joka korostuu vielä enemmän, kun tietää miten perheen kipuilu oli kerran O'Neillin itsensä todellisuus. Omaelämäkerrallisen sisällön vuoksi hän ei alun perin halunnut näytelmää julkaistavan kuin vasta 25 vuotta kuolemansa jälkeen (se julkaistiin lopulta jo kolme vuotta O'Neillin kuoleman jälkeen, koska kirjailijan vaimo siirsi näytelmän oikeudet Yalen yliopistolle).

Eräs vuoden 1912 päivä Tyronen perheen elämässä koostuu syyllisyyden ja turhautuneisuuden pakenemisesta. Maryn morfiiniriippuvuus on muodostanut suojelevan kotelon, jossa hän voi rauhassa muistella elämäänsä ennen avioliittoa, aikaa jolloin tunne kodista oli vielä elävä. Mary kiistää täysin kaiken ympäröivän negatiivisuuden (erityisesti Edmundin sairauden), mikä tuhoaa hitaasti hänen persoonallisuutensa ja vahvuutensa sekä tekee hänestä vieläkin tyytymättömämmän ja yksinäisemmän. James Tyrone sekä perheen pojat Eugene ja Jamie riistävät itsensä sillä välin todellisuudesta viskin voimalla.

Kouriintuntuva jännite on alusta asti läsnä, kun epäileviä katseita sinkoutuu joka suuntaan. Jos ne huomataan, ne edistävät molemminpuolista epäluottamusta. Sanojen todellinen merkitys näkyy katkeroituneilla kasvoilla, ja epäsuoruuden lisäksi kieltäytyminen käsitellä ongelmia rakentavasti, miesten turvautuessa lapselliseen nimittelyyn ja kritisointiin, pahentaa entisestään päivän tunnelmaa.

Tyronet vetävät pyörremyrskynsä keskelle. Ohikiitävät vilpittömyyden ja hellien kyynelten hetket uppoavat talon pimeyteen, talon jonka sumu ja sumutorven valitukset ympäröivät hetki hetkeltä ja sulkevat sen omaan pieneen katkeruuden maailmaansa. Loppu on unenomainen ja tukahduttava, jättäen yleisön/lukijan epävarmaksi perheen tulevaisuudesta ja tuntemaan kuin se olisi kaiken kuolema. Tulevaisuus ei tosiaan ollut kokonaan onnellinen (Jamie joi itsensä hengiltä yksitoista vuotta myöhemmin), mutta Maryn taistelu johti voittoon kaksi vuotta myöhemmin, joten sentään jokin toivon kimmellys loisti.

En ole ollenkaan yllättynyt O'Neillin julkaisupäätöksestä, koska näytelmän kirjoittaminen oli niin henkilökohtainen projekti (saati sitten omien demonien näkeminen lavalla). En ole myöskään yllättynyt, että Ingmar Bergmanista  kuuluisa Ruotsi arvosti O'Neillin työtä enemmän kuin mikään muu maa ja oli myös ensimmäinen, joka siirsi näytelmän lavalle. Lista kaikista niistä näyttelijöistä, jotka ovat 50-luvulta lähtien olleet mukana produktioissa ympäri maailman on vaikuttava: Laurence Olivier, Jack Lemmon, Kevin Spacey, Jessica Lange, Bibi Andersson, Peter Stormare (kahta viimeistä ohjasi vuonna 1988 kuka muukaan kuin Ingmar Bergman) jne. Toivottavasti tosiaan omalta kohdaltani olosuhteet olisivat jonain päivänä toisenlaiset, ei tällaista vain voi jättää kokematta.

__________

Osallistuu haasteisiin: Lukuharjoituksia ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)


PITKÄN PÄIVÄN MATKA YÖHÖN (1962)
IMDB
Ohjaaja: Sidney Lumet
Pääosissa: Katharine Hepburn, Ralph Richardson, Jason Robards, Dean Stockwell, Jeanne Barr

Hepburnille Oscar-ehdokkuuden ja kaikille neljälle päänäyttelijälle (eli Barria lukuunottamatta) Cannesin elokuvajuhlilla parhaan näyttelijän palkinnot poikinut elokuva on poikkeuksellisen uskollinen lähdetekstilleen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tekstiä ei ole pätkitty tai muokattu (niin kuin usein tuohon aikaan tehtiin), vaan sen annetaan rauhassa soljua koskemattomana leffan hieman alle kolmetuntisen keston ajan.

Yhden miljöön näytelmiin perustuvat elokuvat ovat usein staattisia, mutta Lumet'n adaptaation pelastavat sekä kuvaus että näyttelijät. Jo mainittu Hepburn on vuoroin majesteettinen ja haaveileva, vuoroin levoton ja panikoiva. Richardson, Robards ja Stockwell puolestaan vetävät myös roolinsa yhtäläisellä intensiteetillä, ja perheen kulissien hajoaminen on hikoiluttavaa seurattavaa.

Mustavalkoisen elokuvan visuaalinen ilme on viimeisen päälle hypnoottinen. Elokuva alkaa aika tavanomaisesta aurinkoisesta aamusta, mutta vähitellen varjot pitenevät ja hikipisarat näyttelijöiden kasvoilla korostuvat. Kuvakulmat vaihtelevat ahdistavista kaiken paljastavista lähikuvista vinoihin, kuin lattian rajasta kuvattuihin, kuvakulmiin. Boris Kaufmanin (Alaston satama [1954] ja yhteistyö Jean Vigon kanssa)  kamera luikertelee rauhallisesti ympäri kesäasuntoa, eikä paria kohtaa lukuunottamatta tule liian teatterimainen vaikutelma.

Yleensä pidän elokuvissa levottoman räikeyden lisäksi myös maalauksellisista asetelmista, mutta kuten sanottu, alkutekstin ollessa näytelmä tulee adaptaatiosta helposti liian mielenkiinnoton elokuvallisesta perspektiivistä. Kaufmanin unenomainen lähestymistapa sopiikin O'Neillin teokseen kuin nenä päähän. Musiikista vastaa André Previn, jonka kauniin helkkyvä piano korostaa vinksahtanutta tunnelmaa, mutta ei vie liikaa huomiota näyttelijöiltä.

Näytelmän ajatus sumusta ja halusta piiloutua siihen todellisuudelta toteutettiin elokuvassa erityisen hyvin eräässä hengästyttävän kauniissa kohtauksessa, jossa Mary kertoo menneisyydestään ja kamera liukuu pois pöydän ääreen kokoontuvasta perheestä. Lopulta Tyronet ovat vain pieni valosaareke pilkkopimeyden keskellä.  Olen siis ihan tyytyväinen, että päätin katsoa lohdutukseksi leffan.

Come, Tell Me How You Live: An Archaeological Memoir - Agatha Christie Mallowan (1946)

208 s.

    It is my first experience of struggling into a sleeping-bag. It takes the united efforts of Max and myself, but, once inside, I am enchantingly comfortable. I always take abroad with me one really good soft down pillow - to me it makes all the difference between comfort and misery.

    I say happily to Max: 'I think I like sleeping in a tent!'

    Then a sudden thought occurs to me.

    'You don't think, do you, that rats or mice or something will run across me in the night?'

    'Sure to', says Max cheerfully and sleepily.

Kaksi lempiasiaani yhdistyvät tässä harmonisesti: arkeologia ja Agatha Christie. Hän kirjoitti toisen aviomiehensä, Max Mallowanin, kanssa tehdyistä matkoista Syyriaan ja Irakiin vastauksena kysymykseen, jota häneltä usein kysytään, eli millainen kokemus arkeologisilla kaivauksilla oleskeleminen oli (tämä on toinen kahdesta Mallowan-nimellä julkaistusta kirjasta). Siinä muistelmien viehätys juuri piilee, koska ne tuntuivat siltä, kuin olisimme siemailleet teetä ja mutustelleet keksejä jossain tyypillisessä christiemäisessä maaseutukylässä, nauttineet iltapäivästä arkeologiatarinoilla ja venytelleet harmaita aivosolujamme, odotellen sitä hetkeä kun joku nitistetään.

Christie varoittaa alussa, että kirja ei tule sisältämään muuta kuin arkipäiväisiä tapahtumia, joten syvällistä matkakertomusta on turha odottaa. Huumori, joka välillä pilkistää Christien fiktiosta? No, tässä hän antaa palaa (siis pidättyväiseen englantilaiseen tyyliin). Jos ei haittaa kuulla ryhmän ummetusongelmista tai nauraa sille, että yksi viimeisistä mielikuvista on vedessä kelluvat vessanistuimet (Mac-paran ensimmäinen arkkitehtuurinen työ), niin tämä on sinua varten.

Christie keskittyy kaikkiin niihin tavanomaisiin ongelmiin, joita matkustaessa voi kohdata: pluskoon mekkojen ostaminen, vetoketjujen paholaismaisuus, epäkunnossa olevat pesutilat, epämukavat taksit, heikkous kenkien ostamiseen, kamppailu erään ryhmän jäsenen vähäpuheisuuden kanssa, postikonttorin tehottomuus jne. Paras kohta on se, kun B:llä on ongelmia moskiittopyjamien saamisessa postikonttorista, ja kun tämä vihdoin pääsee pukeutumaan niihin ja rentoutumaan, hiiri pääsee niihin sisään (kyseessä oli asu, jossa oli jonkinlaiset onesie-tyyppiset suljetut hihat ja lahkeet).

Ongelmista, joita voi kohdata erilaisessa kulttuurissa, jossa ihmisillä on erilainen käsitys asioiden hoitamisesta (ja jossa outoja länsimaisia tapoja pidetään vuorostaan hyvin omalaatuisina ja epäloogisina) kerrotaan ilman ilkeilyä. Vaikka on selvää, että Christiellä oli erityinen paikka sydämessään molemmille maille, hän ei myöskään sorru liialliseen romantisoimiseen, vaan kertoo asioista niin kuin ne ovat. Oli joitain kohtia, (kun esimerkiksi palvelijan henkisiä kykyjä epäiltiin jne), jotka tuntuivat vähän epäilyttäviltä, mutta siirtomaa-asenne olisi voinut olla paljon huomattavampaakin.

Oli myös hienoa huomata Christien asenne kaivauksilla. Jacquetta Hawkes sanoo esipuheessaan Christien kirjoittaneen jokaisen kauden alussa, mutta ei pelännyt liata käsiään kun apua tarvittiin esineiden puhdistamisessa ja luetteloinnissa. Murhamamma vaikuttaa olleen yksityishenkilönä paljon mielenkiintoisempi mitä olen luullut, joten tästä on hyvä jatkaa joskus tulevaisuudessa tavallisiin muistelmiin ja elämäkertoihin.

Osallistuu haasteisiin: Kirjallinen maailmanvalloitus (Syyria) ja Agatha Christie 125 vuotta

Seikkaileva jälkiruoka (Hercule Poirot #33) - Agatha Christie (1960)

The Adventure of the
Christmas Pudding
363 s.

     'It's been a wonderful afternoon,' sighed Horace as they walked home. 'Really, that place has everything. The only thing the library needs is a body. Those old-fashioned detective stories about murder in the library – that’s just the kind of library I’m sure the authors had in mind.'
    'If you want to discuss murder,' said Raymond, 'you must talk to my Aunt Jane.'
    'Your Aunt Jane? Do you mean Miss Marple?' He felt a little at a loss.
    The charming old-world lady to whom he had been introduced the night before seemed the last person to be mentioned in connection with murder. 

Ajattelin joulun aikoihin aloittaa kirjallisen perinteen, eli lukea aina kyseiseen vuodenaikaan jotain kevyttä ja jouluista (mutta ei nyt kuitenkaan mennä liian pitkälle, joten kaikki höttöiset ja ylitunteelliset jutut jääköön pois), ja Christie kolkutti taas ovelle. Novellikokoelmilla on jokseenkin hämmentävä ja sekava julkaisuhistoria, joten huomasin lukeneeni jotkut novellit jo aiemmin eräässä toisessa kokoelmassa, mutta en muistanut murhaajia, joten uusintaluku oli ihan paikallaan. Sanottakoon nyt vielä sekin, että Christie on itse valinnut ja järjestänyt Seikkailevan jälkiruoan tarinat (eräänlaiseksi jouluateriaksi, niin kuin esipuheessa kerrotaan), joten tämä taitaa sitten olla ihan pätevä virallinen kokoelma.

Seikkaileva jälkiruoka on ainoa, joka sijoittuu joulunaikaan, ja esipuheessaan Christie selittää, miten hänen lapsuutensa joulut Abney Hallissa innoittivat tarinan kirjoittamista, sekä miksi hän halusi omistaa kirjan rakennuksen muistolle. Novelli tuntuukin hyvin nostalgiselta ennen kuin asiat menevät pieleen (jouluaterian kuvailu sai veden kielelle), ja se on - kiitos loppuratkaisun - myös yksi parhaista. Se kääntää päälaelleen kaikki odotukset mitä rikostarinasta voi suinkaan olla.

Pidin myös paljon Unesta, jossa erikoinen miljonääri pyytää apua Poirotilta nähdessään toistuvasti unta omasta itsemurhastaan. Pian mies löydetäänkin kuolleena. Tapaus on aika omituinen ja mystinen höystettynä loistavalla loppuratkaisulla. Niin loistavalla, että tämä oli ehdottomasti suurin suosikkini kokoelmassa.

Rakkina toisten jaloissa on pitkitetty ja tylsä, mutta muut ovat oikein mainioita mielenkiintoisine juonenkäänteineen. Kaikissa kuudessa tarinassa (suomennoksesta on Kirjasammon mukaan jätetty pois Four and Twenty Blackbirds, ja tarinat ovat jostain käsittämättömästä syystä vaihtaneet paikkaa, vaikka Christie nimenomaan halusi ne tiettyyn järjestykseen) vihjeitä on ripoteltu kauttaaltaan, ja jotkut ovat niin ilmiselviä, että kun ne huomaa lukemisen jälkeen tarinaa selailtuaan, tuntee itsensä vähän tyhmäksi kun ei niitä sillä hetkellä tajunnut. Christie laajentaa ajatusta ihmisen olemuksen takana piilevistä salaisuuksista ja kuljettaa sitä punaisena lankana pitkin kokoelmaa. Pieniä murusia aikakauden yhteiskunnallisesta tilanteesta löytyy näköjään myös Christien novelleista, niin kuin tästä Poirot'n palvelijapohdinnasta näkee:

"'This Parsons, then, he will have the characteristics of his class, he will object very strongly to the police, he will tell them as little as possible. Above all, he will say nothing that might seem to incriminate a member of the household. A house-breaker, a burglar, he will cling to that idea with all the strength of extreme obstinacy. Yes, the loyalties of the servant class are an interesting study.'"

Kokoelmasta oppii myös, että Poirot pitää kurvikkaista naisista: "He liked them lush, highly coloured, exotic. There had been a certain Russian countess – but that was long ago now. A folly of earlier days". Ahaa? Haluaisinpa tietää lisää. Se, että jotain näin huomattavaa paljastetaan Poirot'n menneisyydestä, tai että hän ei vastusta Bridgetin suukkoa mistelinoksan alla, hieman yllätti. Onko tämä nyt sitä Agatha Christien joulumieltä?

Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta