Seitsemännen taiteen tarinat -haaste on päättynyt, joten nyt on aika paketoida se. Osan kirjoista kuittaan näin miniarvioina, koska vaikka ne eivät olleet missään nimessä huonoja, niin niistä ei kuitenkaan irtoa tällä kertaa muutamaa riviä enempää tekstiä. Voisin tietysti jättää kokonaan bloggaamattakin näistä, mutta haluan kuitenkin tuoda kirjat esiin blogissa vähän näkyvämmin kuin tuonne listoihin piilotettuina.
A. C. H. Smith - Labyrinth (1985)
Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Elokuvan pohjalta kirjoitettu kirja)
Labyrintti (1986) -elokuvalla on erityinen paikka sydämessäni. Muistan, kun lapsuudessa tapitin sitä televisiosta, ja join kaakaota ja söin äidin leipomia voisilmäpullia. Tänä vuonna päätin David Bowien kuoleman jälkeen syventyä tämän suosikkikirjojen listaan ja kuulin myös, että Labyrintista on myös leffan pohjalta kirjoitettu romaaniversio. Tajusin luettuani E. T.:stä tehdyn romaanin, että romaanisoinnit (vai miksi niitä nyt suomeksi kutsutaan) voivat olla oikeasti hyviä. Parhaimmillaan ne syventävät elokuvan maailmaa ja sen henkilöitä. Labyrinth ei niinkään ollut tätä kategoriaa. Ehkä tämä voisi toimia paremmin jos ei ole ensin nähnyt elokuvaa? Minulle tämä on tärkeämpi visuaalisessa muodossa ja laulujen kera (niin, ja Bowien kera tietysti!.
Cary Elwes ja Joe Layden - As You Wish: Inconceivable Tales from the Making of The Princess Bride (2014)
Cary Elwes ja Joe Layden - As You Wish: Inconceivable Tales from the Making of The Princess Bride (2014)
Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)
Prinsessan ryöstö (1987) on myös yksi lapsuuden suosikeistani. Rätisevän VHS-kasetin kuvanlaatu ei ollut parhain mahdollinen, mutta ahmin leffan läpi miljoonia kertoja. Sadesäällä, apealla tuulella, kotona yksin ollessa (ja saatoin ehkä näytellä myös joitain kohtauksia, heh). Rakastuin Wesleyyn ja hurmaavaan merirosvoon, ihastelin suloisia jättiläisrottia ja joka kerta jännitin pääparin puolesta. Kun jonkun aikaa sitten katsoin leffan uudestaan ja luin kirjan, tajusin miten nerokkaasti perinteisten seikkailutarinoiden piirteitä oli yhdistetty omalaatuiseen huumoriin ja useisiin muihin genreihin. En tiedä, onko samanlaista elokuvaa maailmassa, mutta ihmisiin varmasti vetoaa juuri tuo yhdistelmä eri tyylejä ja omaperäinen tunnelma.
Olin tietysti innoissani, kun sain tietää Elwesin kirjasta, jossa käsiteltäisiin elokuvan tekoa. Kirja luultavasti kiinnostaa ainoastaan leffan faneja, mutta se on vain luonnollista. Kirjan sävykin on häpeilemättömän nostalginen ja positiivinen, mikä normaalisti haittaisi ainakin itselläni lukemista, mutta toisaalta suhteeni elokuvaankin on sen verran nostalginen, että en jaksanut tässä tapauksessa asiasta välittää. Näyttelijöiden ja muiden leffan teossa mukana olleiden lainaukset oli sijoitettu epäkäytännöllisesti ja omituisiin kohtiin tekstissä, ja Robin Wrightin kehumiseen oli omistettu kokonainen kappale, mutta kyllä positiiviset puolet silti voittavat negatiiviset. En tunne tarvetta ostaa tätä omaan hyllyyn tai lukea tätä uudestaan, mutta oli mukavaa sukeltaa muutaman illan ajaksi taas pitkästä aikaa leffan maailmaan.
Olin tietysti innoissani, kun sain tietää Elwesin kirjasta, jossa käsiteltäisiin elokuvan tekoa. Kirja luultavasti kiinnostaa ainoastaan leffan faneja, mutta se on vain luonnollista. Kirjan sävykin on häpeilemättömän nostalginen ja positiivinen, mikä normaalisti haittaisi ainakin itselläni lukemista, mutta toisaalta suhteeni elokuvaankin on sen verran nostalginen, että en jaksanut tässä tapauksessa asiasta välittää. Näyttelijöiden ja muiden leffan teossa mukana olleiden lainaukset oli sijoitettu epäkäytännöllisesti ja omituisiin kohtiin tekstissä, ja Robin Wrightin kehumiseen oli omistettu kokonainen kappale, mutta kyllä positiiviset puolet silti voittavat negatiiviset. En tunne tarvetta ostaa tätä omaan hyllyyn tai lukea tätä uudestaan, mutta oli mukavaa sukeltaa muutaman illan ajaksi taas pitkästä aikaa leffan maailmaan.
Dashiell Hammett - Varjomies (1934)
Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)
Yksityisetsivät Nick ja Nora Charles ovat klassikkoelokuvien voimapari, ja itselleni paras pari ylipäätään. He ovat nokkelia ja hauskoja, ja William Powell ja Myrna Loy tulkitsevät heitä täydellisesti. Screwballkomedioiden ja etsivätarinoiden parhaat puolet on hieno yhdistelmä, ja kun siihen lisätään vielä se, että Nick ja Nora kaatavat kurkkuunsa joka tilanteessa kasan drinkkejä, niin kasassa on omalaatuinen ja hauska keitos. Yhdysvalloissahan kumottiin kieltolaki vuonna 1933, joten tilanteesta otettiin kaikki irti. Vaikka Varjomies on kovaksikeitettyjä dekkareita kirjoittaneen teos, on sen sävy paljon kevyempi. Itse mysteeri ei vain ollut kovinkaan mielenkiintoinen ja komediallinen puoli toimii paremmin elokuvassa. Enemmän kuvailua New Yorkistakin olin odottanut. Olisin luultavasti ilman Nickiä ja Noraa keskeyttänyt koko opuksen, koska aika tasapaksuhan tämä oli huolimatta pääparin hauskasta sanailusta.
William Shakespeare - Hamlet (1602)
William Shakespeare - Hamlet (1602)
Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva), Lukuharjoituksia ja Klassikkojen lumoissa (Renessanssi)
Olin muutama päivä sitten katsomassa Grus Grus Teatterin produktion Hamletista Turun Linnassa (tästä lisää myöhemmin erillisessä postauksessa), josta lopulta pidin enemmän kuin alkuperäisestä. Hamletin kaltaisen legendaarisen teoksen mukana tulee aina se kuiskuttava ääni, että mitä jos se ei olekaan niin hyvä kuin kaikki hehkuttavat. Tässähän on kivasti mielenkiintoisia teemoja hulluudesta, syyllisyydestä ja kostosta, joten kaikki palaset loistavaan tragediaan löytyvät, mutta minua ei vain kiinnostanut tarpeeksi.
H. Rider Haggard - Kuolematon kuningatar (1887)
Olin muutama päivä sitten katsomassa Grus Grus Teatterin produktion Hamletista Turun Linnassa (tästä lisää myöhemmin erillisessä postauksessa), josta lopulta pidin enemmän kuin alkuperäisestä. Hamletin kaltaisen legendaarisen teoksen mukana tulee aina se kuiskuttava ääni, että mitä jos se ei olekaan niin hyvä kuin kaikki hehkuttavat. Tässähän on kivasti mielenkiintoisia teemoja hulluudesta, syyllisyydestä ja kostosta, joten kaikki palaset loistavaan tragediaan löytyvät, mutta minua ei vain kiinnostanut tarpeeksi.
H. Rider Haggard - Kuolematon kuningatar (1887)
Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)
Tämän lukeminen oli eräänlainen vuoristorata. Välillä oli pakahduttavan upeita luontokuvauksia, välillä ei kiinnostanut ollenkaan joku matka luolaston läpi, välillä oli kiinnostavaa keskustelua uskonnosta jne. Materiaalia tuntui olevan lähinnä pienoisromaaniin. Ei sinänsä mikään ihme, että Kuolematon kuningatar on innoittanut keskusteluja esim. naiseudesta ja siirtomaa-asenteista. Olihan siinä myös jotain kiehtovan mystistä, että nainen hallitsee jotain kaukaista afrikkalaista heimoa ja välillä muikistelee viettelevästi luolassaan kasvot peitettynä (tämä mystisyys sitten pilattiin täysin Hammer-studion kliinisessä leffaversiossa). Ayesha on sekä haavoittuva että kova-asenteinen, haikailee sekä kuolleen rakastajansa perään että saarnaa siitä, miten pelkkä kauneus korvaa synnit.
Haggard toisaalta tuntuu teroittavan lukijan mieleen sitä, että intohimo on väärin ja tuhoisaa, ja että Ayeshan ajatus siitä, ettei ole olemassa yksiselitteisesti ja mustavalkoisesti vain pelkkää hyvää ja pahaa, vaan joskus hyvätkin aikeet saavat pahaa aikaan, on jotenkin moraalisesti väärin. No entäs sitten se Ayshean hallitsema heimo? Heillä ei ilmeisesti ole minkäänlaista moraalia, joten heitä johtamaan tarvitaan erityisesti valkoinen nainen. Ylipäätään siis aika ristiriitainen romaani.
Tämän lukeminen oli eräänlainen vuoristorata. Välillä oli pakahduttavan upeita luontokuvauksia, välillä ei kiinnostanut ollenkaan joku matka luolaston läpi, välillä oli kiinnostavaa keskustelua uskonnosta jne. Materiaalia tuntui olevan lähinnä pienoisromaaniin. Ei sinänsä mikään ihme, että Kuolematon kuningatar on innoittanut keskusteluja esim. naiseudesta ja siirtomaa-asenteista. Olihan siinä myös jotain kiehtovan mystistä, että nainen hallitsee jotain kaukaista afrikkalaista heimoa ja välillä muikistelee viettelevästi luolassaan kasvot peitettynä (tämä mystisyys sitten pilattiin täysin Hammer-studion kliinisessä leffaversiossa). Ayesha on sekä haavoittuva että kova-asenteinen, haikailee sekä kuolleen rakastajansa perään että saarnaa siitä, miten pelkkä kauneus korvaa synnit.
Haggard toisaalta tuntuu teroittavan lukijan mieleen sitä, että intohimo on väärin ja tuhoisaa, ja että Ayeshan ajatus siitä, ettei ole olemassa yksiselitteisesti ja mustavalkoisesti vain pelkkää hyvää ja pahaa, vaan joskus hyvätkin aikeet saavat pahaa aikaan, on jotenkin moraalisesti väärin. No entäs sitten se Ayshean hallitsema heimo? Heillä ei ilmeisesti ole minkäänlaista moraalia, joten heitä johtamaan tarvitaan erityisesti valkoinen nainen. Ylipäätään siis aika ristiriitainen romaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti