Kummitustarinoita lapsille

Luin jo elokuussa kasan kummitusjuttuja, joista ensin aioin jättää bloggaamatta kokonaan, mutta ajattelin pienen koontipostauksen kuitenkin sopivan tähän vuodenaikaan.  Pitää kyllä huomauttaa etukäteen, etten tiedä yhtään minkä ikäisille nämä sopivat, joten en ota vastuuta mahdollisista traumoista.

Täältä lisää Halloween-hupia

Hiidenperän kauhuyö (1987) - Gunnel Linde

Pisteet:  * *

Ensimmäinen kirja oli epäonnistunut valinta, koska en tajunnut tämän olevan tarkoitettu paljon nuoremmalle yleisölle kuin ne, joita yleensä lastenkirjallisuuden puolelta luen.  En siis osaa tämän kohdalla sanoa mitään.  Kummittelutarinassa seikkailevat lapset, ja kepposillakin on osansa juonessa.

Havukkavuoren musta lintu (1974) - Vuokko Muje

Pisteet:  * * *

Tarinat perustuvat vanhoihin suomalaisiin kansantarinoihin, joita oli aikoinaan tapana kertoilla tuvissa pimeinä iltoina.  Kirja käyttää tätä perinnettä hyödyksi kehyskertomuksessa, jossa suutari kertoo tarinat kuulijoille.  Tarinat voi toki lukea erikseen, mutta yhteneväisyyden vuoksi hauskinta oli ottaa kehyskertomus mukaan.  Tarinat ovat viihdyttäviä ja jollain tapaa ihanan omituisia.  Eniten jäivät mieleen kertomukset mustasta linnusta ja paholaisen lapsesta, joista ensimmäinen oli kaunis ja surumielinen, kun taas jälkimmäinen oli varsinkin lopussa hauska.  Jotenkin se kuvittelemani kohtaus sai melkein nauramaan ääneen.

Vihreä koura ja muita kummitusjuttuja (1987) - Ulf Palmenfelt

Pisteet:  * *

Lapsuuteeni liittyen tämä oli ihan ok nostalgiamatka, mutta muuten aika heikohko kokoelma.  Tämä voi tosin johtua siitä, että yleensä pidän yliluonnollisista tarinoista, ja tästä niitä löytyi aika vähän.  Makaaberit loputkin ovat sydäntä lähellä, enkä edes odottanut kannibalismia lastenkirjassa (maksajuttu muuten kuulosti hyvin tutulta, joten luultavasti olen senkin kuullut joskus lapsuudessa).  Tarinat, jotka on tarkoitus kertoa matalalla äänellä ringissä ja pelästyttää kaikki huutamalla viimeinen sana, voivat olla jännittävämpiä juuri sosiaalisessa tilanteessa.  Loppuihin kertomuksiin olin aika pettynyt.  Yksi oli aika naurettava, ja kaksi teknisesti ottaen vitsikirjoistakin löytyviä vitsejä.

Kuu paistaa, kuollut ajaa (1984) - Eija Timonen

Pisteet:  * * *

Samantapainen kokoelma kuin Havukkavuori, mutta enemmän tarinoita eikä kehyskertomusta.  Suurin osa liittyi kummitteluun ja vainajiin (yksi oli yllättäen todella hauska).  Kokoelmaan mahtui muutama kulkuritarina, joissa tämä pyytää talosta yöpymispaikkaa, ja kun tämä laitetaan esimerkiksi kummittelevaan riiheen, kulkuri saa yleensä häädettyä vihulaisen pois.  Kirjan nimitarina oli ehdottomasti kiinnostavin.  Alkusanoissa kerrotaan sen olevan niin sanottu Lenore-tarina, jonka mukaelmia on levinnyt ympäri maailmaa.  Muutama päivä sitten luin alkuperäisen Lenore-balladin, ja englanninkielisiä mietteitäni voi käydä lukemassa täältä (en tee siitä isompaa blogiarviota, mutta kommentoin sitä lyhyesti kun teen vuoden lopulla koontipostauksen bloggaamattomista kirjoista).

Yhteenvetona voi päätellä, että pidän eniten kansantarinoihin pohjautuvista kummitustarinoista.  Timosen teos inspiroi myös ottamaan joskus lisäselkoa siitä, miten Suomessa aikoinaan suhtauduttiin vainajiin, ja liittyikö kenties tarinoiden vainaja-aspekti yleisesti ihmisten pelkoihin.

Laura Palmerin salainen päiväkirja - Jennifer Lynch (1990)

The Secret Diary
of Laura Palmer
184 s.

Tarkkaan tutkittuani olen löytänyt sisimmästäni jotain mikä ilmoittaa että on jo melkein liian myöhäistä, että silmäni eivät ole viisitoistavuotiaan tytön silmät: sellaiset silmät on ihmisellä, joka ei ole uskaltanut katsoa ympärilleen eikä kysellä yksinkertaisimpiakaan asioita.  Minun sieluni, niin ääni jatkaa, ei ole sellaisen nuoren tytön sielu, joka kuvittelee että elämä on kasa lämpimiä villapaitoja, kun kylmät puhurit pyyhkäisevät yli.

  Kuulen varoituksen että sielu jossa asustan kuuluu jollekulle, joka tietää elämästä liikaa, tietää että se päättyy useimmiten varoituksitta.  Että elämä jakelee meille iskuja, vaatii meitä haaveilemaan, vaikka siitä ei itse asiassa ole mitään hyötyä.  Jättää sanomatta että kohtaloni on kirjoitettu lähtemättömästi tähän planeettaan.  Se sielu tietää.

Kuvitteellinen Twin Peaksin pikkukaupunki Washingtonin osavaltiossa on jäänyt lähtemättömästi monen televisiokatsojan mieleen paikkana, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää, ja jonka asukkaat ovat enemmän tai vähemmän omalaatuisia.  Nähtyäni jokin aika sitten tv-sarjan esiosaksi tarkoitetun elokuvan Twin Peaks: Fire Walk with Me (1992), oli seuraava looginen askel syventyä Lauran elämään vielä hänen päiväkirjansa verran.  Aluksi kirjallinen muoto tuntui oudolta, koska sarjassa visuaalisuus ja musiikki ovat niin iso osa tarinaa, mutta sain kuitenkin lopulta ihan hyvin kiinni tunnelmasta.

David Lynchin tytär jatkaa naamioiden teemaa.  Pikkukaupungin rauhallisuus ja näennäinen säädyllisyys näyttäytyy Lauran maailmassa sirpaleisena, valheellisena ja tukahduttavana.  Seksuaalisuuden herääminen ja siitä nauttiminen on jotain mystistä ja pahaa, josta Laura uskoo ansaitsevansa rangaistuksen.  Hyvän ihmisen idealistisen kuvan tavoittelu kuitenkin epäonnistuu kerta toisensa jälkeen, ja turtumus voittaa eikä kokaiinikaan auta asiaa.  Itsetuhoinen kierre päättyy julmasti, kuten sarjan nähneet tietävät.

Twin Peaksin maailmaan kuuluvat kaiken taustalla häilyvä pimeys, pöllöt, unet ja salaperäiset miehet, jotka toistuvat myös tässä.  Erilaiset tilat kuten Lauran huone, motellihuone ja metsämökki ovat kaikki ahdistavia klaustrofobisia paikkoja, jonne ei pääse turvaan vaan joiden nurkissa vaanii oma syyllisyydentunne ja BOB.  Suurin osa sarjan hahmoista vilahtavat vain sivulauseissa, ja ainoastaan Lauran elämässä ratkaisevat henkilöt ovat mukana merkinnästä toiseen.  Sarjan omintakeinen huumori myös ymmärrettävästi puuttuu, enkä sitä oikeastaan kaivannutkaan, koska sitä oli Lauran elämässä hyvin vähän.

Muutamia asioita mietin liittyen yleisesti Twin Peaksiin, ja sitä ympäröivään elokuvaan ja kirjallisuuteen, joita ehkä muutkin fanit ovat pohdiskelleet.  Ensinnäkin, meneekö Lauran mysteeri pilalle, kun tämän läsnäolo ja elämän vaiheet tulevat konkreettisiksi, eivätkä ole enää taustalla?  Mielestäni ei.  Mietin jo aikoinaan ensimmäisen kerran sarjan nähtyäni, miten mielenkiintoista olisi tietää Laurasta lisää.  En silloin vielä tiennyt tästä päiväkirjasta tai ylipäätään mistään aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta, ja voitte kuvitella hihkumiseni kun niihin törmäsin.  Jos siis jollekin Lauran mystifiointi on se juttu, niin kannattaa pysyä tästä kaukana.

Entä saavatko tv-sarjaa tuntemattomat tästä jotain irti?  En ole ollenkaan varma, mutta olisi kiva kuulla heidän mielipiteitään, ja millaisena he Lauran elämän ja ongelmat tulkitsevat.  Tässähän ei paljasteta suoraan erästä Lauran elämän tragediaa, josta luultavasti kaikki alkoi, vaan siitä annetaan vain vihjeitä, joten mitenköhän hyvin tuo asia luetaan rivien välistä, en tiedä.  Toisaalta voidaan kysyä, saavatko fanit tästä sitten jotain lisäarvoa?  Päiväkirja on vahvasti kytköksissä sarjaan kuitenkaan toistamatta sitä, joten siinä mielessä kyllä, vaikka Goodreadsista luinkin sen sisältävän joitain epäloogisuuksia.  Minä en huomannut mitään, mutta sarjan viimeisimmästä katselukerrasta on jo jonkin verran aikaa.

Kokonaisuudessaan kirja on realistinen nuoren tytön  ja myöhemmin nuoren naisen päiväkirja, jonka alkusivut eivät tietenkään ole mitään Nobel-tasoa (kenen olisi siinä iässä?), vaan perusselostusta päivän tapahtumista ja omista tunteista.  Kun tietää, mitä Lauralle tapahtui, etenkin juuri tämä alkupuoli hohkaa aavemaisuutta ja surumielisyyttä.  Tapahtumien kärjistyminen tuntuu kuitenkin uskottavalta, ainakin oman tiedonmääräni valossa.  Itse sarjastahan saa jokaisella katselukerralla irti jotain uutta, ja tunnelmakin on aivan pettämätön, mutta näköjään sarjan ulkopuoliset tuotteetkin ovat katsastamisen arvoisia.  En ehkä ostaisi tätä omaan kirjahyllyyn, mutta silti ehdottomasti ainakin yhden lukemiskerran arvoinen.

* * *

Suomentaja:  Irmeli Ruuska

The Were-Wolf - Clemence Housman (1896)

108 s.

The stranger stood in the doorway motionless, one foot set forward, one arm flung up, till the house-mistress hurried down the room; and Sweyn, relinquishing to others the furious Tyr, turned again to close the door, and offer excuse for so fierce a greeting. Then she lowered her arm, slung the axe in its place at her waist, loosened the furs about her face, and shook over her shoulders the long white robe--all as it were with the sway of one movement.  - -  Sweyn and his mother led the stranger to the hearth without question or sign of curiosity, till she voluntarily told her tale of a long journey to distant kindred, a promised guide unmet, and signals and landmarks mistaken.

Lämmin takkatuli, tuulen ujellus savupiipussa.  Joukko talonpoikia on kokoontunut samaan taloon viettämään talvi-iltaa puhdetöiden ja keskustelun merkeissä.  Iloisesta seurueesta tulee kuitenkin varautunut, kun ulko-oven takaa kuuluu ääniä, jotka rukoilevat vuorollaan päästämään sisään.  Oven takana ei kuitenkaan ole ketään.

Suffragettina eli naisasianaisena vaikuttanut Housman (vastusti muun muassa veroja ja joutui sen takia vankilaan) vei hetkeksi pimeinä iltoina kerrottujen kansantarinoiden maailmaan.  Christian ja Sweyn ovat veljeksiä, jotka ajautuvat törmäyskurssille kun Sweyn rakastuu kauniiseen ja uljaaseen turkkeihin verhoutuneeseen naiseen, jonka Christopher uskoo olevan ihmissusi.  Sweyn pitää veljensä aivoituksia tietenkin naurettavina, mutta lopulta Christopher näyttää mitä tosi rakkaus on.

Tarina vaikuttaa pidennetyltä ja tyylikkäästi kirjoitetulta kansantarinalta, jonka lyhennetty versio sopisi täydellisesti ihmissusilegendojen joukkoon.  Alkukohtauksessa on käyty myös monissa saduissa nähtävää toistoelementtiä, joka kauhutarinassa rakentaa sopivasti jännitystä, kun odottaa kuka tai mikä sieltä oven takaa oikein tulee.  Toisaalta, lopussa juntataan lukijan päähän ilmiselvää viittausta Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen, jottei vain kenelläkään jäisi uskonnollinen allegoria huomaamatta.  Onneksi se on vain pieni ärsytyksen aihe, ja sitä edeltävä (yllättävän väkivaltainen) takaa-ajokohtaus korvaa sen aika hyvin.  Pystyin melkein kuulemaan luiden rutinan korvissani.  Monissa saduissakin on paljon väkivaltaa, mutta tässä pysähdyttiin hieman kauemmaksi aikaa kuvailemaan.

Mitä tulee ihmissusiin, olen aina ollut enemmän viehättynyt vampyyreihin.  Luettuani Sabine Baring-Gouldin The Book of Werewolves (1865) -teoksen, aloin vihdoinkin ymmärtää otuksien viehätyksen.  Pidän ilmeisesti eniten tällaisista vahvasti kansantaruihin nojaavista tarinoista.  Olen nähnyt sen verran korneja ihmissusielokuvia, etten uskonut niiden mahdollisuuteen mielenkiintoisina mytologisina olentoina.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat