Rakastan kauhua, mutta joskus senkin saralla kaipaa jotain vähän kevyempää ja hupaisampaa. Allan Rune Petterssonin Frankensteinin täti (1978) oli mukava uusi tuttavuus. Se on niin sanottu monster mash, eli samassa tarinassa putkahtelee esiin useita klassikkokauhun tuttuja hirviöitä, jotka normaalisti löytyvät omista romaaneistaan (Penny Dreadful (2014-2016) -sarja on eräänlainen monster mash sekin, vaikka lähestymistapa ei olekaan perinteisen komediallinen). Frankensteinin tädissä veljenpoikaansa pettynyt Hanna Frankenstein, pitkä sikareita poltteleva ja sherryä lipittävä nainen, haluaa puhdistaa sukunsa maineen. Kun kellarista löytyy yllätys, alkaa linnan kuosiin laitto toden teolla. Toisaalla kyläläisten kauhu kasvaa, kun linnasta alkaa näkyä valoa ja salamoita.
Kirjan juonellisen heikkouden korvaa Petterssonin vivahteikas kieli ja humoristinen ote, ja vaikka kaikilla hirviöillä ei olekaan tarinassa hirveästi mitään oleellista asemaa tai tekemistä, niin Pettersson onnistuu hyvin välttämään kliseisyyden karikot. Nuorelle yleisölle suunnatuissa romaaneissa on helppoa tehdä hirviöistä kompastelevia karikatyyreja, mutta Frankensteinin tädissä hirviöt ovat hauskoista tilanteista huolimatta omia itsejään. Loppu voi vaikuttaa äkkinäiseltä, mutta pidin sen The Fearless Vampire Killers (1967) -tyyppisestä ratkaisusta. Romaani ei missään vaiheessa ota itseään liian vakavasti, eikä toisaalta myöskään halvenna kaikille tuttuja hahmoja. Kerttu Mannisen suomennos on valitettavasti omituisine ilmauksineen melko kömpelö.
- Ole kiltti, Igor, ja anna herra Talbotille lasillinen sherryä.
- Ei, ei! herra Talbot huudahti ja astui silittämättömissä housuissaan askelen lähemmäksi, - te käsitätte nyt minut väärin. Ei minulla mitään alkoholiongelmaa ole.
Hän hiljensi hetkeksi ja madalsi ääntään sivuilleen vilkuillen: - Kuusta se johtuu.
- Kuuko? Täti oli ihan ymmällä.
- Kuusta niin, ja uurre otsalla oli syvä ja hyvin onneton.
- Toisin sanoen, teitä surettaa, että tukka lähtee, että kaljuuntuu, vai? Siinä tapauksessa teidän minun mielestäni on neuvoteltava paikallisen parturin kanssa.
- Ei-ei, Talbot hätääntyi. - Minä tarkoitan täysikuuta.
Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -sarjan lukemista olen ollut jo kauan aikeissa jatkaa, ja nyt tuntui olevan oikea hetki. Vuorossa oli sarjan kolmas ja neljäs osa, eli Pikku vampyyri matkustaa (1982) sekä Pikku vampyyri maalla (1983) (kuvittaja Amelie Glienke ja suomentaja Leena Viljakainen). Rydiger, vampyyri joka pelkää pimeää ja rakastaa vampyyritarinoiden lukemista, on asettunut takaisin hautaholviin, mutta joutuu välttelemään sinne kutsuttua vierasta. Anton aiotaan raahata maalle lomalle, ja tämä kutsuu Rydigerin mukaan, joka tietysti näkee tilaisuutensa tulleen ja ottaa mielihyvin kutsun vastaan.
Ongelmia aiheuttaa muun muassa Rydigerin arkun kuljettaminen maatilalle. Onneksi Rydigeriä ja Antonia vastapäätä istuva nainen on kadottanut silmälasinsa, eikä huomaa istuvansa samassa junavaunussa ihkaoikean vampyyrin kanssa! Rydiger on tavallista lapsellisempi ja ärsyttävämpi, eikä Antonin äiti ole yhtään sen parempi kiukkukohtauksineen ja yrityksineen muuttaa Anton toisenlaiseksi. Kaiken kaikkiaan kirjat olivat kuitenkin yhtä viihdyttäviä kuten aina, vaikka maatilamiljöö ei osoittautunutkaan niin mielenkiintoiseksi kuin luulin.
__________
Osallistuvat haasteisiin: Hämärän jälkeen ja Halloween
Pikku vampyyri! Nämä olivat minulle lapsena ihan tuhottoman tärkeitä kirjoja.
VastaaPoistaSamoin! Omassa hyllyssä oli sarjan toinen osa Pikku vampyyri muuttaa, enkä edes tiedä, miten monta kertaa sen olen lukenut.
Poista