Kun aika loppuu - Elina Hirvonen (2015)

Kirjoitus on osa Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia,

jossa esitellään yksi suomalainen teos jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta.
Toisen bloggaukseni voi lukea täältä. 

On kaupunkeja, joiden kaduilla voi kävellä turvallisin mielin läpi yön ja niitä, joiden hyvin hoidetuilla kaduilla kävelevät vain varkaat. On siltoja, joiden alla nukutaan ja niitä, joiden alla voi pysähtyä suutelemaan.

Kirjojen Suomen kirjablogiosuus aloitettiin viiden blogin voimin Ilkka Remeksen Kiirastulella. Nyt siirrytään vuoteen 2015 ja pysytään vielä ajankohtaisissa teemoissa.

Kun aika loppuu on itse asiassa monella tapaa myös ajaton. Vanhemmuuteen liittyvät tunteet, kuten syyllisyys ja voimattomuus, ovat sekä menneisyyttä, nykyisyyttä että tulevaisuutta. Riitänkö minä? Teenkö tarpeeksi? Arjen pienet onnen hetket voidaan muistaa vasta jälkikäteen. On laskujen maksua, harrastuksiin kiitämistä, töitä ja mitä vielä. Koko ajan rakastetaan, mutta sitä ei välttämättä sanota ääneen. Rakkautta on esimerkiksi sisarusten iltasatuhetki peiton alla vanhempien riidellessä toisessa huoneessa.

Hirvosen romaanistakin huokuu rakkaus, mutta vahvimpana epätoivo sekä epäusko. Lauran ja tämän tyttären näkökulmien vuorottelu tuo romaaniin kerroksellisuutta, ja näin muodostuva kuva muistoista on täynnä ristiriitaisuuksia ja säröjä. Muistot koostuvat pitkälti tunteista, ja faktat voivat sekoittua kuviteltuun. Tai ehkä toiveisiin.

Oma lapsi muistetaan ehkä sellaisena kuin tämän haluaisi olevan, tai millainen tämä on joskus ollut. Ehkä kuviteltua lasta ei olekaan ollut, vaan sisäinen maailma on jotain ihan muuta. Tässä onkin mielestäni yksi romaanin kiehtovimmista ajatuksista: missä määrin toisen ihmisen voi tuntea? Oli kyse sitten omasta lapsesta tai ei, kenenkään pään sisään ei voi täysin päästä. Hyvin usein myös kysytään, että miten kukaan voi antaa lapselleen anteeksi tämän tekemät rikokset. Ehkä tässä taas päästään takaisin alkuun, eli alkukantaiseen vanhemman ja lapsen suhteeseen.

Tarinan kehämäinen ja sirpaleinen rakenne on melkeinpä päällekäyvää. Hirvonen kirjoittaa elegantisti ja koskettavasti, mutta aiheiden runsaus ja tarinan rönsyily ja poukkoilu sinne tänne aiheuttaa väkisin sen, että kaikkeen ei päästä niin syvälle kuin toivoisi. Olisin kaivannut lisää iskevyyttä ja lihaa luiden päälle. Esimerkiksi ilmastonmuutosta käsitellään lähinnä sivujuonteena. Se on läsnä henkilöiden elämässä ja käynnistää tapahtumasarjan, mutta muiden teemojen rinnalla se tuntuu ohuelta. Romaanin keskiössä oleva Aslak antaa myös vaikutelman ohuesta monen asian summasta, eikä stereotyyppinen käsittelytapa paranna asiaa.

Ajattelemaan haastaminen taitaa tässä kuitenkin olla se juttu, mihin lukijat ovat tarttuneet. Vaikka itseäni jäi häiritsemään pinnallisuus ja teemojen polveilu, niin tämä on kuitenkin selvästi ansainnut paikkansa 101 kirjaa -listalla. Se on parhaimmillaan juuri perhesuhteiden ja muistojen kuvauksessa, eikä se taida menettää otettaan myöskään tulevaisuuden lukijoista.

Kun aika loppuu jättää jälkeensä myös erään hyvin olennaisen kaiun, joka voi ehkä olla peräti se kaikkein tärkein anti: toivon kipinä on aina säilytettävä, vaikka se olisi kuinka vaikeaa.

Dekkariviikko: Rikoksien Lontoo

Oksan hyllyltä -blogissa juhlittiin viikon ajan dekkareita. Ehdin ennen haasteen päättymistä lukea neljä kirjaa ja teemaksi muodostui kuin vahingossa Lontoo, koska huomasin lukupinooni eksyneen useampia kyseiseen kaupunkiin sijoittuvia kirjoja. Pohjoismaiset dekkarit eivät ole makuuni, mutta onneksi dekkarien maailmasta löytyy jokaiselle jotakin, joten tutustutan teidät nyt historialliseen osastoon. Onpa joukkoon eksynyt yksi kulta-ajalta peräisin oleva teoskin.

Tervetuloa siis ensimmäisen maailmansodan, vampyyreiden, herrasmieskomisarion ja varieteeteatterin matkassa Lontoon kaduille! Kuvat on otettu vuosien 2011 ja 2015 reissuilla.

Notting Hillin putiikeista löytyy kaikkea kartoista ja jääkaappimagneeteista 1900-luvun alkupuolen jalkapalloihin.

Jacqueline Winspear - Maisie Dobbs (Maisie Dobbs #1) (2003)
Sisäköstä collegeen Cambridgeen ja Cambridgesta yksityisetsiväksi. Maisie Dobbs on neuvokas ja älykäs nuori nainen, joka pääsee anteliaiden ja ystävällisten työnantajien pienellä avustuksella hyödyntämään älyään ja hankkimaan itsenäisesti elantonsa. Ensimmäinen tapaus tuo mieleen ensimmäisen maailmansodan kauhut ja Maisie joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä konkreettisesti silmästä silmään.

Maisie Dobbsin ongelmat liittyvät vahvasti cozy mystery -dekkarigenreen, eli teos kärsii välillä liiallisesta keveydestä ja kömpelyydestä. Siitä löytyy mm. täysin tarpeettomia yksityiskohtia henkilön käyttämistä kengistä, infodumppauksia tarinan kannalta yhdentekevistä paikoista ja jopa listauksia kadunnimistä ja metroasemista Maisien reitin varrella. Ei näitä onneksi joka välissä ollut, mutta ne kuitenkin vaikuttivat siihen, miten historiallinen ympäristö välittyy lukijalle.

Maisie vaikuttaa henkilönä vähän liian täydelliseltä ja new age -psykologisoinnin tyyppinen tapa ratkaista tapausta todennäköisesti vain pahenee jatkossa, mutta en halua luopua toivosta vielä sarjan ensimmäisen osan jälkeen. Pitkä selostus Maisien menneisyydestä olisi voinut häiritä, mutta se sopi ihan hyvin avausosaan, koska se selittää paljon Maisien motiiveja ja luonnetta. Toivoisin kuitenkin, että tapaukset olisivat jatkossa vähän parempia, parannusta olisi tapahtunut myös konkreettisesti tekstitasolla, että jatkuvia vihjauksia menneisyyteen ei enää olisi kun nyt on tapahtumat selvitetty, ja että Maisien sopivat aavistukset siitä, että jokin on vinossa (yllätys: Maisie on aina oikeassa) sekä kliseiset oppi-isän viisaudet pidettäisiin minimissä.

Highgaten hautausmaan länsipuoli, jonne pääsee vain opastetulla kierroksella.

Barbara Hambly - Those Who Hunt the Night (James Asher #1) (1988) 

Kielitieteen professoria ja entistä vakoojaa James Asheria odottaa eräänä iltana karmaiseva näky kotona, kun vampyyri Simon Ysidro odottaa koomaan vajonneen palvelusväen ja Lydia-vaimon keskellä. Lontoon vampyyreita vainoaa sarjamurhaaja ja Ysidro värvää (tai periaatteessa pakottaa) Asherin selvittämään tapausta. Murhaajan jäljittäminen vie niin Lontoon Highgaten hautausmaalle kuin Pariisin katakombeihinkin.

Dekkarin idea vaikutti sen verran erikoiselta, että oli pakko kokeilla miten se toimii käytännössä (syy, jonka vuoksi ylipäätään tähän törmäsin, oli se että etsin jokin aika sitten Highgatelle sijoittuvaa kirjallisuutta). Toimihan se, ainakin osittain. Kirjailijan historiantutkinto voi toimia sekä romaanin puolesta että vastaan, mutta tässä tapauksessa siitä oli hyötyä. Hambly osaa taitavasti punoa ympäristön ja historialliset yksityiskohdat tarinan sekaan ilman erillisiä infolaatikkomaisia juonen keskeyttäviä luentoja, vaikka missään vaiheessa ei edes käy ilmi, että millä ajanjaksolla nyt liikutaan. Ensin luulin kyseessä olevan viktoriaaninen aikakausi, mutta eihän silloin ollut moottoripyöriä. Tähän muuten liittyy eräs hauska kohtaus, jossa Ysidro pääsee moottoripyörän kyytiin, ja se ilmeisesti miellytti säihkyvistä silmistä päätellen.

Vaikka tarina itsessään oli mielenkiintoinen ja sopivalla tavalla pohdiskelevuutta ja vauhdikkuutta yhdistävä, niin Hamblyn kirjoitustyyli petti kirjan. Joka väliin tungetut vertauskuvat alkoivat jo puolivälissä kiristää pollaa. Jotkut lukijat ovat tulkinneet tyylin tarkoituksellisen leikitteleväksi, mutta en itse oikein usko siihen, koska muuten teksti on todella asiallista. Romaanissa on myös jonkin verran toisteisuutta ja jonkinlaista kömpelyyttä sen suhteen, että millaisessa välissä on luontevaa kertoa henkilöiden sisäisistä pohdiskeluista.

No, entäs ne vampyyrit sitten? Kyseisiä olentoja on tulkittu niin monella tavalla vuosisatojen varrella, että on mielenkiintoista törmätä taas uudenlaiseen näkemykseen. Hamblyn vampyyreista pidin kovasti, koska niissä (vai heissä?) näkyy vuosisatojen jättämät pölyiset jäljet. Ihan kuin ne voisivat hajota tomuksi jo pelkästä kättelystä. Hambly on ottanut huomioon, että vampyyrit eivät välttämättä ole mitään kameleontteja, jotka sopeutuvat kuin taikaiskusta jokaisen vuosisadan tapakulttuuriin. Vampyyrien ja ihmisten välinen luonnollinen epäluottamuskin näkyy realistisella tavalla siinä, miten yhteisen päämäärän eteen työskenteleminen ei tee kenestäkään ylimpiä ystävyksiä, vaan lähinnä kumpikin taho ajattelee varuillaan omaa selkänahkaansa. Vaikka Hamblyn vampyyrit siis pystyvät ajattelemaan järkevästi kun tilanne sitä vaatii, niiden tapoihin kuitenkin kuuluu se, että uhria vaanitaan ja tämän kanssa ystävystytään jopa kuukausia ennen h-hetkeä. Toisaalta, yhtäläisyydet vakoojien ja vampyyrien tekojen välillä muistuttaa, että kaikilla on syntinsä, jotka pitää vain hyväksyä. Avuttomuus Asherin tilanteessa välittyy myös hyvin.

Huolimatta tekstin kömpelyydestä jatkan sarjan parissa, koska haluan tavata Hamblyn vampyyrit uudestaan (vaikka harmillisesti yhdelle suosikkihahmoistani käy lopussa vähän huonosti). Tämän ensimmäisen kirjan tapauskin oli viihdyttävä eikä ollenkaan liian ennalta-arvattava. Kokonaisuutena vampyyrien tunkeutuminen dekkarigenreen toimii hyvin, ja lopputulos voisi toimia yhtä hyvin heille, jotka vierastavat kauhua. Pääpaino kirjassa kun on itse tutkinnassa, vaikka kapuloita rattaisiin tuleekin nimenomaan siitä, että tapauksessa on mukana vampyyreita (eli tarina ei toimisi, jos niiden tilalle heittäisi ihmisiä).

Palace Theatre, jossa esitettiin mm. Les Misérables -musikaalia yhdeksäntoista vuotta.

Josephine Tey - Murha lippuluukulla (Komisario Alan Grant #1) (1929)
Suomentaja: Kristiina Drews
Lontoolaisen teatterin ulkopuolella kiemurtelee jono ihmisiä, jotka odottavat näkevänsä suositun musikaalin viimeisen esityksen. He kuitenkin saavat nähdä jotain ihan muuta, kun eräs jonossa seisova mies murhataan tikarilla.

Aloitan aina välillä uuden dekkari- tai mysteerisarjan, koska kaipaan sitä, että saa seurata useamman kirjan verran henkilöiden kehittymistä. Olen ollut sarjakoukussa ainoastaan Anne Ricen vampyyrikronikoihin, ja nyt metsästän sitä oikeaa dekkareiden joukosta. Alan Grant -sarjassa on vain kuusi teosta, joten tiesin sarjan olevan hyvin nopeasti luettu, jos tykästyisin siihen. Suurimmaksi osaksi niin kävikin, mutta päähenkilö oli hieman omituinen.

Grant jäi nimittäin aika etäiseksi hahmoksi. Ensimmäisessä kirjassa paljastuu, että hänellä on pöytä hienostoravintolassa. Ilmeisesti käytöstavatkin ovat melko hienostuneet ja ehkä jopa peribrittiläisen jäykät. Grantissa on myös ristiriitaisuutta: jotenkin tuntui siltä, että Tey haluaa luoda komisariosta taitavan poliisin malliesimerkin, mutta miehen työskentelystä jää lähinnä kömpelö kuva. Grant mokailee jatkuvasti tekemällä omituisia ja hätäisiä johtopäätöksiä. Murhaajan on pakko olla italialainen (alkuteoksessa käytetään pilkkanimeä "dago"), koska murhatapa vaikuttaa ulkomaalaiselta. Jostain syystä alkumetreillä on aivan selvää, että murhaaja ja uhri tunsivat toisensa, vaikka siitä ei ole minkäänlaisia todisteita. Erityisesti naisten suu paljastaa enemmän kuin silmät (!?).

Naurettavinta koko jutussa oli se, että jos Grant olisi kuulustellut erästä hyvin epäilyttävästi käyttäytyvää henkilöä, olisi juttu ratkennut jo alkumetreillä. Sitten ei tietysti olisi ollut koko kirjaa, mutta ehkä olisi alun perin pitänyt kehittää joku vähän uskottavampi juttu. Herkkäuskoisuuttakaan Grantilta ei puutu, vaan hän jättää vaistonsa huomiotta ja uskoo esimerkiksi erään tapaukseen liittyvän henkilön kertomuksen muitta mutkitta. Eipä olisi kannattanut. Ihan kiva juttuhan se on, että uskoo omiin kykyihinsä, mutta Grantin tapauksessa sillä ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Oli kuitenkin ihan virkistävää Maisie Dobbsin jälkeen kohdata etsivä, joka on joskus huonolla tuulella ja omiin taitoihin uskomiseenkin tulee ainakin kerran pieni särö.

Murhaajan henkilöllisyys onkin sitten lopulta lukijallekin ihan oikea yllätys, koska Tey onnistuu näppärästi johtamaan harhaan joka käänteessä. Huolimatta itse komisarion puutteista sarja kuitenkin vaikuttaa mukavalta kulta-ajan dekkariviihteeltä, jossa ei hirveästi kuvailla Lontoota, mutta joka on kuitenkin riittävän mukaansatempaava ja kulta-ajalle tyypillisesti kodikas. Päättelin Goodreadsin lukijoiden kommenteista, että muut teokset (erityisesti Ajan tytär) ovat huomattavasti parempia, joten nyt vain reippaasti Grantin uusia seikkailuja kohti! Toivottavasti herra on oppinut siihen mennessä jotain.

St Paulin katedraali, jonne Kitty jää loukkuun murhaajan kanssa.

Kate Griffin - Kitty Peck and the Music Hall Murders (Kitty Peck #1) (2013)
On vuosi 1880 ja Lady Gingerin varieteeteatterista katoaa tanssityttöjä. Seitsemäntoistavuotias ompelijatar Kitty Peck joutuu mukaan vyyhteen, kun Lady Ginger haluaa hänen selvittävän tapausta. Kittylle kehitetään ohjelmanumero, joka takaa hyvän näköyhteyden yleisöön ja näin mahdollisen murhaajan etsimiseen. Tytön ystävä, tulipalossa vahingoittunut Lucca, tulee myös mukaan tutkimuksiin, ja lopulta molempien henki on vaarassa kun totuus alkaa paljastua.

Tämän kanssa kävi päinvastoin kuin Teyn dekkarin kanssa, eli syyllinen ei yllättänyt ollenkaan, ja toisin kuin Hamblyn teksti, Griffinin sujuva kirjoitustyyli veti välittömästi mukaansa. Lopulta olin niin koukussa, että vetelin loppumetreillä melkein puolet kirjasta yhdessä illassa. Sinänsä erikoista, koska jatko-osasta tiesin Kittyn selviävän ja tapahtumien kulku ei sisältänyt ollenkaan yllätyksiä, mutta tarina vain eteni todella mukavasti ja tekstiä luki mielellään. Limehousen slummin hämyisiä ja virtsanhajuisia katuja kuvataan hyvin eläväisesti, ja tapauksen dekadentit juonteet taas estävät sen, ettei kirjassa söpöillä, kuten joskus cozy mystery -genressä on tapana. Kitty on nuoresta iästään huolimatta vahva (menneisyyden tapahtumien vuoksi myös hieman henkisesti kovettunut) ja pystyvä, mutta kyyneleiltäkään ei vältytä. Erittäin lupaava esikoisteos siis, joten luen mielelläni toisenkin osan.

True Hollywood Noir: Filmland Mysteries and Murders - Dina Di Mambro (2013)

208 s.

    Representatives from Paramount Studios, where Taylor was employed, came out and seized all the letters they could find (with the exception of some Taylor had hidden in his riding boots) and all the bootleg liquor. They even instructed Peavey to clean up the blood and the apartment.

    The fledgling motion picture industry was in peril as this was during the time of the rape/murder trial of comedian Fatty Arbuckle (who was finally acquitted after three trials, yet his career was ruined). There were also the drug addictions of actors Wallace Reid and Jack Pickford (Mary’s brother) and the mysterious death by poison of Pickford’s wife, actress Olive Thomas. Women’s clubs and religious groups were up in arms against the film industry and were threatening to boycott films. By the time the Los Angeles Police Department detectives arrived, the Taylor crime scene was severely compromised.

Erityisesti kulta-ajan Hollywoodin mysteerit, skandaalit ja murhat ovat aina yhtä kiinnostavia, mutta ne päätyvät helposti nolon törkyisiin kirjoihin reviteltäviksi. Kaikkien varoituskellojen tulisi soida siinä vaiheessa, kun kirjoittaja on lisännyt kirjallisuusluetteloon Wikipedia-artikkeleita, TMZ:n juttuja ja E!:n ohjelmia. Di Mambro on kaivanut itselleen vieläkin syvemmän kuopan kommentoimalla minimaalisesti lähteidensä kertomusten luotettavuutta. Sinänsä ihan kiva, että vaivaa on nähty haastattelemalla tapauksiin liittyviä henkilöitä (ja kertoo myös siitä, että on lähdetty eri suuntaan kuin Kenneth Anger Hollywood Babylonissa [1959]), mutta tarinat on otettu vähän liian kritiikittömästi ja kevyesti vastaan.

Takakannen kuvaus on siis mennyt aika nappiin: "[a] tantalizing mixture of classic Hollywood nostalgia and true crime". Di Mambro esittää jokaisesta tapauksesta perusfaktat eikä asetu kenenkään tietyn henkilön puolelle, mikä voi vaikuttaa siltä, että tarkoitus antaa lukijan tehdä itse omat johtopäätöksensä on onnistunut, mutta todellisuudessa hyvään true crime -teokseen tarvitaan niin paljon enemmän. "Tantalizing" ei ole hyvä lähestymistapa, varsinkin jos kappaleet alkavat "the sun glistening off the Pacific Ocean, which sparkled like limitless diamonds" -tyyppisellä kliseisellä säätilan kuvailulla, joka keskellä neutraalia tekstiä tuntuu kuin tikulta silmässä. Tähän päälle vielä toisteisuus, niin johan alkaa kaivata hyvää kustannustoimittajaa.

True Hollywood Noir ei toki ole ihan vailla ansioita. Muutamassa tapauksessa Di Mambro onnistuu korjaamaan muutamia vuosien varrella sitkeästi eläneitä huhuja ja on myös suurimmaksi osaksi kunnioittava ihmisiä kohtaan. Poliisivoimien korruptiota ja studiopomojen todisteiden vääristelyä/piilottelua/hävittämistä käsitellään suoraan ja kaunistelematta. Näyttelijöiden suojelu oli studioille tärkeää, mutta hyvä motivaattori oli tietysti myös studioiden maineen ylläpito ja studiopomojen oman selkänahan pelastaminen.

Harmi, että kirjasta tulee kokonaisuudessan niin hiomaton ja epäammattimainen vaikutelma, vaikka Di Mambro välttääkin tirkistelyä ja mässäilyä. Olisi myös kiva tietää, mistä oli saatu tieto Joan Bennetin kommentista, että tämä olisi aloittanut sairaana ollessaan suhteen Jennings Langin kanssa, vaikka Bennett on aina kiistänyt koko suhteen.

Muitakin epäloogisuuksia ja selittämättömiä asioita löytyy, kuten viittaus Bill Wellmanin muistelmiin It's Made to Sell - Not to Drink (2006) (ei ole mitään syytä olettaa, että Wellman puhuu totta, varsinkin nykyään kun julkkiksilla halutaan joka välissä rahastaa paljastamalla näistä kaikenlaista), maininta että Langin ampuminen auttoi Wangersin uraa, vaikka juuri aiemmin oli sanottu Wangersin elämän muuttuneen lopullisesti negatiiviseen suuntaan, ja väitös ettei lukija muka ikinä olisi kuullut teoriaa, että Lana Turner olisi Johnny Stompanaton oikea murhaaja, vaikka teoria on hyvin tunnettu ja asiaa on jo vuosia spekuloitu.

Aivan toisen vahvuiselle epämukavuuden tasolle meneekin sitten se ihailun haju, joka huokuu Mickey Cohenia käsittelevästä luvusta. Tämä kyllä tunsi elokuvatähtiä ja muita julkkiksia, mutta ei ole mitään hyvää syytä ylipitkälle Cohen-luvulle, eikä varsinkaan sille että Cohenin entinen yhteistyökumppani Jim Smith ansaitsisi niin paljon tilaa. Smith tuntuu vain selittelevän Cohenin rikoksia ja maalailevan tästä kuvaa jonain karismaattisena herrasmiehenä, joka nyt vain sattui tehtailemaan työkseen rikoksia ja pistämään ihmisiä kylmäksi. Murha on murha. Ihan sama, vaikka järjestäytyneen rikollisuuden maailmassa ansaitsisi kohtalonsa. 

Di Mambro kuitenkin tuntuu tukevan Smithiä ja jopa mielistelee kommentoimalla tämän ääntä: "smooth, baritone [and] suitable for broadcasting". En jaksa edes kommentoida kuvaa, jossa Smithin poika pitelee lelukivääriä, ja jota Smith ylpeänä esittelee luonaan vieraileville gangstereille. Cohen-luvussa on muutenkin paljon epäoleellisuuksia, mutta tuo katkaisi kamelin selän.

Kaiken kaikkiaan lyhyt ja nopealukuinen, mutta ei kannata odottaa mitään yllättäviä paljastuksia. Film noir -teemaakaan ei todellakaan ole sidottu oikeastaan millään lailla kirjan tapauksiin.

__________

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Tietokirjat)

Kirja + elokuva: Eedenistä itään - John Steinbeck (1952)

East of Eden
601 s.

"Ajanjaksot jättivät outoja ja ristiriitaisia jälkiä ihmismieleen. Tuntui järkeenkäyvältä olettaa, että rutiinimaisesti eletty aika tai tapaukseton aika tuntuisi loputtomalta. Niin kaiken järjen mukaan pitäisikin olla, mutta eipä vain ole. Pitkästyttävällä ajalla, jonka kuluessa ei mitään tapahdu, ei ole ulottuvuutta lainkaan. Sellainen ajanjakso sen sijaan, joka on tulvillaan mielenkiintoisia tapahtumia, on murheiden haavoittama, riemun viiltelemä, se tuntuu muistoissa pitkältä. Ja oikein tämä onkin, kun asiaa tarkemmin ajattelee. Tapauksettomuudessa ei ole merkkipaaluja, joiden väliin pituuden voisi venyttää. Tyhjyydestä tyhjyyteen pääsee ajattomasti."

Eedenistä itään on perhesaaga, tarina isistä ja pojista, kertomus rakkauden monista muodoista ja miten se kirvoittaa eri ihmisissä erilaisia reaktioita sekä kaikkea siltä väliltä. Se myös tarkastelee, miten me ihmiset joskus puhumme toistemme ohi ymmärtämättä oikeasti mitä sanotaan. Steinbeck piti itse jykevää opusta suurteoksenaan, mutta ehkä sillä oli sen verran henkilökohtainen merkitys, että tuo tunteellisuus aiheutti tekstiin epätasaisuutta ja tietynlaista päämäärättömyyttä.

Langanpätkiä ei sidota tyydyttävästi, asioista toiseen hypitään satunnaisesti ja esitelmiä Salinasin laaksosta sekä selittelyä on ihan liikaa. Jälkimmäistä varsinkin Kain ja Abel -allegorian suhteen: eräässä kohtauksessa henkilöt keskustelevat Raamatun tarinan merkityksestä heidän elämässään, ihan kuin sitä ei olisi jo väännetty sitä ennen tarpeeksi rautalangasta. Hienovaraisuus olisi ollut ihan kiva juttu, mutta sanomaa raahattiin kovakouraisesti ja isoin kirjaimin nyt peräti kahden sukupolven ylitse. Kun siihen vielä lisätään nimien alkusoinnut (joiden perusteella kerrotaan, kuka on niin sanotusti hyvä ja kuka paha), niin johan siinä joutuu uupumuksen partaalle.

Suurin osa Steinbeckin päähenkilöiden ja heidän kamppailujensa kuvauksista pelastavat kirjan kuitenkin osittain. Kaiken kaikkiaan perheissä ei ole sankareita eikä pahiksia, vaan ainoastaan syvästi ihmisyyteen kuuluvia tunteita. Joskus täysin vastakohtaiset tunteet (ja henkilöt) ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa, ja on vaikeaa erottaa mistä toinen alkaa ja mihin toinen päättyy. Aivan viimeisen luvun loppukohtaus oli erityisen liikuttava.

Henkilötkään eivät loppujen lopuksi valitettavasti säästyneet kerronnan kuoppaisuudelta. Kiinalainen palvelija Lee on malliesimerkki traagisesta taustasta lähtöisin olevasta kiinalaisesta filosofista. Vaikka hän teeskenteleekin valkoisen miehen mielikuvaa kiinalaisesta piilottamalla täydellisen amerikanenglantinsa ja koulutuksensa pidginin (kahden kielen sekoitus) ja aasialaisten vaatteiden taakse, hän tuntuu silti stereotyypiltä olemalla aina paikalla levittämässä tyyniä viisauksiaan, kun joku tarvitsee opastusta.

Cathy kykenee pelkäämään ja pohtimaan tekojaan, mutta hän on silti selvästi sosiopaatti, missä ei sinänsä ole mitään ongelmaa. Steinbeck ei kuitenkaan tyytynyt pelkästään tähän, vaan sanoi eräässä kirjeessään Cathyn edustavan paholaista (jos nainen tosiaan perustuu Steinbeckin toiseen vaimoon, kirjailija varmaan vihasi tätä koko sydämestään). Tämä ja naisen pahuutta uhkuvat teot ovat jälleen vahvoja viittauksia Raamattuun (ja kun nämä eivät taaskaan ilmeisesti auttaisi tyhmää lukijaa ymmärtämään, Cathya kuvataan myös käärmemäiseksi), ja ne kutistavat Cathyn oikeasta henkilöstä pelkäksi epämääräiseksi yleismaailmalliseksi metaforaksi. Abra on toisaalta vailla persoonallisuutta ja on ilmeisesti olemassa vain korostaakseen Aaronin kamppailuja.

Liian selittämisen kanssa vuorottelevat yksinkertaistukset eivät todellakaan auttaneet ottamaan selkoa sekavasta rakenteesta eivätkä nostaneet henkilöitä kirjan sivuilta uskottavuuden piiriin. Henkilöt suurimmaksi osaksi kantoivat kömpelön allegorian raskasta taakkaa. Kun kaikki kerran oli pureskeltu lukijan puolesta valmiiksi, eikä tilaisuutta tehdä omia päätelmiä tai havaintoja arvostettu, innostukseni hiipui vähitellen joka kerta kun avasin kirjan.

Olen sanonut ennenkin, kuinka hieno Vihan hedelmät (1939) on, mutta nyt aloin vähän pelätä päivää, jolloin päätän lukea sen uudestaan. Juttuhan on nyt niin, että muistan sen olleen aivan yhtä saarnaava, mutta yhteiskunnalliset ongelmat tuntuivat ainakin silloin sille paremmalta taustalta. Ymmärrän kyllä, miksi Eedenistä itään on niin rakastettu. Ei se tavallaan olekaan huonosti kirjoitettu tai edes yksi huonoimmista lukemistani romaaneista, mutta mitä enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän se ärsyttää.

__________

Suomentaja: Jouko Linturi

Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

EEDENISTÄ ITÄÄN (1955)

IMDB

Ohjaaja: Elia Kazan

Pääosissa: James Dean, Richard Davalos, Jo Van Fleet, Julie Harris, Raymond Massey, Albert Dekker

Cal Trask: I've been jealous all my life. Jealous, I couldn't even stand it. Tonight, I even tried to buy your love, but now I don't want it anymore... I can't use it anymore. I don't want any kind of love anymore. It doesn't pay off.

Dean olisi täyttänyt tämän vuoden helmikuussa 85 vuotta. Eedenistä itään on ainoa Deanin elokuva, jota en ole vielä katsonut, ja se on kärsivällisesti odotellut katselulistallani, koska tiesin haluavani lukea ensin kirjan. No, ehkä ei ihan niin yllättäen pidin elokuvasta enemmän.

Alkuperäisteoksen tarinaa on yksinkertaistettu huimasti poistamalla joitain henkilöitä kokonaan, virtaviivaistettu juonta sekä keskittymällä ainoastaan romaanin toiseen puoliskoon eli Caliin ja Aaroniin. Yleensä odotan uskollisuutta leffaversiolta, mutta joskus täytyy vain todeta, ettei uskollisuus ole aina se paras vaihtoehto (koskee yleensä tiiliskiviä). Vajaan parin tunnin elokuvassa on tilaa ja mahdollisuuksia rajoitetusti, joten päähenkilöiden matka kulkee sujuvasti Kazanin asiantuntevissa käsissä Paul Osbornin hienon käsikirjoituksen pohjalta.

Muutokset toki aiheuttavat sen, että Calin rahanlainaus äidiltään on aika epäuskottavaa, ja Kate/Cathy ei muutenkaan vaikuta ihan niin voimakkaalta tai viekkaalta kuin kirjassa. Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja suuren tarinan rinnalla. Laaksokin näyttää upealta väreissä, vaikka suurin osa ei Salinasia olekaan, vaan Mendocinoa.

Entä sitten se Deanin roolisuoritus? Jos kaikkien aloittelevien näyttelijöiden ensimmäinen valkokangasrooli menisi näin hyvin, maailma pursuisi lahjakkuuksia täynnä olevia hienoja elokuvia. Eläytyminen onnistuu Deanilta loistavasti, eikä siihen aina tarvita muuta kuin vieno hymy tai pieni asennon muutos. Minkälainen näyttelijä hänestä olisikaan hioutunut vuosien varrella, jos olisi jäänyt elävien keskuuteen vielä joksikin aikaa.

Lopuksi vielä sellainen tunnustus, että rakastan leffatriviaa ja näyttelijöiden sukupuiden tutkiskelua. Davalos näyttäisi olevan puoliksi suomalainen, ja hänen tyttärentyttärensä on Angel (1999-2004) -sarjasta tuttu Alexa Davalos eli Gwen Raiden. Turhaa tietoa? Ehkäpä, mutta on hauska huomata, keillä on yhteyksiä Suomeen (vaikka se ei nyt välttämättä mikään maailmaa mullistava juttu olisikaan) tai tuttuihin sarjoihin/elokuviin.

Loppuvuoden rutistus eli miniarvioita, osa VI

Vuosi 2016 häämöttää jo aivan nurkan takana, joten päätin aloittaa uuden vuoden täysin puhtaalta pöydältä kirjoittelemalla loppuvuoden aikana lukemistani kirjoista vain lyhyesti (paitsi Marlene Dietrichin elämäkerrasta, koska se herätti sen verran ajatuksia, etten halunnut juntata sitä enää tähän muutenkin pitkän bloggauksen jatkoksi). Loput haastekoonnitkin vielä odottavat yhteisessä postauksessa, mutta se ilmestyy sitten huomenna ajastettuna (tai no, virallisesti kai myöhemmin tänään kun ollaan kerran seuraavan vuorokauden puolella) bloggaajan ollessa jo juhlatunnelmissa.

Agatha Christie - Kurpitsajuhla (Hercule Poirot #36) (1969)

Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta

Suunnitelmani lukea loput Marplet ja Poirotit keskeytyi marras-joulukuun kohdalla, koska halusin lukea vuodenaikaan sopivia mysteerejä (tällä hetkellä on kesken eräs jouluisen tarinan sisältävä novellikokoelma, josta kuulette sitten tammikuun puolella lisää). Tiesin etukäteen tv-sovituksen kautta, että Kurpitsajuhla ei sisältäisi alkua lukuunottamatta Halloween-tunnelmaa, mutta en odottanut kuitenkaan ihan näin tympeää tarinaa. Ei tämä ihan Christien huonoimpia ole, mutta ehdottomasti keskinkertaisimpia. Hyvin lineaarisesti tapahtuvaa henkilöiden kuulustelua, joka ei oikein jaksa kiinnostaa toisteisuuden ja henkilöiden samankaltaisten puheenvuorojen takia. Christie vaikutti jotenkin tylsistyneeltä, joko kirjaan itsessään tai Poirotiin (käsittääkseni Christie halusikin loppuvaiheessa jo päästä herrasta eroon). Luonnekuvauksiinkin sai pettyä, eli jos Christietä haluaa kokeilla, suosittelen unohtamaan suosiolla ainakin tämän ja valitsemaan jonkun alkupään teoksista.

Stephen King - Uinu, uinu, lemmikkini (1983)

Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Ostin tämän omaan hyllyyn 19. huhtikuuta 2007 (kiitos Goodreads :D) ja on siitä asti pysynyt lukemattomana, kunnes tänä Halloweenina halusin jotain synkkää. Kuvun alla (2009) -romaanin jälkitunnelmissa turvauduin taas Kingiin. Kyllä kannatti, koska huikean pelottavahan tämä oli. Matkan lemmikkien hautausmaan tuolle puolen aikana metsiköstä kuuluneet epämääräiset äänet sekä jonkinlaiset hallusinaatiot näin tarpeeksi selvänä edessäni. Loppu oli erityisen kammottava ja toi mieleeni Child's Playn (1988).

Pelottelun lisäksi King syventyi kuitenkin myös yleisesti kuoleman teemaan: olisitko valmis mihin tahansa, jos sinulle annettaisiin mahdollisuus tuoda esimerkiksi rakas lemmikki takaisin tuonpuoleisesta? Itse tiedän, miltä kissan lasittuneet silmät näyttävät kuoleman jälkeen, joten koin tarinan jo siltäkin kannalta hieman raskaana mutta palkitsevana. Romaani on siinä mielessä todella kypsä, koska se saa lukijan miettimään omaa suhtautumista kuolemaan ja sen luonnollisuuteen. Tosin eräässä kohdassa sain myös nauraa, koska pimeässä talossa vaeltaminen todellakin tuntuu vähemmän houkuttelevalta kun yhtäkkiä kylmä ja karvainen häntä pyyhkäisee paljasta jalkaa.

Tom Williams - Raymond Chandler: A Mysterious Something in the Light (2012)

Osallistuu haasteeseen: Elämäkertahaaste

Olen lukenut aiemmin muutaman Chandlerin Marlowe-romaanin, mutta tämän jälkeen houkuttelee syvempi tuotantoon perehtyminen ja jo luettujen uudelleen kahlaaminen. Williamsin elämäkerta käsittelee perusteellisesti (joskin aika toisteisesti ja sekavasti liikaa spekulaatiota hyödyntäen, joten en ihan neljää tähteä voi antaa) Chandlerin teosten teemoja sekä Philip Marlowen olemusta, mutta myös Chandlerin oman luonteen vaikutusta tämän teksteihin. Chandlerilla oli hyvin vahva kunniantunto (Hollywoodia tämä nimitti kunniattomaksi paikaksi, jossa luottamus on vieras käsite) ja tarve auttaa sekä suojella naisia. Kritiikin vastaanottaminen tuotti hankaluuksia ja onpa myös teosten oletetut misogynia ja rasismikin herättäneet huomiota.

Williams muistuttaa, miten henkilökuvaus oli Chandlerille aina juonta tärkeämpää. Hyödyllinen tieto niille, jotka vasta aloittelevat kirjailijaan tutustumista ja odottavat ehkä vähän yksinkertaisempaa ja suorempaa rikoksen ratkaisua. Erityisen  mielenkiintoista oli se, että Chandler aloitti uransa Black Mask -lehdessä kopioimalla ja uudelleenkirjoittamalla toisten tekstejä. Vaikka Chandler itse halusi kirjoittaa muutakin kuin rikoskirjallisuutta, genren uudistaminen oli merkittävä teko, puhumattakaan Nainen ilman omaatuntoa (1944) -elokuvan käsikirjoituksesta, jossa on ehkä kaikkien aikojen kaksimielisin keskustelu joka on ikinä paennut sensuurin hampaista.

Chris Roberson et al. - iZombie (#1-4) (2010-12)

Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Oregon)

Olen koukussa CW:n samannimiseen tv-sarjaan, joten pitihän sarjakuvakin saada käsiin, vaikka tiesin näiden kahden olevan täysin erilaisia. Niin olivatkin, sillä vaikka Gwen on zombi ja joutuu syömään säännöllisesti aivoja pysyäkseen kuosissa, niin sarjakuvassa Gwen työskentelee ruumishuoneen sijasta haudankaivajana, eikä ratko rikoksia syömistään aivoista saatujen muistojen avulla. Sarjakuvan piirrokset ovat aika latteita ja kaksiulotteisia, mutta muuten ihan päteviä. Henkilöiden esittely aloittaa tarinan, joten kestää aikansa ennen kuin varsinaiseen pääjuoneen päästään käsiksi. Sitten kun niin tapahtuu, kaikki tuntuu vyöryvän päälle vähän liian nopeasti, kunnes loppukohtausta venytetään taas liikaa. En myöskään hirveästi pitänyt siitä, että kaikki hirviöt työnnetään heti naaman eteen. Vaikka sarjakuvassa onkin zombeja, aaveita ja ties mitä muuta, niin tunnelmaltaan tämä on kuitenkin aika purkkamaisen kevyttä. Vähän liikaakiin omaan makuuni. Ihan kivaa viihdettä, mutta tv-sarjan katsomista jatkan silti ihan mieluusti, koska se ei ole huumoristaan huolimatta niin hupsu ja Buffy-wannabe kuin sarjakuva.

Jukka Halme ja Juri Nummelin (toim.) - Ulkomaisia kauhukirjailijoita (2005)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen
Pätevän oloinen ja asian ytimeen menevä hakuteos, jonka alusta löytyy myös pari kirjoitusta esittelyksi sekä suomennettuun kauhukirjallisuuteen että yleisemmin kauhun historiaan ja kehitykseen. Toki joitain kirjailijoita on suomennettu teoksen julkaisun jälkeen, mutta lista on silti varmasti hyvä alku niille, jotka aloittelevat genreen tutustumista (eivätkä välttämättä koe englanniksi lukemista omakseen). Löysin itsekin muutamia mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia, koska tajusin että kiinnostukseni kauhuun on näemmä rajoittunut Kingiin ja muutamaan 1800-luvun/1900-luvun alun kirjailijaan/novellistiin.

Johannes Linnankoski - Laulu tulipunaisesta kukasta (1905)

Osallistuu haasteisiin: Maalaismaisemia, I Spy (Kasvava asia) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Olavi-playboyn edesottamukset eivät ehkä olisi vedonneet niin paljon, jos Linnankoski ei osaisi kirjoittaa. Hienosti kuvattu luonto häilyy tarinan taustalla antropomorfisena toisilleen kuiskailevine puineen ja silmää vilkuttavine auringonsäteineen, ja dialogi on äärettömän hienoa, erityisesti kohtauksessa, jossa Olavi keskustelee junassa rakkaudesta naimisissa olevan naisen kanssa. Melodramaattinenhan tämä kokonaisuudessaan on, mutta myös älykäs. Alun kuumana hehkuva tulipunainen väri pilkahtelee milloin mistäkkin, mutta kun Olavi alkaa tajuta tekojensa seuraukset... En osaa tämän enempää tästä kirjoittaa, joten annan lopuksi äänen itse Linnankoskelle.

"Mutta ei kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja - katsoppas, vasta silloin me löydämme oman itsemme. - - - Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian ohut ja kirkas. Päivällä me kuulumme koko maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu, lähenee oma hetkemme. Se hiipii ulkona puiden alla ja istahtaa sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin."

Charles Dickens - Kotisirkka (1845)

Osallistuu haasteeseen: Klassikot

Dickensin kolmas joulukirja ei sijoitu joulunaikaan, mutta siinä on joulun henkeä. Kun epäluulon siemenet kylvetään sydämiimme, ne voivat syödä sielua, varsinkin jos ei näe miten jotkut kylväjät saavat voimansa negatiivisuudesta. Keskinäiselle luottamukselle aiheutetut haavat voivat kuitenkin parantua, ja - koska puhumme nyt Dickensistä - luottamus palautuu viimein kokonaan ja rakkauden lämpö leviää kylmimpiinkin sydämiin. Eikö tästä joulussa ole kyse? Ei ole väliä juhliiko joulua kristillisenä perinteenä tai siksi, että itsensä tajuttomaksi syöminen ja rentoutuminen vuoden lopussa kuulostaa houkuttelevalta - kaikilla soisi olevan tunne rauhasta tähän vuodenaikaan ja ymmärrys siitä, että asiat paranevat aina jossain vaiheessa.

Vaikka liiallinen sentimentaalisuus ärsyttää yleensä itseäni, arvostan Dickensin yritystä luoda toivoa lukijoissaan. Viktoriaanisen aikakauden perheonnen kuvaus on mielenkiintoinen kurkistus erään historiallisen ajanjakson perhearvoihin, mutta henkilöt tuntuivat etäisemmiltä ja juoni vähemmän lumoavalta kuin aiemmissa joulukirjoissa. Uudenvuoden kellojen (1844) runollisuus ja rytmi eivät tässä vedonneet, vaan tarina vaikutti venytetyltä ja väkinäiseltä ja jotkin juonelliset elementit tuntuivat edellisistä kirjoista kierrätetetyiltä. Monisanainen aivan väärissä kohdissa ja hiomattoman oloinen, ja juoni kokonaisuudessaan onnistuu olemaan samaan aikaan sekä sotkuinen että tylsä ja yksinkertainen (naurettavan epäuskottava juonenkäänne lopussa ei auta asiaa).

Jotkut pitävät joulukirjoja Dickensin huonoimpina (tai no, ehkä Joululaulua (1843) lukuunottamatta), mutta uskon niiden lähestymistavan olevan niin erilainen kuin tavallisissa romaaneissa, että vertailu on aika turhaa. Vaikka joulukirjojen perustukset ovatkin realistisuudessa, maagisen realismin kaltaiset elementit sijoittavat ne toiseen maailmaan, sellaiseen jossa aaveet, menninkäiset ja keijut muuttavat ihmisten elämän. Sentimentaalisuus ei siis ole negatiivinen torjuttava asia, vaan viaton ja puhdas asia, jota tulisi syleillä. Ilo, anteeksianto, ymmärrys ja halu tehdä läheisten olon niin mukavaksi kuin mahdollista kuuluu kotien tulisijoihin. En ehkä pitänyt Kotisirkasta kirjana niin paljoa, mutta sanoma ainakin vetoaa.

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -miniarvioita

Vuosi on taas porhaltanut uskomatonta tahtia eteenpäin, ja lukuhaasteet alkavat olla lopuillaan. Pohjoismaahaaste on saatava jo tänään pakettiin, mutta koska en ole ehtinyt kirjoittamaan viimeisimmistä luetuista bloggauksia, yhdistän ne nyt näin miniarviopostaukseen (varsinaisen koosteen julkaisen vielä tänään erikseen).

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (1891)

Osallistuu myös haasteisiin: Klassikot, Maalaismaisemia ja I Spy (Jokin luettava)

Gösta Berling on pappi, jolle maistuu alkoholi, ja tämän vuoksi Berling joutuu luopumaan pappeudestaan ja päätyy elämää rakastavien ja hurvittelevien kavaljeerien seuraan. Tarinassa ei kuitenkaan ole varsinaista juonta, vaan välillä sukelletaan sivuhenkilöiden elämään. Berling jää koko ajan yhä enemmän ja enemmän taustalle, mutta tajunnanvirtamainen rönsyily ei oikeastaan haittaa ollenkaan. Lagerlöf kirjoittaa kauniisti ja luonnon myllerrys yhdistettynä tunteen paloon saa kirjan tuntumaan jopa gotiikalta. Tunnelma on välillä hyvinkin mystinen ja melkein jopa eksoottinen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Ruotsiin. Rakkauteen liittyvää melodraamaa löytyy toki monenkin sylillisen verran, mutta tästä tuli jotenkin mieleen Humiseva harju (1847), eli myrskyä päin mennään täysillä pysähtyen välillä lillumaan surumielisyyden laineilla.

Mieletön kansantarumainen romaani, josta löytyy myös hillitysti yliluonnollisen sävyjä ja josta jäi tietyt yksittäiset kohtaukset ikuisesti mieleen: aavereen kilkatus talvisessa maisemassa, suomalaiseukon noitumat korpit ahdistelemassa erästä rouvaa, sopimus paholaisen kanssa,  mustaan viittaan pukeutuneen yksinäisen vanhuksen eli viikatemiehen saapuminen sairasvuoteelle, metsähiseen rakastunut mies jne. Gösta Berlingin taru on jäänyt moneksi viikoksi kaivertamaan mieltä, joten pakkohan tässä on antaa sille viisi tähteä, vaikka ihan heti en ryhtyisi sitä uudestaan lukemaan. Tuolla se kuitenkin hyllyssä odottaa, maaginen Georg Paulin kuvittama vuoden 1926 painos.

"Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. Kosto on vapauttanut meidät." 

Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho (1982)

Miten voikin kaksi nimeltään identtistä kirjaa olla niin erilaisia? Luin pari vuotta sitten A. S. Byattin version pohjoismaisten jumalten tuhosta, ja siinä missä sen "lauseet onnistuivat liikuttamaan jo pelkällä läsnäolollaan" ja tarinaa oli pakko lukea välillä ääneen, tanskalaisen Sørensenin tulkinta vaikutti yksiulotteiselta. Saagoja nyt pari lukeneena ymmärrän, että niissä kieli on yksinkertaista, mutta silloin kun nykyajasta käsin kerrotaan uudestaan myyttejä, olettaisin että halutaan tarjota jotain uutta ja raikasta. Byatt tässä onnistui, mutta Sørensenin teksti vaikuttaa väkisinkin hengettömältä, eivätkä suomennetut nimet auta asiaa. Entä millaisina Sørensenin jumalat näyttäytyvät? Näiden erilaiset luonteet tulevat melko hyvin esille, ja se olikin ainoa asia, josta tässä pidin.

Runonjumala Brage kirjoittaa heti valitusrunon tuskallisesta mustasukkaisuudesta ja yksipuolisesta rakkaudesta, kun Idun sanoo ettei tällä ole hänelle juuri nyt (ymmärrettävistä syistä) aikaa. Torilla on lieviä ongelmia äkkipikaisuutensa kanssa, ja on herkkä sulkemaan vaimonsa Sifin suun heti jos tämä yrittää sanoa oman mielipiteensä. Loki on irvailija ja syyttelyiden kohde aina jos jokin menee pieleen, mutta muiden jumalien kannattaisi ehkä joskus kuunnella tämän neuvoja. Avioliiton jumalatar on katkera Freijan asemasta rakkauden jumalattarena, koska eihän tällä ole edes miestä. Kaiken kaikkiaan jumalat haluavat pysyä kaiken yläpuolella, eli ihmiset ja jättiläiset eivät saa tulla jumalten kaltaisiksi. Pohjoismaisen mytologian jumalhahmojen kiehtova epätäydellisyys tulee viimeistään siinä vaiheessa ilmi, kun Njordin ja Skaden avioliitto ei toimi. Mitä jumaluus hyödyttää, jos tavat ovat liian erilaisia? Sopimuksistakin yritetään kiemurrella irti niiden osoittauduttua epäedullisiksi.

"Keskimaassa ei kaikki ollut hyvin. Maailmankäärme kiristi otettaan, se söi merestä kalat ja myrkytti sen syljellään. Ihmiset ja varsinkin kalastajat valittivat siitä jatkuvasti Njordille, mutta mitä hän asialle mahtoi. Ihmiset ja varsinkin maanviljelijät valittivat myös Freille, etteivät pellot ja puutarhat kantaneet hedelmää. Sää ei ollut entisensä, talvea kesti lähes koko vuoden. Ehkä välttämättömyyksien puute teki ihmisistä suvaitsemattomampia."

Astrid Lindgren - Melukylän lapset (Melukylän lapset #4-6)

Osallistuu myös haasteeseen: Lastenkirjat ja Maalaismaisemia

Yhteislaitos, joka sisältää kuvakirjat Lasten päivä melukylässä (1966), Melukylän kevät (1965) ja Melukylän joulu (1966). Muistan selailleeni lapsena jotain Melukylä-kirjaa, mutta se taisi silloin kiinnostaa yhtä vähän kuin nyt. Eivät nämä varsinaisesti huonoja olleet, mutta pidän enemmän Lindgrenin isompien lasten kirjoista. Melukylän joulussa tosin välittyi kivasti vanhanajan joulutunnelma: hillitysti koristellut joulukuuset, punaiseksi maalatut puiset kynttilänjalat, reellä taitettu matka joulukirkkoon, tummaan turkikseen pukeutunut joulupukki jne.

Peter Høeg - Lumen taju (1992)

Osallistuu myös haasteisiin: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tanska), I Spy (Veden olomuoto) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Tästä jäi kyllä niin sekava jälkimaku, etten hetkeen koske mihinkään Høegin kirjaan. Periaatteessa idea oli kiinnostava ja toteutuskin jaksoi aluksi kiinnostaa, mutta sitten vain lopahti. Pidin siitä, että Smillan menneisyys paljastuu paloina ja yleensäkin Smillan luonteesta, mutta töksähtelevät lyhyet lauseet, jatkuva sivupoluille eksyminen ja taustatutkimuksen esittely uuvuttivat aika nopeasti. Jälkimmäinen puoliskokin oli aikamoinen pettymys, koska se tuntui kuuluvan johonkin toiseen romaaniin, ja oli suoraan sanottuna naurettava. Harmi, grönlantilaisten ja tanskalaisten ristiriidoista olisi saanut vaikka mitä aikaiseksi, mutta tällaisena sekalaisena keskittymiskyvyttömänä ja kliseisenä pakettina ei kuitenkaan uponnut. Jätti kokonaisuudessaan kylmemmäksi kuin mikään Smillan kuvailema lumi tai jää.

Päivi Kumpulainen ja Seija Holopainen (toim.) - Piilokansan tarinoita: islantilaisnovelleja ja -kirjailijoita (2001)

Viimeinen haastekirja ei valitettavasti sekään vakuuttanut. Luin alkuvuodesta kokoelman aikuisille tarkoitettuja islantilaisnovelleja, joka oli ihan pätevä johdanto islantilaiseen mielenmaisemaan ja kirjallisuuteen, mutta nämä lapsille ja nuorille suunnatut novellit eivät puhutelleet. Löytyi töksähteleviä lauseita ja latteita tarinoita, mutta onneksi pieni valonpilkahdus tuli Peikkomuori-tarinasta, jossa peikon muotoinen kallionkieleke sulautuu ikävöinniksi isoäidin perään. Melko suuri osa novelleista on muuten aika surumielistä tavaraa ja käsittelee yllättävän aikuisia aiheita, eli kovin montaa pienelle lapselle suunnattua tarinaa en usko tästä löytyvän.

Miniarvioita, osa V

Viimeiset miniarviot tulevat nyt tässä. Vielä yksi normaali rästiin jäänyt kirja-arvio ja pari teatterijuttua, ja sen jälkeen blogi on taas reaaliajassa. Lontoon matkakuviakin olisi tarkoitus jakaa jossain vaiheessa, sitten kun jaksan vihdoinkin käydä ne läpi.

Richard Appignanesi & Swava Harasymowicz - The Wolf Man (2012)

Tämän kohdalla huomasin taas miten tärkeää on lukea takakansiteksti kunnolla, jos lainaa kirjastosta jotain hetken mielijohteesta. Luulin siis sarjakuvan käsittelevän psykologista tilaa, jossa ihminen luulee olevansa ihmissusi, mutta ei tämä ihan niin mielenkiintoiseksi osoittautunutkaan.

Sergei Pankejeff oli Sigmund Freudin kuuluisin potilas, jota käytettiin todistamaan psykoanalyysiteorian kelpoisuus. Psykologian olisi ihan hyvä olla edes jonkinasteinen mielenkiinnon kohde ennen kuin tämän lukemista lähtee yrittämään, koska sen lisäksi tarinalla on hyvin vähän annettavaa. Välillä sivutaan historiallisia tapahtumia ja Pankejeffin perhettä, mutta en kuulu Freudin ihailijoihin, joten välillä lukeminen oli aika raskasta. Freud päätti, että Pankejeffin hoitojakson tulisi olla tietyn mittainen (ei väliä parantuisiko potilas sen aikana vai ei), teki järjettömän mielipuolisia päätelmiä unista ja lapsuuden tapahtumista (joista kaikkia ei edes oikeasti tapahtunut) ja väitti Pankejeffin sairauden olevan vain päähänpisto (ihan kuin masennus olisi vain ollut tahdon asia).

Pankejeff myönsi myöhemmin, ettei hoito auttanut ja psykoanalyysin nimettömänä kasvona oleminen tuntui epämukavalta. Sarjakuvan viimeiset ruudut kuvastavat tätä: ihan kuin helpotusta ei olisi koskaan ollut, vaan pimeys pysyi mukana erilaisissa olomuodoissa. Loppu on tavallaan ihan vaikuttava vähäeleisyydessään, mutta harmi ettei sitä ennen mikään vaikuttanut. Piirrokset ovat kyllä oudon kiehtovia. Ne ovat enimmäkseen lapsellisen oloisia luonnoksia, mutta parhaimmillaan ne jakautuvat varjoiksi, symboleiksi ja epämääräisiksi hahmoiksi. Rikkonainenkin mieli voi olla kaunis.

Robert Keller - The Deadly Dozen: America's 12 Worst Serial Killers (2014)

Lyhyen kahtatoista sarjamurhaajaa käsittelevän kirjan olemassaolo ei vaikuta hirveän järkevältä, koska käsittääkseni aihetta käsitteleviä kirjoja on jo jonkin verran, ja monet varmasti ovat aika tyhjentäviä kuvauksia. Testasin kuitenkin jokin aika sitten Kindle-sovellusta puhelimessani ja tämän sai ladattua Amazonista ilmaiseksi, joten eipä siinä ollut mitään menetettävää (tai no, ehkä aika). Olin makaaberin utelias minkälaisia sekopäitä sivuilla tulisi vastaan, joten loppujen lopuksi sain luettua tämän kokonaan, mutta en nyt mitenkään erityisemmin vaikuttunut.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia kirjasta tietysti löytyy. John Gacy esiintyi klovnina ja oli tunnettu ulospäin suuntautuneena ja menestyneenä liikemiehenä. Yksi Jeffrey Dahmerin huumatuista uhreista onnistui pakenemaan, mutta poliisi uskoi Dahmerin kertomuksen rakastavaisten riidasta, koska tämä oli niin rauhallinen ja kaunopuheinen. Jos poliisit olisivat vaivautuneet tutkimaan asunnon, nämä olisivat löytäneet edellisen uhrin mätänemästä makuuhuoneen lattialta. No, myöhemmin sitten tämä tapahtui: "There's a goddamn head in the refrigerator!". Ted Bundy työskenteli Seattlen itsemurhakriisikeskuksen päivystyslinjalla ja sai tunnustuksen poliisilta pelastettuaan erään pikkulapsen hengen. David Berkowitz oli epäonninen naisten kanssa, joten päätti sitten loogisesti murhata mahdollisimman monta.

Nämä faktat ovat kuitenkin kaikki luettavissa varmaan ihan Wikipediastakin, joten lukisin mieluummin elämäkerran tai jonkun paksumman ja perusteellisemman teoksen. Kellerin lähestymistapa on aivan liian pinnallinen ja, niin kuin myöntää itsekin, subjektiivinen. Monessa kappaleessa on myös jonkin verran toisteisuutta, joka kertoo ettei tekstiä ole hiottu tarpeeksi. Arvostan sitä, että jokaista uhria on haluttu kunnioittaa antamalla heille tilaa, mutta ei kukaan heistä silti pääse kunnolla esiin kasvottomasta massasta, ja uhrien listauksetkin ovat lauseiden puolesta todella samanlaisia ja monotonisia.

Charles Williams - A Touch of Death (1953)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Aisti)

Noiriin voi aina luottaa jos haluaa lukea jotain sellaista, jossa onnellisia loppuja ei tunneta tai joku sekoaa. Williams on tähän mennessä ollut minulle tuntematon, mutta jos tämä on tosiaan hänen heikoimpia romaanejaan, tulen olemaan myöhemmin paratiisissa. A Touch of Death tuoksuu pelolta, hieltä, puuterilta, huulipunalta ja seksiltä, ja se on illan hämyssä kiiltävien terävien saksien värinen. Williamsin proosa on asiallista ja vähäeleistä, mutta pinnan alla tirisee intohimo ja tukahdutettu raivo. Juoni on epäilemättä venytetty ja rungoltaan ei niin mielenkiintoinen. Se kuitenkin tarttuu kuin purukumi. Scarborough vaikuttaa ajoittain lähes unissakävelijältä, ja vaikka hän tajuaa bikineihin pukeutuneen naisen tuovan ongelmia, hän ei pysty kääntymään takaisin. Aivan kuin painajaisessa. Viimeinen kohtaus autossa on kuuminta mitä olen lukenut pitkään aikaan ja loppu on kuin läimäys kasvoille, vaikka tiesikin koko ajan mitä tulee tapahtumaan. Miten joku voikin olla samaan aikaan sekä jääkylmää että kiehuvan kuumaa?

Margery Allingham - The Tiger in the Smoke (Albert Campion #14) (1952)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Tulen sivutuote)

Lontoossa on sakea sumu ja sen kaduilla liikkuu murhaaja, joka on palannut kotimaisemiin etsiäkseen käsiinsä aarteen. Albert Campion kutsutaan apuun selvittämään tapausta, mutta loppujen lopuksi Campion ei oikeastaan ratko paljon mitään, vaan jää etäiseksi enimmäkseen taustalla pönöttäväksi hahmoksi. Harhaanjohtavaa, koska tätä sarjaa kuitenkin kutsutaan Albert Campionin nimellä. Campion ei ole edes hahmon oikea nimi! Allingham pyörittelee paljon hahmojen luonteita ja näiden käyttäytymistä, mutta rikosten ratkaisu jää sivuun useaan otteeseen, kun hahmot vuorotellen pysähtyvät psykologisiin pohdintoihin.

Loppujen lopuksi kirjasta jäi aika ristiriitainen olo, koska Allingham osaa kuitenkin kuvata taitavasti Lontoota ja savusumun vaikutusta kaupungin dynaamisuuteen, ja erikoiset aarretta havittelevat sivuhahmotkin ovat mielenkiintoisia seurattavia. Odotukseni eivät siis ihan kohdanneet sitä mitä oikeasti sain, ja olisin toivonut pohdintojen olleen vähän luonnollisempi osa tarinankerrontaa. Ne jäivät sellaisenaan nyt aika irrallisiksi ja tekivät lukemisesta raskasta sekä juonesta ehkä hieman venytetyn oloisen. Campionillakaan ei näin jälkeenpäin ajatellen tuntunut olevan mitään tarkoitusta. Koko tyypin olisi voinut jättää kokonaan pois, eikä se olisi vaikuttanut mitenkään. Aion kuitenkin jatkaa vielä sarjan parissa, koska tunnelmallisuus ja hahmogallerian erikoisuus jäi mietityttämään.

Miniarvioita, osa IV

Tove Jansson - Kesäkirja (1972)

Osallistuu haasteisiin: I Spy (Vuodenaika) ja Luetaan sateenkaari (Vihreä)

Tästä on kirjoitettu jo niin paljon, etten tiedä mistä aloittaisi. Lukuolosuhteet olivat täydelliset, koska vietin kesällä muutaman päivän mökillä, ja vaikka sää ei juuri silloin ollutkaan kaikkein kauneimmillaan, pääsin silti hyvin tunnelmaan. Janssonin tekstissä on haikeutta, mutta myös pilkettä silmäkulmassa. Isoäiti on paras kuvaus vanhemmasta ihmisestä, johon olen muistaakseni törmännyt. Arvostin sitä, ettei isoäiti ollut tyypillinen leppoisa vanhus, vaan vähän piikikäs, ja henkilöiden dynamiikka on muutenkin mahtavaa seurattavaa. Luonnon kuvauskin on taattua laatua, joten mielelläni palaisin tähän myöhemmin, vaikka tällä kertaa en viittä tähteä antanutkaan.

Pat Morris & Joanna Ebenstein - Walter Potter's Curious World of Taxidermy (2013)
Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Vaaleansininen)
Selailin tätä eräässä lontoolaisessa kirjakaupassa, mutta jo pelkkä kansi sulatti sydämeni ja pakotti viemään kirjan kassalle. Aihe on ehkä hieman makaaberi, mutta vaikka olen itse pitänyt täytettyjä eläimiä jollain tasolla pelottavina, Walter Potterin elämäntyö ansaitsee huomiota. Viktorian aikainen eläintentäyttäjä rakensi uskomattoman yksityiskohtaisia kuvaelmia ja ylläpiti myös museota, jossa esitteli omien töidensä lisäksi monijalkaisia kissoja ja muita kuriositeetteja. Nykyään museon kokoelma on valitettavasti myyty, mutta tämä valokuvakirja onneksi esittelee kokoelman helmiä ja kertoo siinä sivussa myös Potterin elämästä ja museon vaiheista. Potterista tulee kuva lempeänä miehenä, joka suhtautui työhönsä intohimoisesti ja halusi levittää tätä iloa muillekin. Viktoriaaninen aikakausikin hahmottuu entistä enemmän, kun siitä paljastuu uusia leikkisiä puolia.

Vaikka eläinten täyttäminen tuntuisi luotaantyöntävältä, kannattaa silti tutustua Potterin töihin vaikka kirjan virallisilla sivuilla, josta löytyy myös artikkeleita aiheeseen liittyen. Sikaria polttavat oravat, kissojen häät ja teekutsut jne. ovat kaikki ihailtavan huolella tehtyjä. Aika hyvin itseoppineelta harrastelijalta. Harmi vain, että kokoelma on kärsinyt vuosien varrella, koska aina ei ole ymmärretty miten teoksia tulisi hoitaa ja säilyttää. Epäreilua on myös, se miten Potteria ja myöhemmin museonhoitajia on syytetty eläinrääkkäyksestä ja ties mistä. Itse ainakin näen kissanpennut mieluummin siemailemassa teetä pikkuruisista kupeista kuin mietin niitä tapoja, joilla maanviljelijät hankkiutuivat eroon ylijäämäkissoista.

Walter Mosley - Sinipukuinen paholainen (Easy Rawlins #1) (1990)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Tummansininen)

Rawlins on tummaihoinen sotaveteraani 1940-luvun Kaliforniassa. Keskiluokkaisen statuksen merkitys on suuri Rawlinsin kaltaiselle miehelle, jolle oma koti on kaikki kaikessa. Turvallinen yhteiskunnallinen asema kuitenkin vaarantuu, kun Rawlins menettää työpaikkansa ja palkataan etsimään kaunis ranskatar Daphne Monet.

Mosleyn Los Angeles näyttäytyy päähenkilön ansiosta hieman erilaisesta näkökulmasta kuin muiden rikoskirjailijoiden, mutta mietin nyt jokusen viikon lukemisen jälkeen jos kirjassa on sittenkään tarpeeksi raikkautta. Tarina on vetävä, Mosleyn kirjoitustyyli imee mukaansa ja L. A. on suhteellisen kiehtova, mutta jotain jäin kaipaamaan. Toisin kuin Chandler ja muut oikeasti kyseisenä aikana eläneet kirjailijat, Mosleyn kirjan vaikutus tuntui häipyvän jonkin ajan kuluttua lukemisesta. Jotenkin jäi tunne nätille rusetille sitomisesta ja pinnallisesta noir-tunnelmasta. Pidin tästä kuitenkin sen verran, että taidan vielä kokeilla toista osaa, jos vaikka saisin paremman otteen sarjasta.

F .E. Sillanpää - Elämä ja aurinko (1916)

Osallistuu  haasteeseen: Maalaismaisemia ja I Spy (Taivaankappale)

Enpä uskonut koskaan tulevan sitä päivää, että sanon pitäväni jotain Sillanpään kirjaa tympeänä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tähän löytyy hyvä syy: Elämä ja aurinko on Sillanpään ensimmäinen romaani, joten tyyli ei ole vielä niin hiottu ja monitasoinen kuin myöhemmissä. En jaksanut melkein lukea koko opusta loppuun, koska sivu toisensa jälkeen kohtasin pelkkää jahkailua ja ympäripyöreitä pohdintoja. Tässä jos missä olisi tarvittu kustannustoimittajan punakynää. Toisaalta, en kyllä usko mitään merkityksellistä jäävän jäljelle jos tästä jotain ryhdyttäisiin karsimaan. Jäi vähän kirjan kokonaisidea hämäräksi.

Tuntematon - Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga (1200) ja Tuntematon - Lohilaaksolaisten saaga (1245)

Osallistuvat haasteeseen: Kirjallinen retki Pohjoismaissa (Islanti)

Tuli osallistuttua tässä syksyllä islantilaisia saagoja käsittelevälle kurssille yliopistolla, joka oli hieno tilaisuus oppia yleisesti millainen merkitys saagoilla on islantilaiseen yhteiskuntaan ja ennen kaikkea oppia lukemaan niitä oikeaoppisesti. Monet islantilaiset nykykirjailijatkin inspiroituvat saagoista ja parikymmentä vuotta sitten erästä historiallista saagaa luetutettiin kouluissa todellisena historiana.

Saagojen kieli on aika yksinkertaista ja toteavaa, mutta ainakin William Morrisin käännös soljuu sujuvasti. Tarinoiden muotoon kestää aikansa tottua ja sukupuiden luettelointi tuntuu aluksi oudolta, mutta jälkimmäinen selittyy sillä, että saagat kirjattiin ylös yhtä lailla historiallisiksi dokumenteiksi kuin tarinoiksi islantilaisten edesottamuksista (genretkin vaihtelevat elämäkerrallisista kuningassaagoista romansseihin). Kun kaikki paitsi juoni sitten riisutaan pois, jää jäljelle aika viihdyttävä tarina. Kautta vuosituhansien ihmisillä on ollut samanlaisia pelkoja ja haluja, joten eivät saagat ehkä kuitenkaan niin vieraita ole kuin aluksi luulisi.

Gunnlaugin tarinassa on kaikuja kreikkalaisten näytelmien piirteistä (esim. kohtaloa ei voi paeta, varsinkin jos siitä on olemassa ennustus) ja Lohilaaksolaisten saaga on saippuaoopperamainen tarina erään suvun vaiheista. Koska saagat on kirjoitettu vasta keskiajalla muistiin, rivien välissä on myös huomattavissa nyrpeitä kommentteja pakanoiden elämäntavoista. Mitä naisten asemaan tulee, Gunnlaugissa rakastetun kohtalo on tyytyä asemaansa kulisseissa (tosin tämän isä tuntuu välittävän tyttärestään aidosti), mutta Lohilaaksolaisissa on maininta Unnista, joka lähtee salaa rakennuttamallaan laivalla ja ottaa mukaansa monta korkea-arvoista ja jalosukuista miestä sekä muita seuraajia.

Saagoissa on kieltämättä toisteisuutta, mutta niissä on myös seikkailun ja taian tuntua jos pääsee muodosta huolimatta käsiksi sisältöön. Riippuu tietysti varmaan saagastakin, mutta ehkä kokeilen seuraavaksi vaikka jotain fantasiaelementtejä sisältävää.

Miniarvioita, osa II

Gill Davies & John Reynolds - Five Hundred Buildings of London (2010)

Melko epäinspiroiva valokuvakirja Lontoon arkkitehtuurista. Kuvien rajaukset eivät ole kaikissa aivan onnistuneita, ja vaikka mustavalkokuvista pidänkin, niin tässä tapauksessa kuvien sävy tekee niistä väljähtäneitä ja yksiulotteisia. Kirjan rakenne taas on epäkäytännöllinen, koska rakennusten lisätiedot oli laitettu kirjan loppuun eikä kuvan yhteyteen. Edestakaisin selailua piti harrastaa aika usein, koska ulkonäön puolesta ei pystynyt päättelemään, millä rakennuksilla oli mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan. Nämä pienet historialliset yksityiskohdat olivatkin sitten ihan lukemisen arvoisia, ja muutama rakennus (kuten vaaleanpunainen gotiikan suuntausta edustava talo) tuli lisättyä "pakko nähdä vielä joskus" -listalle. Kokonaisuudessaan laadukasta Lontoo-valokuvakirjaa etsivälle en kuitenkaan tätä suosittelisi.

Scott Wood - London Urban Legends: The Corpse on the Tube and Other Stories (2013)

Kirja lontoolaisista urbaaneista legendoista, joka kuitenkin kärsii toisteisuudesta. Tällaisessa kokoelmassa on myös se ongelma, että kaikki legendat eivät välttämättä kiinnosta niin paljon kuin toiset, joten ne lähinnä silmäilee läpi. Onneksi tarinat on järjestetty suhteellisen järkevästi, joten halutessaan voi siirtyä aihealueesta toiseen. Tässä vaiheessa en enää tarkasti muista sisältöä, mutta historialliset yksityiskohdat ja sanontoihin liittyvät legendat olivat ihan mielenkiintoisia.

Ram Devineni, Vikas K. Menon, Dan Goldman - Priya's Shakti (2014)

Monella tapaa ajankohtainen sarjakuva, joka käsittelee naisten oikeuksia Intiassa. Priya, jota isä on kieltänyt opiskelemasta, joutuu joukkoraiskauksen uhriksi ja tästä johtuen sekä perheensä että yhteisönsä hylkäämäksi. Priya saa kuitenkin apua Parvati-jumalattarelta ja yhdessä he aloittavat taistelun seksuaalista väkivaltaa ja naisten alistamista vastaan. Tarina kuitenkin tuntuu hippusen hätäiseltä sekä pinnalliselta ja tuntuu jäävän ajoittain sanoman jalkoihin. Kuvitus on silti juuri niin hienon värikästä kuin Intiaan sijoittuvalta sarjakuvalta voi odottaa. Sarjakuvan voi lukea ilmaiseksi täällä.

Maiju Lassila - Rakkautta (1912)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Tunne/tuntemus)

Jokin aika sitten aloin lukea enemmän suomalaisia klassikkoja, ja yllätyksekseni löysin niiden joukosta todellisia helmiä (mm. Juhani Ahon ihmiskuvaukset ihastuttivat). Valitettavasti Maiju Lassilan humoristinen romaani rakkaudesta ei ihan tähän joukkoon päässyt. Joitain herkullisia kohtauksia toki oli siellä täällä (esimerkiksi Suomen luonnon kauneuden ihailua pilkattiin kuvaamalla epämääräisiä hökkeleitä), mutta kokonaisuudessaan lukukokemus jäi laimeaksi.

Dante Gabriel Rossetti - The House of Life (1928)

Rakastuin jokin aika sitten Rossettin Christina-siskon Goblin Market (1862) -runoon, ja olin utelias millaista runoutta Dante kirjoitti. Rossettin maalaukset ovat nimittäin ylimaallisen kauniita, mutta prerafaeliittien estetiikantaju ei iskenyt runomuodossa. Tässä kokoelmassa Rossetti kuvailee intiimisuhteita, ja on helppo ymmärtää minkälainen aikalaisten vastaanotto oli, jos eräskin runo kuvaa parin nukahtamista seksin jälkeen. Aistillisuus oli paikoin kaunista ja tyylikästä, mutta loppujen lopuksi purppurainen kirjoitustyyli sekä liiallinen rakkauden ja kauneuden ylistys uuvutti.

Bridget Jonesin päiväkirja (Bridget Jones #1) - Helen Fielding (1996)

Bridget Jones's Diary
271 s.

'You should make the most of being single while it lasts, Bridge,' she said. 'Once you've got kids and you've given up your job you're in an incredibly vulnerable position. I know Jeremy thinks my life is just one big holiday, but basically it's extremely hard work looking after a toddler and a baby all day, and it doesn't stop. When Jeremy comes home at the end of the day he wants to put his feet up and be nurtured and, as I imagine all the time now, fantasize about girls in leotards at the Harbour Club.

Välttelen yleensä viimeiseen asti romanttisia komedioita. Syynä se, että olen niitä jonkun verran nähnyt, joten tiedän mitä kliseitä ja muita ah niin ihania naurettavuuksia on odotettavissa. Sama koskee muita yliromanttisia asioita. Jos haluan luettavaksi jotain kevyttä, turvaudun yleensä lastenkirjoihin tai kauhuun (mieluiten Stephen Kingiin). Kuten kaikessa muussakin, tässäkin tapauksessa on kuitenkin myös poikkeuksia (hyvin harvoja, mutta silti). Kun Harry tapasi Sallyn (1989) ja Notting Hill (1999) (Rhys Ifansin hahmo!) ovat kaksi esimerkkiä elokuvista, jotka eivät ehkä ole suosikkejani, mutta jotka olen nähnyt vähintään pari kertaa. Niissä on ideaa, eikä se idea ole välttämättä se kaikkein siirappisin. Ensimmäinen Bridget Jones -elokuva on myös yksi. Se on hupsu ja maanläheinen niin kuin itse Bridgetkin: tavallinen, ei kiillotettu mallityyppi Pepsodent-hymyllä ja naisen ystävätkin ovat aivan mahtavan suorapuheisia.

En ollut kuitenkaan ikinä tullut lukeneeksi kirjaa, ja ajattelin tilaisuuteni tulleen kun Lontoo-matkani innoittamana oli tavoitteena lueskella mahdollisimman paljon kaupunkiin sijoittuvaa tai siitä kertovaa kirjallisuutta. Ongelmana oli tietysti chick lit -genre, jota olen romanttisten komedioiden tavoin pitänyt ihmissuhdejahkailuineen hyvin luotaantyöntävänä. Tätä ennen olen lukenut yhden (siis kokonaan, joitain olen myös jättänyt suosiolla kesken), ja se oli aikamoista kidutusta. Lukemattomia juonikuvauksia ja arvioitakin olen vilkaissut, mutta mikään niistä ei houkutellut oikeasti tarttumaan kirjoihin, vaan aiheuttivat lähinnä päänsärkyä. En olisi varmaan lukenut Bridget Jonesiakaan, jos en olisi ensin nähnyt elokuvaa. Uteliaisuus kuitenkin vei voiton.

Pitkähkö johdanto, mutta tässä tapauksessa on tärkeää tietää, millaisesta taustasta käsin kirjan luin. Chick lit näyttää luottavan samaistuttaviin henkilöihin ja hauskuuden tunteeseen, sekä tietynlaiseen kuplivaan keveyteen. Samaistuinko Bridgetiin? En todellakaan. Oliko kirja ylipäätään kepeän hauska ja viihdyttävä? Ei oikeastaan. 

En ole samanlaisessa tilanteessa kuin Bridget ja hänen ystävänsä. Olen kyllä sinkku, mutta minulla ei ole statukseni tai suhteessa elävien ihmisten kanssa minkäänlaista ongelmaa. En tunne tarpeelliseksi haukkua miehiä joka ikisessä keskustelussa (jollei sitten ole oikeasti syytä, mutta se pätee silloin myös naisiin). Kirjan naisilla ei tunnu olevan kovin paljon tervettä järkeä. Bridget luottaa sokeasti Danielin flirttailuihin uskoen tämän olevan rakastunut, ja valittaa kun mies ei haluakaan sitoutua. Niin, eihän sillä ole mitään väliä, että Daniel itse asiassa sanoi alussa ihan ääneen, että haluaa pitää vain hauskaa. Kaikilla on omat ongelmansa ihmissuhteissa ja kaikki tekevät myös virheitä, mutta minulla on vaikeuksia ymmärtää, miksi joku haluaa tahallaan ymmärtää toisen väärin ja kaivaa itselleen koko ajan vain syvempää kuoppaa. Jos haluaa selittää itselleen asiat parhain päin eikä pysty olemaan rehellinen itselleen, miksi vaatia sitä muilta?

Bridget on herkkäuskoinen ja vaikuttaa olevan kykenemätön itsehillintään. Kaikilla (myös minulla) on varmasti kyseisiä ongelmia joillain elämän osa-alueilla, mutta viihdynkö sellaisen kirjan parissa, jonka päähenkilön on tarkoitus olla rakastettava katastrofi? Niin, en yksinkertaisesti löytänyt mitään hauskaa Bridgetin haahuilussa, vaan tämä on lähinnä surullinen henkilöhahmo. Kolmikymppinen nainen, jonka elämän täyttää painosta hysterisointi ja neuroottinen analysointi.

Monet (eivätkä ainoastaan naiset) ovat huolestuneita painostaan ja luulevat itsetuntonsa kohoavan taianomaisesti itsestään jos vain vaaka näyttää vähän pienempää lukua (vaikka oikeasti ylipainoa ei olisikaan). Bridgetin ongelmat ovatkin siis varmasti samaistuttavia joillekin (ymmärrettävää, koska kukaan ei halua tuntea olevansa yksin), mutta onko viesti yksinomaan positiivinen? Onko oikein, että annetaan tavallaan lupa pitää itseään hyödyttömänä vetelyksenä tai piiskata itseään tarpeettomasti? Ikuisella dieetillä oleminen tarkoittaa lukujen raapustamista päiväkirjaan, mutta ei oikeasti terveemmän elämän eteen tarvitse jaksaa tehdä mitään? Fielding ei ehkä suoranaisesti anna ohjeita lukijalle, mutta olisin halunnut nähdä Bridgetissä jonkinlaista kehitystä, jotta lukijalle tulisi myös toisenlaista näkökulmaa siihen, millaista elämä voisi toisaalta olla.

Epäsamaistuttavuus ei kuitenkaan osoittautunut ainoaksi ongelmaksi. Olen varmaan ennenkin asiasta maininnut, että pitääkseni kirjasta minun ei tarvitse samaistua henkilöihin, mutta tässä tapauksessa kirjailija on nimenomaan luottanut siihen. Mitä siis kirjasta jää kokonaisuudessaan käteen? Ainakin epäinspiroiva kirjoitustyyli ja hyvin ohuet sivuhenkilöt. Mark on vain epämääräinen varjo jossain taustalla, joka ilmestyy yhtäkkiä deus ex machinan tavoin uudestaan näyttämölle tehdäkseen Bridgetin olon paremmaksi (tosin jatko-osien tapahtumat tietävänä tilanne ei taida juurikaan muuttua Bridgetin hössöttämisen suhteen). Päiväkirjaformaatissakaan ei ole mitään syytä jättää henkilöiden kuvausta puolitiehen.

Pari hyvääkin hetkeä löytyy, joten ei tämä ehkä huonoin lukemani kirja ole. Sellainen ihminen, joka ihailee Joanna Lumleyta ja Susan Sarandonia ei voi olla ihan toivoton yksilö, ja Bridgetin kummipojan syntymäpäivien kuvaus oli hauska. Toivottavasti en itse kyseiseen tilanteeseen ikinä joudu, koska se muistutti lähinnä erästä näkemääni painajaista. Arvostan myös sitä, että Fielding yritti selvästi jotain muuta kuin pinkin glitterin kyllästämää lähestymistapaa tai järjettömän kulutuskulttuurin vahvistamista, mutta itse toteutus olikin sitten ihan toista.

Retan tapaan en pitänyt Bridgetin jatkuvasta itsesäälissä vellomisesta. On ihan ok olla surullinen hyvästä syystä (sekä toivottavaa, etteivät tunteet jää patoutumaan odottamaan jotain hyvin epäsopivaa hetkeä purkautuakseen ulos), mutta sitten on myös säälin kalastelua ja itsetunnon rakentamista muiden mielipiteiden kautta. Väsyn helposti siihen, että tehdään pienestä asiasta suurempi kuin se onkaan. Bridget on kyllä tietyssä määrin topakka, mutta muut luonteenpiirteet eivät iskeneet. Jos samaistuu tähän, niin hyvä vain, mutta jos ei... Tässä on silloin hyvin vähän muuta, johon tarttua.

Tessin tarina - Thomas Hardy (1891)

Tess of the D'Urbervilles
443 s.

Her affection for him was now the breath and life of Tess's being; it enveloped her as a photosphere, irradiated her into forgetfulness of her past sorrows, keeping back the gloomy spectres that would persist in their attempts to touch her—doubt, fear, moodiness, care, shame. She knew that they were waiting like wolves just outside the circumscribing light, but she had long spells of power to keep them in hungry subjection there.

Viime aikojen viileinä ja osittain myös sateisina päivinä on ollut hyvä viettää kirjojen (ja elokuvien sekä sarjojen) parissa aikaa, ja nyt onneksi on päässyt jo oleilemaan puistoihin nauttimaan tervetulleesta auringonpaisteesta. Nyt aluksi vien teidät brittiläiseen maalaisidylliin, missä kaikki ei kuitenkaan suju kuin Strömsössä, eikä kyllä sujunut oma lukukokemuksenikaan. Kovin paljon en jaksanut sanaisesta arkustani tuhlata energiaa tämän ruotimiseen, mutta lytätä tämä klassikko joka tapauksessa täytyy.

Niin, se pettymys joka kasvoi lukiessa jokaisen sanan ja jokaisen kappaleen kohdalla... Ymmärrän kyllä tarinan idean ja perimmäisen sanoman: viktoriaanisen aikakauden kaksinaismoralismin paljastaminen jne. Maaseudun kuvaukset eivät ole mitenkään erikoisen kauniita, mutta ihan mukiinmeneviä. Joidenkin kohtausten monitasoisuudessa on melkeinpä jo jonkinlaista mystiikkaa, ja arvostan aina myös hienovaraisuutta. Yllä olevan lainauksen tapaisia helmiäkin löytyi joukosta.

Ongelma on se, miten epämukavalla tavalla Hardy käsittelee Tessiä romaanihenkilönä. Kirjailijalla tuntuu olevan pakkomielle Tessin kauneudesta (kuvailee tytön ulkonäköä aivan liian usein ja jotenkin ällöttävän hekumalliseen tyyliin), ja jaksaa muistuttaa kerta toisensa jälkeen miten naiset ovat se puhtaampi/viehkeämpi/jalompi sukupuoli. Ehkä jossain mielessä totta, mutta naisten nostaminen jumalalliselle alustalle ei ole ikinä vedonnut allekirjoittaneeseen., niin kuin ei muutenkaan yleistäminen jostain tietystä ryppäästä, oli se sitten sukupuoli tai jotain muuta.

Hardyn tapa tutkiskella viktoriaanisia arvoja ja fatalismia naismarttyyrin kautta ei ole mitään muuta kuin luotaantyöntävää. Hardy käyttää Tessiä vain työkaluna omalle sanomalleen, joten Tess vaikuttaa todella epäuskottavalta ja epäkiinnostavalta romaanihenkilöltä (sankarittaruudesta ei mielestäni voi puhua tämän tasoisen passiivisuuden ollessa kyseessä). Hardy iskee lukijaa kerta toisensa jälkeen surkeuden vasaralla päähän, mistä johtuen en tuntenut masentuneisuutta tai surua Tessin kohtalosta, vaan lähinnä huokailin turhautuneisuudesta.

Humiseva harju (1847) on myös täynnä synkkyyttä, mutta ainakin se on toteutettu tasaisemmin ja tunnelmallisemmin. Tessiä vain potkitaan tarkoituksettomasti ympäriinsä, kunnes kaikki luonne karisee pois ja Tessistä tulee lähes karikatyyri. Hän on äärimmäinen 1800-luvun puhdas nainen, mutta Hardy näyttää nauttivan vähän liikaakin tätä puhtautta osoitellessaan. Tess raahautuu tapahtumasta toiseen, mutta en missään vaiheessa tuntenut minkäänlaista yhteyttä Hardyn sanoman ja päähenkilön välillä.

Kaikki tässä kirjassa on ilmiselvää, kovakouraista ja väkinäistä. Allekirjoittanutta ei haittaa lainkaan masentavat tai synkät asiat, mutta kun sanomaa yritetään juntata väkisin kurkusta alas (usein henkilöiden kustannuksella), alan karsastaa myös koko tarinaa. Sama tapahtui Orwellin Vuonna 1984 (1949) kohdalla. Tapanani ei ole myöskään antaa alhaista arvosanaa kirjalle vain siksi, että en pidä sen henkilöistä. Hardy yrittää rakentaa Tessin pään ympärille sädekehää ja käsittelee tarinaa lähinnä fatalistisena taphtumien ketjuna, joten Tess ei oikeastaan ole edes epäkiinnostava vaan todella tyhjä päähenkilö. En inhoa häntä, vaan sitä miten Hardy on hänet rakentanut.

Voin kuvitella miten Hardy on istahtanut pöydän ääreen ja miettinyt: "No niin, teenpä tästä nyt mahdollisimman synkän, jotta tyhminkin lukija huomaa, ettei minun aikanani ollut naisella helppoa". Tyhminä Hardy nimenomaan lukijoita pitää.

Onneksi tämän lukemisen jälkeen aloin kuitenkin pohtia sitä, miten seksuaalinen kanssakäyminen on edelleen erilaista miehillä ja naisilla. On yhä aivan liian monta ihmistä, jotka ylläpitävät tätä kaksinaismoralismia yhteiskunnassa. Tietyntyyppiset pelimiehet vaihtavat naisia kuin sukkia kunnes he löytävät itselleen täydellisen vaimon. Samaan aikaan nämä tyypit kuitenkin väittävät, että baarista kotiin tuodut naiset ovat vain kevytkenkäisiä typeryksiä eivätkä kelpaa muuhun kuin yhden illan suhteisiin (vaikka heillä ei olisi minkäänlaista käsitystä naisten partnerien määrästä), ja tulevan vaimon pitäisi kuitenkin olla mahdollisimman "puhdas" ja ilman suurta seksuaalista historiaa (mutta miehellä toki saa olla). Vanha kunnon madonna-huora -kahtiajako siis.

Pitää siis olla sokea jos ei ymmärrä Tessin tarinan merkitystä nyky-yhteiskunnalle.

Jos nyt kuitenkin voileipämaisesti päätän arvioni johonkin positiiviseen, niin sain sentään korkattua Maalaismaisemia-haasteen. Onneksi luvun alla on myös äärettömän paljon mielenkiintoisempia teoksia.

Osallistuu haasteisiin: Klassikot, I Spy (Etunimi) ja Maalaismaisemia

Manaaja - William Peter Blatty (1971)

The Exorcist
379 s.

Kauhun alku oli miltei huomaamaton, kuin sokeissa silmissä hämärästi tuntuva räjähtävien aurinkojen lopullinen lyhyt leimahdus; ja vihlovassa huudossa joka seurasi se unohtui eikä sitä ehkä osattu yhdistää kauhuun lainkaan.  Oli vaikea tietää.

    - - -  Chris MacNeil nojasi vuoteessaan tyynyihin ja luki seuraavan päivän kuvausten repliikkejä.  Regan, hänen tyttärensä, nukkui hallin toisella puolella olevassa huoneessaan, ja alakerrassa, keittiön vierushuoneessa, nukkui keski-ikäinen taloudenhoitajapariskunta, Willie ja Karl.  Noin kello 12.25 yöllä Chris nosti katseensa käsikirjoituksesta ja rypisti otsaansa kummissaan.  Hän kuuli pieniä naputuksia.  Omituisia ääniä.  Vaimennettuja.  Kuin jostakin syvältä tulevia.  Rytmikkäinä hahmoina.  Kuolleen naputtamaa vierasta koodia.

Tällä hetkellä takanani on 225 kauhuelokuvaa.  Manaaja (1973) ei ole paras näkemistäni.  Ei se myöskään huonoin ole, mutta se nyt vain menettelee, jos sitäkään.  Oksennuskohtaus saa lähinnä haluamaan hernekeittoa.  Hernekeitto, sinappi ja juustolla päällystetty näkkileipä on paras yhdistelmä - mutta siis asiaan.  Jos elokuvan on tarkoitus olla hauska, asia olisi ok, mutta koska sävy on vakava se on selvästi tehty pelotustarkoituksessa.  Erämaa syö miestä (1999) ja Evil Dead II (1987) ovat hauskoja verikekkereitä (vaikka yleensä en pidä liian väkivaltaisesta kauhusta), mutta Manaajalle nauraa ihan vääristä syistä.

Näin ei kuitenkaan ole aina ollut.  En muista tarkkaan minkä ikäinen olin, mutta varmasti alle kymmenen kun päätimme kahden kaverini kanssa katsoa elokuvan salaa.  Selvästikin huono idea, koska se pelotti ihan törkeän paljon.  En ole ikinä pitänyt sairaaloista tai mistään edes etäisesti niihin liittyvästä, joten pelkästään Reganin altistaminen kaikenlaisille kokeille oli kammottavaa.  En tosin muista niitä kaikkein kuuluisimpia kohtauksia, joten pääni oli todennäköisesti hautautuneena suurimman osan ajasta tyynyyn ja kuulin vain joitain epämiellyttäviä huutoja.  Pikakelaus muutaman vuoden päähän kun päätin katsoa elokuvan uudestaan:  ei Jeesus, mitä tämä nyt on?

Ongelma on todennäköisesti siinä, etten pidä manaamiseen liittyvästä kauhusta.  Jopa Kirottu (2013), joka on muuten erittäin hyvä, oli vaarassa muuttua jälkipuoliskolla latteaksi.  En vain näe mitään pelottavaa vääntyneessä vartalossa, Chuckyn näköisissä kasvoissa, jumalanpilkassa, kiroilussa jne.  On siis selvää miksi yritykseni saada hiukan kauhua kuumiin kesäpäiviin päätyi pannukakuksi.

Jos nyt jostain syystä on vielä sellaisia ihmisiä, joille tarina ei ole entuudestaan tuttu, niin pari sanaa juonesta.  Näyttelijä ja yksinhuoltaja Chris MacNeilin tytär Regan joutuu demonin riivaamaksi, ja lopulta Chris joutuu hakemaan apua isä Karrasilta kun lääketiede on neuvoton.  Siinäpä se lyhykäisyydessään.

En vaadi kauhuromaanilta paljoa, vain että siinä olisi jonkinlaista hiipivää uhan tuntua, jolla on minuun vaikutus.  Blatty käyttää liian paljon aikaa lukijan valistamiseen riivauksista ja psykologiasta, ja kaiken perustana oleva sanoma Jumalan hyvyydestä ja miten paha aina häviää on makuuni vähän liiallista.  Blattyn kirjoitustyylikin on aika itsetietoisen kömpelöä:  ihan kuin tämä olisi halunnut vaikuttaa intellektuellilta ja kirjalliselta, mutta oikeasti epäonnistuen surkeasti (surullinen pöytä?  oikeasti?).  Pidin kyllä Karraksesta ja tämän uskonkriisistä sekä väittelyistä demonin kanssa, mutta tarina toimii kokonaisuudessaan paremmin visuaalisessa muodossa.  Romaani toisaalta peilaa (joko tietoisesti tai ei) aikansa sosiaalisia mullistuksia, joka on ihan lähemmän tarkastelun arvoista.

Tavoitteenani on alkaa tutustua lähemmin 70-luvun kauhuromaaneihin, koska joitain sen ajan elokuvia olen jo nähnyt, mutta tällä kertaa petyin Blattyyn.  Ongelmat pesivät mennen tullen mielenkiintoiset puolet, varsinkin koska Blatty osallistui elokuvan tekemiseen, joten kirja on melkeinpä vain yksityiskohtaisempi versio siitä.  Olen ihan varma, että parempaakin materiaalia on tarjolla (ja olen itse asiassa saanut jo pieniä maistiaisia tällaisesta:  Se toinen (1971) on hieno unohdettu kauhuklassikko, joka on kammottava, tunnelmallinen ja yksinkertaisesti vain todella viihdyttävä).

* *