Klassikkohaaste, osa 5: David Copperfield - Charles Dickens (1849)

Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa, tuleeko minusta elämäni sankari, vai saavuttaako joku muu sen aseman. Aloittaakseni elämäkertani elämäni alusta mainitsen, että synnyin (kuten minulle on kerrottu ja kuten uskon) eräänä perjantaina kahdentoista aikaan yöllä. Kellon lyöntien ja minun parkumiseni havaittiin kajahtavan ilmoille yhtaikaa.

Kymmenen vuoden ajan tämä paksukainen on möllöttänyt kirjahyllyssäni näyttäen surulliselta ja yksinäiseltä jossain kynsilakkojeni takana, odottaen tyynesti ja kärsivällisesti, että nostaisin sen vielä joskus piilostaan. Vaikka Dickens on yksi lempikirjailijoistani, David Copperfield oli aina hänen tuotannostaan vähiten houkuttelevin sekä juoneltaan että muuten. Aloin menettää toivoni, että jaksaisin tarttua toimeen. Copperfieldin tarinassa on samankaltaisuuksia Dickensin oman elämän kanssa ja oli ilmeisesti myös tämän oma suosikki, mutta miksi juuri tästä romaanista pitäisi välittää?

Vastaus: koska se on Dickensiä. Alkuun sitä katsoo tuskastuneena sivumäärää (omassa suomennetussa painoksessani 1036) ja kyntää muutaman ensimmäisen kappaleen varmana siitä, ettei koko hommasta tule ikinä mitään. Voisi vain luovuttaa ja lukea sarjakuvan tai jotain. No, Richard Armitagen lukeman äänikirjan kanssa luovutinkin, koska huolimatta tämän hienosta eläytymisestä en vain päässyt tunnelmaan yhtä hyvin kuin paperikirjan kanssa.

Sitten alkaa tapahtua jotain taianomaista. Alat päästä tekstiin sisälle. Sitä melkein alkaa puhua hahmoille, varoittaa, onnitella, itkeä kun joku epäonnistuu tai menettää jonkun. Tapahtuu kiintymistä. Copperfieldissä on uskomaton kavalkadi mielenkiintoisia hahmoja, mutta se ei itsessään riitä. Niin kuin monissa muissa romaaneissaan, Dickens on taitava herättämään eloon hahmonsa.

Davidin eksentrinen isotäti, Betsey Trotwood, vihaa aaseja ja on hieman temperamenttinen, mutta kun on rehellisyyden ja suoraselkäisyyden aika, hän laukoo totuuksia hämmästyttävän suorapuheisesti ja ymmärrettävästi antaa kärsimyksestä vastuussa olevien ihmisten kuulla kunniansa. Teräsrouva ja pohjimmiltaan luotettava, ja ansaitsee ehdottomasti kyräillä Betsey Trotwood -pubin asiakkaita.

Spektrin toisesta päästä löytyy Uriah Heep (joka pohjautuu todennäköisesti kirjailija ja väärentäjä Thomas Powelliin), kaksinaamainen näätä, manipuloiva typerys, jolla on pokkaa teeskennellä kuin olisi vain köyhä ja säälittävä otus, vaikka juonittelee toisten pään menoksi. Heepin vilpillisyys ja tyhjä mielistely tekevät tästä yhden ikimuistoisimmista antagonisteista Dickensin maailmassa.

Sitten löytyy tietenkin vielä pakkomielteinen kirjeiden kirjoittaja ja luottoja haaliva Wilkins Micawber (esikuvanaan Dickensin isä), Copperfieldin ankara isäpuoli Edward Murdstone, komea ja pidetty mutta loppujen lopuksi petollinen ja selkärangaton James Steerforth, ahkera ja kunniallinen Tommy Traddles, kaunis ja lapsellinen mutta itsestään yllättävän tietoinen Dora Spenlow (jonka uskotaan olevan Dickensin nuoruuden rakkaus) jne. Kaikki nämä ilmestyvät esiin Copperfieldin muistoista osana tämän elämäntaipaleen suruja ja menestystä, läpi hyvän ja pahan, mutta mitä enemmän hahmojen kanssa viettää aikaa, sitä vahvemmin ne muuttuvat lihaksi epäselvästä menneisyyden sumusta.

Jopa pienistä pienimmät varjoissa pysyttelevät sivuhenkilöt kuvataan tinkimättömällä tarkkanäköisyydellä. Erityisesti Martha jää mieleen: nuori nainen on vajonnut alas skandaalinkäryisen menneisyytensä takia, mutta suoraa selitystä ei hänen teoilleen anneta. Monet Marthan kaltaiset vaelsivat viktoriaanisen Lontoon katuja, mutta oli Martha sitten antautunut prostituutiolle tai ei, hän osoittaa olevansa hyväntahtoisempi kuin monet muut hahmot.

Huomattavaa on myös se, miten kaikki hahmot (ehkä Heepiä lukuunottamatta) ovat elämänmakuisia kaikkine virheineen ja hyvine hetkineen. Jopa itse Copperfield, jonka kokemukset ja urakehitys heijastavat Dickensin elämää, ei näyttäydy kylmän sankarillisessa valossa, vaan ihmisenä, joka on tietoinen omista heikkouksistaan ja katuu joitain (mahdollisesti jopa loukkaavia) päätöksiä, joita on elämänsä varrella tehnyt.

Kun on viettänyt niin paljon aikaa näiden ihmisten kanssa, on ymmärrettävää, ettei halua päästää irti. Kun käänsin viimeisen sivun ja luin viimeiset sanat, olo oli tyhjiin puserrettu (okei, ehkä itkinkin hieman). Mitäs nyt sitten? Näin pitkä romaani, jossa on hervottomasti hahmoja, ei aina välttämättä osoittaudu ajan ja panoksen väärtiksi, mutta kun toteutus on hyvä, tarina pysyy ikuisesti mielessä. Dickens kirjoittaa kiehtovasti, eikä tämä näy missään muussa kohtauksessa niin hyvin kuin myrskykohtauksessa. Totta kai kerronnassa on karikoitakin, mutta niitä löytyy väistämättömästi muistakin romaaneista. Kuten sen päähenkilö, David Copperfield ei ole täydellinen, mutta se on mukaansatempaava, palkitseva, kaunis ja maailman parasta seuraa.

David tuntui ystävältä, ja kaipaan jo kaikkea tätä. Kuten kaiken muunkin kohdalla, loppu on vääjäämätön, mutta toisin kuin oman elämän, Davidin elämän voi elää koska tahansa uudelleen.

__________

Suomentaja:  J. Hollo
Klassikkohaasteen kooste Tekstiluola -blogissa

Salainen puutarha - Frances Hodgson Burnett (1911) + Ajattomia satuja ja tarinoita -haastekoonti

The Secret Garden
306 s.

The Secret Garden was what Mary called it when she was thinking of it. She liked the name, and she liked still more the feeling that when its beautiful old walls shut her in no one knew where she was. It seemed almost like being shut out of the world in some fairy place. The few books she had read and liked had been fairy-story books, and she had read of secret gardens in some of the stories. Sometimes people went to sleep in them for a hundred years, which she had thought must be rather stupid. She had no intention of going to sleep, and, in fact, she was becoming wider awake every day which passed at Misselthwaite.

Salainen puutarha on yksi lastenkirjallisuuden tunnetuimmista ja rakastetuimmista klassikoista, enkä pane yhtään vastaan. Ymmärrän hyvin, miksi Maryn kasvutarina ihastuttaa. Maryn elämän alkutaipale Intiassa ei ole kaikkein auvoisin. Tytön vanhemmat eivät huomioi lastaan, joten palvelijoiden vastuulle jää tämän kasvatus, mutta se jää retuperälle, joten Marysta tulee itsekäs ja suoraan sanottuna ärsyttävä.

On kuitenkin hyvä ymmärtää, että jos ei koskaan opeteta, ettei aina saa mitä haluaa, niin asennevammahan siitä tulee. Toisten tunteiden huomioon ottaminen jää vieraaksi, eikä oma onnellinen asema merkitse mitään, vaan toisia on ikään kuin lupa kohdella kuin roskaa. Ei ole lapsen vika, jos vanhemmat eivät osaa tai tajua. Pettymysten käsittely pitää opetella jo alusta lähtien, eikä tämän ymmärtämiseen tarvita omia lapsia.

Mary saa kuitenkin mahdollisuuden muuttua, kun hän jää koleran takia orvoksi ja saa lopulta kodin yorkshirelaisesta Misselthwaiten kartanosta. Ystävällinen Martha-piika ei anna happamen tytön lannistaa, ja kun Mary saa kuulla salaisesta puutarhasta, joka on monia vuosia sitten lukittu ja avain haudattu, Mary alkaa kuumeisesti etsiä paikkaa. Pikkuhiljaa raikas ilma ja kartanon mielenkiintoiset ihmiset alkavat muuttaa tytön luonnetta, ja salaperäinen öinen itku tuo Maryn päiviin jotain, mikä muuttaa täysin siinä mukana olevien elämän.

Vaikka en itse puutarhaihminen olekaan (ja siten puutarhakuvaukset tai kukkienkasvatuspuheet eivät kiinnostaneet), arvostan luontoa äärettömän paljon. Salainen puutarha on kirja, joka ei saarnaa, mutta on selvää mitä mieltä Burnett on maalaisilmasta. Tosin positiivisen ajattelun voima ei taida ihan niin tehokas olla, mitä tässä annetaan ymmärtää. Hieman jäi häiritsemään taikaosuus ja lääketieteen vähättely, sekä samoin Intian jatkuva kritisointi. Englannin maalaisilma on eittämättä raikas, mutta ei se nyt todellakaan maailman ainoa vaihtoehto ole.

Salainen puutarha on kuitenkin miellyttävälukuinen, hyväntuulinen, lämminsydäminen, vilpitön, ehkä hyvällä tavalla vähän siirappinenkin ja tosiaan onneksi saarnoista vapaa. Hienoja kuvituksiakin löytyy vaikka millä mitalla, mutta valitettavasti lukemassani painoksessa Robert Ingpen saa terveetkin ihmiset näyttämään hapsutukkaisilta ja haudasta nousseilta.

Ehkä tärkein opetus, jos sellaisen haluaa tästä etsiä, on rakkauden tärkeys. Rakkaus puolisoon on tietysti ihan kiva juttu, mutta sitä ennen rakkaus kohdistuu muihin ihmisiin tai asioihin, ja se on kaiken alku. Aina ei voi ajatella positiivisesti, eikä positiivinen ajattelu ratkaise kaikkea, mutta peruskunnioitus ja rakkaus elämää kohtaan tekevät kaikkien elosta tällä pallolla vähän helpompaa, koska ne saavat huolehtimaan ympärillä olevista asioista. Kannattaa myös muistaa, että kun kunnioittaa ja rakastaa terveellä tavalla myös itseään, on helpompaa siirtää tunne myös muihin ja ymmärtää muita kanssaihmisiä.

__________

Tähän päättyy Kirjojen pyörteissä -blogin Ajattomia satuja ja tarinoita -haaste. Vähän jäi harmittamaan, etten ehtinytkään lukea enempää, mutta toisaalta tapanani on ollut ennen haastettakin lukea aina silloin tällöin lastenkirjallisuutta, enkä aio koskaan luopua tavasta. Blogini ikuisuushaasteessakin on vielä tyhjiä kohtia, joten toivottavasti pääsen pian täydentämään niitä. Joitain lastenkirjoja nostan esille myös Uudelleen luettua -haasteen merkeissä, koska haaveilen esim. H. C. Andersenin satujen uusintaluvusta. Tällä kertaa kuitenkin tämän haasteen osalta saldoni jäi kolmeen. Kaikista pidin, vaikka mikään niistä ei ihan saavuttanutkaan sydäntäni.

Karhu nimeltä Paddington (Paddington #1) (1958) - Michael Bond
Salainen puutarha (1911) - Frances Hodgson Burnett
Kaukametsän pakolaiset (Kaukametsä #1) (1979) - Colin Dann

Kaukametsän pakolaiset (Kaukametsä #1) - Colin Dann (1979)

The Animals of
Farthing Wood
303 s.

You domesticated creatures are blinded by humans' generosity. They feed you, groom you, give you a home. You don't notice their faults. Now we wild animals are different. We observe human ways from a distance, and we understand them better. Animals, and their needs, are of little consideration when they conflict with their own. That's always been the way of it, and it won't alter.

Kun olin lapsi, Kaukametsän pakolaiset oli yksi suosikkisarjoistani. Jumitin uskollisesti sohvalla aina uuden jakson tullessa televisiosta. Sarja on kuitenkin siitä erityinen, että se ahdisti välillä suunnattomasti (enkä ole ainoa, jolle se on tästä syystä jäänyt mieleen). Vaikka tapahtumien tarkka kulku sinänsä on jo unohtunut suurimmaksi osaksi, en ole ikinä unohtanut sarjan aikaansaamia tunteita. Välillä olin suunnattoman raivoissani ihmisten typeryydestä, välillä itkin lempihahmojen kuolemaa. Parista kohtauksesta järkytyin oikein kunnolla.

Rekisteröin vasta jokin aika sitten, että sarja perustuu kirjaan. Aluksi olin innoissani, mutta muutaman sekunnin päästä mietin onko minusta siihen. Entä jos silmät putoavat päästä kaikesta itkemisestä tai masennun kuukaudeksi eteenpäin?

Noh, hengitin syvään ja päätin rohkaistua.

Juonihan tässä on hyvin simppeli: Kaukametsää aletaan tuhota, joten siellä asuvat eläimet päättävät lähteä yhteiselle pakomatkalle kohti White Deer Park -luonnonsuojelualuetta, josta sieltä palannut rupisammakko innokkaasti kertoo. Koska Kaukametsän pakolaiset kuuluu seitsemänosaiseen Kaukametsä-sarjaan, voi tästä päätellä eläinten pääsevän määränpäähänsä. Juju onkin siinä, mitä matkan varrella tapahtuu. Pääsevätkö kaikki yhtenä kappaleena perille?

Täytyy sanoa, ettei kokemus ollut yhtä tunteellinen kuin animaation kanssa. Eräs verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi syöpynyt kohtaus, jonka muistan myös sarjasta parhaiten, sai hetkeksi hätkähtämään, mutta vain koska muistin miltä se näytti sarjassa. Kaikki eläimet ovat tietysti erilaisia käytökseltään ja asenteeltaan, mutta koin saavani otteen ainoastaan niin sanotuista johtajaeläimistä ja ehkä niiden lisäksi kyykäärmeestä. Tämän vuoksi jännitystä ei ollut nimeksikään. Moottoritien ylitys sai sentään vähän sydämen pamppailemaan.

Jännitystä tärkeämpi osa-alue onkin mielestäni sen todistaminen, miten eläimet ylittävät esteitä yhteistyöllä ja lupaavat olla satuttamatta tai syömättä toisiaan pakomatkan aikana. Ketään ei jätetä pulaan, vaan tavoitteena on auttaa heikompia ja pyrkiä saamaan kaikki turvallisesti perille. Luonnonsuojelualue häilyy taustalla paratiisina, joka motivoi ottamaan vielä yhden askeleen.

Ihmiset ovat eläimille niin vihollisia, suojelijoita kuin vähän outoja tyyppejäkin, joilla on outoja tapoja. Ihmiset haluavat tehdä naapurinsa kateelliseksi hienolla uima-altaalla tai muilla hienouksilla ja potkivat lemmikkejään, mutta perustavat myös luonnonsuojelualueita ja sammuttavat metsäpaloja. Ihmisten negatiivisia puolia ei siis ole liioiteltu, ja hyvät puolet tasapainottavat sen verran, ettei kirjasta nyt ihan niin paljon masennu mitä luulisi.

Vaikka en ihan samanlaista kokemusta kirjasta saanutkaan kuin sarjasta, objektiivisesti katsottuna Kaukametsän pakolaiset on tärkeä kirja jokaisen lapsiperheen kirjahyllyyn. Se saa toivottavasti arvostamaan luontoa ja sen monimuotoisuutta sekä miettimään, minkälainen toiminta on luonnossa hyväksyttävää (esim. itse en näe kettujahtia millään tasolla jalona urheilulajina) ja minkälaisia vaikutuksia elintilan katoamisella on lajien säilymisen kannalta.

Lukemastani Egmontin kustantaman painoksen lopusta löytyy myös lyhyt Dannin haastattelu, ohjeet oman pihan muuttamiseen eläimille suotuisammaksi sekä testi, josta selviää pääseekö lukija turvallisesti eläinten mukana White Deer Parkiin.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Ajattomia satuja ja tarinoita

Dekkariviikko: Hyvästi, neiti Marple

"[O]ne can never go back, that one should not ever try to go back - that the essence of life is going forward. Life is really a One Way Street, isn't it?"

Pienen kylän vielä pienemmän kirjaston kiinnostavat lasten- ja nuortenkirjat alkoivat uhkaavasti huveta ala-asteikäisen himolukijan jäljiltä, joten eräänä päivänä oli pakko tehdä retki aikuisten osastolle. Sieltä tarttui mukaan Agatha Christien Hercule Poirot -kirja. Nimeä en enää muista, mutta vielä silloin en tajunnut Christien neroutta, koska pidin tarinaa liian kuivana ja hitaana (toisin kävi Draculan kanssa).

Vuonna 2008 (kiitos Goodreadsin, tilastointi ei rajoitu häviäviin paperivihkoihin) kokeilin Christietä uudestaan paremmalla menestyksellä. Siinä vaiheessa olin jo muutaman vuoden katsellut televisiosta murhamamman kirjoihin perustuvia elokuvia, joten olin jo mukavasti tarinoiden imussa. Neljä suurta (1927) oli virallisesti ensimmäinen kokonaan lukemani Christie, mutta seuraava kirja eli Kuolema Niilillä (1937), Egyptiin sijoittuva klassikkomysteeri, upposi huomattavasti kansainvälisiä salaliittoja paremmin.

Tämän kuun kolmantena päivänä tapahtui jotain, mikä sai olon haikeaksi: luin viimeisen Neiti Marpleni.

Bertramin hotellissa (1965) kaipaa vanhoihin hyviin aikoihin. Hotellilomalle Lontooseen lähtevä Marple muistelee nuoruusaikojaan ja millaista hotellissa aikoinaan oli. Bertram's (jonka innoituksena toimi joko Brown's Hotel tai Fleming's) vaikuttaa olevan tyyni keidas keskellä kiireistä suurkaupunkia: edvardiaanisen ja viktoriaanisen aikakauden henget, kodikas teehuone, iäkkäät hotellivieraat sekä tyylikäs ja kohtelias hovimestari varmistavat, että Henry Jamesinsa lukeneet ulkomaalaiset saavat juuri sitä, mitä Englannilta hakevatkin. Kaikki ei kuitenkaan vaikuta olevan kohdallaan, ja pian Marple joutuukin taas rikosten keskelle.

Aika kulkee eteenpäin ja muutoksia tapahtuu, eikä Bertram's ole niille immuuni. Aikaisempien Marple-mysteerien rauhallinen maalaiskyläelämä ei välttämättä ole monin paikoin enää todellisuutta. Osa turisteista haluaa tietynlaista idylliä, mutta eivät välttämättä ymmärrä, että Englanti ei ole juuttunut hillityn käytöksen ja hienostuneen iltapäiväteen vuosisadalle.

Nautin siitä, että saan silloin tällöin lukea jotain kevyttä ja päästä johonkin ihan toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, jossa tapahtuu murhia, mutta jossa on silti jotain viehättävää ja kotoisaa. Christiet ovat itselleni yhtä lailla historiallisia katsauksia tiettyyn aikakauteen kuin loistavia murhamysteerejäkin.

Jokaisen viehättävänkin pinnan alla on kuitenkin aina jotain yllättävää. Tässä romaanissa paljastuu, että neiti Marplella oli nuorena tyttönä vipinää jonkun hyvin epäsopivan nuoren miehen kanssa, ja Marplen äiti oli tehnyt nuorten "ystävyydestä" lopun heti alkuunsa. Vuosia myöhemmin nuoren tytön ihastus on vaihtunut aikuisen realistiseen näkökulmaan, joten vaaleanpunaisten linssien jäätyä syrjään kyseisen nuoren miehen luonne ei enää esiinnykään edukseen. Tästä voisi ehkä moni nuoruuden rakkaushuumassa rypevä ottaa oppia.

Christien viimeisissä teoksissa on havaittavissa pientä väsymystä kirjoittamiseen, ja luultavasti neiti Marplen nostalgiapohdinnat ovat todellisuudessa hyvin paljon myös Christien omia ajatuksia. En päässyt päättämään Marplen kanssa tehtyä matkaani huipulla, koska Bertramin hotellissa ei ole kirjailijan parhaimmistoa, mutta voin aina lukea suosikkejani uudestaan. Hyvin harvasta nimittäin muistan murhaajan henkilöllisyyden, joten siinä mielessä pääsen kokemaan vielä yllätyksiä.

Uusista lukemattomista tarinoista en kuitenkaan pääse enää nauttimaan. Kiitos siis tästä ajasta, Agatha Christie. Neiti Marple jää nyt taakse, mutta suosikkibelgialaiseni kanssa näemme onneksi vielä useaan kertaan.

Hyvää dekkariviikkoa ja jännittäviä lukuhetkiä kaikille!

Karhu nimeltä Paddington (Paddington #1) - Michael Bond (1958)

A Bear Called Paddington
159 s.

Ennen kuin herra Brown ennätti vastata, Paddington oli jo kivunnut pöydälle ja painanut oikean tassunsa päättäväisesti leivokseen. Se oli iso leivos, kaikkein isoin ja tahmein, minkä herra Brown oli onnistunut löytämään, ja tuossa tuokiossa suurin osa täytteestä oli joutunut Paddingtonin viiksiin. Ihmiset alkoivat nykiä toisiaan ja osoitella heitä. Herra Brown toivoi, että olisi valinnut vain tavallisia, yksinkertaisia pullia, mutta eihän hän tuntenut karhujen tapoja. Hän hämmensi teetään ja katseli ikkunasta ikään kuin olisi päivittäin käynyt karhun kanssa teellä Paddingtonin asemalla.

Paddington on minulle tutumpi vuoden 1987 tai 1997 animaatiosarjana, joka oli lapsena yksi suosikeistani. En nyt ole varma, kummasta sarjasta oli kyse (hämmentävän samankaltaisia ainakin Googlen kuvahaun perusteella), mutta joka tapauksessa en saanut nauttia Tim Currysta herra Curryna, koska piirretyt tietysti usein dubataan. Jostain syystä sydäntä lämmittää, että Curry oli Paddington-sarjassa.

Paddington sai nimensä Lontoon Paddingtonin rautatieaseman mukaan, josta herra ja rouva Brown sen löytävät. Perulainen karhu rakastaa marmeladia ja tulee tunnetuksi duffelitakistaan ja isosta hatustaan. Hyvää tarkoittava mutta kömpelö Paddington alkaa heti joutua kaikenlaisiin hassuihin tilanteisiin. Se muun muassa vaeltaa metroasemalla, lähtee shoppailemaan, vierailee teatterissa ja saa uuden ystävän antiikkikauppiaasta. Vaikka Paddington joutuukin vähän väliä pulaan, se on hyvin kohtelias karhu, mutta ei myöskään hyväksy huonoa kohtelua tai minkä tämä tulkitsee huonoksi kohteluksi, joten jääkylmä tuijotus on varattu näihin tilanteisiin.

Paddington-kirjat ovat sekä lastenkirjallisuuden klassikoita että yksi olennaisimmista osista brittiläistä kulttuuria, ja siten myös hyvin brittiläisiä luonteeltaan. Lontoo häilyy aika ohuelti taustalla, mutta Bondilla on taito vangita kaupunki, tai ehkä ennemmin maa laajassa merkityksessä, ohuin vedoin.

Karhu nimeltä Paddington on söpöä ja viatonta hupia, muttei kuitenkaan aliarvioi lukijaa. Vaikka en itse ihan täysin rakastunutkaan (kun ottaa huomioon makuni lastenkirjoissa, en sitä odottanutkaan, mutta ei se mitään), se kuitenkin ansaitsee klassikon tittelinsä. Paddingtonilla on sellaiset sydän ja sielu, jotka ovat lastenkirjallisuuden ydin. Se on "kannullinen teetä ja lautasellinen lämpimiä, voideltuja paahtoleipiä", hidas sunnuntaiaamu rapean puhtaissa lakanoissa auringon lämmittäessä kasvoja sekä pulla ja kuppi kaakaota sekaisessa antiikkikaupassa Portobello Roadilla.

__________

Kuvittaja: Peggy Fortnum
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Osallistuu haasteisiin: Paperilta ruutuun ja Ajattomia satuja ja tarinoita

Kauhu- ja rikosnovelleista

Strange is the night where black stars rise,
And strange moons circle through the skies
But stranger still is
Lost Carcosa.

-

Keltainen Kuningas (1895)

Robert W. Chambers 

Heipä hei! Näillä näppäimin loppuu Ompun novellihaaste, joten tässä vielä ennen huomista koostetta pientä kommenttia lopuista lukemistani novelleista. Ensin muutamia netistä metsästämiäni kauhutarinoita, koska niihin tuli yhtäkkiä hirveä himo tänä kylmänä keväänä (kaikki löytyvät ihan vain googlettamalla). Lopussa vielä pari sanaa kolmesta kokoelmasta.

Jos nyt vaikka aloitetaan niistä huonommista. Hume Nisbetin The Vampire Maid (1900) on lyhyesti sanottuna tylsä, eikä tarjoa oikeastaan mitään, mikä kiinnostaisi edes vampyyrien superfania. Nimetön kertoja haluaa kaupungista maaseudun yksinäisyyteen ja rakastuu vuokraemäntänsä tyttäreen. Eipä siinä sitten oikein muuta. Vaikuttaa lähinnä Nisbetin onnettomalta yritykseltä kirjoittaa fanfictionia Draculan neidoista. E. F. Bensonin Negotium Perambulansissa (1922) puolestaan on hassu iilimatomainen vampyyri, joka edustaa jotain alkukantaista, muinaista pahuutta. Eipä kiinnosta Lovecraftin kirjoituksissakaan, joten ei myöskään novellissa, joka innoitti Lovecraftia. M. R. Jamesin kirjoittamana olisi ollut paljon parempi, silloin oltaisiin säästytty mm. matelevalta täytealulta.

George Gordon Byronin Fragment of a Novel (1819) kirjoitettiin sinä tuttuna iltana Genevenjärven rannalla, jolloin Frankensteinkin pantiin alulle. Byronin tarinasta Polidori sai innoitusta Vampyyriin, jonka aion lukea tässä piakkoin uudestaan, joten silloin myös tarkemmin Byronista. Lyhyesti sanottuna Fragment on romaanin alku, mutta Byron ei työstänyt sitä enää pidemmälle. Augustus J. C. Haren The Vampire of Croglin Grangessa (1890) onkin jo mukavammin jännitystä. Tarina ilmestyi Haren muistelmissa, joissa sen kertoja väittää sitä todeksi. Grangen otus poikkeaa gotiikan vampyyreista kuivuneen muumion olemuksellaan ja liekehtivillä silmillään. Kaikenlaiset ikkunasta kiipeilevät ihmiset ja örkit saavat itselläni aikaiseksi kylmiä väreitä, joten tässä erityisesti yksi kohtaus oli mukavan karmiva.

Sitten siihen neljän tähden osastoon. Nykyään kun Carcosa mainitaan, on keskustelu todennäköisesti True Detectivessä. Ennen kuin aloin lukea aikoinaan keskenjäänyttä Keltaista kuningasta (lopussa tästä kommenttia), näin jonkun mainitsevan sen yhteydessä Ambrose Biercen An Inhabitant of Carcosan (1886). Tarinahan on superlyhyt, n. kolme sivua, eikä se enempää tarvitsekaan. Menee asiaan, mutta kykenee silti olemaan huiman salaperäinen, tunnelmallinen ja karmiva. Kauhukuvastoltaan ennalta-arvattava, mutta mielettömästi kirjoitettu. 

Johann Ludwig Tieckin Wake Not the Dead (1800) on puolestaan vähemmän ytimekäs novelli, mutta omalla tavallaan hyvä. Sitä sanotaan monessa yhteydessä ensimmäiseksi vampyyritarinaksi, mutta luotettavaa asian varmistavaa lähdettä en tälle löytänyt. En kyllä ollenkaan ihmettelisi, jos tästä olisivat ottaneet mallia esimerkiksi useimmat brittiläiset kirjailijat. Löytyy tuttua vampyyreihin yhdistettävää seksuaalisuuden tematiikkaa ja vampyyri itsessään on kalpea ja julma olento, mutta erilaisuudet, kuten hypnotisointi hengityksellä ja kuolleista herääminen velhon avulla pitivät mielenkiinnon hereillä. Ihana gotiikan kuvasto (rajuna puhaltava tuuli, valtoimenaan liehuvat mustat hiukset ja kuolleista manaaminen) voitti gotiikan jaarittelevan tyylin.

Kaksi viimeistä ovatkin taas hiukan erilaista tyyliä, ja nyt Itä-Euroopan suunnasta. Molemmat ovat myös tuttuja entuudestaan elokuvaversioistaan. Nikolai Gogolin The Viy (1835) on ajoittain jopa leikkisä novelli filosofian opiskelijasta, joka joutuu vahtimaan yöksi nuoren ja kauniin neidon ruumista, mutta neito onkin noita. Leffa on ihan kiva ja hauska, vaikka sympaattisine erikoistehosteineen se ei välttämättä pelotakaan. Ruumisarkku lentää, örkkejä tulee ovista ja ikkunoista ja sitä rataa.

Leo Tolstoin pikkuserkun Aleksei Konstantinovich Tolstoin The Family of the Vourdalak (1839) on näistä kahdesta pelottavampi. En tiedä, mitä mieltä olisin tästä, jos en olisi ensin nähnyt Mario Bavan elokuvaa Black Sabbath (1963), mutta varmasti ikkunasta kurkkiva vampyyri olisi silti karminut ihan tarpeeksi (mainitsinko jo, etten pidä siitä, jos joku tai jokin kurkistelee ikkunasta?). Vourdalakissa nuori ranskalainen diplomaatti päätyy serbialaiseen kylään ja yöpyy talossa, jonka isäntä on poissa. Talonpoika Gorcha on lähtenyt jahtaamaan lainsuojatonta ja käskenyt poikiaan tappamaan hänet seipäällä, jos hän tulisi kotiin yli kymmenen päivän päästä. Arvaattekin varmaan, mitä tapahtuu?

Niin kuin aiemmin mainitsin, Robert W. Chambersin Keltaisen kuninkaan (1895) kohdalla puhe kääntyy tai on jo kääntynyt True Detectiveen, ja kyllähän tästä löytyi yllättävän paljon kuvastoa, jota sarjassa hyödynnettiin (tähtitaivas, mielenhallinta, herra Wilden ja tiedättekylläkenen korvat jne.). Viisi ensimmäistä novellia olivat parhaita. 'The Repairer of Reputations' on loistava esimerkki epäluotettavasta kertojasta, 'The Maskissa' outo keksintö muuttaa elävät olennot marmoriksi, 'In the Court of the Dragonissa' on pelottava urkuri, 'The Yellow Signissä' omituinen valkoiselta madolta näyttävä hautausmaan vartija höpisee keltaisesta merkistä ja 'The Street of the Four Winds' alkaa söpöllä kisuliinilla. Loput novellit eivät suinkaan ole huonoja, mutta en ihan ymmärrä, miksi ne on otettu mukaan kokoelmaan, koska ne eivät sovi siihen edes tunnelmaltaan. Chamberskin muuten innoitti omalta osaltaan Lovecraftia, mutta Chambersin versio kosmisesta kauhusta miellyttää itseäni enemmän. Mitä enemmän yrittää ymmärtää keltaista merkkiä, sitä enemmän se pakenee merkityksiä.

Alfred Hitchcock Presents on yksi lempisarjoistani, joten pitihän  Alfred Hitchcock Presents: 16 Skeletons from my Closet (1963) lukea, kun siihen törmäsin. Niin kuin sarjassa, jossa Hitchcock itse esittelee kuivakkaan tyyliinsä jokaisen tarinan, novellikokoelmassakin on jokaisen tarinan alussa muutaman lauseen esittely. Luettuani kokoelman sainkin tietää, ettei Hitchcock todennäköisesti ollut minkään näiden teosten kokoamisessa mukana, vaan antanut vain nimensä niiden käyttöön. Novellit ovat viihdyttäviä, vaikka eivät onnistukaan yllättämään, joten sarjasta pitävät todennäköisesti ovat näihinkin tyytyväisiä. Tyylillisesti kaikki vähän sulautuvat toisiinsa, mutta mieleen jäivät erityisesti Charles Mergendahlin 'Secret Recipe' (näkökulma kannibalismiin), C. B. Gilfordin 'The Man at the Table' (pokerinpelaaja yrittää viivytellä ryöstäjää), Robert Blochin 'Man with a Hobby' (kuten Blochin tunnetuin teos, Psyko, tämäkin jätti jälkeensä viipyilevän uhan tunteen) ja Robert Arthurin '...Said Jack the Ripper' (vahanuket ovat jo itsessään karmivia, mutta kun siihen lisätään vielä yöllinen huvipuisto ja hieman mielenvikaisen miehen ylläpitämä kauhukabinetti, niin johan tulee hauskaa).

Sax Rohmerin Tales of Chinatownin (1922) nappasin jokin aika sitten kirjaston ilmaishyllystä, mikä oli sinänsä aika erikoista, koska kyseessä oli hyväkuntoinen 20-luvun painos. Laitan tästä vielä Instagramissa jossain vaiheessa kuvan, mutta äärettömän kaunis sininen kovakantinen helmi. Sax Rohmer tunnetaan parhaiten Fu Manchu -romaaneistaan, joissa Rohmer kuvaa Lontoon kiinalaisen yhteisön hyvin stereotyyppisenä ja luo Limehousesta rikollisuuden pesäkkeen. Luen parhaillaan ensimmäistä Fu Manchua, ja pakko tässä huomauttaa, että tähän mennessä se ei ole ollut ollenkaan niin tunnelmallinen ja kiehtova kuin Tales of Chinatown. Novellien Limehouse on oopiumin savua, salaisia aarrekammioita, Thamesin vesiin hukkuneita rikollisia, ahavoituneita merimiehiä, katulamppuja sumussa, pimeitä ja märkiä katuja sekä masentavan harmaita taloja. Malay Jack'sin tupakansavuinen alamaailman pesäkolo esiintyy useammassakin tarinassa, niin kuin myös osa henkilöistä. Ensimmäisessä Fu Manchussa lähinnä mennään hirveällä kiireellä eteenpäin, mutta siitä joskus myöhemmin lisää.

Feministisen lukuhaasteen koonti

Juuri sopivasti Minna Canthin ja tasa-arvon päivän viimeisinä tunteina kirjoittelin Sivutiellä-blogista lähteneeseen feministiseen lukuhaasteeseen lukemistani kirjoista. Tietokirjoihin en ehtinyt syventyä, mutta ehkä myöhemmin. Tasa-arvoasioihin liittyviä kirjoja on lukulistoille ympäri nettiä kertynyt jo ihan kiitettävästi (mukaan lukien sellaisia, jotka voi ihan yrittämättäkin lukea feministisestä näkökulmasta), joten aihe ei todellakaan jää tähän. Mutta, asiaan.

Tähän nimenomaiseen haasteeseen luin Denis Diderot'n The Nun (1796) -romaanin lisäksi kaksi novellikokoelmaa (eli osallistuvat myös novellihaasteeseen), joissa olikin itse asiassa paljon yhteistä. Molemmat käsittelivät omalla tavallaan pioneereja.

Sarah Weinman (toim.) - Troubled Daughters, Twisted Wives: Stories from the Trailblazers of Domestic Suspense (2013)

Jos ei laske laajasti tunnettua Patricia Highsmithiä, jonka tarinoista tehdään vielä nykyäänkin elokuvia (viimeisin taitaa olla Carol, ja sitä ennen Ripleyn edesottamuksia on käsitelty useampaan kertaan), on suurin osa kokoelman kirjailijoista vähemmän tunnettuja. Itselleni entuudestaan tuttuja olivat Highsmithin lisäksi ainoastaan Shirley Jackson (The Haunting of Hill House; filmattu ainakin kaksi kertaa), Vera Caspary (Laura on yksi tunnetuimmista film noireista) ja Dorothy B. Hughes (In a Lonely Place on kiehtova tarina hulluudesta ja hyvä Humphrey Bogart -elokuvaversiona).

"Domestic suspense" on vaikea kääntää suomeksi, mutta kyseessä on siis trillerimäinen tarina, jossa voi olla keskiössä tai lopussa jokin rikos, mutta ei aina. Yleensä miljöönä on kodin ympäristö ja tunnelma hiipivän jännittävä. Joissain novelleissa oli itse asiassa enemmänkin kammottava tunnelma, sillä monet kirjailijat olivat onnistuneet saamaan kodin tyyneen ilmapiiriin sellaisen tunteen kuin jokin olisi pielessä. Pienikin lusikan kilahdus kahvikuppiin voi kaikua moninkertaisena. Useissa tarinoissa oli myös naisia, jotka yrittivät jollain tapaa pyrkiä itsenäisyyteen (oli se sitten enemmän tai vähemmän makaaberi tapa irroittautua kahleista).

Molempiin kokoelmiin on lisätty novellien alkuun lyhyet esittelyt kirjailijoista, ja tässä ensimmäisessä monet olivat yksityiselämässään ihailtavia ja mielenkiintoisia persoonia. Esimerkiksi sosiaalityöntekijänä, kirjastonhoitajana ja opettajana työskennellyt Nedra Tyre sai näistä innoitusta tarinoihinsa, mutta Tyre myös matkusteli yksin elävänä sinkkunaisena ympäri maailmaa, piti kirjojaan uunissa ja rakasti teddykarhuja.

Michael Sims (toim.) - The Penguin Book of Victorian Women in Crime (2010)

1800-luvun lopulla nousi esiin termi "New Woman" eli "Uusi Nainen". Tämä nainen oli itsenäinen, päämäärätietoinen ja tasa-arvoa puolustava korkeasti koulutettu uranainen (tai vähintään siihen pyrkivä). Ajatus oli siihen aikaan radikaali, mutta Simsin löytämät tarinat eivät tee sen sivuilla esiintyvistä naisista suurta numeroa, eikä miestenkään kirjoittamissa tarinoissa paheksuta itseään (ja yhdessä tapauksessa miestään) elättäviä naisia.

Alaotsikko Forgotten Cops and Private Eyes from the Time of Sherlock Holmes kertoo vielä tarkemmin, mitä kokoelmalta on odotettavissa. Tarinoiden päähenkilöt ovat joko ammatiltaan etsiviä tai joutuvat tilanteisiin, joissa tarvitaan loogista päättelykykyä. Parikin kirjailijaa ovat omistaneet kirjoituksiaan Mary Hollandille, jota kutsuttiin Chicagon Sherlock Holmesiksi ja joka muun muassa opetti, miten sormenjälkitekniikkaa hyödynnetään rikostutkimuksessa. Kun Holmes on nyt mainittu pariin kertaan, niin mainittakoon vielä se, että parhaimmat novellit eivät todellakaan jääneet kyseisen yksityisetsivän jalkoihin. Laitoinkin muutaman kirjailijan muistiin, jotta voin myöhemmin kaivaa esiin lisää näiden tarinoita. Erityisesti seikkailuromaaneja lukeva eloisa ja älykäs Madelyn Mack tullaan varmasti näkemään jossain vaiheessa täällä blogissa.

- - -

Näitä ajatuksia voikin sitten jalostaa eteenpäin. Miksi näistä naisista ei puhuta enemmän? Historiallisten faktojen perusteella Hollandin kaltaiset oikeasti eläneet uranaiset olivat yhtä taitavia kuin miehet ja jopa pioneereja omalla alallaan, ja oman kokemukseni perusteella mikään näistä novelleista ei ollut niin huono, että ansaitsisi tulla unohdetuksi.

Kyse onkin siitä, kuinka moni nostaa esiin jonkin tietyn asian. Kuinka moni lukee Sherlock Holmesin jalkoihin jääneitä novelleja, ja kuinka moni muistuttaa Hollandin ja esimerkiksi Hedy Lamarrin kaltaisista upeista ja lahjakkaista uranaisista, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan niin, että nykyaika ei olisi samanlainen ilman heitä.

Heitänkin tässä lopuksi vaatimattoman toiveen siitä, että yhä useampi seuraisi mm. Anthony Bourdainin esimerkkiä (joka jakoi yhdeksän mielettömän upean naisen elämäntarinan naistenpäivänä), jotta kunnian saavat ne, joille se kuuluu.

Kakka - Nicola Davies (2005)

Poo
64 s.

Viisikymmentä tonnia kakkaa putoaa päivittäin Yhdysvaltain eteläosassa sijaitsevan Brackenin luolan pohjalle siellä elävien 20 miljoonan lepakon takamuksista. - - - Kun luolissa on tarjolla ruokaa näinkin paljon, ei ole kummallista, että lukuisat pienet oliot rouskuttavat siellä kiireen vilkkaa. - - - Lepakkoluolat ovat niin hyviä asuinpaikkoja, että jotkin eläimet eivät ikinä poistu niistä: Borneossa sijaitsevasta Niahin luolasta on löydetty kakkaa syövä isopihtihäntälaji sekä isopihtihäntiä syövä gekkolaji, joita ei ole tavattu missään muualla!

Pähkinänsärkijästä (1816) kakkaan, koska vaihtelu virkistää.

Kakkaa tulee ulos (melkein) jokaisesta elävästä olennosta, jotkut syöttävät kakkaa jälkeläisilleen, jotkut käyttävät kakkaa viestinnässä. Prinsessojenkin pitää käydä kakalla.

Daviesin tiivis ja selkeä yleisesitys kakan merkityksestä on hauska sekä informatiivinen. Aihe voi toki olla ällöttävä (en itsekään työntäisi sormeani kakkapökäleeseen), mutta häpeilystä huolimatta kakka on hyvin tärkeä osa luontoa (joskaan ei välttämättä auta unohtamaan erästä Salòn [1975] kohtausta). Tällaiset hauskat pikku kirjaset voivat myös innostaa lapsia luonnontieteiden tai eläinsuojelutyön pariin.

Mitä sitten juuri tästä kirjasta voi oppia? Muun muassa sen, että kakkaa on monenkokoista ja monennäköistä. Sen avulla pääsee eroon elimistön jätteistä, pikkukoalat saavat elintärkeitä mikrobeja sitä popsimalla, se voi viestiä petoeläimille saaliin sijainnin sekä toimia pesänrakennusmateriaalina.

Entä miksi sittäiset olivat tärkeitä australialaisille maanviljelijöille? Se selviää, kun lukee Kakan!

__________

Suomentaja: Joel Kontro

The Elephant Man - Bernard Pomerance (1977)

102 s.

TREVES: Have we nothing to say, John?
MERRICK: If all that'd stared at me'd been sacked - there'd be whole towns out of work.
TREVES: I meant, "Thank you, sir."
MERRICK: "Thank you, sir."
TREVES: We always do say please and thank you, don't we?
MERRICK: Yes, sir. Thank you.
TREVES: If we want to properly be like others.

Onnistuin jotenkin jättämään Lontoon teatteritarjonnan tarkistamatta ennen viime vuoden matkaa, ja eräällä bussikierroksella sitten mahanpohjasta kouraisi aika ikävästi, kun näin The Elephant Man -näytelmän mainoksen. Tunne paheni entisestään, kun kierroksen jälkeen tarkistin lippukioskin seinästä aikataulut ja huomasin, että näytelmän viimeinen esitys oli ollut juuri edellisenä päivänä. Yksi mielenkiintoisimmista elämäntarinoista, vieläpä sellainen josta olen ollut suorastaan pakkomielteinen muutaman viime vuoden ajan, ja juuri muutamaa kuukautta aiemmin olin harmitellut, etten pysty matkustamaan New Yorkiin katsomaan näytelmää Broadwaylla, jossa se oli saanut loistavat arvostelut. Yritin tässä sitten lohduttaa itseäni lukemalla näytelmän, ja se onneksi löytyi helposti archive.org -arkiston lainauspuolelta (tuolla voi siis luoda profiilin ja teoksia saa lainaan kahdeksi viikoksi; muistaakseni openlibrary.org -osoitteessa on myös archive-sivuston kirjoja).

"[T]he most disgusting specimen of humanity". "[A] perverted object". Näillä sanoilla tohtori Frederick Treves kuvailee The Elephant Man and Other Reminiscences (1923) -muistelmissaan Joseph Merrickiä (usein virheellisesti John), yhtä viktoriaanisen aikakauden kuuluisinta hahmoa. Merrick alkoi oireilla nuorella iällä, ja myöhemmin epämuodostumat levisivät niin paljon, että tämän piti nukkua istuma-asennossa, jotta pään paino ei katkaisisi niskaa. Epämuodostumat estivät myös tavallisen työssä käymisen (tupakoiden kääriminen hankaloitui ja kaupustelu ei onnistunut, koska asiakkaat kauhistuivat Merrickin ulkonäköä), ja muutaman köyhäintalovuoden jälkeen Merrick päätti yrittää onneaan kiertävän sirkuksen parissa. Kun Merrick päätyi Lontooseen erääseen Whitechapelin pikkukauppaan töllisteltäväksi, hän tapasi ensimmäistä kertaa Frederick Trevesin. Epäonnistuneen Brysselin matkan jälkeen Merrick palasi Lontooseen, uudisti tuttavuutensa Trevesin kanssa ja lopulta Merrickin annettiin jäädä asumaan kuolemaansa asti London Hospitaliin.

Fiktion kirjoittaminen oikeista henkilöistä on monin tavoin ongelmallista. Kuten David Lynchin Elefanttimiehessä (1980) (jonka tuotantoyhtiö haastettiin oikeuteen, koska juoni oli liian samanlainen näytelmään verrattuna), Pomerancen The Elephant Manissa Merrick on holhoavan Trevesin uhri. Hän on myös seurapiirin huomion keskipisteessä, ja vaikka silmäätekevät kanniskelevat tälle lahjoja, kukaan heistä ei näytä olevan aidosti kiinnostunut Merrickistä ihmisenä. He näkevät Merrickissä jotain itsestään, jolloin tästä tulee tyhjä taulu, joka heijastaa kaikkien pelkoja ja haluja.

Tämä nimenomaan on vaivaannuttavaa, koska Merrickin liiallinen uhriuttaminen tekee tästä pelkän säälin kohteen. Strategia voi tehdä Merrickin elämäntarinaan liittyvien teemojen tarkastelusta helpompaa, mutta se on kuitenkin kyseenalainen toimintatapa, koska fiktiosta saatu mielikuva voi jäädä elämään. Pomerancen kerronnassa Merrickiä pahoinpidellään Brysselissä, vaikka huolimatta tämän vastahakoisuudesta kertoa sirkusajoistaan, ei ole mitään syytä olettaa, että sattui väkivaltaisia yhteenottoja.

Uusimpien tutkimusten mukaan Treves liioitteli tai keksi asioita muistelmissaan (tämä ei esimerkiksi ymmärtänyt, että epämuodostumien esittely oli alun perin Merrickin oma idea), mutta jollei muunlaista tietoa tule esiin, haluaisin että Merrick muistetaan herkkänä teatteria rakastavana nuorena miehenä, joka vietti aikaa lukemalla kirjoja ja rakentamalla pienoismalleja. Hänellä oli epäilemättä vaikeuksia elämässään, mutta hän myös yritti parhaansa selviytyäkseen.

Jos yrittää unohtaa eroavaisuudet ja valitettavat Merrickin luonteesta tehdyt tulkinnat, Pomerancen näytelmä on kuitenkin pohjimmiltaan hienoa vaihtoehtoteatteria. Se pystyy vain 21:llä lyhyellä kohtauksella tarjoamaan toisenlaisen näkemyksen Merrickin tarinaan. Hänestä huolehdittiin hyvin ennen kuolemaansa 27 vuoden iässä, mutta Pomerance haastaa ajattelemaan näytteillä olemisen ajatusta. Kuinka moni lahjoittajista ja seurapiiri-ihmisistä todella välitti Merrickistä ihmisenä, eikä vain pitänyt tätä säälittävänä hyväntekeväisyyskohteena ja illallispöydän keskustelunaiheena? Oliko Treves aito ystävä, vai pitikö tämä Merrickiä vain mielenkiintoisena lääketieteellisenä erikoisuutena ja yritti muuttaa tätä normaalimmaksi?

__________

Osallistuu haasteeseen:  Lukuharjoituksia

Miniarvioita, osa IX

Seitsemännen taiteen tarinat -haaste on päättynyt, joten nyt on aika paketoida se. Osan kirjoista kuittaan näin miniarvioina, koska vaikka ne eivät olleet missään nimessä huonoja, niin niistä ei kuitenkaan irtoa tällä kertaa muutamaa riviä enempää tekstiä. Voisin tietysti jättää kokonaan bloggaamattakin näistä, mutta haluan kuitenkin tuoda kirjat esiin blogissa vähän näkyvämmin kuin tuonne listoihin piilotettuina.

A. C. H. Smith - Labyrinth (1985)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Elokuvan pohjalta kirjoitettu kirja)

Labyrintti (1986) -elokuvalla on erityinen paikka sydämessäni. Muistan, kun lapsuudessa tapitin sitä televisiosta, ja join kaakaota ja söin äidin leipomia voisilmäpullia. Tänä vuonna päätin David Bowien kuoleman jälkeen syventyä tämän suosikkikirjojen listaan ja kuulin myös, että Labyrintista on myös leffan pohjalta kirjoitettu romaaniversio. Tajusin luettuani E. T.:stä tehdyn romaanin, että romaanisoinnit (vai miksi niitä nyt suomeksi kutsutaan) voivat olla oikeasti hyviä. Parhaimmillaan ne syventävät elokuvan maailmaa ja sen henkilöitä. Labyrinth ei niinkään ollut tätä kategoriaa. Ehkä tämä voisi toimia paremmin jos ei ole ensin nähnyt elokuvaa? Minulle tämä on tärkeämpi visuaalisessa muodossa ja laulujen kera (niin, ja Bowien kera tietysti!.

Cary Elwes ja Joe Layden - As You Wish: Inconceivable Tales from the Making of The Princess Bride (2014)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

Prinsessan ryöstö (1987) on myös yksi lapsuuden suosikeistani. Rätisevän VHS-kasetin kuvanlaatu ei ollut parhain mahdollinen, mutta ahmin leffan läpi miljoonia kertoja. Sadesäällä, apealla tuulella, kotona yksin ollessa (ja saatoin ehkä näytellä myös joitain kohtauksia, heh). Rakastuin Wesleyyn ja hurmaavaan merirosvoon, ihastelin suloisia jättiläisrottia ja joka kerta jännitin pääparin puolesta. Kun jonkun aikaa sitten katsoin leffan uudestaan ja luin kirjan, tajusin miten nerokkaasti perinteisten seikkailutarinoiden piirteitä oli yhdistetty omalaatuiseen huumoriin ja useisiin muihin genreihin. En tiedä, onko samanlaista elokuvaa maailmassa, mutta ihmisiin varmasti vetoaa juuri tuo yhdistelmä eri tyylejä ja omaperäinen tunnelma.

Olin tietysti innoissani, kun sain tietää Elwesin kirjasta, jossa käsiteltäisiin elokuvan tekoa. Kirja luultavasti kiinnostaa ainoastaan leffan faneja, mutta se on vain luonnollista. Kirjan sävykin on häpeilemättömän nostalginen ja positiivinen, mikä normaalisti haittaisi ainakin itselläni lukemista, mutta toisaalta suhteeni elokuvaankin on sen verran nostalginen, että en jaksanut tässä tapauksessa asiasta välittää. Näyttelijöiden ja muiden leffan teossa mukana olleiden lainaukset oli sijoitettu epäkäytännöllisesti ja omituisiin kohtiin tekstissä, ja Robin Wrightin kehumiseen oli omistettu kokonainen kappale, mutta kyllä positiiviset puolet silti voittavat negatiiviset. En tunne tarvetta ostaa tätä omaan hyllyyn tai lukea tätä uudestaan, mutta oli mukavaa sukeltaa muutaman illan ajaksi taas pitkästä aikaa leffan maailmaan.

Dashiell Hammett - Varjomies (1934)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Yksityisetsivät Nick ja Nora Charles ovat klassikkoelokuvien voimapari, ja itselleni paras pari ylipäätään. He ovat nokkelia ja hauskoja, ja William Powell ja Myrna Loy tulkitsevät heitä täydellisesti. Screwballkomedioiden ja etsivätarinoiden parhaat puolet on hieno yhdistelmä, ja kun siihen lisätään vielä se, että Nick ja Nora kaatavat kurkkuunsa joka tilanteessa kasan drinkkejä, niin kasassa on omalaatuinen ja hauska keitos. Yhdysvalloissahan kumottiin kieltolaki vuonna 1933, joten tilanteesta otettiin kaikki irti. Vaikka Varjomies on kovaksikeitettyjä dekkareita kirjoittaneen teos, on sen sävy paljon kevyempi. Itse mysteeri ei vain ollut kovinkaan mielenkiintoinen ja komediallinen puoli toimii paremmin elokuvassa. Enemmän kuvailua New Yorkistakin olin odottanut. Olisin luultavasti ilman Nickiä ja Noraa keskeyttänyt koko opuksen, koska aika tasapaksuhan tämä oli huolimatta pääparin hauskasta sanailusta.

William Shakespeare - Hamlet (1602)

Osallistuu haasteisiin:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva), Lukuharjoituksia ja Klassikkojen lumoissa (Renessanssi)
Olin muutama päivä sitten katsomassa Grus Grus Teatterin produktion Hamletista Turun Linnassa (tästä lisää myöhemmin erillisessä postauksessa), josta lopulta pidin enemmän kuin alkuperäisestä. Hamletin kaltaisen legendaarisen teoksen mukana tulee aina se kuiskuttava ääni, että mitä jos se ei olekaan niin hyvä kuin kaikki hehkuttavat. Tässähän on kivasti mielenkiintoisia teemoja hulluudesta, syyllisyydestä ja kostosta, joten kaikki palaset loistavaan tragediaan löytyvät, mutta minua ei vain kiinnostanut tarpeeksi.

H. Rider Haggard - Kuolematon kuningatar (1887)

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)
Tämän lukeminen oli eräänlainen vuoristorata. Välillä oli pakahduttavan upeita luontokuvauksia, välillä ei kiinnostanut ollenkaan joku matka luolaston läpi, välillä oli kiinnostavaa keskustelua uskonnosta jne. Materiaalia tuntui olevan lähinnä pienoisromaaniin. Ei sinänsä mikään ihme, että Kuolematon kuningatar on innoittanut keskusteluja esim. naiseudesta ja siirtomaa-asenteista. Olihan siinä myös jotain kiehtovan mystistä, että nainen hallitsee jotain kaukaista afrikkalaista heimoa ja välillä muikistelee viettelevästi luolassaan kasvot peitettynä (tämä mystisyys sitten pilattiin täysin Hammer-studion kliinisessä leffaversiossa). Ayesha on sekä haavoittuva että kova-asenteinen, haikailee sekä kuolleen rakastajansa perään että saarnaa siitä, miten pelkkä kauneus korvaa synnit.

Haggard toisaalta tuntuu teroittavan lukijan mieleen sitä, että intohimo on väärin ja tuhoisaa, ja että Ayeshan ajatus siitä, ettei ole olemassa yksiselitteisesti ja mustavalkoisesti vain pelkkää hyvää ja pahaa, vaan joskus hyvätkin aikeet saavat pahaa aikaan, on jotenkin moraalisesti väärin. No entäs sitten se Ayshean hallitsema heimo? Heillä ei ilmeisesti ole minkäänlaista moraalia, joten heitä johtamaan tarvitaan erityisesti valkoinen nainen. Ylipäätään siis aika ristiriitainen romaani.

Miniarvioita, osa VII

Kesä sen kuin puksuttaa menemään ja kirjojen sivut rapisevat, mutta tietokoneen äärellä en ole paljon blogin merkeissä jaksanut olla. Koska kaikenlaista tapahtumaa ja tavallista rentoa kesäpäivää sekä -iltaa tulee vielä vietettyä ulkoilmassa mahdollisuuksien mukaan, niin esittelen tähän väliin haastekirjoja miniarviomuodossa. Luultavasti kirjoittelen enemmänkin tämän tyyppisiä juttuja, ettei blogi pääse täysin kuolemaan kesän ajaksi (yhteen pian päättyvään lukuhaasteeseen olen hamstrannut sellaisen pinon kirjoja, että tuskin kaikista on asiaa kunnon postaukseksi asti). Facebook-sivuilla tosin on blogin hiljaiselonkin aikana elämää, eli sinne jaan joitain yleisiä kirjoihin liittyviä Instagram-kuvia.

Douglas E. Winter (toim.) - Dark Visions (1988)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Lukemani novellikokoelmat ovat yleensä olleet jonkun tietyn kirjailijan kokoelmia tai tietyn teeman ympärille koottuja antologioita (ks. alla). Dark Visions sisältää seitsemän novellia kolmelta eri kirjailijalta: kolme ystävältämme Stephen Kingiltä, kolme Dan Simmonsilta ja yksi George R. R. Martinilta. Kokeilin pitkästä aikaa äänikirjaa, ja kuuntelin yhden novellin per ilta ennen nukkumaanmenoa.

Niin kuin usein, aina kaikki antologioiden novellit eivät nappaa, mutta tällä kertaa heikoin lenkki oli yllättäen Stephen King. "Sneakers" oli ihan ok, mutta "The Reploids" ja "Dedication" eivät jaksaneet kiinnostaa ollenkaan. Simmonsin tarinat sen sijaan pitivät huomioni tehokkaasti itsessään. Yhdysvaltain sisällissodan kauhuista kertova "Iverson's Pits" kärsi pienestä laahavuudesta, mutta "Metastasis"-novellin syöpävampyyrit olivatkin jo melkoisia otuksia ja "Vanna Fucci is Alive and Well and Living in Hell" oli hauska tarina siitä, kun paholaismainen vieras saapuu sekoittamaan pakkaa television evankelistaohjelmaan. Martinilta olen lukenut aiemmin Fevre Dreamin (1982), jonka vampyyritulkinnasta ja miljööstä pidin, ja "The Skin Trade" käsittelikin sitä pakan toista puolta eli ihmissusimytologiaa. Enemmänkin trillerimäinen etsivätarina kuin kauhua, mutta ihan mukiinmenevä, joskin kaksiulotteiset henkilöt muodostuivat taas jonkinasteiseksi ongelmaksi.

John Richard Stephens & Kim Smith (toim.) - Mystisiä kissatarinoita (1994)
Suomentaja: Pasi Junila
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Isot, pienet, karvaiset, karvattomat, pilkulliset, raidalliset. Kaikenlaiset kissat ovat sydäntäni lähellä, niin kesyt kuin niiden villit serkutkin. Tämä antologia oli siis ihan pakko hankkia. Kaikki tarinat eivät ole kauhua, mutta painopiste on kuitenkin kissojen mystisyydessä ja joissakin novelleissa se sitten aiheuttaakin väristyksiä, vaikka kissa ei olisikaan täysin näyttämöllä vaan hiipii varjoissa. Stella Whitelaw'n muinaiseen Egyptiin sijoittuva "Suuri Mau-jumala" oli iso pettymys, koska se lievästi sanoen lässähti, eikä siinä tuntunut olevan minkäänlaista jujua (niin kuin yleensä odotan novelleissa olevan). Sakin "Tobermory" puolestaan osoittautui joukon parhaimmaksi. Eräs mies keksii keinon, miten kissat saadaan puhumaan, mutta seurapiirin snobit ovatkin sitten lopulta kauhuissaan, kun lemmikki lörpöttelee ihmisten salat julki. Nancy Etchemendyn "Lasikissassa" ei ole elävää kissaa, mutta novelli on silti erinomainen ja loppu järkyttävä.

Kokoelmassa on myös esimerkkejä oikeissa sanomalehdissä julkaistuista kohtaamisista kummitusten kanssa sekä miten kissat liittyvät erilaisiin mytologisiin tarinoihin, kuten kuningas Arthuriin. Muutenkin erityyppiset tarinat valottavat jossain määrin sitä miten kissoihin on suhtauduttu ja miten niiden luonteet ovat innoittaneet kauhutarinoita.

Robert Phillip Kolker (toim.) - Alfred Hitchcock's Psycho: A Casebook (2004)
Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat ja Hämärän jälkeen

Hitchcockin mestariteosta pidetään yhtenä hienoimmista kauhuelokuvista, ja se kuuluu ehdottomasti omiinkin suosikkeihini. Viimeistään Kolkerin toimittaman esseekokoelman lukemisen jälkeen tajuaa, miten erilaisista näkökulmista elokuvaa voikaan tulkita. Ainoastaan musiikkia käsittelevän esseen jätin kesken, koska paljon musiikin teoriaa sisältäneenä se rehellisesti sanottuna meni niin yli hilseen, että olisin voinut yhtä hyvin lukea hepreankielistä Raamattua. Osaa tulkinnoista toistettiin useammassa esseessä, mutta jokainen oli kuitenkin omalla tavallaan hyvä ja terävänäköinen.

Joskus elokuva-analyysi (ja kirjallisuusanalyysi) kurkottelee omaan makuuni vähän liian syvälle ja yrittää nähdä jotain, mitä ei välttämättä teoksessa edes ole, mutta tässä kokoelmassa ei ylianalysointia juurikaan ollut. Tekikin mieli samantien katsoa Psyko uudestaan, ja muutakin Hitchcockin tuotantoa tulee tästä lähin katsottua aivan eri silmin. Pinnallisesti katsottuna Hitchcock voi vaikuttaa viihteelliseltä, mutta todellisuudessa elokuvat ovat äärimmilleen hiottuja kokonaisuuksia niin visuaalisesti kuin teemallisestikin. Hieno yhdistelmä auteurismia ja suurelle yleisölle maistuvaa jännitystä. Hitchcockin tosin mainittiin pitäneen elokuviaan hauskoina, joten ehkä silmäkulmassa oli pilkettä enemmän kuin luulisi. Jännityksen mestarin elämäkerta itse asiassa odottaa lukuvuoroaan, eli siinä varmaan avataan vähän enemmän tuota Hitchcockin väitettä omista elokuvistaan.

Agatha Christie - Hiirenloukku (1952)
Osallistuu haasteeseen: Lukuharjoituksia

Osa lukijoista varmaan jo tietääkin, että kävin katsomassa kaarinalaisen harrastajateatterin huikean hienon suomalaisversion tästä Lontoossa vuosikymmeniä pyörineestä näytelmästä. Viimevuotisella Lontoo-kierroksella otimme kuvan teatterirakennuksesta, mutta emme sillä kertaa käyneet katsomassa mitään (mikä näin jälkikäteen jäi pirusti harmittamaan, mutta tästä lisää sitten kun saan jo vuoden lupailemani matkakertomuksen kasaan). Kirjastosta löytyi kuitenkin näytelmä paperiversiona, jonka päätin sitten lukaista lempeän kesäpäivän ratoksi.

Koska tarinan tapahtumat olivat vieläkin erittäin hyvin muistissa, oli lukeminen välillä vähän puisevaa. Näytelmän kohdalla se on kuitenkin ihan luonnollista, koska harvoin mitään dialogeja lähdetään muuttamaan. Tunnistan myös laadun kun sen näen, ja onhan Hiirenloukku nyt aika hieno. Suljetussa paikassa tapahtuvat murhamysteerit ovat kaikkein kiehtovimpia, ja nytkin lumen saartamassa majatalossa on kaikki jännitysnäytelmän ainekset, kun kissa-hiiri -leikki syö paikalla olijoiden tunteita ja saa kaikki kääntymään toisiaan vastaan. Toisin kuin esim. neiti Marplen ja Hercule Poirot'n ratkomissa tapauksissa, Hiirenloukussa ei voi luottaa kehenkään, vaan kuka tahansa voi olla murhaaja. Tosin Paravicini on hauskasti Poirot'n kaltainen heppu.

Dekkariviikko: Rikoksien Lontoo

Oksan hyllyltä -blogissa juhlittiin viikon ajan dekkareita. Ehdin ennen haasteen päättymistä lukea neljä kirjaa ja teemaksi muodostui kuin vahingossa Lontoo, koska huomasin lukupinooni eksyneen useampia kyseiseen kaupunkiin sijoittuvia kirjoja. Pohjoismaiset dekkarit eivät ole makuuni, mutta onneksi dekkarien maailmasta löytyy jokaiselle jotakin, joten tutustutan teidät nyt historialliseen osastoon. Onpa joukkoon eksynyt yksi kulta-ajalta peräisin oleva teoskin.

Tervetuloa siis ensimmäisen maailmansodan, vampyyreiden, herrasmieskomisarion ja varieteeteatterin matkassa Lontoon kaduille! Kuvat on otettu vuosien 2011 ja 2015 reissuilla.

Notting Hillin putiikeista löytyy kaikkea kartoista ja jääkaappimagneeteista 1900-luvun alkupuolen jalkapalloihin.

Jacqueline Winspear - Maisie Dobbs (Maisie Dobbs #1) (2003)
Sisäköstä collegeen Cambridgeen ja Cambridgesta yksityisetsiväksi. Maisie Dobbs on neuvokas ja älykäs nuori nainen, joka pääsee anteliaiden ja ystävällisten työnantajien pienellä avustuksella hyödyntämään älyään ja hankkimaan itsenäisesti elantonsa. Ensimmäinen tapaus tuo mieleen ensimmäisen maailmansodan kauhut ja Maisie joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä konkreettisesti silmästä silmään.

Maisie Dobbsin ongelmat liittyvät vahvasti cozy mystery -dekkarigenreen, eli teos kärsii välillä liiallisesta keveydestä ja kömpelyydestä. Siitä löytyy mm. täysin tarpeettomia yksityiskohtia henkilön käyttämistä kengistä, infodumppauksia tarinan kannalta yhdentekevistä paikoista ja jopa listauksia kadunnimistä ja metroasemista Maisien reitin varrella. Ei näitä onneksi joka välissä ollut, mutta ne kuitenkin vaikuttivat siihen, miten historiallinen ympäristö välittyy lukijalle.

Maisie vaikuttaa henkilönä vähän liian täydelliseltä ja new age -psykologisoinnin tyyppinen tapa ratkaista tapausta todennäköisesti vain pahenee jatkossa, mutta en halua luopua toivosta vielä sarjan ensimmäisen osan jälkeen. Pitkä selostus Maisien menneisyydestä olisi voinut häiritä, mutta se sopi ihan hyvin avausosaan, koska se selittää paljon Maisien motiiveja ja luonnetta. Toivoisin kuitenkin, että tapaukset olisivat jatkossa vähän parempia, parannusta olisi tapahtunut myös konkreettisesti tekstitasolla, että jatkuvia vihjauksia menneisyyteen ei enää olisi kun nyt on tapahtumat selvitetty, ja että Maisien sopivat aavistukset siitä, että jokin on vinossa (yllätys: Maisie on aina oikeassa) sekä kliseiset oppi-isän viisaudet pidettäisiin minimissä.

Highgaten hautausmaan länsipuoli, jonne pääsee vain opastetulla kierroksella.

Barbara Hambly - Those Who Hunt the Night (James Asher #1) (1988) 

Kielitieteen professoria ja entistä vakoojaa James Asheria odottaa eräänä iltana karmaiseva näky kotona, kun vampyyri Simon Ysidro odottaa koomaan vajonneen palvelusväen ja Lydia-vaimon keskellä. Lontoon vampyyreita vainoaa sarjamurhaaja ja Ysidro värvää (tai periaatteessa pakottaa) Asherin selvittämään tapausta. Murhaajan jäljittäminen vie niin Lontoon Highgaten hautausmaalle kuin Pariisin katakombeihinkin.

Dekkarin idea vaikutti sen verran erikoiselta, että oli pakko kokeilla miten se toimii käytännössä (syy, jonka vuoksi ylipäätään tähän törmäsin, oli se että etsin jokin aika sitten Highgatelle sijoittuvaa kirjallisuutta). Toimihan se, ainakin osittain. Kirjailijan historiantutkinto voi toimia sekä romaanin puolesta että vastaan, mutta tässä tapauksessa siitä oli hyötyä. Hambly osaa taitavasti punoa ympäristön ja historialliset yksityiskohdat tarinan sekaan ilman erillisiä infolaatikkomaisia juonen keskeyttäviä luentoja, vaikka missään vaiheessa ei edes käy ilmi, että millä ajanjaksolla nyt liikutaan. Ensin luulin kyseessä olevan viktoriaaninen aikakausi, mutta eihän silloin ollut moottoripyöriä. Tähän muuten liittyy eräs hauska kohtaus, jossa Ysidro pääsee moottoripyörän kyytiin, ja se ilmeisesti miellytti säihkyvistä silmistä päätellen.

Vaikka tarina itsessään oli mielenkiintoinen ja sopivalla tavalla pohdiskelevuutta ja vauhdikkuutta yhdistävä, niin Hamblyn kirjoitustyyli petti kirjan. Joka väliin tungetut vertauskuvat alkoivat jo puolivälissä kiristää pollaa. Jotkut lukijat ovat tulkinneet tyylin tarkoituksellisen leikitteleväksi, mutta en itse oikein usko siihen, koska muuten teksti on todella asiallista. Romaanissa on myös jonkin verran toisteisuutta ja jonkinlaista kömpelyyttä sen suhteen, että millaisessa välissä on luontevaa kertoa henkilöiden sisäisistä pohdiskeluista.

No, entäs ne vampyyrit sitten? Kyseisiä olentoja on tulkittu niin monella tavalla vuosisatojen varrella, että on mielenkiintoista törmätä taas uudenlaiseen näkemykseen. Hamblyn vampyyreista pidin kovasti, koska niissä (vai heissä?) näkyy vuosisatojen jättämät pölyiset jäljet. Ihan kuin ne voisivat hajota tomuksi jo pelkästä kättelystä. Hambly on ottanut huomioon, että vampyyrit eivät välttämättä ole mitään kameleontteja, jotka sopeutuvat kuin taikaiskusta jokaisen vuosisadan tapakulttuuriin. Vampyyrien ja ihmisten välinen luonnollinen epäluottamuskin näkyy realistisella tavalla siinä, miten yhteisen päämäärän eteen työskenteleminen ei tee kenestäkään ylimpiä ystävyksiä, vaan lähinnä kumpikin taho ajattelee varuillaan omaa selkänahkaansa. Vaikka Hamblyn vampyyrit siis pystyvät ajattelemaan järkevästi kun tilanne sitä vaatii, niiden tapoihin kuitenkin kuuluu se, että uhria vaanitaan ja tämän kanssa ystävystytään jopa kuukausia ennen h-hetkeä. Toisaalta, yhtäläisyydet vakoojien ja vampyyrien tekojen välillä muistuttaa, että kaikilla on syntinsä, jotka pitää vain hyväksyä. Avuttomuus Asherin tilanteessa välittyy myös hyvin.

Huolimatta tekstin kömpelyydestä jatkan sarjan parissa, koska haluan tavata Hamblyn vampyyrit uudestaan (vaikka harmillisesti yhdelle suosikkihahmoistani käy lopussa vähän huonosti). Tämän ensimmäisen kirjan tapauskin oli viihdyttävä eikä ollenkaan liian ennalta-arvattava. Kokonaisuutena vampyyrien tunkeutuminen dekkarigenreen toimii hyvin, ja lopputulos voisi toimia yhtä hyvin heille, jotka vierastavat kauhua. Pääpaino kirjassa kun on itse tutkinnassa, vaikka kapuloita rattaisiin tuleekin nimenomaan siitä, että tapauksessa on mukana vampyyreita (eli tarina ei toimisi, jos niiden tilalle heittäisi ihmisiä).

Palace Theatre, jossa esitettiin mm. Les Misérables -musikaalia yhdeksäntoista vuotta.

Josephine Tey - Murha lippuluukulla (Komisario Alan Grant #1) (1929)
Suomentaja: Kristiina Drews
Lontoolaisen teatterin ulkopuolella kiemurtelee jono ihmisiä, jotka odottavat näkevänsä suositun musikaalin viimeisen esityksen. He kuitenkin saavat nähdä jotain ihan muuta, kun eräs jonossa seisova mies murhataan tikarilla.

Aloitan aina välillä uuden dekkari- tai mysteerisarjan, koska kaipaan sitä, että saa seurata useamman kirjan verran henkilöiden kehittymistä. Olen ollut sarjakoukussa ainoastaan Anne Ricen vampyyrikronikoihin, ja nyt metsästän sitä oikeaa dekkareiden joukosta. Alan Grant -sarjassa on vain kuusi teosta, joten tiesin sarjan olevan hyvin nopeasti luettu, jos tykästyisin siihen. Suurimmaksi osaksi niin kävikin, mutta päähenkilö oli hieman omituinen.

Grant jäi nimittäin aika etäiseksi hahmoksi. Ensimmäisessä kirjassa paljastuu, että hänellä on pöytä hienostoravintolassa. Ilmeisesti käytöstavatkin ovat melko hienostuneet ja ehkä jopa peribrittiläisen jäykät. Grantissa on myös ristiriitaisuutta: jotenkin tuntui siltä, että Tey haluaa luoda komisariosta taitavan poliisin malliesimerkin, mutta miehen työskentelystä jää lähinnä kömpelö kuva. Grant mokailee jatkuvasti tekemällä omituisia ja hätäisiä johtopäätöksiä. Murhaajan on pakko olla italialainen (alkuteoksessa käytetään pilkkanimeä "dago"), koska murhatapa vaikuttaa ulkomaalaiselta. Jostain syystä alkumetreillä on aivan selvää, että murhaaja ja uhri tunsivat toisensa, vaikka siitä ei ole minkäänlaisia todisteita. Erityisesti naisten suu paljastaa enemmän kuin silmät (!?).

Naurettavinta koko jutussa oli se, että jos Grant olisi kuulustellut erästä hyvin epäilyttävästi käyttäytyvää henkilöä, olisi juttu ratkennut jo alkumetreillä. Sitten ei tietysti olisi ollut koko kirjaa, mutta ehkä olisi alun perin pitänyt kehittää joku vähän uskottavampi juttu. Herkkäuskoisuuttakaan Grantilta ei puutu, vaan hän jättää vaistonsa huomiotta ja uskoo esimerkiksi erään tapaukseen liittyvän henkilön kertomuksen muitta mutkitta. Eipä olisi kannattanut. Ihan kiva juttuhan se on, että uskoo omiin kykyihinsä, mutta Grantin tapauksessa sillä ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Oli kuitenkin ihan virkistävää Maisie Dobbsin jälkeen kohdata etsivä, joka on joskus huonolla tuulella ja omiin taitoihin uskomiseenkin tulee ainakin kerran pieni särö.

Murhaajan henkilöllisyys onkin sitten lopulta lukijallekin ihan oikea yllätys, koska Tey onnistuu näppärästi johtamaan harhaan joka käänteessä. Huolimatta itse komisarion puutteista sarja kuitenkin vaikuttaa mukavalta kulta-ajan dekkariviihteeltä, jossa ei hirveästi kuvailla Lontoota, mutta joka on kuitenkin riittävän mukaansatempaava ja kulta-ajalle tyypillisesti kodikas. Päättelin Goodreadsin lukijoiden kommenteista, että muut teokset (erityisesti Ajan tytär) ovat huomattavasti parempia, joten nyt vain reippaasti Grantin uusia seikkailuja kohti! Toivottavasti herra on oppinut siihen mennessä jotain.

St Paulin katedraali, jonne Kitty jää loukkuun murhaajan kanssa.

Kate Griffin - Kitty Peck and the Music Hall Murders (Kitty Peck #1) (2013)
On vuosi 1880 ja Lady Gingerin varieteeteatterista katoaa tanssityttöjä. Seitsemäntoistavuotias ompelijatar Kitty Peck joutuu mukaan vyyhteen, kun Lady Ginger haluaa hänen selvittävän tapausta. Kittylle kehitetään ohjelmanumero, joka takaa hyvän näköyhteyden yleisöön ja näin mahdollisen murhaajan etsimiseen. Tytön ystävä, tulipalossa vahingoittunut Lucca, tulee myös mukaan tutkimuksiin, ja lopulta molempien henki on vaarassa kun totuus alkaa paljastua.

Tämän kanssa kävi päinvastoin kuin Teyn dekkarin kanssa, eli syyllinen ei yllättänyt ollenkaan, ja toisin kuin Hamblyn teksti, Griffinin sujuva kirjoitustyyli veti välittömästi mukaansa. Lopulta olin niin koukussa, että vetelin loppumetreillä melkein puolet kirjasta yhdessä illassa. Sinänsä erikoista, koska jatko-osasta tiesin Kittyn selviävän ja tapahtumien kulku ei sisältänyt ollenkaan yllätyksiä, mutta tarina vain eteni todella mukavasti ja tekstiä luki mielellään. Limehousen slummin hämyisiä ja virtsanhajuisia katuja kuvataan hyvin eläväisesti, ja tapauksen dekadentit juonteet taas estävät sen, ettei kirjassa söpöillä, kuten joskus cozy mystery -genressä on tapana. Kitty on nuoresta iästään huolimatta vahva (menneisyyden tapahtumien vuoksi myös hieman henkisesti kovettunut) ja pystyvä, mutta kyyneleiltäkään ei vältytä. Erittäin lupaava esikoisteos siis, joten luen mielelläni toisenkin osan.

Kirja + elokuva: Tuijottava katse (Neiti Marple #9) - Agatha Christie (1962)

The Mirror Crack'd
from Side to Side
269 s.

"One had to face the fact: St Mary Mead was not the place it had been. In a sense, of course, nothing was what it had been. You could blame the war (both the wars) or the younger generation, or women going out to work, or the atom bomb, or just the Government - but what one really meant was the simple fact that one was growing old. Miss Marple, who was a very sensible lady, knew that quite well. It was just that, in a queer way, she felt it more in St Mary Mead, because it had been her home for so long."

Viimevuotisen Agatha Christie -lukuhaasteen jälkitunnelmissa oli vielä vähän virtaa jäljellä, joten luonnollisesti oli pakko lukea vielä jotain. Nyt pidän pienen tauon Christiestä, jotten pääse kyllästymään, mutta Tuijottava katse oli joka tapauksessa loistava tapa päättää kyseinen vaihe. Kahden luvun jälkeen tajusin, että olen aiemmin nähnyt kirjasta adaptaation Neiti Marple -sarjassa ja muistin myös murhaajan todella selkeästi, mutta se ei estänyt nauttimasta tapahtumien seuraamisesta ja siitä, miten murhaaja lopulta paljastettiin (sekä miten Gene Tierneyn elämässä tapahtunut tragedia sopi kuvaan).

Tapahtumapaikkana on jälleen St. Mary Mead, mutta tällä kertaa jokin on erilaista. Uusi supermarket edustaa muuttuvia aikoja. Neiti Hartnellia hämmentää pakatut ruoat ja hän harmittelee, miten hankalaa on vaellella pitkin käytäviä ja yrittää löytää kunnollista prosessoimatonta ruokaa. Ja entäs ne pitkät jonot sitten! Eräs toinen kyläläinen puolestaan ihmettelee, miksi kukaan haluaisi kasvattaa omia vihanneksia kun niiden ostaminen supermarketista on niin helppoa.

Luokkarakennekin on pikkuhiljaa muuttunut: kotiapulaistytöt ovat nyt koulutettuja ja uusi asuntoalue, The Development, on tuonut alueelle uudenlaisia asukkaita. Marple nostalgisoi kun maailma kehittyy modernimpaan suuntaan, ja on helppo kuvitella pohdintojen olevan kaikuja Christien omista mielipiteistä. Marple ei kuitenkaan vaikuta katkeralta, vaan enemmänkin alistuneelta ja rauhalliselta. Kun vanhenee, näkee miten ympäristöstä tulee erilainen, mutta kehitys on suurilta osin vain pakko hyväksyä.

Komisario Craddock kuitenkin paljastaa pikkukyläelämän varjopuolet, jotka piileskelevät rauhallisen ulkokuoren takana:""There are things that are preferable to academic distinctions[.] - - - One of them is knowing when a man wants whisky and soda and giving it to him"" (viitaten naisten tehtäviin kotona).

Osa muistelun ja nostalgian henkeä ovat viittaukset Christien vanhempiin Marple-teoksiin. Marple muistaa vieläkin vihatun eversti Protheroen, joka murhattiin Murha maalaiskylässä (1930) -romaanin alussa. Kirkkoherran vaimo Griselda Clement, joka esiintyi samassa tarinassa miehensä kanssa, lähettää joka vuosi joulukortin. Ruumis kirjastossa (1942) -romaanin Gossington Hall on jälleen murhapaikka, vaikka paljon onkin muuttunut viime kerrasta.

Marina Gregg tyylikkäine elokuvatähtiolemuksineen asettuu Gossington Halliin aviomiehensä ohjaaja Jason Ruddin kanssa. Puheliaan Heather Badcockin murha (jonka sukunimi on lähes yhtä traaginen) aiheuttaa säröjä modernien elokuvaihmisten yhteiseloon. Se on jotain paljon pahempaa kuin ne "[n]aked men and women drinking and smoking what they call in the papers them reefers", joita 96-vuotias herra Sampson pelkää. Olisin itse enemmän peloissani myrkytetyistä daquireista, joita Heather maisteli. Tavalliset daquirit ovat tietysti eri asia.

Jälleen kerran mysteerin ratkaisu on riippuvainen siitä, miten tarkasti lukija noteeraa sen, mitä ihmiset sanovat ja tarkoittavatko he ennen kaikkea sitä. On helppoa tehdä pikaisia päätelmiä, mutta totuus on, että me kaikki joskus sanomme asioita, jotka tarkoittavat muille paljon enemmän tai jotka ymmärretään virheellisesti loukkaavina. Vaikka tiesinkin murhaajan henkilöllisyyden, on mielenkiintoista nähdä, miten Christie paljastaa murhaajan ja piilottaa vihjeet näkyville. Ei tulisi mieleenkään epäillä, että tietyt tapahtumat kätkevät taakseen jotain muuta, koska ne vaikuttavat niin tavallisilta ja itsestään selviltä, ja Christie huomioi nerokkaasti näihin liittyvät lukijan odotukset.

Mysteeri on loppujen lopuksi yksinkertainen, mutta romaani ei ole. Se tekee selväksi, että kiltteys ei riitä silloin kun ei ole minkäänlaista ymmärrystä siitä, miten muihin voi oma käyttäytyminen vaikuttaa, ja oikea uhka ei tule ulkoa, vaan ihmisten sisältä, koska "the human beings were the same as they always had been".

Neiti Marple on myös virkistävän läsnä, ja hänellä on vieläkin enemmän tuttua pilkettä silmäkulmassa. Erityisen tyydyttävää on nähdä, miten Marple huijaa jatkuvasti ärsyttävän hössöttävää hoitajaansa, neiti Knightia, lähettämällä tämän esimerkiksi asioille mahdollisimman kaukana oleviin kauppoihin.

"A little strong drink is always advisable on the premises in case there is a shock or an accident. Invaluable at such times. Or, of course, if a gentleman should arrive suddenly".

Neiti Marple iskee suoraan totuuden ytimeen! 

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

TUIJOTTAVA KATSE (1980)

IMDB

Ohjaaja: Guy Hamilton

Pääosissa: Angela Lansbury,Tony Curtis, Rock Hudson, Elizabeth Taylor, Kim Novak, Geraldine Chaplin, Edward Fox

Marina Rudd: Lola, dear, you know, there are really only two things I dislike about you.
Lola Brewster: Really? What are they?
Marina Rudd: Your face.

Leffahaaste on tähän mennessä ollut antoisaa kirjan ja elokuvan vertailun osastolla, mutta nyt taisi tulla hienoinen rimanalitus. Hillitty ja tyylikäs englantilainen murhamysteeri on muuttunut tämän elokuvan myötä äänekkääksi ja räikeäksi sekasotkuksi, ja valitettavasti se johtuu osittain pääosien amerikkalaisista. Omituiset hattuviritelmät ja epämukava väritys hikisine lähikuvineen hyökkäävät naamalle vähän liian rajusti. Kuvanlaatukin on kuin jostain Murhasta tuli totta (1984-1996) -sarjasta. Noh, onhan tässä Angela Lansbury.

Toki elokuvalla on viihdearvoa siinä mielessä, että on mielenkiintoista nähdä niin monta legendaa tekemässä yhteistyötä, ja sanailu Taylorin sekä Novakin välillä on aidosti hauskaa seurattavaa. Agatha Christie -adaptaationa tämä on kuitenkin surkea, koska kassamagneettien nälkäiset taisivat haukata liian ison palan, ja lisättiinpä vielä romaanista puuttuva Novakin roolihahmo, jotta varmasti saataisiin vähän jännitystä ja bitch-energiaa.

Jotenkin tosi tympeä tekele, joka toimii varmaan vielä vähemmän itsenäisenä elokuvana, jos alkuteos ei ole tuttu. Mainittakoon vielä se, että Lansburyn maskeeraaja ei ole ollut ihan ajan tasalla tehtävässään, koska neiti Marple näyttää hyvin univajeiselta zombielta, joka kuuluisi lähinnä kummitustaloon.

En vain ymmärrä.

Klassikkohaaste, osa 2: Turhuuden turuilla - William Makepeace Thackeray (1847)

Vanity Fair
949 s.

Eipä tosiaan isän pesässä asuvalla kunnollisella nuorella tytöllä voi olla montakaan sellaista jännittävää kokemusta, jonkalaisia romaanin sankarittarelta tavallisesti vaaditaan. Ansat tai laukaukset voivat tehdä lopun ulkosalla ravintoa keräävistä vanhoista linnuista, saattaa olla liikkeellä haukkoja, joilta ne ehkä pelastuvat tai joiden kynsiin ne kuolevat, mutta pesässä olevat poikaset viettävät herttaisen mukavaa epäromanttista elämää untuvien ja olkien suojassa, kunnes heidänkin vuoronsa tulee kohota lentoon. Becky Sharpin lennellessä omilla siivillään maaseudulla, hypähdellessä kaikenlaisille oksille, liikkuessa monen monituisten ansojen keskellä ja nokkiessa ravintoaan aivan huolettomana ja hyvällä menestyksellä Amelia pysyi kotonaan Russell Squarella.

Turhuuden turuilla, joka on myös viittaus John Bunyanin Kristityn vaellus (1678) -teoksessa esiintyvään kaupunkiin nimeltä Vanity (turhamaisuus), tarkastelee pinnallista kiintymystä rahaan ja yhteiskunnalliseen asemaan sekä yleisesti ihmisten moraalittomia piirteitä. Painajainen niille, jotka tarvitsevat romaaneissaan samaistuttavia henkilöitä, mutta herkkua niille, joita viihdyttävät ihmisten tyhmyys ja se, miten pitkälle he ovat valmiita menemään itsekkyydessään. En olisi halunnut olla Thackerayn mustalla listalla, koska myrkkykynä iskee jokaista vastaan tulevaa, myös niitä kaikkein enkelimäisiä ressukoita.

Se tässä onkin hienoa. Naiiviutta ja passiivisuutta ei pidetä suuressa arvossa, vaan piirteet sen sijaan aiheuttavat vain lisää surua ja hämmennystä. Jopa lumikuningatar sulaisi Beckyn seurassa, jonka manipulaatiotaidoilla ei ole vertaista. Amelian tyttömäinen kiintymys epäterveisiin ihmissuhteisiin ja sokeus ihmisten todellisille motiiveille eivät tuo kuitenkaan yhtään sen enempää onnea. Muiden tekemät virheet eivät toki ole Amelian vika, mutta liiallinen luottamus ja kiltti luonne eivät paranna hänen ja erään toisen henkilön asemaa.

Becky on eittämättä älykäs, koska hän onnistuu köyhästä taustastaan huolimatta kiipeämään sosiaalisesti paljon korkeammalle kuin moni muu. Lahjakkuuttakin häneltä löytyy monelta eri alueelta, joten kontrasti omantunnon puutteeseen on hätkähdyttävä. Beckyn välityksellä yläluokan tapojen sekä moraalin kiiltävä ja hienostunut pinta kuoritaan ja muussataan (siis sivistyneellä 1800-lukulaisella tavalla).

Raha on loistava motiivi, joka auttaa muun muassa teeskentelemään kiintymystä sukulaisiin ja antaa voimaa odottaa kärsivällisesti perintöä. Jos hyvinkasvatetun nuoren naisen odotetaan tavoittelevan rahaa ja kunnioitettavaa yhteiskunnallista asemaa, onko mikään ihme että sellainen ympäristö tuottaa beckysharpeja, joilla ei ole minkäänlaisia tunnontuskia pyrkiessään hinnalla millä hyvänsä eteenpäin?

Beckyn käytös on vieläkin häiritsevämpää, kun tulee selväksi, ettei hän ole henkisesti tasapainoton, vaan yksinkertaisesti hyvin päämäärätietoinen nuori nainen, joka haluaa pärjätä maailmassa ja kieltäytyy alistumasta kynnysmatoksi. En hetkeäkään uskonut hänen oikeasti välittävän Ameliasta, mutta Becky on todellakin luonnonvoima keskellä säälimätöntä maailmaa, eikä hän välitä saako aitoja ystäviä matkan varrella vai ei. Uskomatonta kyllä, häntä ei myöskään hidasta ne ihmiset, jotka näkevät hänen lävitseen, vaan Beckyn (ja muiden) käytös vain pahenee loppua kohden. Kaikki tämä tekee Beckystä yhden klassikkokirjallisuuden mielenkiintoisimmista ja raikkaimmista hahmoista.

Thackerayn romaani julkaistiin alun perin kuukausittaisena jatkokertomuksena, joka Dickensin romaanienkin kohdalla vihjaa työläyteen. Olihan se tavallaan raskasta kahlata tämä läpi. Labyrinttimaiset sivupolut välillä vaikeuttivat pääjuoneen keskittymistä ja Thackerayn opettavainen sävy tuntui tarpeettomalta.

Tämä on kuitenkin myös yksi niistä klassikoista, jotka palkitsevat lukijansa ruhtinaallisesti, vaikka jälkikäteen olo voikin tuntua puhkikuluneelta märältä rätiltä. Sellainen, joka hykertelee satiirimaisuudessaan ja halpamaisissa henkilöissään olematta mahtaileva, sekä tarjoaa (harmillisen lyhyitä) kurkistuksia Lontooseen kahviloineen, jäätelöbaareineen, puistoajeluineen ja Brighton-retkineen. Thackeray itse rikkoo niin sanotun neljännen seinän vakuuttavilla, terävillä ja kyynisillä huomautuksillaan. Hän haastaa ja provosoi, eikä astu näyttämölle aikomatta tökätä jotakuta vatsaan. Ovatpa jotkut lukijat myös raapustaneet kirjansa täyteen reunahuomautuksia vastauksena Thackerayn kommenteille.

Huolimatta muutamista puutteistaan, Turhuuden turuilla on eloisa, ja uskomattoman yksinkohtaisen ihmisluonteen tarkkailun kautta se myös paljastaa jotain itsestämme, pakottaen lukijan miettimään omaa käytöstään. Toisin kuin Becky, kykenemme kehittymään ja oppimaan virheistämme. Thackerayn ankea näkemys ihmiskunnasta on mahdollisuus. Jos se tuntuu epämukavalta, voi kysyä itseltään miksi.

PS. Mustaihoisen neiti Swartzin, joka toi mieleen Dido Elizabeth Bellen, kuvaus jätti hämmentyneen jälkimaun. En monitasoisen satiirin ja Thackerayn kommenttien sekoituksesta oikein päässyt selville, ketä tässä nyt oikeastaan pilkataan, enkä näköjään ole ainoa.

__________

Suomentaja: Aino Tuomikoski
Osallistuu haasteisiin: Klassikot, Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva) ja Kirjabloggaajien klassikkohaaste