208 s. |
(Kesähelteillä en jaksa istua koneella kovin kauaa kerrallaan, joten ajastin muutaman rästiin jääneen kirjoituksen sateisena sunnuntaina. Kommentteihin vastaan ihan normaalisti, mutta ajattelin tällaisen väliaikatiedotuksen valaisevan vähän blogini hiljaisuutta. Luen ihan normaaliin tahtiin, mutta bloggauksia ilmestyy luultavasti aika epäsäännöllisesti.)
Pysähdyimme laiturille.
Luonnollisesti olin aina tiennyt, että se on "eräs Pohjoismaiden kauneimpia keskiaikaisia linnoja". Olin törmännyt siihen lukemattomissa tilanteissa. Sehän komeilee itseoikeutettuna useimpien matkatoimistojen seinällä. Jokaisessa Suomea esittelevässä teoksessa on siitä vähintään yksi kuva. Niin ettei ainakaan voi väittää, että olisin ollut valmentumaton sen kohdatessani.
Ja kuitenkin näky sai minut mykistymään.
- Ole hyvä ja pane pois tuo tyypillinen turisti-ilme, Inkeri sanoi happamesti. - Sinä kuulut nyt henkilökuntaan.
- Niin mutta kun se on kerta kaikkiaan - se on järkyttävä...
- Totta kai. Mutta kyllä siihen pian tottuu.
Liisa Rautasalo saa pian huomata, ettei ainoastaan jykevä Olavinlinna ole järkyttävä. Liisa tulee linnaan ystävänsä Inkerin kehotuksesta, sillä yksi oppaista on loukannut jalkansa ja tälle tarvitaan sijainen keskelle kiireistä turistikautta. Kaikki tutut ihmiset eivät kuitenkaan ole ihan sitä miltä he näyttävät, ja Liisa joutuukin äkkiä keskelle murhamysteeriä.
Pienen (tai no, aika suuren) notkahduksen jälkeen pääsin onneksi taas kiinni oikeasti koukuttavaan vanhanaikaiseen mysteeriin. Tenhusen dekkaria voi verrata huoletta Agatha Christien teoksiin, sillä molemmissa on samanlaista viehättävyyttä, lämpöä ja nokkeluutta. Luin Mustat kalat sitkeästi loppuun parvekkeella, vaikka ilta alkoi jo uhkaavasti pimetä eikä valonlähteenä ollut lamppua. En vain yksinkertaisesti halunnut liikkua yhtään mihinkään ennen viimeistä sivua, koska olin äärettömän koukussa.
En ole kertaakaan Christien kirjoissa arvannut murhaajaa (paitsi tietysti silloin, jos olen nähnyt aiemmin tv-sovituksen), joten siinä mielessä Tenhusen kirja ei ihan pärjää rikoskuningattarelle. Päättelin syyllisen hieman yli puolenvälin jälkeen, mutta jännitys pysyi silti hermoja raastavana kun odotti miten ratkaisuun päädytään ja mitä sen jälkeen tapahtuu.
Ympäristön uskottavuus tulee Tenhusen omista opiskelukesien opaskokemuksista. Stereotyyppisille turisteille ivaillaan lempeästi: amerikkalaisilla on hirveä kiire ja italialaiset yrittävät vokotella kauniita opastyttöjä. Huumoria löytyy myös opiskelukuvauksista ja henkilöt ovat sekä uskottavia että mielenkiintoisia (vaikka Liisa muistuttaakin välillä pyörtyilevää linnanneitoa, se on lähinnä huvittavaa eikä ärsyttävää). Missään vaiheessa ei tunnu omituiselta, että mukavienkin henkilöiden kaapeissa on luurankoja.
Yleensä vuodenajat eivät vaikuta kirjavalintoihini, mutta aina välillä tulee vastaan sellaisia opuksia, jotka sopivat erityisen hyvin kesään. Tämä on yksi niistä. Jatkan ehdottomasti Tenhusen parissa jossain vaiheessa, ja toivottavasti sekä miljöö että henkilöt pysyvät yhtä viehättävinä.
PS. Jos et halua tietää Liisan myöhemmistä vaiheista, älä lue Tenhusen Wikipedia-sivua. Onnistuin spoilaantumaan eräästä asiasta, ja vaikka ihan myönteinen juttu se oli, niin olisin halunnut mieluummin hihkua onnesta vasta seuraavaa kirjaa lukiessani.
* * * *
Osallistuu haasteeseen: Rikoksen jäljillä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti