Katriina - Sally Salminen (1936)

Kirjoitus on osa Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia,

jossa esitellään yksi suomalainen teos jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta.
Toisen bloggaukseni voi lukea täältä.

Ikkunat olivat hyvin pienet, nekin olivat kutistuneet. Mutta kuinka monta ihanaa auringonnousua hän olikaan nähnyt niistä! Kuinka monena iltana hän olikaan työstä uupuneena tullut kalliota ylös ja nähnyt iltaruskon hehkuvan pienissä ruuduissa, aivan kuin koko talo olisi ollut täynnä taivaista hohdetta! - - - Kuinka usein hän olikaan näistä ikkunoista lausunut matkalaisensa tervetulleiksi! Ja kuinka usein hän olikaan hyvästellyt heitä!

Tyttö tapaa pojan, poika maalaa houkuttelevan kuvan ahvenanmaalaisesta saaristoidyllistä suurine valkoisine taloineen ja omenapuineen. Tyttö palaa tömähtäen maanpinnalle, kun pariskunnan tulevaksi kodiksi Västerbyn kylässä osoittautuukin ankean harmaa pieni torppa ankean harmaalla kalliolla, jolla ei kasva muut kuin nokkoset. Pohjanmaalaisen Katriinan aviomies Johan osoittautuu lapselliseksi ja saamattomaksi kerskailijaksi, jolle koko kylä nauraa, ja jota edes omat lapset eivät myöhemmin pidä hyvänä miehen mallina. Romaanin keskiössä ei siis ole mustavalkoinen rakkaustarina, vaan nuori Katriina saa heti aluksi tuntea selkänahassaan hyväuskoisuutensa ja haihattelunsa hinnan.

Avioparin yhteisen elämän aloittava pettymys sähköistää koko romaanin. Katriina ei lähde maitojunalla takaisin vanhempiensa luokse, vaan jää rakentamaan elämäänsä Västerbyhyn. Katriinan osakseen saama halveksunta, koska kelpuutti Johanin miehekseen, köyhyys sekä kova työ muiden tiluksilla pientä ja huonolaatuista ruokapalkkaa vastaan tuntuu musertavalta, mutta pohjanmaalainen tyttö ei anna periksi.

Romaania kannattelevat tarkkanäköiset ihmissuhde- ja luonnekuvaukset, ja Katriinan jämäkkyys, suoraselkäisyys sekä tinkimättömyys tekevät tästä yhden suomalaisen kirjallisuuden vahvimmista naispäähenkilöistä. Läpi talven jäätävien tuiskujen ja kesän raskaiden peltotöiden Katriina iskee vähitellen juurensa yhä syvemmälle Ahvenanmaan maaperään ja tulee lastensa kautta osaksi saaren merenkulkuperinnettä.

Johankin tietää vaimonsa olevan häntä vahvempi henkisesti ja fyysisesti, ja miehen luonne alkaa avautua Katriinalle yhä selvemmin. Miehessä ei ole tippaakaan pahantahtoisuutta, vaan tämän ymmärtämättömyys ja huikentelevaisuus herättävät lapsenomaisuudessaan sääliä. Avioparin yhteinen taival alkaa kivikkoisesti, mutta vähitellen he alkavat tukeutua toisiinsa: "Oli kuin heidät olisi elämän kuumassa pajassa vielä kerran taottu entistä lujemmin yhteen, aivan kuten kaksi erilaista metallia sulatetaan yhdeksi". Katriinan ja Johanin luja side ja keskinäinen kunnioitus voittavat sinisilmäisen ihastuksen.

Eräänlaista sitkeyttä osoitti myös itse kirjailija, sillä vaiherikkaan elämänsä aikana Salmela asui muun muassa New Yorkissa, jossa hän ahkeroi päivät kotiapulaisena ja pyhitti illat sekä vapaapäivät Katriinan kirjoittamiselle. Romaani voitti ruotsalaisen kirjoituskilpailun ja käännettiin useille kielille saavuttaen heti kansainvälistä menestystä, mutta kotimaassaan se on vajonnut unohduksiin.

Ehkä Ahvenanmaa-romaaneista Myrskyluodon Maija on ollut helpompi sulattaa tai on koettu hieman kevyempänä kuin sosialistisen Salmelan teos, joka on toisinaan hyvinkin kriittinen kylän vaikutusvaltaisia ja köyhien työtaakkaa kohtaan, eikä katso suopeasti oletusta, että naisten tehtävä on synnyttää liukuhihnalla renkejä ja kaikkien on oltava kiitollisia saamistaan vähistä muruista. Oli syy mikä tahansa, Salmelan lämmin mutta samaan aikaan myös realistinen kuvaus Ahvenanmaasta ja sen ihmisistä on ehdottomasti klassikkoainesta.

Katriinan sivujen väliin mahtuu koko elämä. Pieni kallioisella maalla seisova mökki jää mieleen suurempana kuin se oikeasti on. Kun sulkee silmät, voi nähdä Katriinan hoitamassa rakkaita omenapuitaan, jotka neuvokas nainen onnistui istuttamaan karulle maaperälle kuljetettuun maa-ainekseen, Johanin istumassa keinutuolissa syömässä makeisia ja kaikki lapset leikkimässä yhdessä. Laivat valkeine purjeineen lipuvat saaren ohi ja lempeä aurinko tuntuu ikuiselta.

__________

Katrina, 424 s.
Suomentaja: Aukusti Simojoki

Kristallimeri: Tarinoita merirosvoista - Anni Nupponen ja Christine Thorel (toim.) (2015)

245 s.

Merirosvot ovat kiehtoneet jollain tasolla jo lapsesta asti, mutta vasta viime aikoina olen miettinyt, että voisiko näistä merten kauhuista löytyä vaikka jotain mielenkiintoista luettavaa. Kristallimeri noudattaa Black Sails -sarjan linjaa, eli mitään hullunkurisia ja latteita Disney-rosvoja ei kokoelman sivuilta löydy.

Poikkeus tähän on oikeastaan Maija Haaviston Meri vaatii, joka etenee lehtileikkein ja yleisönosastokirjoituksin. Espoon Westendin meiningille naureskeleva novelli näyttää merirosvot vähän erilaisessa valossa ja ottaa kantaa mm. vähemmistöjen paikkaan yhteiskunnassa.

Muuten kokoelmassa onkin enimmäkseen seikkailuja historiallisten romaanien ja fantasian henkeen, mutta valitettavasti en itse välitä novelleista minitarinoina, vaan erilaiset koukut, mielenkiintoiset tyyliseikat ja ajattelemaan kannustavat juonenkäänteet miellyttävät enemmän. Nyt tuntui useamman tarinan kohdalla lukeminen vähän nihkeältä, vaikka kirjoittajat sinänsä eivät suinkaan ole huonoja. En tiedä, jotenkin jäi suoraviivaisemmista suuhun sellainen maku, että mielelläni etsisin jonkun pidemmän historiallisen romaanin merirosvoista.

Haaviston novellin lisäksi mieleen jäi kuitenkin myös pari muuta, jotka pelastivat kokoelman kahdelta tähdeltä. Magdalena Hain Kaunis Ululian on siirtänyt merirosvot Kristallimerelle, jossa uiskentelee kristallilohikäärmeitä, ja tarinan lopetus on kiehtova. Janos Honkosen Piru erehtyi vuodella on puolestaan kauhutarina, jossa merten syvyyksien yksinäisyys ja kammottava tunnelma on tavoitettu erinomaisesti. Ei jotenkin tee mieli ihan heti sukeltamaan. 

__________

Osallistuu haasteeseen:  100 suomalaista kirjaa

Morsian ja muita kauhunovelleja - Zacharias Topelius (2013)

168 s.

Mutta kun honka ei vastaa, vaan ainoastaan häijy mato ryömii mielipuolen tummiin hiuksiin, astuu nainen kiivaasti taaksepäin, kuin olisi tullut käärmeen pistämäksi, ja huutaa niin, että metsä kaikuu: "Minä kysyn sinulta, sinä epäluotettava roisto, kuuletko, kysyn sinulta maan ja taivaan edessä ja tuomion päivänä: mitä olet tehnyt lapselleni? Vastaa, mitä olet tehnyt pienelle tytölleni, minun sieluni enkelille, minun Clara Loviselleni?"

Niin kuin ehkä monelle muullekin, Topelius tuli itselleni tutuksi ensin satusetänä. Linnaisten viheriä kamari (1859) tuli myös aikoinaan luettua, ja kun muutama vuosi sitten Topeliuksen muita kauhuromanttisia kertomuksia julkaistiin vihdoinkin suomeksi, niin olihan kirja pakko laittaa lukulistalle.

Näistä novelleista pidin ehkä jopa enemmän kuin Topeliuksen romaanimuotoisesta kauhusta, koska vaikka pari näistä olivatkin hieman liian pitkiä (voi johtua siitä, että ne julkaistiin ensimmäisen kerran lehden jatkokertomuksina), eivät ne todellakaan häviä viihdyttävyydessään ulkomaisille lajityypin edustajille. Tämä johtuu ehkä siitä, että Topelius luki ahkerasti ja laajasti erityyppistä kirjallisuutta.

Topelius käyttää luontevasti niin kauhun kuin rikosgenren piirteitä (hippusen huumoriakin löytyy keventämään tunnelmaa), ja kokoelma on aika tasalaatuinen. Suosikikseni nousi Morsian, jonka loppu oli makaaberiudessaan ja surullisuudessaan hyvin tehokas. Huomionarvoista on myös se, etteivät naishahmot ole niin ärsyttäviä ja karrikoituja kuin gotiikassa yleensä.

Vaikka tarinoissa löytyy aina selitys yliluonnollisille tapahtumille, ovat novellit kuitenkin tunnelmaltaan hyvin kiehtovia, eikä niitä mielestäni voi yksiselitteisesti jakaa joko gotiikkaan, kauhuun tai rikoskirjallisuuteen. Esimerkiksi gotiikan piirteet pitävät hyvin jännitystä yllä, kun lähdetään seikkailemaan rosvojen perään.

Kartanot ja pappilat tapahtumapaikkoina sopivat hyvin taustalle, eivätkä vähiten siksi, että muutamissa kartanoissa käyneenä tiedän miten ne herättävät mielikuvituksen horroksesta ja millaisia arvoituksia ne sisälleen kätkevät. Niihin liittyvät kummitustarinat ovat voineet mahdollisesti inspiroida myös Morsiamen kirjoitusprosessia.

Loppuun vielä iso kiitos taitaville suomentajille, tekstejä oli ilo lukea. Sopivasti vanhanaikaisia ilmauksia tekstiin ripoteltuna toi elävyyttä ja viehättävyyttä.

__________

Suomentajat: Petra Enges-Pyykönen, Anna Järvenpää, Kalle Keijonen ja Hemmo Määttänen (käännetty Eeva Liisa-Nyqvistin vetämällä työharjoittelukurssilla Turun yliopistossa)
Osallistuu haasteisiin:  Novellit (4) ja 100 suomalaista kirjaa

Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille - Sari Peltoniemi (2014)

136 s.

Elettiin ihania päiviä. Pakastimessa riitti ruokaa ja kasvimaalta sai tuoreita vihanneksia salaattiin. Tyttö alkoi pyöristyä ja kaikin puolin virkistyä. Hän oli kuin nuupahtanut kukkanen, jonka multaan laitettiin sopivasti vettä ja lannoitetta, ja joka nosti päänsä ensimmäistä kertaa toiveikkaana.

    Sitten mies ilmoitti, että hänen on lähdettävä töihin. - Palaan parin päivän päästä. Syö ja juo ja katsele elokuvia, mutta älä mene toimistooni.

Miehestä syntynyt on perinteisille saduille kumartava kokoelma aikuiseen makuun tarkoitettuja kertomuksia. Ammeet esimerkiksi on mielenkiintoinen Ritari Siniparta -mukaelma, jossa ylellisyydestä ja täydellisen elämän lupauksista kertoo mm. hylly täynnä sekä klassikkoelokuvia että uudempia hittejä, mutta jossa myös otetaan huomioon, miltä vanhemmista tuntuu tytärten lähtiessä miehen matkaan tai kun nämä eivät pidä yhteyttä.

Satujen ja kansantarinoiden piirteet on hyvin saatu mukaan. Outoja asioita tapahtuu ja se pitää vain hyväksyä. Sulhanen ei tunnista valemorsianta, vaikka tällä on vain peruukki päässä, eikä kukaan tunnu ihmettelevän valemorsiamen tekorintoja eli vedellä täytettyjä Tupperware-astioita. Huumori jäi kuitenkin kokonaisuudessaan aika köykäiseksi. Paria tarinaa ei myöskään oltu sijoitettu selkeästi nykyaikaan ja niissä ei ollut oikeastaan muutenkaan mitään lisäarvoa alkuperäisiin verrattuna, joten ne jäivät aika turhiksi itäeurooppalaisten satujen uudelleenkerronnoiksi.

Mukiinmenevä kokoelma, mutta ei ehkä satujenkaan ystäville mitään pakollista luettavaa. Angela Carterin Verisen kammion (1979) tyyppiset rehevät ja sydäntäsärkevän kauniit jutut miellyttävät itseäni enemmän.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Novellit (15) ja 100 suomalaista kirjaa

Kun aika loppuu - Elina Hirvonen (2015)

Kirjoitus on osa Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektia,

jossa esitellään yksi suomalainen teos jokaiselta Suomen itsenäisyyden vuodelta.
Toisen bloggaukseni voi lukea täältä. 

On kaupunkeja, joiden kaduilla voi kävellä turvallisin mielin läpi yön ja niitä, joiden hyvin hoidetuilla kaduilla kävelevät vain varkaat. On siltoja, joiden alla nukutaan ja niitä, joiden alla voi pysähtyä suutelemaan.

Kirjojen Suomen kirjablogiosuus aloitettiin viiden blogin voimin Ilkka Remeksen Kiirastulella. Nyt siirrytään vuoteen 2015 ja pysytään vielä ajankohtaisissa teemoissa.

Kun aika loppuu on itse asiassa monella tapaa myös ajaton. Vanhemmuuteen liittyvät tunteet, kuten syyllisyys ja voimattomuus, ovat sekä menneisyyttä, nykyisyyttä että tulevaisuutta. Riitänkö minä? Teenkö tarpeeksi? Arjen pienet onnen hetket voidaan muistaa vasta jälkikäteen. On laskujen maksua, harrastuksiin kiitämistä, töitä ja mitä vielä. Koko ajan rakastetaan, mutta sitä ei välttämättä sanota ääneen. Rakkautta on esimerkiksi sisarusten iltasatuhetki peiton alla vanhempien riidellessä toisessa huoneessa.

Hirvosen romaanistakin huokuu rakkaus, mutta vahvimpana epätoivo sekä epäusko. Lauran ja tämän tyttären näkökulmien vuorottelu tuo romaaniin kerroksellisuutta, ja näin muodostuva kuva muistoista on täynnä ristiriitaisuuksia ja säröjä. Muistot koostuvat pitkälti tunteista, ja faktat voivat sekoittua kuviteltuun. Tai ehkä toiveisiin.

Oma lapsi muistetaan ehkä sellaisena kuin tämän haluaisi olevan, tai millainen tämä on joskus ollut. Ehkä kuviteltua lasta ei olekaan ollut, vaan sisäinen maailma on jotain ihan muuta. Tässä onkin mielestäni yksi romaanin kiehtovimmista ajatuksista: missä määrin toisen ihmisen voi tuntea? Oli kyse sitten omasta lapsesta tai ei, kenenkään pään sisään ei voi täysin päästä. Hyvin usein myös kysytään, että miten kukaan voi antaa lapselleen anteeksi tämän tekemät rikokset. Ehkä tässä taas päästään takaisin alkuun, eli alkukantaiseen vanhemman ja lapsen suhteeseen.

Tarinan kehämäinen ja sirpaleinen rakenne on melkeinpä päällekäyvää. Hirvonen kirjoittaa elegantisti ja koskettavasti, mutta aiheiden runsaus ja tarinan rönsyily ja poukkoilu sinne tänne aiheuttaa väkisin sen, että kaikkeen ei päästä niin syvälle kuin toivoisi. Olisin kaivannut lisää iskevyyttä ja lihaa luiden päälle. Esimerkiksi ilmastonmuutosta käsitellään lähinnä sivujuonteena. Se on läsnä henkilöiden elämässä ja käynnistää tapahtumasarjan, mutta muiden teemojen rinnalla se tuntuu ohuelta. Romaanin keskiössä oleva Aslak antaa myös vaikutelman ohuesta monen asian summasta, eikä stereotyyppinen käsittelytapa paranna asiaa.

Ajattelemaan haastaminen taitaa tässä kuitenkin olla se juttu, mihin lukijat ovat tarttuneet. Vaikka itseäni jäi häiritsemään pinnallisuus ja teemojen polveilu, niin tämä on kuitenkin selvästi ansainnut paikkansa 101 kirjaa -listalla. Se on parhaimmillaan juuri perhesuhteiden ja muistojen kuvauksessa, eikä se taida menettää otettaan myöskään tulevaisuuden lukijoista.

Kun aika loppuu jättää jälkeensä myös erään hyvin olennaisen kaiun, joka voi ehkä olla peräti se kaikkein tärkein anti: toivon kipinä on aina säilytettävä, vaikka se olisi kuinka vaikeaa.

Suruton kaupunki: 1920-luvun iloinen Helsinki - Mikko-Olavi Seppälä (2016)

232 s.

Orkesteri soitti lakkaamatta. Suurkaupungin yötä juhlivat nuorisoparvet täyttivät kaikki paikat. Iloittiin, naurettiin, meluttiin. Tupakansavu kiiri sinisenharmaana usvana huoneesta toiseen ja kietoi alhaalla tanssisalongissa pyörivät ihmisetkin vaippaansa. Sähköt loistivat vuoroin punaisina, vuoroin vihreinä ja kiihoittivat hermoja. Kun Jazz Band viritti jonkin tutun varieteekatkelman, yhtyi koko yleisö loilottamaan humalaisin äänin samaa säveltä. - Oi kuule, kuule, kuinka banjot soivat -

Sodoma (1929) - Unto Karri

Ah, 20-luku. Yksi kiehtovimmista ja erottuvimmista historian aikakausista. Tutustuin vuosikymmeneen ensimmäistä kertaa F. Scott Fitzgeraldin kautta, mutta en muista mikä sai todellisen rakkauden syttymään. Rakastin kuitenkin sitä kuumeista intohimoa, jolla juhliin ja elämään yleensäkin suhtauduttiin. Maailmansodan kauhut haluttiin unohtaa ja nauttia siitä, että oltiin elossa. Pörssiromahdus olikin sitten ensimmäisten joukossa myrskyn enne, ja muutaman vuoden päästä syttyi toinen maailmansota.

Vaikka 20-luvusta olenkin kiinnostunut, tiedän kuitenkin vielä tällä hetkellä enemmän vuosikymmenen elokuvista, joten en osaa valitettavasti kommentoida laajemmin sitä, miten Suomen 20-luku eroaa esimerkiksi Yhdysvalloista. Pinnallisesti samankaltaisuutta löytyy, mutta yksityiskohdissa voi olla eroja, jos alkaa kunnolla vertailla. Suruton kaupunki on joka tapauksessa suoranainen unelma jokaiselle 20-luvusta kiinnostuneelle. Kannessa on asiaankuuluvasti ihanaa art deco -tunnelmaa (vaikka etukannen hahmot ovatkin omaan makuuni hieman liian sarjakuvamaisia), ja Seppälän kirjoitustyyli on mukaansatempaavaa ja eläväistä. Kokonaisuus on populaariksikin tietokirjaksi yllättävän koukuttava.

Kirja on jaettu temaattisesti, eli luvut käsittelevät muun muassa musiikkia, urheilua, arkkitehtuuria ja terveyttä. Tällöin on ihan selvää, että kaikki aihepiirit eivät välttämättä kiinnosta kaikkia, mutta hyvää tekstiä lukee silti mielellään. Punaisena lankana kulkeva kieltolaki ja sen seuraukset oli itselleni yksi kiinnostavimmista aiheista.

Mehän tiedämme, ettei totaalikielto ollut hyvä ratkaisu. Sekä Suomessa että Yhdysvalloissa (ja varmasti muissakin kieltolakimaissa) kuoli ihmisiä huonolaatuisen tai "jatketun" viinan seurauksena. Alkoholiveron poistumisen myötä menetettiin myös merkittävä tulonlähde, sillä saatiinhan verotuloilla rakennettua Suomeen esimerkiksi kokonainen rautatieverkosto (teemaa on käsitelty esimerkiksi Juhani Ahon Rautatiessä [1884]). Osa ravintoloista pystyi trokarien ansiosta pysymään toiminnassa, ja joskus poliisitkin olivat vastahakoisia jakelemaan rangaistuksia. Jos ratsia lähestyi, viinat laitettiin piiloon ja sen jälkeen meno jatkui kuten aiemmin.

Runsas määrä lainauksia sekä aikalaisilta että aikalaisten kirjoittamista romaaneista (monta menikin lukulistalle) elävöittävät tekstiä vielä lisää. Hauskoja kohtia on monia. Esimerkiksi eräässä kappaleessa kerrotaan, miten ennen poliisiautoja juopuneet joko talutettiin kamarille tai kuljetettiin avolavalla, ja jossain vaiheessa lauantaiyötä loppuikin sitten tila kesken: "Konstaapeli Otto Kosonen kertoi, miten Kaisaniemen lammikosta ongittu "Varapormestarin" nimellä tunnettu juoppolalli nostettiin kerran tilan puutteen vuoksi hellalle kuivumaan: "Ei se hella nyt niin kuuma ollut, että hän olisi palanut, mutta kovasti se höyrysi".".

Historia on monesti tuomittu kuivaksi ja pölyiseksi, mutta Surutonta kaupunkia lukiessa kyseistä mielikuvaa voi vain ihmetellä. Vaikka lait, olosuhteet ja muoti sun muut muuttuvat, on ihmisen perusluonne kuitenkin pohjimmiltaan hyvin samanlainen aikakaudesta toiseen. 1920-luvulla oltiin jo selvästi modernilla aikakaudella monessa asiassa, ja Seppälä tuo esiin monenlaisia nykypäivästäkin tuttuja piirteitä.

On "juoppojunia" eli illan viimeisiä junia, jotka ovat varmasti monelle myöhään liikkeellä olevalle joko enemmän tai vähemmän mieluisia kokemuksia (Lontoon yöbussitkin ovat ihan omanlaisensa maailma). On juhlijoita, joilla on sieraimet valkoisena kokaiinista. On myös makkarakärryjä, jotka ovat suosittuja ravintoloista myöhään palaavien keskuudessa (eräs yleisönosastolle kirjoittanut henkilö valittelee makkarakärryjen puuttumista katukuvasta, ja sieltähän olisi poliisinkin helppo noukkia ihmisiä talteen, eikä tarvitsisi kenenkään hoippua kotiin pimeitä katuja pitkin). Yhdysvaltojen tähtikultti ulottui myös Suomeen, sillä elokuvatähdet olivat esikuvia muodissa, tyylissä ja kauneudessa. Niin, ja nykypäivänäkin tuttu ilmiö oli jo tuolloin suosittua: koska Virossa ei ollut kieltolakia, Tallinnaan ja sen kapakoihin tehtiin säännöllisiä retkiä (1929-31 välisenä aikana turisteja oli jopa 40 000).

Hyvä populaaritietokirja tarvitsee myös kuvia: taiteilijapariskunnan kotiviinipuuhasteluja, uimarannan ihmisjoukkoja nauttimassa kesäpäivästä, Helsingin ensimmäinen bensa-asema, Pörssiravintolan vappujuhlintaa sekä taskumattien avointa torikauppaa. Kaiken kaikkiaan siis erittäin kiehtova kirja, joka sai ainakin jossain määrin innostumaan Suomen historiasta, ja joka tulee varmasti olemaan yksi niistä suomalaisista kirjoista, joita juhlavuoden lopussa suosittelen.

Saamelaiset: historia, yhteiskunta, taide - Veli-Pekka Lehtola (1997)

304 s.

Saamelaisuudessa ei ole kysymys vain kielestä, vain elinkeinoista, vain asumisesta saamelaisalueella tai vain elämänmuodosta. Kyse on paljon syvemmästä kulttuuriyhteydestä, kuulumisesta tiettyyn perinteeseen, sukuun, kieleen, kokonaiseen kulttuurikompleksiin, joka levittäytyy pitkin pohjoiskalottia ja pitkin menneitä vuosisatoja. - - - Sukutausta on keskeisimpiä piirteitä, jonka perusteella esimerkiksi kaupunkisaamelaiset hengenheimolaisuuden ymmärtävät. Se on nimenomaan etnisyyden erottava ilmiö, joka luo tunteen yhteenkuuluvuudesta biologisella pohjalla. Siihen liittyy tietoisuus yhteisestä perinnöstä sekä kieli, joka vahvistaa sekä yhteisyyttä "meihin" että eroa "heihin".

Saamelaiset ovat Euroopan unionin ainoa alkuperäiskansa, mutta tiedän heistä itse hävettävän vähän. Lehtola on saamelaisen kulttuurin professori ja käsittelee kirjassaan monipuolisesti saamelaisen yhteiskunnan ja identiteetin peruselementtejä, eli kuvani näistä sitkeistä sekä sopeutumiskykyisistä ihmisistä on nyt paljon laajempi kuin neljäntuulenlakkiin ja kirkkaansiniseen saamenpukuun pukeutunut poronhoitaja. Ihmisistä, jotka sodattomana kansana taistelivat toisessa maailmansodassa ja jotka joutuivat jatkuvasti muuttamaan luonnonolojen ja kulttuuristen paineiden vuoksi elintapojaan.

Norjalla oli Pohjoismaista jyrkin asenne saamelaisiin niin sanotun norjalaistamispolitiikkansa kautta, mutta Norja on myös tehnyt paljon työtä saamelaisten aseman parantamisen suhteen. Onpa valtiolta tullut pariinkin otteeseen virallinen anteeksipyyntö menneisyyden virheistä. Suomi ei toisaalta ole vieläkään ratifioinut ILO 169 -sopimusta. Lehtola on kirjoittanut syvemmin Suomen saamelaisten asemasta Saamelaiskiista (2015) -teoksessaan, mutta ainakin yhtenä syynä tuntuu olevan epäselvyys maanomistusten suhteen.

Ymmärrän, että omista maista ollaan huolissaan, mutta alkuperäiskansojen oikeuksien vastustaminen kalskahtaa omaan korvaani sen verran epämiellyttävältä, että olisi mielenkiintoista tietää onko takana kenties muitakin syitä kuin oman kodin menetyksen pelko. Tarkoitushan ei ole suomalaisten uudisasukkaiden karkottaminen pois Lapista, vaan se että saamelaiset saisivat käyttää maitaan toivomallaan tavalla. Kirjallisia todisteita saamelaisten oikeuksista maihinsa löytyy muutaman sadan vuoden takaa (ks. Kaisa Korpijaakon väitöskirja), joten esteitä taitaa syntyä vain ihmisten pään sisällä.

Lehtolan teos tosiaan herätti monia ajatuksia. Miksi kolonialismi on joidenkin mielestä hyväksyttävää ja miksi "toisia" pidetään vähempiarvoisina, vaikka "toiset" ovat asuttaneet maata ensimmäisenä? Miksi saamelaiset ovat saaneet muun muassa lestadiolaisuuden ja valtion tahdittomuuden vuoksi kärsiä vuosisatoja ja hävetä omaa kulttuuriaan ja kieltään (jotkut ovat jopa täysin kieltäneet oman taustansa ja asettuneet kiistoissa suomalaisten puolelle)? Tulevaisuus saamelaisilla näyttää kuitenkin olevan valoisa. Menneisyyden traumoja ja itsetunto-ongelmia on käsitelty taiteen kautta, ja näin taide-elämä on kasvanut alun tendenssimäisyydestä monipuoliseksi elokuvafestivaaleillakin kiitosta saaneeksi taidekulttuuriksi. Naistenjärjestöt tekevät töitä kotiväkivallan kitkemiseksi, saamelaiskieliä yritetään elvyttää koko ajan hyvällä menestyksellä maoreilta omaksutun kielipesätoiminnan avulla jne.

Luin kirjasta viime vuonna julkaistun päivitetyn laitoksen, josta huomaa miten positiiviseen suuntaan saamelainen kulttuuri on kehittynyt. Vaikka teoksessa onkin hurjasti lyöntivirheitä ja taideosio koostuu lähinnä wikipediamaisesta taiteilijoiden luetteloinnista, on se kuitenkin selkeä ja hyvä esittely saamelaisten menneisyyteen ja nykyisyyteen. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, koska etenkin saamelaisten maailmankuva shamaaneineen jäi vielä hieman etäiseksi.

__________

Osallistuu haasteeseen: Kansojen juurilla

Klassikkohaaste, osa 3: Neiti Julie - August Strindberg (1888)

Fröken Julie
152 s.

JULIA. Perhaps. But so are you. And for that matter, everything is queer. Life, men, everything— just a mush that floats on top of the water until it sinks, sinks down! I have a dream that comes back to me ever so often. And just now I am reminded of it. I have climbed to the top of a column and sit there without being able to tell how to get down again. I get dizzy when I look down, and I must get down, but I haven't the courage to jump off. I cannot hold on, and I am longing to fall, and yet I don't fall. But there will be no rest for me until I get down, no rest until I get down, down on the ground. And if I did reach the ground, I should want to get still further down, into the ground itself— Have you ever felt like that?

Harmahtava, pilvetön taivas ja hiljainen luonto. Varpaiden alla kutittava ruoho. Vähitellen kylmenevä sää ja tummeneva ilta. Karkaan sisälle lämpimään teekupin ääreen ja mietin, voivatko naturalistiset tarinat koskaan päättyä hyvin.

Erään juhannusaaton tapahtumat ruotsalaisessa kartanossa eivät ole tanssin taikaa ja kukkien tuoksua. Kartanon hämyisessä keittiössä ei ole juhannusherkkuja, pelloilla ei tehdä juhannustaikoja eikä ainakaan nautita keskikesän juhlasta. Tanssi kytkeytyy kyräilyyn ja juoruiluun, kun kartanon neiti Julie ja palvelija Jean pyörivät yhdessä palvelusväen keskellä. Kun kartanon isäntä on poissa, hiiret hyppivät pöydällä.

Julien ja Jeanin dialogi kiertää kehää, jossa valtapelin osapuolet yrittävät vuorotellen nokittaa toisensa. Julieta pidetään kevytkenkäisenä ja Jean tuntuu halveksuvan tätä, mutta silti intohimo vaikuttaa syttyvän kummassakin, ainakin hetkellisesti. On vaikeaa erottaa, kumpi on milloinkin rehellinen ja aito, ja milloin keskustelu on pelkkää peliä. Neiti Julie on kartanon isännän tytär, mutta kumpi onkaan vahvempi ja taitavampi manipuloija?

Naturalismista tulee heti mieleen Émile Zola, yksi lempikirjailijoistani. Näytelmiä ei kannata verrata romaaneihin, mutta Strindbergin tekstistä en tavoittanut ihan sellaista vahvaa tunnelmaa, jota yleensä naturalismilta odotan. Tragedialle ominaisesti loppuhuipennus on synkkä, mutta kuitenkin lievästi antikliimaksinen. Siitä jää väärällä tavalla vähän tyhjä olo.

Suurimmaksi osaksi silti pidin näytelmästä. Vaikuttavaa on erityisesti se, kuinka Strindbergin henkilöt ovat moniulotteisia sekä monen motivaation ja taustalla häämöttävän asian takaa-ajamia. Siinä mielessä näytelmässä toteutuu hyvin naturalismin pyrkimys tarkastella ihmisen käyttäytymistä ja psykologiaa, eikä ole vaikeaa kuvitella miksi sensuuri iski hampaansa siihen juuri ennen ensi-iltaa.

Sellaisiakin ehdotuksia on kuultu, että Julien ja Jeanin tarina olisi ollut mielenkiintoisempi perinteisempänä traagisena rakkaustarinana. En voisi olla enempää eri mieltä. Ainakin itseäni se olisi ärsyttänyt, koska lattea kahteen eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan unelmointi toisistaan on nyt vain niin kliseinen pohja lukemattomille romanttisille romaaneille. Tällaisena katastrofisena valtapelin ilmentymänä naturalismi on parhaimmillaan. Vaikka keskustelu Strindbergin järkyttävän misogynististä (ja juutalaisvihamielisistä) mielipiteistä oli hyvin tiedossa ennen näytelmän lukemista, on Jean suoraan sanottuna kammottavan manipuloiva, pahansuopa ja komenteleva tyyppi, ja näin ohittaa moninkertaisesti Julien epämiellyttävyydessä. Juuri siksi ehkä pidänkin naturalismista: epätäydellisyys ja siitä kumpuavat onnettomat ihmiskohtalot, sekä tietynlainen ihmisten negatiivisten puolien anteeksipyytelemätön osoittelu ja pilkkaaminen. Voisi myös sanoa, että Julien hahmossa Strindberg kritisoi ruotsalaista seurapiiriä.

Luulen, että lavalla Neiti Juliesta saisi kuitenkin enemmän irti kuin pelkkänä tekstinä, sillä tulkintoja tästä riittäisi loputtomiin. Kuka painottaa intohimoa, kuka valtasuhteita palvelijan ja ylemmän yhteiskuntaluokkaan kuuluvan välillä.  Elokuvaversioita löytyy ainakin muutama, joten niistä voisin blogata myöhemmin jos ne saan jostain käsiini.

Vaikka tällä kertaa klassikkohaasteeseen lukemani teos ei miellyttänyt ihan yhtä paljon, niin mielelläni jatkan Strindbergin parissa. Tähän astisista luetuista suosittelen lämpimästi novellikokoelmaa Satuja (1903).

- - -

Tällä kertaa klassikkohaasteessa kävi vähän huonosti, sillä Dostojevskin tiiliskivi tuli aloitettua liian myöhään ja aika pian sen jälkeen muuttuneet aikataulut eivät auttaneet asiaa, vaan jätin kirjan suosiolla kesken. Annan sille tarvitsemansa ajan tässä syksyn mittaan, joten ehkä seuraavaan haasteeseen sitten. Se on kuitenkin makoillut kirjahyllyssäni jo sen verran monta vuotta, etten halua hylätä sitä kokonaan.

__________

Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva), Lukuharjoituksia, Läpi historian (Naturalismi) ja Kirjabloggaajien klassikkohaaste

Myytillisiä tarinoita - Lauri Simonsuuri (1947)

524 s.

Myytillisiä tarinoita on kattava kokoelma suomalaisia kansantarinoita, jotka sisältävät yliluonnollisia aineksia. Simonsuuri oli yksi tunnetuimmista suomalaisen kansanperinteen tuntijoista (Antti Aarneen lisäksi, joka kehitti Aarne-Thompson -luokittelujärjestelmän), ja kokosi myös suomalaisten kansantarinoiden tyyppiluettelon. Myytillisiä tarinoita puolestaan on enemmänkin suurelle yleisölle tarkoitettu populaariteos, joka on jaettu yliluonnollisten ilmiöiden perusteella eri kategorioihin ja perustuu tyyppiluetteloon, jossa on 80 000 tarinaa, 15 pääkategoriaa ja 150 aihetta. Teoksessa on tarinoita yhteensä 900 kappaletta. Toistoa on paljon, koska joitain tarinoita on kerrottu useammalla alueella muodon ja perusidean vaihdellessa vain vähän. Teos on joka tapauksessa loistava lähde kirjoittajille, jotka suunnittelevat hyödyntävänsä yliluonnollisia ilmiöitä, mutta ajan suomalaisesta kulttuurista ylipäätään myös oppii jonkun verran.

Vanhin kertomus, jossa on maanviljelijää ja tämän hevosta leluna käyttävä jättiläislapsi, on Mythologia Fennicasta (1789), mutta suurin osa on suullista perinnettä 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Kuten voi huomata esimerkiksi tarinoista, joissa jättiläiset (ns. kalevanpojat ja -tyttäret) pakenevat kristinuskon tieltä (jota edustaa maaseutua täplittävät kirkot), suomalaisen mytologian ja Kalevalan (1837) maailma on vahvasti läsnä.

Tarinat ovat osa maailmaa, jossa niiden uskottiin olevan totta (yhdessä tarinassa tosin selitetään sihisevä ääni kulhossa nousevaksi taikinaksi, ei kummitukseksi), ja ne ovat saaneet alkunsa maaseudulla. Kun teknologian ihmeet eivät vielä olleet yleisiä, on helppo uskoa miten laajat metsiköt, järvet ja pellot ovat villeydessään inspiroineet, mutta tarinat toki paljastavat myös jotain ympäröivästä yhteiskunnasta.

Jaloutta ja tottelevaisuutta pidetään arvossa, joten rangaistuksen saavat muun muassa ne, jotka häpäisevät kuolleita tai jotka itsekkäästi eivät tarjoa ruokaa ja yösijaa kulkurille. Kun kuolleet (tai peikot) pyytävät palvelusta, tarpeeksi rohkeat tarttuvat tehtävään eivätkä pyydä mitään vastapalvelukseksi. Yleensä pyydetään vain saada tietää oma kuolinpäivä, ja pian huomataan, ettei kohtaloaan voi kreikkalaisen tragedian tapaan paeta. Sanomattakin on selvää, että murhaa ja erityisesti lapsenmurhaa ei hyväksytä. Jälkimmäistä harjoittavat ainoastaan naiset, joita rangaistaan yleensä kiduttavaa omaatuntoa muistuttavilla ilmestyksillä. Yhdessä tällaisista tapauksista piikaa pelottaa (ihan aiheellisesti) synnytys ja tämä kieltäytyy menemästä naimisiin. Kuolinvuoteellaan myöhemmällä iällä piian syntymättömät pojat ilmestyvät aaveina paikalle, ja piika kuolee tuntien tuskaisaa syyllisyyttä. Ei armoa vanhoillepiioille, vai?

Kaksi suosikkitarinatyyppiänikin oli päässyt mukaan (vaikka ne ovat kyllä niin hyvin tunnettuja ja yleisiä, että olisin ihmetellyt jos niitä ei olisi sisällytetty kokoelmaan):

1) Urbaanilegenda kuolleesta liftarista (eli se, jossa liftarin istuttua takapenkille katoaa jonkin ajan kuluttua ja osoittautuu myöhemmin kuolleen ennen liftausreissuaan) esiintyy tässä tarinana, jossa henkilö haluaa kyydin reessä ja paljastuu sitten esimerkiksi morsiamelleen lupauksen tehneeksi sulhaseksi, joka haluaa toteuttaa tämän lupauksensa vielä kuoleman jälkeenkin.

2) Kirkkoväki on joukko eläviä kuolleita, jotka nousevat (yleensä jouluyönä) haudoistaan osallistuakseen kuolleen papin pitämään messuun. Ne eivät ole pahantahtoisia, mutta eläviä silti neuvotaan pysymään niistä erossa.

Suurin osa tarinoista on peräisin Lounais-Suomesta, johon ne levisivät Ruotsin kautta keski-Euroopasta ja sekoittuivat suomalais-ugrilaisen kansanperinteen kanssa (useimmat vaikutteet, kuten ruokakulttuuri ja muoti, levisivät Ruotsin kautta Suomeen). Tästä syystä osa ilmiöistä on tunnistettavissa useissa muissakin kulttuureissa, kuten aavelaivat ja poltergeistit (eli ns. räyhähenget).

Jotkut ilmiöt olivat toisaalta itselleni täysin uusia, ja muutama kiinnitti erityisesti huomion. Jos meni lauantai-illan saunaan liian myöhään, oli vaarassa joutua paholaisen nylkemäksi (eikä minkään Lucifer (2015) -sarjan pitkän ja tumman komistuksen, vaan jonkin alkukantaisemman ja salaperäisemmän). Tarinoista 99 prosentissa tapahtumat kerrataan lakonisesti ilman karmeiden yksityiskohtien tarkkaa kuvailua, mutta edellä mainituissa saunatarinoissa on paljon kauhumaista materiaalia saunassa roikkuvine nahkoineen (siksi olenkin kategorisoinut tämän kauhuun, koska vaikka kaikki tarinat eivät suinkaan ole pelottavia, niin monessa on kuitenkin painajaismaisuutta ilmiön luonteesta riippuen). Eräässä Tales from the Cryptin tarinoita muistuttavassa kertomuksessa morsian lupaa odottaa sulhastaan sodasta, mutta meneekin naimisiin toisen kanssa. Sulhanenpa sitten ilmestyy keskelle hääjuhlia esittelemään nahatonta kalloaan, joka on täynnä matoja ja käärmeitä.

Toisinaan eläviä luultiin kuolleiksi, mikä muistutti viktoriaanisen ajan elävältä hautaamisen pelosta. Suomalaisilla haudoilla ei tosin ollut kelloja, koska ihmiset ehtivät aina heräämään ennen hautaamista. Isonvihan aikaan jotkut kylät upottivat kirkonkellot järveen suojellakseen niitä. Muistaakseni kirkkoa pidettiin yhteiskunnan keskuksina, mutta en tiedä miksi erityisesti kellot olivat tärkeitä.

Löytyypä tarinoista huumoriakin. Pitkäperjantain iltana kaksi naista istuu katolla virsikirjojen kanssa, ja heitä on varoitettu puhumasta mitään vaikka tapahtuisi mitä. No, sitten ulostava sika kävelee tiellä ja sen perässä kulkee nainen, joka syö ulostetta lusikalla. Muissa tarinoissa taas esim. rohkea haudankaivaja päättää sulattaa jäisen ruumiin heittämällä sen uuniin. Ei ehkä ihan yllättäen, ruumis sitten muuttuu rapean ruskeaksi ja haudankaivaja saa syytteet heitettyään ruumiin järveen. Jos suututat kotitontun, se voi ulostaa puuroosi ruskean voisilmän. Jos ladossa säilytetyn ruumiin sukat ovat aamuisin täynnä reikiä, se on tanssinut yöllä muiden kuolleiden kanssa. Kahden piian tarina kulminoituu siihen, että toisen katkaistu pää pyörii ympäri teloituspaikkaa ja tarttuu hampailla toisen piian hameenhelmaan paljastaen oikean lapsenmurhaajan. Kuollut sulhanen on niin vihainen surevalle morsiamelleen, että palaa kummittelemaan ja uhkaa vääntää tytöltä niskat nurin jos tämä ei lopeta itkemistä. Aika tylyä. Suomalaisten rivoista runoista on kirjoitettu kokonainen kirja, mutta tässä teoksessa viitataan aiheeseen vain yhdessä tarinassa: kulkuri kuokkii häissä ja erään neidon kieltäydyttyä lähtemästä tanssiin, käki alkaa kukkua tämän hameen alta, eikä reisien yhteen puristaminen auta.

Kaiken kaikkiaan tarinat ovat varmasti tarjonneet yhtä lailla viihdykettä kuin aiheita painajaisuniin, kun niitä kerrottiin iltapuhteiden aikaan takkatulen ääressä, kuten tarina jossa on tarkoitus lopussa huutaa kovaan ääneen ja tarrata vieressä istuvaa kädestä. Halu selittää salaperäisiä ja tuntemattomia ilmiöitä sai ihmiset kehittämään uskottavia selityksiä, mutta luulen tarinoiden tarkoituksena olleen osittain myös ohjata ihmisiä moraalisesti oikeaan suuntaan (älä tapa, hanki lapsia huolehtimaan perinnöstäsi jne.). Tarinoiden kaltainen maailma ei koskaan enää palaa, joten pitää olla vain kiitollinen, että suuri yleisö oli halukas lähettämään kertomuksensa arkistoihin säilytettäväksi. Kiitokset ovat paikallaan myös Erkki Tuomelle, joka herätti tarinat eloon kauniilla piirroksillaan.

__________

Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -miniarvioita

Vuosi on taas porhaltanut uskomatonta tahtia eteenpäin, ja lukuhaasteet alkavat olla lopuillaan. Pohjoismaahaaste on saatava jo tänään pakettiin, mutta koska en ole ehtinyt kirjoittamaan viimeisimmistä luetuista bloggauksia, yhdistän ne nyt näin miniarviopostaukseen (varsinaisen koosteen julkaisen vielä tänään erikseen).

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (1891)

Osallistuu myös haasteisiin: Klassikot, Maalaismaisemia ja I Spy (Jokin luettava)

Gösta Berling on pappi, jolle maistuu alkoholi, ja tämän vuoksi Berling joutuu luopumaan pappeudestaan ja päätyy elämää rakastavien ja hurvittelevien kavaljeerien seuraan. Tarinassa ei kuitenkaan ole varsinaista juonta, vaan välillä sukelletaan sivuhenkilöiden elämään. Berling jää koko ajan yhä enemmän ja enemmän taustalle, mutta tajunnanvirtamainen rönsyily ei oikeastaan haittaa ollenkaan. Lagerlöf kirjoittaa kauniisti ja luonnon myllerrys yhdistettynä tunteen paloon saa kirjan tuntumaan jopa gotiikalta. Tunnelma on välillä hyvinkin mystinen ja melkein jopa eksoottinen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Ruotsiin. Rakkauteen liittyvää melodraamaa löytyy toki monenkin sylillisen verran, mutta tästä tuli jotenkin mieleen Humiseva harju (1847), eli myrskyä päin mennään täysillä pysähtyen välillä lillumaan surumielisyyden laineilla.

Mieletön kansantarumainen romaani, josta löytyy myös hillitysti yliluonnollisen sävyjä ja josta jäi tietyt yksittäiset kohtaukset ikuisesti mieleen: aavereen kilkatus talvisessa maisemassa, suomalaiseukon noitumat korpit ahdistelemassa erästä rouvaa, sopimus paholaisen kanssa,  mustaan viittaan pukeutuneen yksinäisen vanhuksen eli viikatemiehen saapuminen sairasvuoteelle, metsähiseen rakastunut mies jne. Gösta Berlingin taru on jäänyt moneksi viikoksi kaivertamaan mieltä, joten pakkohan tässä on antaa sille viisi tähteä, vaikka ihan heti en ryhtyisi sitä uudestaan lukemaan. Tuolla se kuitenkin hyllyssä odottaa, maaginen Georg Paulin kuvittama vuoden 1926 painos.

"Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. Kosto on vapauttanut meidät." 

Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho (1982)

Miten voikin kaksi nimeltään identtistä kirjaa olla niin erilaisia? Luin pari vuotta sitten A. S. Byattin version pohjoismaisten jumalten tuhosta, ja siinä missä sen "lauseet onnistuivat liikuttamaan jo pelkällä läsnäolollaan" ja tarinaa oli pakko lukea välillä ääneen, tanskalaisen Sørensenin tulkinta vaikutti yksiulotteiselta. Saagoja nyt pari lukeneena ymmärrän, että niissä kieli on yksinkertaista, mutta silloin kun nykyajasta käsin kerrotaan uudestaan myyttejä, olettaisin että halutaan tarjota jotain uutta ja raikasta. Byatt tässä onnistui, mutta Sørensenin teksti vaikuttaa väkisinkin hengettömältä, eivätkä suomennetut nimet auta asiaa. Entä millaisina Sørensenin jumalat näyttäytyvät? Näiden erilaiset luonteet tulevat melko hyvin esille, ja se olikin ainoa asia, josta tässä pidin.

Runonjumala Brage kirjoittaa heti valitusrunon tuskallisesta mustasukkaisuudesta ja yksipuolisesta rakkaudesta, kun Idun sanoo ettei tällä ole hänelle juuri nyt (ymmärrettävistä syistä) aikaa. Torilla on lieviä ongelmia äkkipikaisuutensa kanssa, ja on herkkä sulkemaan vaimonsa Sifin suun heti jos tämä yrittää sanoa oman mielipiteensä. Loki on irvailija ja syyttelyiden kohde aina jos jokin menee pieleen, mutta muiden jumalien kannattaisi ehkä joskus kuunnella tämän neuvoja. Avioliiton jumalatar on katkera Freijan asemasta rakkauden jumalattarena, koska eihän tällä ole edes miestä. Kaiken kaikkiaan jumalat haluavat pysyä kaiken yläpuolella, eli ihmiset ja jättiläiset eivät saa tulla jumalten kaltaisiksi. Pohjoismaisen mytologian jumalhahmojen kiehtova epätäydellisyys tulee viimeistään siinä vaiheessa ilmi, kun Njordin ja Skaden avioliitto ei toimi. Mitä jumaluus hyödyttää, jos tavat ovat liian erilaisia? Sopimuksistakin yritetään kiemurrella irti niiden osoittauduttua epäedullisiksi.

"Keskimaassa ei kaikki ollut hyvin. Maailmankäärme kiristi otettaan, se söi merestä kalat ja myrkytti sen syljellään. Ihmiset ja varsinkin kalastajat valittivat siitä jatkuvasti Njordille, mutta mitä hän asialle mahtoi. Ihmiset ja varsinkin maanviljelijät valittivat myös Freille, etteivät pellot ja puutarhat kantaneet hedelmää. Sää ei ollut entisensä, talvea kesti lähes koko vuoden. Ehkä välttämättömyyksien puute teki ihmisistä suvaitsemattomampia."

Astrid Lindgren - Melukylän lapset (Melukylän lapset #4-6)

Osallistuu myös haasteeseen: Lastenkirjat ja Maalaismaisemia

Yhteislaitos, joka sisältää kuvakirjat Lasten päivä melukylässä (1966), Melukylän kevät (1965) ja Melukylän joulu (1966). Muistan selailleeni lapsena jotain Melukylä-kirjaa, mutta se taisi silloin kiinnostaa yhtä vähän kuin nyt. Eivät nämä varsinaisesti huonoja olleet, mutta pidän enemmän Lindgrenin isompien lasten kirjoista. Melukylän joulussa tosin välittyi kivasti vanhanajan joulutunnelma: hillitysti koristellut joulukuuset, punaiseksi maalatut puiset kynttilänjalat, reellä taitettu matka joulukirkkoon, tummaan turkikseen pukeutunut joulupukki jne.

Peter Høeg - Lumen taju (1992)

Osallistuu myös haasteisiin: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tanska), I Spy (Veden olomuoto) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Tästä jäi kyllä niin sekava jälkimaku, etten hetkeen koske mihinkään Høegin kirjaan. Periaatteessa idea oli kiinnostava ja toteutuskin jaksoi aluksi kiinnostaa, mutta sitten vain lopahti. Pidin siitä, että Smillan menneisyys paljastuu paloina ja yleensäkin Smillan luonteesta, mutta töksähtelevät lyhyet lauseet, jatkuva sivupoluille eksyminen ja taustatutkimuksen esittely uuvuttivat aika nopeasti. Jälkimmäinen puoliskokin oli aikamoinen pettymys, koska se tuntui kuuluvan johonkin toiseen romaaniin, ja oli suoraan sanottuna naurettava. Harmi, grönlantilaisten ja tanskalaisten ristiriidoista olisi saanut vaikka mitä aikaiseksi, mutta tällaisena sekalaisena keskittymiskyvyttömänä ja kliseisenä pakettina ei kuitenkaan uponnut. Jätti kokonaisuudessaan kylmemmäksi kuin mikään Smillan kuvailema lumi tai jää.

Päivi Kumpulainen ja Seija Holopainen (toim.) - Piilokansan tarinoita: islantilaisnovelleja ja -kirjailijoita (2001)

Viimeinen haastekirja ei valitettavasti sekään vakuuttanut. Luin alkuvuodesta kokoelman aikuisille tarkoitettuja islantilaisnovelleja, joka oli ihan pätevä johdanto islantilaiseen mielenmaisemaan ja kirjallisuuteen, mutta nämä lapsille ja nuorille suunnatut novellit eivät puhutelleet. Löytyi töksähteleviä lauseita ja latteita tarinoita, mutta onneksi pieni valonpilkahdus tuli Peikkomuori-tarinasta, jossa peikon muotoinen kallionkieleke sulautuu ikävöinniksi isoäidin perään. Melko suuri osa novelleista on muuten aika surumielistä tavaraa ja käsittelee yllättävän aikuisia aiheita, eli kovin montaa pienelle lapselle suunnattua tarinaa en usko tästä löytyvän.

Miniarvioita, osa V

Viimeiset miniarviot tulevat nyt tässä. Vielä yksi normaali rästiin jäänyt kirja-arvio ja pari teatterijuttua, ja sen jälkeen blogi on taas reaaliajassa. Lontoon matkakuviakin olisi tarkoitus jakaa jossain vaiheessa, sitten kun jaksan vihdoinkin käydä ne läpi.

Richard Appignanesi & Swava Harasymowicz - The Wolf Man (2012)

Tämän kohdalla huomasin taas miten tärkeää on lukea takakansiteksti kunnolla, jos lainaa kirjastosta jotain hetken mielijohteesta. Luulin siis sarjakuvan käsittelevän psykologista tilaa, jossa ihminen luulee olevansa ihmissusi, mutta ei tämä ihan niin mielenkiintoiseksi osoittautunutkaan.

Sergei Pankejeff oli Sigmund Freudin kuuluisin potilas, jota käytettiin todistamaan psykoanalyysiteorian kelpoisuus. Psykologian olisi ihan hyvä olla edes jonkinasteinen mielenkiinnon kohde ennen kuin tämän lukemista lähtee yrittämään, koska sen lisäksi tarinalla on hyvin vähän annettavaa. Välillä sivutaan historiallisia tapahtumia ja Pankejeffin perhettä, mutta en kuulu Freudin ihailijoihin, joten välillä lukeminen oli aika raskasta. Freud päätti, että Pankejeffin hoitojakson tulisi olla tietyn mittainen (ei väliä parantuisiko potilas sen aikana vai ei), teki järjettömän mielipuolisia päätelmiä unista ja lapsuuden tapahtumista (joista kaikkia ei edes oikeasti tapahtunut) ja väitti Pankejeffin sairauden olevan vain päähänpisto (ihan kuin masennus olisi vain ollut tahdon asia).

Pankejeff myönsi myöhemmin, ettei hoito auttanut ja psykoanalyysin nimettömänä kasvona oleminen tuntui epämukavalta. Sarjakuvan viimeiset ruudut kuvastavat tätä: ihan kuin helpotusta ei olisi koskaan ollut, vaan pimeys pysyi mukana erilaisissa olomuodoissa. Loppu on tavallaan ihan vaikuttava vähäeleisyydessään, mutta harmi ettei sitä ennen mikään vaikuttanut. Piirrokset ovat kyllä oudon kiehtovia. Ne ovat enimmäkseen lapsellisen oloisia luonnoksia, mutta parhaimmillaan ne jakautuvat varjoiksi, symboleiksi ja epämääräisiksi hahmoiksi. Rikkonainenkin mieli voi olla kaunis.

Robert Keller - The Deadly Dozen: America's 12 Worst Serial Killers (2014)

Lyhyen kahtatoista sarjamurhaajaa käsittelevän kirjan olemassaolo ei vaikuta hirveän järkevältä, koska käsittääkseni aihetta käsitteleviä kirjoja on jo jonkin verran, ja monet varmasti ovat aika tyhjentäviä kuvauksia. Testasin kuitenkin jokin aika sitten Kindle-sovellusta puhelimessani ja tämän sai ladattua Amazonista ilmaiseksi, joten eipä siinä ollut mitään menetettävää (tai no, ehkä aika). Olin makaaberin utelias minkälaisia sekopäitä sivuilla tulisi vastaan, joten loppujen lopuksi sain luettua tämän kokonaan, mutta en nyt mitenkään erityisemmin vaikuttunut.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia kirjasta tietysti löytyy. John Gacy esiintyi klovnina ja oli tunnettu ulospäin suuntautuneena ja menestyneenä liikemiehenä. Yksi Jeffrey Dahmerin huumatuista uhreista onnistui pakenemaan, mutta poliisi uskoi Dahmerin kertomuksen rakastavaisten riidasta, koska tämä oli niin rauhallinen ja kaunopuheinen. Jos poliisit olisivat vaivautuneet tutkimaan asunnon, nämä olisivat löytäneet edellisen uhrin mätänemästä makuuhuoneen lattialta. No, myöhemmin sitten tämä tapahtui: "There's a goddamn head in the refrigerator!". Ted Bundy työskenteli Seattlen itsemurhakriisikeskuksen päivystyslinjalla ja sai tunnustuksen poliisilta pelastettuaan erään pikkulapsen hengen. David Berkowitz oli epäonninen naisten kanssa, joten päätti sitten loogisesti murhata mahdollisimman monta.

Nämä faktat ovat kuitenkin kaikki luettavissa varmaan ihan Wikipediastakin, joten lukisin mieluummin elämäkerran tai jonkun paksumman ja perusteellisemman teoksen. Kellerin lähestymistapa on aivan liian pinnallinen ja, niin kuin myöntää itsekin, subjektiivinen. Monessa kappaleessa on myös jonkin verran toisteisuutta, joka kertoo ettei tekstiä ole hiottu tarpeeksi. Arvostan sitä, että jokaista uhria on haluttu kunnioittaa antamalla heille tilaa, mutta ei kukaan heistä silti pääse kunnolla esiin kasvottomasta massasta, ja uhrien listauksetkin ovat lauseiden puolesta todella samanlaisia ja monotonisia.

Charles Williams - A Touch of Death (1953)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Aisti)

Noiriin voi aina luottaa jos haluaa lukea jotain sellaista, jossa onnellisia loppuja ei tunneta tai joku sekoaa. Williams on tähän mennessä ollut minulle tuntematon, mutta jos tämä on tosiaan hänen heikoimpia romaanejaan, tulen olemaan myöhemmin paratiisissa. A Touch of Death tuoksuu pelolta, hieltä, puuterilta, huulipunalta ja seksiltä, ja se on illan hämyssä kiiltävien terävien saksien värinen. Williamsin proosa on asiallista ja vähäeleistä, mutta pinnan alla tirisee intohimo ja tukahdutettu raivo. Juoni on epäilemättä venytetty ja rungoltaan ei niin mielenkiintoinen. Se kuitenkin tarttuu kuin purukumi. Scarborough vaikuttaa ajoittain lähes unissakävelijältä, ja vaikka hän tajuaa bikineihin pukeutuneen naisen tuovan ongelmia, hän ei pysty kääntymään takaisin. Aivan kuin painajaisessa. Viimeinen kohtaus autossa on kuuminta mitä olen lukenut pitkään aikaan ja loppu on kuin läimäys kasvoille, vaikka tiesikin koko ajan mitä tulee tapahtumaan. Miten joku voikin olla samaan aikaan sekä jääkylmää että kiehuvan kuumaa?

Margery Allingham - The Tiger in the Smoke (Albert Campion #14) (1952)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Tulen sivutuote)

Lontoossa on sakea sumu ja sen kaduilla liikkuu murhaaja, joka on palannut kotimaisemiin etsiäkseen käsiinsä aarteen. Albert Campion kutsutaan apuun selvittämään tapausta, mutta loppujen lopuksi Campion ei oikeastaan ratko paljon mitään, vaan jää etäiseksi enimmäkseen taustalla pönöttäväksi hahmoksi. Harhaanjohtavaa, koska tätä sarjaa kuitenkin kutsutaan Albert Campionin nimellä. Campion ei ole edes hahmon oikea nimi! Allingham pyörittelee paljon hahmojen luonteita ja näiden käyttäytymistä, mutta rikosten ratkaisu jää sivuun useaan otteeseen, kun hahmot vuorotellen pysähtyvät psykologisiin pohdintoihin.

Loppujen lopuksi kirjasta jäi aika ristiriitainen olo, koska Allingham osaa kuitenkin kuvata taitavasti Lontoota ja savusumun vaikutusta kaupungin dynaamisuuteen, ja erikoiset aarretta havittelevat sivuhahmotkin ovat mielenkiintoisia seurattavia. Odotukseni eivät siis ihan kohdanneet sitä mitä oikeasti sain, ja olisin toivonut pohdintojen olleen vähän luonnollisempi osa tarinankerrontaa. Ne jäivät sellaisenaan nyt aika irrallisiksi ja tekivät lukemisesta raskasta sekä juonesta ehkä hieman venytetyn oloisen. Campionillakaan ei näin jälkeenpäin ajatellen tuntunut olevan mitään tarkoitusta. Koko tyypin olisi voinut jättää kokonaan pois, eikä se olisi vaikuttanut mitenkään. Aion kuitenkin jatkaa vielä sarjan parissa, koska tunnelmallisuus ja hahmogallerian erikoisuus jäi mietityttämään.

Miniarvioita, osa IV

Tove Jansson - Kesäkirja (1972)

Osallistuu haasteisiin: I Spy (Vuodenaika) ja Luetaan sateenkaari (Vihreä)

Tästä on kirjoitettu jo niin paljon, etten tiedä mistä aloittaisi. Lukuolosuhteet olivat täydelliset, koska vietin kesällä muutaman päivän mökillä, ja vaikka sää ei juuri silloin ollutkaan kaikkein kauneimmillaan, pääsin silti hyvin tunnelmaan. Janssonin tekstissä on haikeutta, mutta myös pilkettä silmäkulmassa. Isoäiti on paras kuvaus vanhemmasta ihmisestä, johon olen muistaakseni törmännyt. Arvostin sitä, ettei isoäiti ollut tyypillinen leppoisa vanhus, vaan vähän piikikäs, ja henkilöiden dynamiikka on muutenkin mahtavaa seurattavaa. Luonnon kuvauskin on taattua laatua, joten mielelläni palaisin tähän myöhemmin, vaikka tällä kertaa en viittä tähteä antanutkaan.

Pat Morris & Joanna Ebenstein - Walter Potter's Curious World of Taxidermy (2013)
Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Vaaleansininen)
Selailin tätä eräässä lontoolaisessa kirjakaupassa, mutta jo pelkkä kansi sulatti sydämeni ja pakotti viemään kirjan kassalle. Aihe on ehkä hieman makaaberi, mutta vaikka olen itse pitänyt täytettyjä eläimiä jollain tasolla pelottavina, Walter Potterin elämäntyö ansaitsee huomiota. Viktorian aikainen eläintentäyttäjä rakensi uskomattoman yksityiskohtaisia kuvaelmia ja ylläpiti myös museota, jossa esitteli omien töidensä lisäksi monijalkaisia kissoja ja muita kuriositeetteja. Nykyään museon kokoelma on valitettavasti myyty, mutta tämä valokuvakirja onneksi esittelee kokoelman helmiä ja kertoo siinä sivussa myös Potterin elämästä ja museon vaiheista. Potterista tulee kuva lempeänä miehenä, joka suhtautui työhönsä intohimoisesti ja halusi levittää tätä iloa muillekin. Viktoriaaninen aikakausikin hahmottuu entistä enemmän, kun siitä paljastuu uusia leikkisiä puolia.

Vaikka eläinten täyttäminen tuntuisi luotaantyöntävältä, kannattaa silti tutustua Potterin töihin vaikka kirjan virallisilla sivuilla, josta löytyy myös artikkeleita aiheeseen liittyen. Sikaria polttavat oravat, kissojen häät ja teekutsut jne. ovat kaikki ihailtavan huolella tehtyjä. Aika hyvin itseoppineelta harrastelijalta. Harmi vain, että kokoelma on kärsinyt vuosien varrella, koska aina ei ole ymmärretty miten teoksia tulisi hoitaa ja säilyttää. Epäreilua on myös, se miten Potteria ja myöhemmin museonhoitajia on syytetty eläinrääkkäyksestä ja ties mistä. Itse ainakin näen kissanpennut mieluummin siemailemassa teetä pikkuruisista kupeista kuin mietin niitä tapoja, joilla maanviljelijät hankkiutuivat eroon ylijäämäkissoista.

Walter Mosley - Sinipukuinen paholainen (Easy Rawlins #1) (1990)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Tummansininen)

Rawlins on tummaihoinen sotaveteraani 1940-luvun Kaliforniassa. Keskiluokkaisen statuksen merkitys on suuri Rawlinsin kaltaiselle miehelle, jolle oma koti on kaikki kaikessa. Turvallinen yhteiskunnallinen asema kuitenkin vaarantuu, kun Rawlins menettää työpaikkansa ja palkataan etsimään kaunis ranskatar Daphne Monet.

Mosleyn Los Angeles näyttäytyy päähenkilön ansiosta hieman erilaisesta näkökulmasta kuin muiden rikoskirjailijoiden, mutta mietin nyt jokusen viikon lukemisen jälkeen jos kirjassa on sittenkään tarpeeksi raikkautta. Tarina on vetävä, Mosleyn kirjoitustyyli imee mukaansa ja L. A. on suhteellisen kiehtova, mutta jotain jäin kaipaamaan. Toisin kuin Chandler ja muut oikeasti kyseisenä aikana eläneet kirjailijat, Mosleyn kirjan vaikutus tuntui häipyvän jonkin ajan kuluttua lukemisesta. Jotenkin jäi tunne nätille rusetille sitomisesta ja pinnallisesta noir-tunnelmasta. Pidin tästä kuitenkin sen verran, että taidan vielä kokeilla toista osaa, jos vaikka saisin paremman otteen sarjasta.

F .E. Sillanpää - Elämä ja aurinko (1916)

Osallistuu  haasteeseen: Maalaismaisemia ja I Spy (Taivaankappale)

Enpä uskonut koskaan tulevan sitä päivää, että sanon pitäväni jotain Sillanpään kirjaa tympeänä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tähän löytyy hyvä syy: Elämä ja aurinko on Sillanpään ensimmäinen romaani, joten tyyli ei ole vielä niin hiottu ja monitasoinen kuin myöhemmissä. En jaksanut melkein lukea koko opusta loppuun, koska sivu toisensa jälkeen kohtasin pelkkää jahkailua ja ympäripyöreitä pohdintoja. Tässä jos missä olisi tarvittu kustannustoimittajan punakynää. Toisaalta, en kyllä usko mitään merkityksellistä jäävän jäljelle jos tästä jotain ryhdyttäisiin karsimaan. Jäi vähän kirjan kokonaisidea hämäräksi.

Tuntematon - Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga (1200) ja Tuntematon - Lohilaaksolaisten saaga (1245)

Osallistuvat haasteeseen: Kirjallinen retki Pohjoismaissa (Islanti)

Tuli osallistuttua tässä syksyllä islantilaisia saagoja käsittelevälle kurssille yliopistolla, joka oli hieno tilaisuus oppia yleisesti millainen merkitys saagoilla on islantilaiseen yhteiskuntaan ja ennen kaikkea oppia lukemaan niitä oikeaoppisesti. Monet islantilaiset nykykirjailijatkin inspiroituvat saagoista ja parikymmentä vuotta sitten erästä historiallista saagaa luetutettiin kouluissa todellisena historiana.

Saagojen kieli on aika yksinkertaista ja toteavaa, mutta ainakin William Morrisin käännös soljuu sujuvasti. Tarinoiden muotoon kestää aikansa tottua ja sukupuiden luettelointi tuntuu aluksi oudolta, mutta jälkimmäinen selittyy sillä, että saagat kirjattiin ylös yhtä lailla historiallisiksi dokumenteiksi kuin tarinoiksi islantilaisten edesottamuksista (genretkin vaihtelevat elämäkerrallisista kuningassaagoista romansseihin). Kun kaikki paitsi juoni sitten riisutaan pois, jää jäljelle aika viihdyttävä tarina. Kautta vuosituhansien ihmisillä on ollut samanlaisia pelkoja ja haluja, joten eivät saagat ehkä kuitenkaan niin vieraita ole kuin aluksi luulisi.

Gunnlaugin tarinassa on kaikuja kreikkalaisten näytelmien piirteistä (esim. kohtaloa ei voi paeta, varsinkin jos siitä on olemassa ennustus) ja Lohilaaksolaisten saaga on saippuaoopperamainen tarina erään suvun vaiheista. Koska saagat on kirjoitettu vasta keskiajalla muistiin, rivien välissä on myös huomattavissa nyrpeitä kommentteja pakanoiden elämäntavoista. Mitä naisten asemaan tulee, Gunnlaugissa rakastetun kohtalo on tyytyä asemaansa kulisseissa (tosin tämän isä tuntuu välittävän tyttärestään aidosti), mutta Lohilaaksolaisissa on maininta Unnista, joka lähtee salaa rakennuttamallaan laivalla ja ottaa mukaansa monta korkea-arvoista ja jalosukuista miestä sekä muita seuraajia.

Saagoissa on kieltämättä toisteisuutta, mutta niissä on myös seikkailun ja taian tuntua jos pääsee muodosta huolimatta käsiksi sisältöön. Riippuu tietysti varmaan saagastakin, mutta ehkä kokeilen seuraavaksi vaikka jotain fantasiaelementtejä sisältävää.

Miniarvioita, osa II

Gill Davies & John Reynolds - Five Hundred Buildings of London (2010)

Melko epäinspiroiva valokuvakirja Lontoon arkkitehtuurista. Kuvien rajaukset eivät ole kaikissa aivan onnistuneita, ja vaikka mustavalkokuvista pidänkin, niin tässä tapauksessa kuvien sävy tekee niistä väljähtäneitä ja yksiulotteisia. Kirjan rakenne taas on epäkäytännöllinen, koska rakennusten lisätiedot oli laitettu kirjan loppuun eikä kuvan yhteyteen. Edestakaisin selailua piti harrastaa aika usein, koska ulkonäön puolesta ei pystynyt päättelemään, millä rakennuksilla oli mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan. Nämä pienet historialliset yksityiskohdat olivatkin sitten ihan lukemisen arvoisia, ja muutama rakennus (kuten vaaleanpunainen gotiikan suuntausta edustava talo) tuli lisättyä "pakko nähdä vielä joskus" -listalle. Kokonaisuudessaan laadukasta Lontoo-valokuvakirjaa etsivälle en kuitenkaan tätä suosittelisi.

Scott Wood - London Urban Legends: The Corpse on the Tube and Other Stories (2013)

Kirja lontoolaisista urbaaneista legendoista, joka kuitenkin kärsii toisteisuudesta. Tällaisessa kokoelmassa on myös se ongelma, että kaikki legendat eivät välttämättä kiinnosta niin paljon kuin toiset, joten ne lähinnä silmäilee läpi. Onneksi tarinat on järjestetty suhteellisen järkevästi, joten halutessaan voi siirtyä aihealueesta toiseen. Tässä vaiheessa en enää tarkasti muista sisältöä, mutta historialliset yksityiskohdat ja sanontoihin liittyvät legendat olivat ihan mielenkiintoisia.

Ram Devineni, Vikas K. Menon, Dan Goldman - Priya's Shakti (2014)

Monella tapaa ajankohtainen sarjakuva, joka käsittelee naisten oikeuksia Intiassa. Priya, jota isä on kieltänyt opiskelemasta, joutuu joukkoraiskauksen uhriksi ja tästä johtuen sekä perheensä että yhteisönsä hylkäämäksi. Priya saa kuitenkin apua Parvati-jumalattarelta ja yhdessä he aloittavat taistelun seksuaalista väkivaltaa ja naisten alistamista vastaan. Tarina kuitenkin tuntuu hippusen hätäiseltä sekä pinnalliselta ja tuntuu jäävän ajoittain sanoman jalkoihin. Kuvitus on silti juuri niin hienon värikästä kuin Intiaan sijoittuvalta sarjakuvalta voi odottaa. Sarjakuvan voi lukea ilmaiseksi täällä.

Maiju Lassila - Rakkautta (1912)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Tunne/tuntemus)

Jokin aika sitten aloin lukea enemmän suomalaisia klassikkoja, ja yllätyksekseni löysin niiden joukosta todellisia helmiä (mm. Juhani Ahon ihmiskuvaukset ihastuttivat). Valitettavasti Maiju Lassilan humoristinen romaani rakkaudesta ei ihan tähän joukkoon päässyt. Joitain herkullisia kohtauksia toki oli siellä täällä (esimerkiksi Suomen luonnon kauneuden ihailua pilkattiin kuvaamalla epämääräisiä hökkeleitä), mutta kokonaisuudessaan lukukokemus jäi laimeaksi.

Dante Gabriel Rossetti - The House of Life (1928)

Rakastuin jokin aika sitten Rossettin Christina-siskon Goblin Market (1862) -runoon, ja olin utelias millaista runoutta Dante kirjoitti. Rossettin maalaukset ovat nimittäin ylimaallisen kauniita, mutta prerafaeliittien estetiikantaju ei iskenyt runomuodossa. Tässä kokoelmassa Rossetti kuvailee intiimisuhteita, ja on helppo ymmärtää minkälainen aikalaisten vastaanotto oli, jos eräskin runo kuvaa parin nukahtamista seksin jälkeen. Aistillisuus oli paikoin kaunista ja tyylikästä, mutta loppujen lopuksi purppurainen kirjoitustyyli sekä liiallinen rakkauden ja kauneuden ylistys uuvutti.

Blogistanian kesälukumaraton VI

Bloggaaja on nyt palannut Lontoon puolelta maailmaa, mutta ennen kuin kirjoittelen matkatunnelmista, perinteinen yhteinen lukumaraton odottaa (viidenteen pyrähdykseen en jaksanut laiskuuttani osallistua). Oksan hyllyltä -blogista näkee osallistujalistan sekä mistä tässä tapahtumassa on oikein kyse. Kaikki aloittelevat vähän eri aikoihin, mutta riittää että lukeminen ajoittuu osittain lauantain puolelle. Itse aloitan klo 00.00, mutta tällä kertaa en esittele kirjapinoa etukäteen. En yksinkertaisesti osannut päättää mitä vaihtoehtoja otan, tai edes sitä osallistunko tiiliskivellä vai ohuemmilla kirjoilla.

Aion kuitenkin nyt haahuilla vielä enemmän kuin ennen ja maistella lukemisiani ihan rauhassa. Jos tuntuu siltä, voin välillä katsoa jakson jostain sarjasta, unohtua syömään maratoneväitä tms. Paljon yli viidensadan sivun en siis usko pääseväni, mutta se ei tietenkään haittaa. Luin matkan aikana ainoastaan lentokoneessa, joten haluan vain omistaa suurimman osan päivästä kirjoille.

Tähän postaukseen päivittelen välillä edistymistäni, ja sen pidemmittä puheitta haluankin nyt toivottaa kanssamaratoonaajille hauskaa ja kirjaisaa vuorokautta!

Klo 2.01
Luettuja sivuja:  92

Luin loppuun Bridget Jonesin päiväkirjan, joka on maannut keskeneräisenä heinäkuun puolestavälistä asti. En vakuuttunut uuvuttavasta itsesäälissä rypemisestä, mutta ajatuksia kuitenkin heräsi sen verran, että kirjoitan siitä poikkeuksellisesti erikseen (yleensä teen maratonkirjoista lyhyet miniarviot). Testaan vielä ennen yöunia Jymyn mansikkajäätelöä ja lueskelen Saariston lapsia, joka on sekin parhaillaan kesken oleva kirja. Palaillaan huomenna!

- - -

Kuuntelin pitkälle yöhön musiikkia, joten herääminen jäi vähän myöhäiseksi. Luin kirjan aamulla loppuun, ja nyt mietin mitä seuraavaksi: näytelmä vai kauhua?

- - -

Klo 15.00
Luettuja sivuja:  186
Saariston lapset (1964) - Astrid Lindgren (kuvittanut Ilon Wikland), 235 s. (94 s.)
Suomentaja:  Laila Järvinen
Osallistuu haasteisiin:  Lastenkirjat ja Kirjallinen retki Pohjoismaissa

Oli väärin murehtia tulevista päivistä. Täytyi nauttia kuluvasta hetkestä, aurinkoisista aamuista kuten tämä. Silloin elämä on yhtämittaista onnea, selitti Melker. Oli suurenmoista mennä pyjamassa suoraan pihalle, tuntea ruoho jalkojensa alla, pistäytyä meressä laiturin luona ja istuutua sitten omin käsin maalaamansa puutarhapöydän ääreen, lukea kirjaa tai lehteä ja juoda aamukahvi lasten soristessa ympärillä - enempää hän ei pyytänyt elämältä.

Melkersonin perhe hankkii kesämökin Saltkråkanin saarelta, mutta Nikkarila tarvitseekin enemmän korjausta kuin luultiin. Saaristolaiskylä ja sen asukkaat kuitenkin lumoavat perheen ja tekemistä riittää. Kirja sisältää enemmänkin tuokiokuvia saaristoelämästä niin joulun aikaan, kesällä ja keväälläkin kuin yhden jatkuvan juonen. Sellaisenaan sitä on ollut mukava lueskella aina silloin tällöin. Saariston lapset on sympaattinen kesäkirja, jossa laineet liplattavat ja ruoho kutittaa jalkojen alla, mutta joka ei ole kuitenkaan liian pehmoinen ja pörröinen, vaan sisältää myös konflikteja. Malin joutuu olemaan perheen varaäiti oikean äidin kuoleman jälkeen, huolehtien sekä pikkusisaruksistaan, taloustöistä, että vähän hupsusta ja avuttomasta isästäänkin. Lapsikuvaus on realistista eikä liikaan nostalgisointiin taipuvaista. Saariston lapset oli itse asiassa ensin tv-sarja, josta Lindgren muokkasi romaanin, mutta tämä ei näy ollenkaan tekstistä, vaan kirja toimii sellaisenaan oikein hyvin.

Klo 19.37
Luettuja sivuja: 314
Hedda Gabler (1890) - Henrik Ibsen, 128 s.
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen retki Pohjoismaissa

Jälleen Ibsenin parissa. Tällä kertaa näytelmä kertoo Hedda Tesmanista (os. Gabler), joka on naimisissa kirjoihin ja työhön uppoutuneen Jørgenin kanssa. 1800-luvulle sijoittuvaa kotirouvan turhautumista höystettynä menneisyydestä lipuvilla haamuilla. Hedda on siinä mielessä mielenkiintoinen henkilö, että luonteeltaan tämä on melko manipuloiva ja itsekäs, mutta myös hyvin arvaamaton. Koskaan ei tiedä, mihin tai keneen levoton rouva Tesman kiinnittyy. Lähes neuroottinen nainen vaikuttaa kateelliselta ja mustasukkaiselta etenkin entisestä rakastajastaan. Loppu on hyvin äkkinäinen ja sellaisenaan uskollinen Heddan luonteelle, mutta siinä voi nähdä myös kaikuja naisten aseman vaikeudesta. Toisaalta, Heddaa ei painostettu naimisiin ja syyt naimisiinmenolle olivat muutenkin hyvin pinnalliset, joten sympatiat menevät tällä kertaa aviomiehen puolelle. Heddan omat turhautuneisuudesta johtuvat juonittelut myös johtavat traagiseen loppuun, kun paineet kasvavat liian suureksi, joten voikin kysyä oliko Ibsenin tarkoitus luoda Heddasta lukijan säälin vai inhon kohde. Niin kuin Rosmersholmassakin (1886), Hedda Gablerissa eivät juonenkäänteet sinällään vakuuttaneet, mutta Hedda on ensimmäinen Ibsenin näytelmä, jota voisin lähteä katsomaan teatteriin. Produktioita onkin Wikipedian mukaan ollut tasaiseen tahtiin, ja Heddan roolissa ovat olleet mm. Ingrid Bergman ja Cate Blanchett.

Klo 20.48
Luettuja sivuja:  442

Välipalaksi eläintentäyttöasiaa ja matkalta ostettua fudgea. Walter Potter's Curious World of Taxidermy (128 s.) on lyhyellä tekstiesittelyllä varustettu valokuvakirja viktoriaanisella ajalla eläneen eläintentäyttäjän Walter Potterin elämästä ja töistä. Kuvaelmien yksityiskohtaisuutta ei voi kuin ihailla. Tästä tulee myös erikseen arvio, koska haluan esitellä kirjan ja Potterin kunnolla, sekä esitellä sisältöä myös kunnollisin kameralla otetuin valokuvin.

Klo 23.53
Luettuja sivuja:  595

Sain luettua 153 sivua Walter Mosleyn Sinipukuisesta paholaisesta (1990). Veti todella hyvin mukaansa ja muistuttaa ihan oikeita 40-lukulaisia kovaksikeitettyjä dekkareita. Todennäköisesti ahmin loput  kahdeksisenkymmentä sivua vielä ennen nukkumaanmenoa, koska en malta juonen juuri tihennyttyä jättää loppuratkaisua huomiselle.

- - -

Maraton on kuitenkin minun osaltani tällä erää ohi. Rauhallinen tahti osoittautui hyväksi päätökseksi. Sivumäärä on ihan ok ja suurin osa kirjavalinnoista osui nappiin, eikä eväissäkään ollut valittamista. Jossain vaiheessa teen vielä kierroksen muiden osallistujien blogeissa haistellen lisää maratontunnelmaa. Hyvää yötä!

Klassikkohaaste, osa 1: Rautatie - Juhani Aho (1884)

121 s.

Rautatie … vaikka eihän siitä oikein tahtonut selvää saada, minkälainen se oli, vaikka kuinka olisi ajatellut ja arvellut … Ja kuitenkaan Matti ei saattanut olla sitä ajattelematta, mutta ajatellessaan hän oli taas ihan omiin ajatuksiinsa sekaantua. Se oli milloin minkin näköinen. Välistä oli siitä selvän saamaisillaan, mutta sitten se muuttui. Se oli ensiksikin semmoinen, että oli kuin olisi ollut tuossa silmien edessä nelipyöräiset vaunut, joissa oli isot pyörät ja pienet pyörät, ja ne tahtoivat aina näyttää samanlaisilta kuin ne rovasti vainajan vanhat vaunut. Ja niiden edessä näytti olevan kaksi hevosta, kuomin alla sitten rovasti ruustinnansa kanssa ja vastapäätä nuori herra ja ryökkynät; kuskipukilla istui kuski, kädet ojona, ja kuskin vieressä Matti, pienenä poikana, joka vähän pelkäsi ja piteli käsillään kiinni.—

Maailmassa on vielä niin paljon lukemattomia klassikoita, joko tuttuja tai ihan uppo-outoja nimiä, että niihin saisi kulutettua koko loppuelämänsä jos aikoisi lukea ihan kaikki. Itselläni on blogissakin lista niistä minulle tärkeimmistä, joiden kannet haluaisin vielä joskus avata. Ompun blogista löytyy tänään kasa linkkejä, joiden takaa avautuu mennyt maailma. Päätin hetken harkinnan jälkeen osallistua, mutta aloitin helpommasta päästä, eli Ahon lyhyestä esikoisromaanista. Jätin kuitenkin lukemisen viime tippaan, ja kylmä hiki alkoi nousta otsalle kun lukuohjelmani alkoi temppuilla ja hävitti kaikki lataamani kirjat, mukaan lukien keskeneräisten kaikki alleviivaukset ja muistiinpanot.

Rautatie itsessäänkin jarrutteli alkupuoliskonsa aikana. Edestakaista jaarittelua, ympäripyöreää jahkailua, teksti kiertää kehää kuin Liisan rukki. Ei luoja. Matin ja Liisan pirtissä nukutaan, syödään, haukotellaan, poltellaan, kinastellaan. Yleensä realismi on parhaimmillaan ajatuksia herättävää sekä hyvällä tavalla karkeaa, mutta Rautatie on pahimmillaan vain pintapuolista ja yksitoikkoista arkiaskareiden luettelointia.

En kuitenkaan luovuttanut. Kai nyt näin lyhyen kirjan pystyy tempaisemaan läpi tahdonvoimalla jos muut ovat lukeneet haastetta varten tiiliskiviä?

Ahon kuvaus pääseekin oikeuksiinsa (aivan liian vähäisessä) luontokuvauksessa. Varsinkin ensimmäisen kappaleen alku hengittää nurkassa paukkuvaa pakkasta, korpimetsän hiljaisuutta ja tupien tulisijojen lämpöä. Kun Lapinlahdelle on ilmestynyt rautatie, se tunkeutuu vaivihkaa Matin ja Liisan arkielämään. Uni häiriintyy ja asiasta kinastellaan, kunnes rautatiestä kasvaa lähes myyttinen abstrakti asia, joka vetää hitaasti mutta varmasti puoleensa. Matin ja Liisan taipumus peitellä omaa naiiviutta ja tietämättömyyttä on hyvin tuttua vielä tänä päivänä.

Aika ei ole staattinen. Uusia keksintöjä tulee, käytännöt muuttuvat, maisema muuttuu. Mikään ei pysy samana, ja jotkut tempautuvat tahtomattaan mukaan kun jotkut istuvat rohkeasti kyytiin ja antavat nykyajan puksutella eteenpäin. Matti ja Liisa eivät uskalla myöntää toisilleen ja muille olevansa pelokkaita. Uteliaisuus ei tunnu mukavalta, koska suuren ja mahtavan rautatien kohtaaminen aiheuttaa lopulta vain pettymyksen. Junaakaan pariskunta ei taida ikinä täysin ymmärtää (aluksi Matti luulee sen tarkoittavan tavallisia vaunuja, joita vetää halkoja syövät hevoset). Sää (ja mieli) kuitenkin kirkastuu lopulta: "loristen laski sula vesi yönsä päivänsä rinteitä pitkin, riipaisi kerrassaan kaikki hanget ja nietokset pelloilta ja aitovarsilta alas alankoihin ja notkomaille, joissa lahnankukkia sitten sadoittain sikisi puronvarsille, ja tuore kesänurmi siellä täällä viherteli".

Moni asia pelottaa, mutta lopulta ne eivät välttämättä olekaan aivan niin elämää hallitsevia kuin on luullut. Aho vaikuttaa olevan puolueellinen maalaisten elämäntavalle, mutta ehkä muutoksen kanssa voi sittenkin elää kun on ensin saavuttanut mielenrauhan. Junan rautainen ja koliseva hahmo ei jyrääkään kaikkea alleen niin kuin se eräälle lehmälle teki.

Ehkä minäkin pystyn hyväksymään sen, että Aho tuntuu etsivän esikoisessaan vielä omaa tyyliään.

Osallistuu haasteeseen: Ompun klassikkohaaste, Maalaismaisemia ja Klassikot