Kevyempää halloweenkauden luettavaa

Rakastan kauhua, mutta joskus senkin saralla kaipaa jotain vähän kevyempää ja hupaisampaa. Allan Rune Petterssonin Frankensteinin täti (1978) oli mukava uusi tuttavuus. Se on niin sanottu monster mash, eli samassa tarinassa putkahtelee esiin useita klassikkokauhun tuttuja hirviöitä, jotka normaalisti löytyvät omista romaaneistaan (Penny Dreadful (2014-2016) -sarja on eräänlainen monster mash sekin, vaikka lähestymistapa ei olekaan perinteisen komediallinen). Frankensteinin tädissä veljenpoikaansa pettynyt Hanna Frankenstein, pitkä sikareita poltteleva ja sherryä lipittävä nainen, haluaa puhdistaa sukunsa maineen. Kun kellarista löytyy yllätys, alkaa linnan kuosiin laitto toden teolla. Toisaalla kyläläisten kauhu kasvaa, kun linnasta alkaa näkyä valoa ja salamoita.

Kirjan juonellisen heikkouden korvaa Petterssonin vivahteikas kieli ja humoristinen ote, ja vaikka kaikilla hirviöillä ei olekaan tarinassa hirveästi mitään oleellista asemaa tai tekemistä, niin Pettersson onnistuu hyvin välttämään kliseisyyden karikot. Nuorelle yleisölle suunnatuissa romaaneissa on helppoa tehdä hirviöistä  kompastelevia karikatyyreja, mutta Frankensteinin tädissä hirviöt ovat hauskoista tilanteista huolimatta omia itsejään. Loppu voi vaikuttaa äkkinäiseltä, mutta pidin sen The Fearless Vampire Killers (1967) -tyyppisestä ratkaisusta. Romaani ei missään vaiheessa ota itseään liian vakavasti, eikä toisaalta myöskään halvenna kaikille tuttuja hahmoja. Kerttu Mannisen suomennos on valitettavasti omituisine ilmauksineen melko kömpelö.

- Ole kiltti, Igor, ja anna herra Talbotille lasillinen sherryä.

- Ei, ei! herra Talbot huudahti ja astui silittämättömissä housuissaan askelen lähemmäksi, - te käsitätte nyt minut väärin. Ei minulla mitään alkoholiongelmaa ole.

Hän hiljensi hetkeksi ja madalsi ääntään sivuilleen vilkuillen: - Kuusta se johtuu.

- Kuuko? Täti oli ihan ymmällä.

- Kuusta niin, ja uurre otsalla oli syvä ja hyvin onneton.

- Toisin sanoen, teitä surettaa, että tukka lähtee, että kaljuuntuu, vai? Siinä tapauksessa teidän minun mielestäni on neuvoteltava paikallisen parturin kanssa.

- Ei-ei, Talbot hätääntyi. - Minä tarkoitan täysikuuta.

Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -sarjan lukemista olen ollut jo kauan aikeissa jatkaa, ja nyt tuntui olevan oikea hetki. Vuorossa oli sarjan kolmas ja neljäs osa, eli Pikku vampyyri matkustaa (1982) sekä Pikku vampyyri maalla (1983) (kuvittaja Amelie Glienke ja suomentaja Leena Viljakainen). Rydiger, vampyyri joka pelkää pimeää ja rakastaa vampyyritarinoiden lukemista, on asettunut takaisin hautaholviin, mutta joutuu välttelemään sinne kutsuttua vierasta. Anton aiotaan raahata maalle lomalle, ja tämä kutsuu Rydigerin mukaan, joka tietysti näkee tilaisuutensa tulleen ja ottaa mielihyvin kutsun vastaan.

Ongelmia aiheuttaa muun muassa Rydigerin arkun kuljettaminen maatilalle. Onneksi Rydigeriä ja Antonia vastapäätä istuva nainen on kadottanut silmälasinsa, eikä huomaa istuvansa samassa junavaunussa ihkaoikean vampyyrin kanssa! Rydiger on tavallista lapsellisempi ja ärsyttävämpi, eikä Antonin äiti ole yhtään sen parempi kiukkukohtauksineen ja yrityksineen muuttaa Anton toisenlaiseksi. Kaiken kaikkiaan kirjat olivat kuitenkin yhtä viihdyttäviä kuten aina, vaikka maatilamiljöö ei osoittautunutkaan niin mielenkiintoiseksi kuin luulin.

__________

Osallistuvat haasteisiin:  Hämärän jälkeen ja Halloween

Dekkariviikko: Rikoksien Lontoo

Oksan hyllyltä -blogissa juhlittiin viikon ajan dekkareita. Ehdin ennen haasteen päättymistä lukea neljä kirjaa ja teemaksi muodostui kuin vahingossa Lontoo, koska huomasin lukupinooni eksyneen useampia kyseiseen kaupunkiin sijoittuvia kirjoja. Pohjoismaiset dekkarit eivät ole makuuni, mutta onneksi dekkarien maailmasta löytyy jokaiselle jotakin, joten tutustutan teidät nyt historialliseen osastoon. Onpa joukkoon eksynyt yksi kulta-ajalta peräisin oleva teoskin.

Tervetuloa siis ensimmäisen maailmansodan, vampyyreiden, herrasmieskomisarion ja varieteeteatterin matkassa Lontoon kaduille! Kuvat on otettu vuosien 2011 ja 2015 reissuilla.

Notting Hillin putiikeista löytyy kaikkea kartoista ja jääkaappimagneeteista 1900-luvun alkupuolen jalkapalloihin.

Jacqueline Winspear - Maisie Dobbs (Maisie Dobbs #1) (2003)
Sisäköstä collegeen Cambridgeen ja Cambridgesta yksityisetsiväksi. Maisie Dobbs on neuvokas ja älykäs nuori nainen, joka pääsee anteliaiden ja ystävällisten työnantajien pienellä avustuksella hyödyntämään älyään ja hankkimaan itsenäisesti elantonsa. Ensimmäinen tapaus tuo mieleen ensimmäisen maailmansodan kauhut ja Maisie joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä konkreettisesti silmästä silmään.

Maisie Dobbsin ongelmat liittyvät vahvasti cozy mystery -dekkarigenreen, eli teos kärsii välillä liiallisesta keveydestä ja kömpelyydestä. Siitä löytyy mm. täysin tarpeettomia yksityiskohtia henkilön käyttämistä kengistä, infodumppauksia tarinan kannalta yhdentekevistä paikoista ja jopa listauksia kadunnimistä ja metroasemista Maisien reitin varrella. Ei näitä onneksi joka välissä ollut, mutta ne kuitenkin vaikuttivat siihen, miten historiallinen ympäristö välittyy lukijalle.

Maisie vaikuttaa henkilönä vähän liian täydelliseltä ja new age -psykologisoinnin tyyppinen tapa ratkaista tapausta todennäköisesti vain pahenee jatkossa, mutta en halua luopua toivosta vielä sarjan ensimmäisen osan jälkeen. Pitkä selostus Maisien menneisyydestä olisi voinut häiritä, mutta se sopi ihan hyvin avausosaan, koska se selittää paljon Maisien motiiveja ja luonnetta. Toivoisin kuitenkin, että tapaukset olisivat jatkossa vähän parempia, parannusta olisi tapahtunut myös konkreettisesti tekstitasolla, että jatkuvia vihjauksia menneisyyteen ei enää olisi kun nyt on tapahtumat selvitetty, ja että Maisien sopivat aavistukset siitä, että jokin on vinossa (yllätys: Maisie on aina oikeassa) sekä kliseiset oppi-isän viisaudet pidettäisiin minimissä.

Highgaten hautausmaan länsipuoli, jonne pääsee vain opastetulla kierroksella.

Barbara Hambly - Those Who Hunt the Night (James Asher #1) (1988) 

Kielitieteen professoria ja entistä vakoojaa James Asheria odottaa eräänä iltana karmaiseva näky kotona, kun vampyyri Simon Ysidro odottaa koomaan vajonneen palvelusväen ja Lydia-vaimon keskellä. Lontoon vampyyreita vainoaa sarjamurhaaja ja Ysidro värvää (tai periaatteessa pakottaa) Asherin selvittämään tapausta. Murhaajan jäljittäminen vie niin Lontoon Highgaten hautausmaalle kuin Pariisin katakombeihinkin.

Dekkarin idea vaikutti sen verran erikoiselta, että oli pakko kokeilla miten se toimii käytännössä (syy, jonka vuoksi ylipäätään tähän törmäsin, oli se että etsin jokin aika sitten Highgatelle sijoittuvaa kirjallisuutta). Toimihan se, ainakin osittain. Kirjailijan historiantutkinto voi toimia sekä romaanin puolesta että vastaan, mutta tässä tapauksessa siitä oli hyötyä. Hambly osaa taitavasti punoa ympäristön ja historialliset yksityiskohdat tarinan sekaan ilman erillisiä infolaatikkomaisia juonen keskeyttäviä luentoja, vaikka missään vaiheessa ei edes käy ilmi, että millä ajanjaksolla nyt liikutaan. Ensin luulin kyseessä olevan viktoriaaninen aikakausi, mutta eihän silloin ollut moottoripyöriä. Tähän muuten liittyy eräs hauska kohtaus, jossa Ysidro pääsee moottoripyörän kyytiin, ja se ilmeisesti miellytti säihkyvistä silmistä päätellen.

Vaikka tarina itsessään oli mielenkiintoinen ja sopivalla tavalla pohdiskelevuutta ja vauhdikkuutta yhdistävä, niin Hamblyn kirjoitustyyli petti kirjan. Joka väliin tungetut vertauskuvat alkoivat jo puolivälissä kiristää pollaa. Jotkut lukijat ovat tulkinneet tyylin tarkoituksellisen leikitteleväksi, mutta en itse oikein usko siihen, koska muuten teksti on todella asiallista. Romaanissa on myös jonkin verran toisteisuutta ja jonkinlaista kömpelyyttä sen suhteen, että millaisessa välissä on luontevaa kertoa henkilöiden sisäisistä pohdiskeluista.

No, entäs ne vampyyrit sitten? Kyseisiä olentoja on tulkittu niin monella tavalla vuosisatojen varrella, että on mielenkiintoista törmätä taas uudenlaiseen näkemykseen. Hamblyn vampyyreista pidin kovasti, koska niissä (vai heissä?) näkyy vuosisatojen jättämät pölyiset jäljet. Ihan kuin ne voisivat hajota tomuksi jo pelkästä kättelystä. Hambly on ottanut huomioon, että vampyyrit eivät välttämättä ole mitään kameleontteja, jotka sopeutuvat kuin taikaiskusta jokaisen vuosisadan tapakulttuuriin. Vampyyrien ja ihmisten välinen luonnollinen epäluottamuskin näkyy realistisella tavalla siinä, miten yhteisen päämäärän eteen työskenteleminen ei tee kenestäkään ylimpiä ystävyksiä, vaan lähinnä kumpikin taho ajattelee varuillaan omaa selkänahkaansa. Vaikka Hamblyn vampyyrit siis pystyvät ajattelemaan järkevästi kun tilanne sitä vaatii, niiden tapoihin kuitenkin kuuluu se, että uhria vaanitaan ja tämän kanssa ystävystytään jopa kuukausia ennen h-hetkeä. Toisaalta, yhtäläisyydet vakoojien ja vampyyrien tekojen välillä muistuttaa, että kaikilla on syntinsä, jotka pitää vain hyväksyä. Avuttomuus Asherin tilanteessa välittyy myös hyvin.

Huolimatta tekstin kömpelyydestä jatkan sarjan parissa, koska haluan tavata Hamblyn vampyyrit uudestaan (vaikka harmillisesti yhdelle suosikkihahmoistani käy lopussa vähän huonosti). Tämän ensimmäisen kirjan tapauskin oli viihdyttävä eikä ollenkaan liian ennalta-arvattava. Kokonaisuutena vampyyrien tunkeutuminen dekkarigenreen toimii hyvin, ja lopputulos voisi toimia yhtä hyvin heille, jotka vierastavat kauhua. Pääpaino kirjassa kun on itse tutkinnassa, vaikka kapuloita rattaisiin tuleekin nimenomaan siitä, että tapauksessa on mukana vampyyreita (eli tarina ei toimisi, jos niiden tilalle heittäisi ihmisiä).

Palace Theatre, jossa esitettiin mm. Les Misérables -musikaalia yhdeksäntoista vuotta.

Josephine Tey - Murha lippuluukulla (Komisario Alan Grant #1) (1929)
Suomentaja: Kristiina Drews
Lontoolaisen teatterin ulkopuolella kiemurtelee jono ihmisiä, jotka odottavat näkevänsä suositun musikaalin viimeisen esityksen. He kuitenkin saavat nähdä jotain ihan muuta, kun eräs jonossa seisova mies murhataan tikarilla.

Aloitan aina välillä uuden dekkari- tai mysteerisarjan, koska kaipaan sitä, että saa seurata useamman kirjan verran henkilöiden kehittymistä. Olen ollut sarjakoukussa ainoastaan Anne Ricen vampyyrikronikoihin, ja nyt metsästän sitä oikeaa dekkareiden joukosta. Alan Grant -sarjassa on vain kuusi teosta, joten tiesin sarjan olevan hyvin nopeasti luettu, jos tykästyisin siihen. Suurimmaksi osaksi niin kävikin, mutta päähenkilö oli hieman omituinen.

Grant jäi nimittäin aika etäiseksi hahmoksi. Ensimmäisessä kirjassa paljastuu, että hänellä on pöytä hienostoravintolassa. Ilmeisesti käytöstavatkin ovat melko hienostuneet ja ehkä jopa peribrittiläisen jäykät. Grantissa on myös ristiriitaisuutta: jotenkin tuntui siltä, että Tey haluaa luoda komisariosta taitavan poliisin malliesimerkin, mutta miehen työskentelystä jää lähinnä kömpelö kuva. Grant mokailee jatkuvasti tekemällä omituisia ja hätäisiä johtopäätöksiä. Murhaajan on pakko olla italialainen (alkuteoksessa käytetään pilkkanimeä "dago"), koska murhatapa vaikuttaa ulkomaalaiselta. Jostain syystä alkumetreillä on aivan selvää, että murhaaja ja uhri tunsivat toisensa, vaikka siitä ei ole minkäänlaisia todisteita. Erityisesti naisten suu paljastaa enemmän kuin silmät (!?).

Naurettavinta koko jutussa oli se, että jos Grant olisi kuulustellut erästä hyvin epäilyttävästi käyttäytyvää henkilöä, olisi juttu ratkennut jo alkumetreillä. Sitten ei tietysti olisi ollut koko kirjaa, mutta ehkä olisi alun perin pitänyt kehittää joku vähän uskottavampi juttu. Herkkäuskoisuuttakaan Grantilta ei puutu, vaan hän jättää vaistonsa huomiotta ja uskoo esimerkiksi erään tapaukseen liittyvän henkilön kertomuksen muitta mutkitta. Eipä olisi kannattanut. Ihan kiva juttuhan se on, että uskoo omiin kykyihinsä, mutta Grantin tapauksessa sillä ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Oli kuitenkin ihan virkistävää Maisie Dobbsin jälkeen kohdata etsivä, joka on joskus huonolla tuulella ja omiin taitoihin uskomiseenkin tulee ainakin kerran pieni särö.

Murhaajan henkilöllisyys onkin sitten lopulta lukijallekin ihan oikea yllätys, koska Tey onnistuu näppärästi johtamaan harhaan joka käänteessä. Huolimatta itse komisarion puutteista sarja kuitenkin vaikuttaa mukavalta kulta-ajan dekkariviihteeltä, jossa ei hirveästi kuvailla Lontoota, mutta joka on kuitenkin riittävän mukaansatempaava ja kulta-ajalle tyypillisesti kodikas. Päättelin Goodreadsin lukijoiden kommenteista, että muut teokset (erityisesti Ajan tytär) ovat huomattavasti parempia, joten nyt vain reippaasti Grantin uusia seikkailuja kohti! Toivottavasti herra on oppinut siihen mennessä jotain.

St Paulin katedraali, jonne Kitty jää loukkuun murhaajan kanssa.

Kate Griffin - Kitty Peck and the Music Hall Murders (Kitty Peck #1) (2013)
On vuosi 1880 ja Lady Gingerin varieteeteatterista katoaa tanssityttöjä. Seitsemäntoistavuotias ompelijatar Kitty Peck joutuu mukaan vyyhteen, kun Lady Ginger haluaa hänen selvittävän tapausta. Kittylle kehitetään ohjelmanumero, joka takaa hyvän näköyhteyden yleisöön ja näin mahdollisen murhaajan etsimiseen. Tytön ystävä, tulipalossa vahingoittunut Lucca, tulee myös mukaan tutkimuksiin, ja lopulta molempien henki on vaarassa kun totuus alkaa paljastua.

Tämän kanssa kävi päinvastoin kuin Teyn dekkarin kanssa, eli syyllinen ei yllättänyt ollenkaan, ja toisin kuin Hamblyn teksti, Griffinin sujuva kirjoitustyyli veti välittömästi mukaansa. Lopulta olin niin koukussa, että vetelin loppumetreillä melkein puolet kirjasta yhdessä illassa. Sinänsä erikoista, koska jatko-osasta tiesin Kittyn selviävän ja tapahtumien kulku ei sisältänyt ollenkaan yllätyksiä, mutta tarina vain eteni todella mukavasti ja tekstiä luki mielellään. Limehousen slummin hämyisiä ja virtsanhajuisia katuja kuvataan hyvin eläväisesti, ja tapauksen dekadentit juonteet taas estävät sen, ettei kirjassa söpöillä, kuten joskus cozy mystery -genressä on tapana. Kitty on nuoresta iästään huolimatta vahva (menneisyyden tapahtumien vuoksi myös hieman henkisesti kovettunut) ja pystyvä, mutta kyyneleiltäkään ei vältytä. Erittäin lupaava esikoisteos siis, joten luen mielelläni toisenkin osan.

Cocaine Blues (Phryne Fisher #1) - Kerry Greenwood (1989)

175 s.

"‘I wonder what I want to do?’ Phryne asked of herself. ‘It has all been quite interesting up until now, but I can’t dance and game my life away. I suppose I could try for the air race record in the new Avro—or join Miss May Cunliffe in the road-trials of the new Lagonda—or learn Abyssinian—or take to gin—or breed horses—I don’t know, it all seems very flat.

    ‘Well, I shall try being a perfect Lady Detective in Melbourne—that ought to be difficult enough—and perhaps something will suggest itself. If not, I can still catch the ski season. It may prove amusing, after all.’

    At that moment there came a fast, unrepeatable grass-green flash before the gold and rose of sunrise coloured the sky. Phryne blew the sun a kiss, and returned to her cabin."

Onko loistavampaa tapaa palata tahattoman pitkän bloggaustauon jälkeen maisemiin kuin kirjoittaa kevyestä, napakasta, kuplivan eloisasta ja säihkyvän tyylikkäästä dekkarista? Kun opiskelukiireiden laannuttua aivoni kaipasivat taas vapaa-ajan lukemisen ja fiktiivisten tarinoiden pariin, aloin lukea erästä naurettavan pitkää klassikkoa, mutta huomioni kiinnittyi pian kirjaan, jonka esittelyteksti sai sydämen sykähtämään. Pakkohan se oli sitten aloittaa, koska iloiselle 1920-luvulle sijoittuva dekkari, jonka päähenkilönä on rohkea ja ujostelematon naisetsivä, ei vain voi olla huono. Eihän?

No, odotukseni eivät onneksi osoittautuneet täysin kohtuuttomiksi. Lontoon seurapiireissä liihotteleva Phryne Fisher kaipaa jotain uutta elämäänsä. Jännittävä tilaisuus tarjoutuu, kun eversti Harper vaikuttuu Phrynen ongelmanratkaisukyvyistä ja lähettää tämän Australiaan. Eversti vaimoineen on huolissaan tyttärestään Lydiasta, jonka sairastuminen säännöllisin väliajoin viittaa myrkytykseen. Onko Lydian aviomies syyllinen, ja miten turkkilainen kylpylä liittyy tapaukseen?

Phrynen tarmokkuus on kirjan sielu. Uuden sarjan aloittaminen on aina jännittävää, koska kantavaan päähenkilöön pitäisi tykästyä ainakin jonkin verran, jotta sarjaa jaksaa jatkaa eteenpäin. Phryne Fisher kantaa itsensä tyylillä ja nauttii luksuksesta, mutta ei kuitenkaan pelkää liata käsiään seikkailun tiimellyksessä eikä ole ylimielinen. Häpeämätön ja neuvokas seikkailijatar, joka nauttii savukkeista ja seksistä, leijailee täysin eri sfääreissä kuin kirjan muut henkilöt. Erityisesti Dorothy-sisäkön värittömyys korostuu yhteisissä kohtauksissa Phrynen kanssa, joskin Dotkin löytää lopulta itsestään hieman rohkeutta ja itsevarmuutta.

Itse tarinasta ja mysteeristä en sitten ihan sellaista kipinää saanut, jollaista olin odottanut. Erään tärkeän henkilöllisyyden arvasin jo suurinpiirtein puolivälissä, koska Greenwood antaa siinä aika selkeän vinkin. Melbournea tuntemattomana en myöskään osannut sijoittaa tapahtumia vahvasti Australian maaperälle, vaan mikä tahansa suurkaupunki näytti sopivan taustalle, mikä on tietysti maan kiehtovuuden huomioonottaen sääli. Phrynen lukemattomien mekkojen kuvailukin muistutti ikävästi chick litistä.

Vaikka tarinan höttöys ei täysillä miellyttänytkään ja välillä tyyli pongahti sisällön edelle, niin uskoisin silti jatkavani sarjan parissa jos kaipaan jotain aivot nollaavaa lukemista. Phrynen seikkailuissa kuitenkin on tämän maistiaisen perusteella jotain potentiaalisesti koukuttavaa, ja vauhdikkaan 20-luvun tuoma lisärvo ei sekään pahitteeksi ole. Greenwoodin kirjoitustyylissä on sellaista pirteyttä ja terävyyttä, joka loppujen lopuksi tekee lukemisesta hauskaa. Jos nyt kuitenkin kirjojen lukeminen jostain syystä jää, niin visuaalisesti upean ja kehuja keränneen Miss Fisher's Murder Mysteries -tv-sarjan aion joka tapauksessa katsastaa jossain vaiheessa.

Kannattaa myös muistaa Phryne Fisherin kotisivut, joilta saa kivasti ideaa jo 20-osaisen sarjan hengestä. Sanastosta saa apua slangi-ilmauksiin ja reseptit odottavat tekijäänsä. Ehkä seuraavalla kerralla yritän päästä tunnelmaan kumoamalla kitaani kurkkuvoileipiä ja cocktaileja?

* * *

 Osallistuu haasteeseen: Kirjallinen maailmanvalloitus (Australia)

The Potter's Field (Chronicles of Brother Cadfael #17) - Ellis Peters (1989)

229 s.

'You are not the first, and will not be the last, to look back, nor the first nor the last to turn back, if that is what you choose.  Every man has within him only one life and one nature to give to the service of God, and if there was but one way of doing that, celibate within the cloister, procreation and birth would cease, the world would be depeopled, and neither within nor without the Church would God receive worship.  It behoves a man to look within himself, and turn to the best dedication possible those endowments he has from his Maker.  You do no wrong in questioning what once you held to be the right for you, if now it has come to seem wrong.  Put away all thought of being bound.  We do not want you bound.  No one who is not free can give freely.'

Muutama päivä sitten olin lähdössä mökille, ja koska tämänhetkisestä kirjastopinosta ei tehnyt mieli ottaa mitään mukaan, lähdin kirjastoon katsomaan jos siellä olisi lisää Amelia Peabodyn seikkailuja.  Kirjasto ei ilmeisesti kuitenkaan ole hankkinut niitä järjestyksessä (iik!), joten seuraava osa pitää siis ostaa jos aion vielä lukea niitä.  Sitten näin hyllyssä jotain kiinnostavaa:  romaaneja, joissa munkki tutkii rikoksia.  Munkki!  Näiden täytyy olla hyviä, ajattelin, ja jotain täysin erilaisempaa kuin se tylsyys joka on Ruusun nimi (1980).

Keskiajalle vuoteen 1143 sijoittuvan kirjan päähenkilönä rikoksia ratkoo siis veli Cadfael, joka on benediktiinimunkki.  Mysteeri alkaa, kun luostarille lahjoitetulta pellolta löytyy kyntötöiden yhteydessä luuranko, joka tunnistetaan pitkistä tummista hiuksista naiseksi.  Henkilöllisyyttä on kuitenkin mahdoton tietää, eikä luissa ole näkyvissä ulkoisia väkivallan merkkejä.  Tunsiko kenties murhaaja vainajan, koska tämän päälle oli asetettu risti?

Makasin laiturilla syöden mansikoita, kun ensimmäiset hiuskiehkurat tulivat esiin maasta.  Siitä lähtien olin koukussa.  En olisi voinut olla enempää väärässä yrityksissäni arvata syyllinen, vaikka loppuhan oli jälkeenpäin ajatellen täysin looginen, ja hengeltään tietyllä tavalla keskiaikainen.  Pidän yleensä siitä, että on vain murhaajan paljastaminen lopussa eikä koko ajan siihenastisten todisteiden jatkuvaa kertailua ja syyllisen arvailua, mutta tässä tapauksessa nautin silti Cadfaelin tutkinnan etenemisen seuraamisesta.

Jutun teki vieläkin mielenkiintoisemmaksi Cadfaelin luostarissa oleminen, koska tämänhän täytyi kysyä aina lupa muille kuin ammattiin liittyville retkille, ja sen vuoksi seriffi Hugh oli apuna ulkopuolisessa maailmassa.  Ei sillä että Cadfael olisi mestarietsivä.  Tällä ja Hughilla tuntui olevan saman verran aivotoimintaa, vaikka Cadfael olikin luonnollisesti se joka ratkaisi lopulta jutun.

Palkitsevan mysteerin lisäksi Peters on hyvä kirjoittaja.  Tämä kuvailee kauniisti ja elävästi ympäristöä ja luostarielämää, sekä punoo kerronnan sekaan ajatuksia elämästä ja uskonnosta (esimerkiksi kontrasti maallisen ja luostarielämän välillä oli erityisen kiinnostavaa).  Munkit ovat epätäydellisiä ja ihmisten käytös on uskottavaa sekä aikakauteen sopivaa.

Aivoissani on toimintahäiriö koskien keskiajan historiaa, joten kohdat joissa Peters selittää hiukan historiallista taustaa ei jäänyt ollenkaan päähän.  Ei mitään hajua kuka kuningas oli, ketkä taistelivat ja miksi jne.  Ongelma on kuitenkin pieni (eikä ollenkaan kirjailijan vika), koska näitä asioita ei tarvitsekaan ymmärtää pysyäkseen kärryillä juonessa.  Tosin huomionarvoista on, että Peters ei koskaan käynyt yliopistoa, vaan oli itseään kiinnostavissa aiheissa täysin itseoppinut, joka on erittäin kunnioitettavaa.

Sarjan kirjat voi onneksi lukea väärässä järjestyksessä, joka on aina plussaa (nytkään kirjastossa ei ollut esimerkiksi ensimmäistä osaa).  Laitan Petersin muistiin, jotta voin jatkaa Cadfaelin parissa kun tulee sellaisia päiviä, jolloin ei tee mieli lukea mitään kovin haastavaa mutta silti jotain vähän vakavampaa.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä

Neljän merkit (Sherlock Holmes #2) - Arthur Conan Doyle (1890)

The Sign of Four
153 s.

    "It is cocaine," he said, "a seven-per-cent solution.  Would you care to try it?"

    "No, indeed, " I answered brusquely.  "My constitution has not got over the Afghan campaign yet.  I cannot afford to throw any extra strain upon it."

- - -

    "My mind," he said, "rebels at stagnation.  Give me problems, give me work, give me the most abstruse cryptogram or the most intricate analysis, and I am in my own proper atmosphere.  I can dispense then with artificial stimulants.  But I abhor the dull routine of existence.  I crave for mental exaltation.  That is why I have chosen my own particular profession, or rather created it, for I am the only one in the world."

Siinä missä Punaisten kirjainten arvoitus (1887) oli epätasainen, Neljän merkit on hieman tasapainoisempi, joskaan ei ilman huonoja puolia.  Ongelmat ovat tällä kertaa lähinnä jännityksen puutteessa ja epäkiinnostavassa mysteerissä.  Iso-Britannian hallinnon aikainen Intia on kiehtova aikakausi, mutta aarre juonielementtinä oli vähintäänkin tylsä.  Rasismi ei ollut niin silmiinpistävää mitä etukäteen luulin, ja koska se oli siihen aikaan osa länsimaisten ihmisten ajattelua, en lähde analysoimaan sitä puolta tässä sen enempää (vaikka se onkin mielenkiintoinen aihe pohtia).  Suljetun huoneen mysteeri -kohtausta olisi voinut hyödyntää enemmänkin, mutta ratkaisu oli loppujen lopuksi todella yksinkertainen.  Jälleen kerran pitkä kertomus siitä, miten rikokseen päädyttiin oli jo vähän liiallinen, mutta ei onneksi sentään niin pitkä kuin edellisessä kirjassa.

Tonga oli rasittava klisee ja epäuskottavuuden kasautuma, mutta onneksi heppua ei näkynyt hirveän usein.  Holmes vaikutti oudon passiiviselta, puhumattakaan siitä ettei tämä tajunnut erästä veneeseen liittyvää seikkaa, vaikka yleensä etsivä on todella tarkka ja huomiokykyinen.  Watson oli taas oma lattea itsensä, ja pääsi tapaamaan toisen yhtä lattean ihmisen Mary Morstanin muodossa.  Näiden kahden suhde on samantyyppistä "oo, olet nätti, mennään naimisiin" -juttua, jollaista viktoriaanisen ajan kirjallisuus on täynnä, ja Mary vaikutti viettävän aikansa lähinnä tuijottaen ikkunasta usvaisessa valossa ja pukeutuen toinen toistaan kauniimpiin pukuihin.  En valittaisi jos Marya ei enää näkyisi seuraavissa tarinoissa, ei olisi suuri menetys.

Kommenttini voivat vaikuttaa vähän kriittisiltä, mutta nautin tästä silti kuten edellisestäkin.  Molemmissa on omat ongelmansa, mutta molemmat ovat myös viihdyttäviä.  Tässä toisessa osassa näemme myös ensimmäisen kerran miten Holmes piikittää itseensä kokaiinia karkottaakseen tylsyyden (tuohon aikaan kokaiinia käytettiin vielä laajalti paikallispuudutuksessa sekä virkistystarkoituksessa eri muodoissa, jotka molemmat esitellään esimerkiksi uuden The Knick -sarjan pilottijaksossa, ja joka tietysti johti hauskoihin ja hulluihin mainoksiin).

Tapaa ei tosin esitetä kovin hyvässä valossa, koska Watson yrittää sekä lääkärinä että ystävänä saada Holmesia lopettamaan.  Ehkä Holmes oli lukenut Freudin Über Coca -teoksen: "You perceive an increase of self-control and possess more vitality and capacity for work."  Holmesin tapa tekee etsivästä pahoja rikollisia metsästävän ylihyveellisen ihmisen sijasta paljon inhimillisemmän.  Watson on cheerleader, mutta Holmes on selkäranka, joka pitää kaiken koossa.

Odotan silti novellien olevan mysteerien puolesta parempia, koska en näe mitään järkeä lukea rikostarinaa jos itse rikos ei ole mielenkiintoinen tai hämmentävä.  Hienot henkilöt eivät riitä, jos rikoksen ratkaisu ei tyydytä.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä

Krokotiili hiekkasärkällä (Amelia Peabody #1) - Elizabeth Peters (1975)

Crocodile on the
Sandbank 
296 s.

    Poimin sinivihreän veistoksen hyllyltä ja hankasin sitä nenäliinallani ja näytin Evelynille sen jättämää likaista tahraa nenäliinassani.  - - -

    "Rouva!  Jättäkää korvaamattoman arvokkaat muinaisesineet rauhaan!  On tarpeeksi paha, että se epäpätevä typerys Maspero sekoittaa ne keskenään!  Täydennättekö hänen typeryyttään tuhoamalla esineet, jotka hänellä on jäljellä?"  - - -

    "Hyvä herra", sanoin katsoen häntä päästä varpaisiin.  "En tunne teitä -"

    "Mutta minä tunnen teidät, rouva!  Olen tavannut teidän tapaisianne liian usein - riehaantuneita brittiläisiä naisia kömpelöimmillään ja pöyhkeimmillään.  Lempo soikoon!  Laji täyttää maan moskiittojen tavoin ja on yhtä raivostuttava.  Pyramidien syvyydet, Himalajan korkeudet - missään en pääse teitä pakoon!"  - - -

    Käsi laskeutui hänen olkapäälleen.  Näin Evelynin sekä nuoren miehen, joka oli vastustajani solakampi ja parrattomampi kaksoiskappale: tummahiuksinen, sinisilmäinen, pitkä mutta ei yhtä massiivinen.

    "Radcliffe", mies sanoi kiireisesti.  "Pelotat armollista neitiä.  Pyydän, että -"

    "En ole peloissani", sanoin rauhallisesti.  "Paitsi ystävänne terveyden puolesta.  Vaikuttaa siltä, että hän on saamassa kohtauksen.  Kärsiikö hän usein aivojen vajaatoiminnasta?"

Lainaus on tällä kertaa poikkeuksellisen pitkä (ja siltikin jonkin verran karsittu), koska kyseinen kohtaus on kirjan hauskin ja tiivistää hyvin sekä keskeisten henkilöiden luonteenpiirteet että kirjan yleissävyn.  Kyseessä on siis Amelia Peabody -sarja, jossa Amelia seikkailee pääosin 1800-1920-lukujen Egyptissä ja kohtaa matkoillaan mystisiä asioita.  Ensimmäisessä osassa Amelian kuuluisa tutkijaisä on jättänyt tyttärelleen suuren perinnön, ja omaisuuden turvin Amelia lähtee Englannista.  Matkalla tämä ottaa suojelukseensa rakastajansa hylkäämän Evelynin, ja yhdessä naiset joutuvat keskelle salaperäisiä ja aavemaisia tapahtumia tavattuaan Emersonin veljekset, arkeologi Radcliffen ja filologi Walterin.

Viime vuoden elokuussa menehtynyt egyptologi Barbara Mertz kirjoitti romaaninsa pseudonyymeilla Elizabeth Peters ja Barbara Michaels, jotta akateeminen ura ja romaaniura pysyisivat erillään.  Mertz voitti kirjoillaan useita tunnustuksia, ja onpa Amelian mukaan nimetty oma palkintonsakin.  Vaikka kirjat eivät varsinaisesti olekaan dekkareita eikä tässä ensimmäisessä ratkota murhaa, niin ne ovat hyvin kotoisia mysteereitä Agatha Christien hengessä ja suosio on helppo ymmärtää.

Amelia Peabodyn seikkailut sijoittuvat kaikki egyptologian niin sanotulle kultakaudelle, eli ajalle jolloin tehtiin kaikki merkittävimmät arkeologiset löydöt.  Huolimatta kirjailijan taustasta inforyöppyjä ja historiallisia luentoja ei ole, vaan Egypti toimii luonnollisena taustana tapahtumille.  Amelia esimerkiksi rakastuu pyramideihin ja pääsee harjoittelemaan arkeologisia menetelmiä, joista on myöhemmin hyötyä.  Olisin itse asiassa voinut lukea enemmänkin 1800-luvun arkeologiasta ja Egyptistä, varsinkin kun Emersonit tekevät kaivauksia Akhenatenin kaupungissa.  Äärettömän mielenkiintoinen aikakausi ei siis aivan tullut iholle asti, mutta onneksi henkilöt vievät sen tilan.

Amelia ei ole aivan perinteinen viktoriaanisen aikakauden nainen.  Feministi ja itse vanhaksipiiaksi julistautunut on kiinnostunut muinaishistoriasta, eikä pelkää sanoa suoraan mitä ajattelee.  Amelian määrätietoisuus ja tapa tökkiä päivänvarjolla epämiellyttäviä ihmisiä ovat loistavaa vaihtelua pyörtyileviin ja persoonallisuudeltaan laimeisiin tyttöihin.  Evelyn menee periaatteessa tähän jälkimmäiseen kategoriaan, mutta haluan uskoa Amelian seuran tehneen tälle hyvää, eikä Evelynin menneisyyskään aivan viittaa siihen, että tämä olisi valmis mukautumaan sokeasti viktoriaanisen yhteiskunnan odotuksiin.  Karkeakäytöksinen Radcliffe Emerson on puolestaan jopa hieman byronmainen, mutta ehkä intohimo omaan ammattiin ja halu säilyttää historiaa selittävät osaltaan olemattomat hienotunteisuuden kyvyt.  Henkilöiden perustuminen oikeisiin historiallisiin henkilöihin on hauska yksityiskohta, josta voi lukea lisää täältä.

Romantiikkaa on omaan makuuni vähän liian paljon, eikä itse mysteerikään ole mikään erikoinen, vaan aika selvä ja looginen tapaus heti alusta asti.  Kirjan yleissävy on kuitenkin onneksi hauska.  Kuten on aikaisemmin ehkä tullut ilmi, en lue humoristisia kirjoja ja nauran harvoin ääneen lukiessani, mutta tämä oli yksi harvoista poikkeuksista.  Eikä hauskuus tule esiin pelkästään tapahtumissa, vaan yleisellä tasolla kirja parodioi seikkailuromaaneja sekä 1800-luvun niin sanottuja sensaatioromaaneja (esim. Collinsin Valkopukuinen nainen ja Dickensin Edwin Droodin arvoitus).  Henkilöissä ja salaperäisyydessä on paljon tuttuja piirteitä jos on lukenut kyseisiä kirjoja.

Jos tarina olisi otettu liian vakavasti tai jos se olisi sijoittunut nykyaikaan, en todennäköisesti olisi pitänyt tästä niin paljon.  Muinainen Egypti on kiehtonut lapsesta asti ja omatoimisissa viktoriaanisissa naisissa on vain sitä jotain, joten tällaisenaan kirja oli juuri sopivan kevyt seikkailu.  Voisin jatkaa ehdottomasti sarjan parissa toistekin!

* * *

Suomentaja:  Mervi Hämäläinen
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Egypti)

Punainen neilikka (Punainen neilikka #1) - Emmuska Orczy (1905)

The Scarlet Pimpernel
264 s.

    "Monsieur," he [the young Vicomte] said, prefixing his little speech with an elaborate bow, and speaking in broken English, "my mother, the Comtesse de Tournay de Basserive, has offenced Madame, who, I see, is your wife.  I cannot ask your pardon for my mother; what she does is right in my eyes.  But I am ready to offer you the usual reparation between men of honour."    The young man drew up his slim stature to its full height and looked very enthusiastic, very proud, and very hot as he gazed at six foot odd of gorgeousness, as represented by Sir Percy Blakeney, bart.

    "Lud, Sir Andrew,"  said Marguerite, with one of her merry infectious laughs, "look on that pretty picture - the English turkey and the French bantam."

    The simile was quite perfect, and the English turkey looked down with complete bewilderment upon the dainty little French bantam, which hovered quite threateningly around him.

Vuosi on 1792 ja Ranskan vallankumous riehuu Pariisissa: aristokraatteja vainotaan ja päitä putoilee.  Salaperäinen Punainen neilikka auttaa liigansa avustuksella lukuisia aristokraatteja välttämään giljotiinin, ja jättää jälkeensä kortin varustettuna punaisen neilikan kuvalla.  Ranskan viranomaiset kiinnostuvat myös naamioitumisen mestarista, ja Chauvelin aloittaa jahdin joka vie Pariisista Englannin rannikolle sekä Lontoon salonkeihin.

Populaarikulttuurissa on lukuisia viittauksia Punaiseen neilikkaan, ja joidenkin historiallisten henkilöiden liikanimet perustuvat romaaniin.  Esimerkiksi apartheidiin vastustajaa Nelson Mandelaa kutsuttiin Mustaksi neilikaksi, koska tämä turvautui lukuisiin valeasuihin pakoillessaan poliisia.  Ruotsalainen diplomaatti Raoul Wallenberg puolestaan sai innoituksensa suoraan eräästä Punaisen neilikan elokuvaversiosta pelastaessaan Unkarin juutalaisia toisen maailmansodan aikana.

Romaani ilmestyi ensin näytelmänä, jonka Lontoon ensi-ilta oli vuoden 1905 alussa.  Toisin kuin kaksi vuotta aiemmin kantaesityksessä Nottinghamissa, yleisö otti näytelmän innostuneesti vastaan, joskin kriitikot suhtautuivat siihen nuivasti syyttäen sitä muun muassa vanhanaikaisuudesta.  Punaisesta neilikasta tuli lopulta yksi Englannin suosituimmista näytelmistä, jota esitettiin yli kaksituhatta kertaa.  Orczy muokkasi tarinan romaaniksi, josta niin ikään tuli huippusuosittu.

Suosiota ei ole vaikea ymmärtää.  Romaani on klassinen esimerkki sympaattisen vanhanaikaisesta seikkailutarinasta, jossa on juonitteluja ja vauhdikkaita takaa-ajoja.  Veijarimaisuus ja pilke silmäkulmassa hymyilyttävät, varsinkin yllä olevan lainauksen kohtauksessa.  Loppuratkaisun tietenkin arvaa jo ennen ensimmäisenkään sivun lukemista (eihän sankari voi kuolla!), mutta jännite pysyy silti hyvin yllä kun lukija jännittää miten sankari ratkoo kunkin tilanteen.

Tosin Orczylla on mielenkiintoinen tapa lähestyä itse sankaria, sillä Punaisen neilikan todellinen henkilöllisyys pysyy salassa pitkälle yli puolenvälin.  Ratkaisu tuo tarinaan vielä ylimääräistä jännitystä, kun suurta paljastusta odottaa innoissaan.  Pakko kuitenkin myöntää, että aavistelin jotain siinä vaiheessa kun Orczyn henkilögalleria näyttää keskittyvän epäilyttävän paljon vain muutamaan potentiaaliseen naamiosankariin.

Miehisissä seikkailutarinoissa on yleensä totuttu näkemään naiskauneutta lähinnä statistin roolissa, mutta näyttelijätär Marguerite St. Just on yhtä lailla aktiivinen tekijä kuin Punaisen neilikan liigakin.  Eri asia sitten, onko Marguerite mukana oikeasti ratkaisemassa tilanteita, mutta naisen suuri osa tarinassa oli silti positiivinen yllätys.  Paronitar Orczy sympatisoi melkoisesti aristokraatteja ja kuvaa vallankumoukselliset yksinomaan verenhimoisina roistoina, mutta Marguerite osoittaa myös sen, että niin sanotuille tavallisillekin ihmisille on sijansa.

Erityisesti Margueriten pohdinnoissa näkyy jossain määrin se, miten Orczy on saanut venytettyä näytelmän romaaniksi, ja rakkaushöpinätkin käyvät välillä turhan pitkiksi.  Punainen neilikka on kuitenkin erittäin viihdyttävä seikkailu, joka olisi itse asiassa hauska nähdä näyttämölläkin.  Jatko-osat eivät aikoinaan olleet enää niin suosittuja, mutta lukisin silti mielelläni lisää liigan seikkailuja.  Naamiosankareissa on vain sitä jotain, kuten on nähty Zorron, Batmanin ja muiden oikeuden puolustajien kohdalla.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot

Punaisten kirjainten arvoitus (Sherlock Holmes #1) - Arthur Conan Doyle (1887)

A Study in Scarlet
162 s.

There was only one student in the room, who was bending over a distant table absorbed in his work.  At the sound of our steps he glanced round and sprang to his feet with a cry of pleasure.  "I've found it!  I've found it," he shouted to my companion, running towards us with a test tube in his hand.  "I have found a re-agent which is precipitated by haemoglobin, and by nothing else."  Had he discovered a gold mine, greater delight could not have shone upon his features.

    "Dr. Watson, Mr. Sherlock Holmes," said Stamford, introducing us.

    "How are you?"  he said cordially, gripping my hand with a strength for which I should hardly have given him credit.  "You have been in Afghanistan, I perceive."

    "How on earth did you know that?"  I asked in astonishment.

    "Never mind," said he, chuckling to himself.

Sherlock Holmes, yksi tunnetuimmista kirjallisuuden hahmoista, on niin ikoninen, että muutkin kuin lukutoukat todennäköisesti hänet tunnistavat.  Itselläni ovat nämä kirjat jääneet vähän pimentoon, mutta nyt uteliaisuus kasvoi sen verran suureksi etten voinut enää odottaa.  Baskervillen koira (1902) oli tähän mennessä ainoa lukemani tarina, mutta siitäkin on jo kymmenen vuotta aikaa, enkä muista edes sen perusjuonta kunnolla.  Tarinoita tuskin tarvitsee lukea järjestyksessä, mutta itse olen niin neuroottinen näiden asioiden suhteen, että pakko noudattaa julkaisujärjestystä.  Matka viktoriaanisen Lontoon arvoituksiin alkakoon siis tästä!

Romaanin alussa Watson on juuri palannut Afganistanin sotatantereelta, ja asuttuaan vähän aikaa hotellissa törsäten liikaa rahaa, etsii nyt halvempaa asuntoa.  Törmätessään vanhaan tuttuun, Stamfordiin, Watson saa tältä vinkin asuintoveria hakevasta miehestä.  Mies on tietenkin Sherlock Holmes, ja valitsemani lainaus on juuri tuosta Holmesin ja Watsonin ensikohtaamisesta.  Pian uudet kämppikset saavatkin jännitystä elämäänsä (juuri sopivasti, onhan Holmes juuri valittanut kunnon rikosten puutetta), kun autiotalosta löydetään ruumis.  Seinissä ja lattialla on veritahroja, mutta ruumiissa ei ole ulkoisia väkivallan merkkejä.  Mysteeristä tulee vielä aavemaisempi, kun poliisit huomaavat seinässä verellä riipustettuja kirjaimia.

Holmes on äärettömän mielenkiintoinen henkilö, josta tuli kertaheitolla melkeinpä yksi kirjallisuushistorian suosikeistani.  Tämä on sarkastinen, tiedonjanoinen ja suhtautuu antaumuksella kokeisiinsa.  Holmes ylipäätään keskittyy mielellään omiin juttuihinsa antamatta kenenkään odotusten häiritä, eikä koe tarpeelliseksi jakaa itsestään ihan kaikkea.  Arvoituksellisuus tietysti kiusaa Watsonia, varsinkin kun Watsonin sosiaaliset suhteet ovat jostain syystä täydellisen olemattomat.  Jotain tekemistähän siis täytyy keksiä, vaikka sitä Holmesin tekemisten pohtimista.

Holmesin hämmästyttävän tarkkoihin havaintokykyihin Watson suhtautuu aluksi epäuskoisesti, mutta nöyrtyy lopulta tämän nerouden edessä.  Holmes tietää itsekin olevansa erinomainen etsivä, ja myös sanoo sen häpeilemättä ääneen.  Scotland Yardin poliisithan ovat vain pelkkiä tumpeloita.  Eikä tämä lausunto vaikuta ollenkaan ylimieliseltä, koska lukija tietää jo siinä vaiheessa Holmesin olevan ylivertainen rikosten ratkaisija.  Watson voi helposti tuntua tarinan kannalta turhakkeelta, mutta itse pidin tästä nimenomaan (välillä täysin pihalla olevana) kertojana, enkä niinkään varsinaisena henkilönä.  Toivottavasti Watsonista ei myöhemmin tule pelkkää Holmesin egon nostattajaa, mutta olen toisaalta silti tyytyväinen vaikka jäisimme Holmesin kanssa kaksin.

Doylen kerrontatyyli ei ole mitenkään poikkeava, mutta en sitä kaipaakaan kun rikos on pääosassa.  Lontoo-kuvaukset ovat erittäin vähäisiä, mutta silti koin olevani paikan päällä tallustelemassa kaupungin katuja.  Kaipa sekin jo kertoo jotain kirjailijan taidoista, vaikka tunnelmaan pääsemisessä auttoikin painokseni kuvitus, johon oli valittu sekä 1800-luvun valokuvia että piirroksia demonstroimaan tapahtumapaikkoja, kirjan tapahtumia ja erityisiä viktoriaanisen aikakauden esineitä tai asioita.

Murha osoittaa todeksi Holmesin teorian siitä, miten oudolta ja monimutkaiselta vaikuttava rikos onkin todellisuudessa yksinkertainen ja toisinpäin.  Sanomalehdet sotkevat autiotalomurhaan ties mitä salaliittoteorioita sosialismista ulkomaisiin poliittisiin pakolaisiin, mutta todellinen motiivi onkin se sama tuhanteen kertaan nähty.  Ratkaisuun pääseminen on kuitenkin niin viihdyttävää, ettei yksinkertaisuus tunnu ollenkaan antikliimaksilta, ja oikeastaan rikollinen herättääkin ajatuksia oikeudenmukaisuudesta.

Romaanin rakenne oli toisaalta iso pettymys.  Ensimmäinen osa oli vielä antoisa, mutta toisen osan takaumajakso kestää peräti viisi kappaletta, ja pysäyttää juonenkuljetuksen lähes kokonaan.  Jaksosta selviää kyllä rikokseen liittyvien henkilöiden taustat ja linkittyminen murhan tapahtumiin, mutta nämä olisi voinut takuulla kertoa lyhyemminkin.  Tällaisenaan takauma vaikuttaa lähinnä novellilta romaanin sisällä, ja tyylikin on kaiken lisäksi ihan erilainen.  Takauman jälkeisetkin kappaleet ovat hivenen pitkäveteisiä, koska tapauksen pääpiirteet kuullaan peräti kahteen kertaan, vaikkakin erilaisesta näkökulmasta.  Totta kai haluan tietää mitä on tapahtunut ja miten rikoksen ratkaisija on päätynyt lopputulokseen, mutta vähän rajaa sen jaarittelun kanssa.  Ehkä novelleissa rytmitys on parempi, kun pienemmän merkkimäärän puitteissa pitää pysyä tiukasti asiassa.

Kokonaisuudessaan kuitenkin viihdyttävä Holmesin maailmaan tutustuttava murhamysteeri.  Nyt ainakin tuntuu siltä, että olivat loput sitten kuinka huonoja tahansa, niin kyllähän ne on pakko lukea!

* * *

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat

Krypta (Languedoc #2) - Kate Mosse (2007)

Sepulchre
565 s.

Domaine de la Caden kiemuraisilla, rikkaruohojen peittämillä poluilla jokin kauan sitten unohdettu herää.  Satunnaisesta katsojasta se näyttäisi vain himmenevän iltapäivän oudolta valoilmiöltä, mutta ohikiitävän hetken ajan kipsipatsaat näyttävät hengittävän, liikkuvan, huokaavan.  Ja maan ja kiven alle, kuivuneeseen joenuomaan haudattujen korttien kuvat näyttävät heräävän hetkeksi eloon.  Ohikiitäviä hahmoja, vaikutelmia, varjoja, ei vielä sen enempää.  Vihje, illuusio, lupaus.  Valon taittuminen, ilman liikahdus kiviportaan käänteessä.  Paikan ja hetken väistämätön yhteys.

  Sillä todellisuudessa tarina ei ala luista pariisilaisella hautausmaalla vaan korttipakasta.

  Paholaisen kuvakirjasta.

Luin jokin aika sitten trilogian kataareista kertovan ensimmäisen osan.  En erityisemmin pitänyt siitä, mutta tämä toinen osa on jo muutaman vuoden kutsunut viekkaasti äitini kirjahyllystä, ja päätin sitten kokeilla.  Tässähän on sentään okkultismia ja sijoittuu vieläpä osittain 1800-luvulle.  Valitettavasti ongelmat olivat tismalleen samanlaiset kuin edellisessäkin.

Tarinan keskiössä on erikoinen tarot-korttipakka, jonka ympärille kietoutuu päähenkilöiden kohtalot.  1800-luvun lopun osalta seurataan Léonie ja Anatole Vernierin vierailua tätinsä luona Domaine de la Caden tiluksilla.  Sen ympärillä vellovat huhut demonista, jonka tädin edesmenneen miehen väitetään mananneen esiin.  Vuonna 2007 Meredith Martin matkustaa Ranskaan etsimään taustatietoa Claude Debussyn elämäkertaa varten, sekä ottamaan selvää omista sukujuuristaan.  Koko kirjan ajan hypitään näiden kahden ajan välillä, joka on myös sen suurin heikkous.  2000-luvun tapahtumat eivät kiinnosta pätkääkään.  Kirja olisi ollut paljon kiinnostavampi ja ennen kaikkea intensiivisempi ilman aikahyppelyä.  Nyt jälkimaku oli latteahko, koska 1800-luvun osuuksissa kaikki paljastetaan ennen kuin päästään nykyaikaan.  Nämä kaksi aikakautta eivät yhdistyneet muutenkaan täysin saumattomasti.

Aika taidokasta, että kirjasta saa yhtaikaa sekä raskaslukuisen että pinnallisen.  Tietynlaisia yksityiskohtia oli varsinkin alussa vähän liikaa, ja jokaisella yksityiskohdalla oli sama arvo, joka teki tarinasta ohuen ja hengettömän.  Mosse luettelee katujen ja paikkojen nimiä, juomien merkkejä jne.  Aika huvittavaa, miten eräässä kohdassa kauniin Meredithin kerrotaan pitävän leivoksista, vaikka onkin hoikka.  Jaa, ja sillä on merkitystä tarinan tai henkilön luonteen kannalta koska...?  Ärsyttävintä ovat kuitenkin kohdat, joissa Mosse selvästi haluaa esitellä historian tietämystään.  Ne hyppäisivät esiin tekstistä enemmän ainoastaan silloin, jos ne merkitsisi kirkkaankeltaisella yliviivaustussilla.  Teksti on muutenkin melko töksähtävää ja kömpelöä.  Ja mikä siinä on, että kun ollaan Ranskassa ja kirjan englanti (tai tässä tapauksessa suomi) tarkoittaa henkilöiden puhumaa ranskaa, niin silti joidenkin kirjailijoiden (ja elokuvantekijöiden) täytyy tunkea väliin muutama irrallinen sana oikeaa ranskaa?  Ei mitään valtakunnan järkeä.

Léoniesta alkoi tulla pahoja aavistuksia jo ensimmäisen luvun aikana:  valittaa kun tätä kohdellaan kuin lasta, mutta silti käyttäytyy kuin lapsi.  Ehkä tämä on normaalin teinin käytöstä, mutta henkilökohtaisesti olisin halunnut päähenkilöksi joko vähän kypsemmän 17-vuotiaan tai aikuisen.  Toki Léonien kohdalla tapahtuu henkistä kasvua, mutta vasta loppumetreillä, jolloin asia ei voisi enää vähempää kiinnostaa.  Paperinmakuisuuden lisäksi henkilöt olivat äärettömän kliseisiä.  Naiset ovat kauniita ja miehet urheilullisia tai muuten komeita.  Kirjailija jaksaa muistuttaa pariin kertaan erään miehen leveistä hartioista.  Roistot ovatkin sitten jollain tapaa epämuodostuneita tai lähestyvät jonkinlaista psykoottista tilaa.  Mustavalkoisuus oli jo niin läpinäkyvää, etten lopulta jaksanut enää ärsyyntyä.

Onko sitten mahdollista koukuttua huonoon kirjaan?  Iltaisin nappaa sen yöpöydältä ja liimautuu siihen kuin täi tervaan kunnes silmäluomet alkavat liikahtaa alaspäin.  Ei se mikään hirveä kohteliaisuus taida olla kirjaa kohtaan, että sitä lukee niin sanotusti puoliajatuksella ja aivot narikassa, koska haluaa lukea jotain mutta ei mitään joka vaatisi hirveästi aivotoimintaa.  Esim. historialuennot lähinnä silmäilin, koska ne eivät istuneet henkilöiden suuhun laisinkaan.  Niistä tuli sellainen olo, että Mosse halusi holhoavalla sävyllä sivistää lukijaa, sen sijaan että olisi luonut aidosti mielenkiintoisen historiallisen miljöön pienillä ja vähemmän läpinäkyvillä yksityiskohdilla

Toinen tähti tulee siis nimenomaan siitä koukuttavuuden tunteesta.  Kolmanteen osaan en aio silti koskea pitkällä tikullakaan, Mossen ja minun taival oli tässä.  Trilogia-ajatus on ylipäätään jokseenkin outo, koska kirjoja yhdistää löyhästi vain tapahtumapaikka, eikä oikeastaan täysin sekään.

* *

Suomentaja:  Katariina Kaila

Swannin tie (Kadonnutta aikaa etsimässä #1) - Marcel Proust (1913)

Du côté de chez Swann
478 s.

But it was not for nothing, as my aunt well knew, that she had rung for Françoise, since at Combray a person whom one 'didn't know at all' was as incredible a being as any mythological deity, and it was apt to be forgotten that after each occasion on which there had appeared in the Rue du Saint-Esprit or in the Square one of these bewildering phenomena, careful and exhaustive researches had invariably reduced the fabulous monster to the proportions of a person whom one 'did know,' either personally or in the abstract, in his or her civil status as being more or less closely related to some family in Combray.

Joskus joistain kirjoista haluaa pitää, mutta aina se ei onnistu vaikka kuinka yrittäisi.  Ehkä tämän kohdalla sitten yritin liikaa, koska odotin jotain vähän erilaisempaa.  Kirjassa ei ole varsinaista juonta, vaan koostuu muistoista ja niihin enemmän tai vähemmän liittyvistä henkilöistä.  Juonettomuus ei haitannut, varsinkin kun Proust voisi kuvailuillaan tehdä huussireissustakin kauniin, mutta kirja oli loppujen lopuksi liian helppo laittaa syrjään ja liian vaikea aloittaa uudelleen.  Sinänsä ymmärsin sen, että niin kuin muistelotkin voivat olla joskus rönsyileviä, tämänkin oli tarkoitus kulkea kevyesti paikasta ja henkilöstä toiseen.  Käytännössä lukeminen oli kuitenkin ihan liian raskasta.  Vaikka ajoittain hienot kohtaukset ja Proustin sanankäyttö saivat huokailemaan ihastuksesta, enimmäkseen silti tuntui raskaalta lukea pelkkää jaarittelua.  Jaarittelu voi joskus toimia, jos sillä on jokin punainen lanka tai päämäärä, kuten Henry Millerin Kravun kääntöpiirissä (1934).  Pitkät lauseetkin ovat ok, kunhan ne ymmärtää hyvin, eikä tarvitse lukea niitä uudestaan koska unohti mitä kirjailija halusi sanoa.

Lempikohtauksiani olivat sen legendaarisimman leivoskohtauksen lisäksi se, kun Proust kuvaili lapsuuden lukuhetkeä puutarhassa.  Ihan kuin se olisi ollut suoraan omasta lapsuudestani, kun kesäisin luin kirjaa puutarhassa niin keskittyneesti, etten huomannut edes päivän pimenemistä. Siirtymät eri muistojen välillä oli myös toteutettu hyvin ja luonnollisesti, sanat ikään kuin virtasivat asiasta toiseen.  Kokonaisuudessaan romaani olisi silti tarvinnut runsasta editointia, tällaisenaan tämä on reilusti ylipitkä.  Tuli myös jotenkin sellainen olo, että Proustin kirjoittajanlahjoissa ei ole mitään vikaa, mutta romaanin koostaminen ei sujunutkaan ihan niin hyvin.  Ihan kuin Proust ei olisi tiennyt mitä tehdä lahjoillaan, vaan yritti kuumeisesti kirjoittaa kaikki ajatuksena paperille.  Tajunnanvirtatekniikka voi olla kaunista, mutta en ainakaan itse halua lukea rajoittamatonta sellaista.  Joku raja sentään.

Selailin yhtenä päivänä Goodreadsin arvioita tästä, ja oli mielenkiintoista huomata joidenkin Proust-fanien ylimielisyys:  "hitaudesta valittaminen olisi kuin valittaisi siitä, että Shakespeare on englanniksi" ja "miksi olet niin negatiivinen, kun tätä on arvostettu jo vuosisadan verran" ovat esimerkkejä karseimmista kommenteista, sen lisäksi että toisten ei-niin-positiivisiin-arvioihin oli heitetty kaunopuheisia ja mahtailevia piikittelyjä parilla ranskankielisellä heitolla varustettuna.  Tai sitten satuin vain kiinnittämään huomiota näihin vähän enemmän, enpä tiedä.  Ainakaan omassa Proustin "ymmärtämisessäni" ei ollut ongelmia, romaani ei vain yksinkertaisesti vetänyt puoleensa niin paljon kuin romaaniltani haluaisin.  Niin kuin aiemmin sanoin, uudelleen aloitus lyhyenkin tauon jälkeen oli liian takkuilevaa.

Aion vilkaista vielä toista osaa, mutta jos se ei vedä, en lue muitakaan;  en vain kestä montaa tällaista.  Mielenkiintoisia kirjoja on ihan liikaa, että haluaisin pysytellä moniosaisessa ihan ok -sarjassa.  Toivo kuitenkin elää.  Tämä oli käsittääkseni vasta johdanto, joten kokonaisuutena tarina ei ole edes kunnolla alkanut.  Tai ainakin toivon, että edes jotain pientä tarinanpoikasta sieltä olisi tulossa.  Kyllä tämä kaikesta negatiivisuudestani huolimatta ansaitsee silti kolme pistettä, sen verran upeaa Proustin kirjoitustyyli kuitenkin on ja potentiaaliakin löytyy mielenkiintoiselle jatkolle.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot

Dance Hall of the Dead (Navajo Mysteries #2) - Tony Hillerman (1973)

272 s.

Behind him, above the red sandstone wall of the mesa, a skyscape of feathery cirrus clouds stretched southward toward Mexico.  To the west over the Painted Desert, they were flushed with the afterglow of sunset.  To the north this reflected light colored the cliffs of the Zuñi buttes a delicate rose.  Far below him in the shadow of the mesa, a light went on in the camper near the site of the anthropologist's dig.  Ted Isaacs cooking supper, the Fire God thought.

Kaksi intiaanipoikaa (toinen Navajo, toinen Zuñi) on kadonnut kuin tuhka tuuleen jättäen jälkeensä verilammikon.  Komisario Joe Leaphorn Navajoiden heimopoliisista alkaa tutkia tapausta, mutta miten pitkälle on mahdollista arvoituksen ratkaisemisessa päästä kun ympärillä leijuu Zuñi-heimon salaileva ilmapiiri?  Hippikommuuni ja antropologinen (takakannen mukaan arkeologinen) kaivaus ovat pääosassa, sekä poikien heimojen erilaisuus ja vuorovaikutuksen hankaluudet.

Ainoa syy, miksi tämän ylipäätään lainasin kirjastosta, oli parina viime vuotena herännyt kiinnostus Yhdysvaltain eri osavaltioiden erityispiirteisiin sekä alkuperäiskansojen uskonnot ja historia.  New Mexicon heimokulttuurin ja murhamysteerin yhdistäminen tuntui sen verran mielenkiintoiselta, että pakkohan tämä oli napata mukaan, vaikka rakas kärsinyt laukkuni oli jo valmiina oksentamaan sisältönsä jäiselle kadulle minä hetkenä hyvänsä.

Jo Leaphorn-tarinoiden kansissa esiintyvät symbolit kertovat, että intiaanien mytologia on todella suuressa osassa.  Kannattaa olla aiheesta kiinnostunut jo valmiiksi, koska erilliseltä tuntuvien mytologiaan ja historiaan liittyvien puheiden lisäksi en saanut tästä oikein mitään muuta irti.  Parikymmentä viimeistä sivua on ihan suhteellisen jännittävää takaa-ajoa, mutta se etten jaksanut kiinnostua itse rikoksesta mitenkään erityisesti taitaa olla tämän dekkarin kannalta huono juttu.

En myöskään saanut  minkäänlaista otetta komisario Leaphorniin.  Jotain hänen ajatuksiaan aina välillä putkahtaa, mutta henkilö on kaiken muun lisäksi jotenkin passiivinen ja kylmä.  Kylmä siinä mielessä, että Hillerman ei oikein ole saanut Leaphornia eläväksi.  Intiaanien elämästäkään ei mitään suuria oivalluksia tarjottu, mutta aiheen ansiosta jaksoin silti lukea kirjan loppuun.  Loppuratkaisu oli oikeastaan ainoa kohta, jossa intiaanien ja valkoisten kulttuurien yhteentörmäys näkyi konkreettisesti, ja jättikin aika melankolisen jälkimaun.  Huolimatta siitä, nautinko itse tarinasta vai en, Hillerman on selvästi perehtynyt asiaan ja se jos mikä on kunnioitettavaa.

Nämä artikkelit ovat muuten mielenkiintoista luettavaa, vaikka itse käsitellyistä aiheista ei olisikaan samaa mieltä.

* *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus  (New Mexico)

Anno Dracula (Anno Dracula #1) - Kim Newman (1992)

547 s.

They found us before the week was out.  Mina Harker led them, wearing trousers and an old tweed jacket of mine, hair done up under a cap.  The small band of new-borns were turned patients and one orderly.  They had organized into a search party, discharging the Count’s orders while he was removing his headquarters from Purfleet to Piccadilly.  They seized upon Van Helsing and trussed him, slinging him over a horse’s back for transport back to the Abbey.  What became of him is too well known to recount, and too painful to think of.

Vuoteen 1888 mennessä vampyyrit ovat kansoittaneet Lontoon, ja kuningatar Viktoria on mennyt naimisiin Draculan kanssa.  Van Helsingin ja kumppaneiden suunnitelmat eivät siis menneetkään aivan nappiin, ja esimerkiksi Van Helsing itse on päätynyt seipään nokkaan Buckinghamin edustalle.  Kaikki eivät suinkaan silti kannata suuruudenhullua Draculaa ja tämän korruptoivaa vaikutusta, ja kaiken huipuksi Viiltäjä-Jack riehuu Whitechapelin kaduilla.

En ole ennen lukenut vaihtoehtoista historiaa tai niitä lukemattomia romaaneita ja novelleja, joissa yhdistetään Viiltäjä-Jack ja Dracula/vampyyrit (joissain myös Sherlock Holmes, tässä Holmes jää vain sivumaininnaksi).  Etukäteen Newmanin romaanista oli pieniä epäilyksen siemeniä, mutta jo ensimmäisessä luvussa ne karisivat.  Jotkut ovat valittaneet, että Draculassa esiintyneitä henkilöitä on vääristelty, mutta en näe tässä kritiikissä mitään logiikkaa.  Lähtökohtanahan on nimenomaan vaihtoehtoinen historia, joten kirjailijalle on ihan sallittua ne taiteelliset vapaudet, kunhan uskottavuus säilyy.  En ainakaan itse huomannut mitään omituisuuksia, koska tarina vei mukanaan.

Wikipediassa on hengästyttävän pitkä lista fiktiivisistä ja oikeista historiallisista henkilöistä, jotka näyttäytyvät tarinassa.  Vain murto-osalla on isompi rooli, kun taas jotkut mainitaan lyhyesti vain nimeltä.  Tämän vuoksi kirjan henkilögalleria pysyy hyvin koossa ja sopivan suppeana, eikä nimiä muutenkaan pudotella vain tuttujen nimien tarinaan ymppäämisen vuoksi, vaan laajan taustatyön tehnyt Newman on saanut aikaan loogisen kokonaisuuden.  Lukijalla on joka tapauksessa hauskaa bongata tuttuja kirjan sivuilta, ja muunlaisiakin viittauksia löytyy lukujen otsikointia myöten, joskin näitä on paljon vaikeampi huomata.  Nimien tunnistamista en kuitenkaan sanoisi välttämättömäksi kärryillä pysymisen kannalta, ja Draculaa lukemattomatkin saavat tästä ihan varmasti jotain irti.

Viiltäjä-Jackin henkilöllisyys paljastetaan jo alkusivuilla, mutta tämä ei ainakaan itseltäni vähentänyt tarinan jännittävyyttä lainkaan.  Murhaajan henkilöllisyys ja motivaatiot ovat todella uskottavia.  Hallitusta vastaan kapinoivat joukot sekä Viiltäjä-Jackia metsästävien Genevièven ja Beauregardin edesottamukset vauhdittavat tarinaa mukavasti, ja Draculan vaikutus Lontoon eri yhteiskuntaluokkiin näkyy sekä suoraan että rivien välissä.  Ne vampyyritkin ovat mukavan perinteisiä, mutta kuitenkin höystetty pienillä erilaisilla yksityiskohdilla, kuten "vanhimpien" ilmeen muuttumisesta halkeileva iho.  Joukkoon mahtuu myös melkoisen omalaatuinen ja kammottava kiinalainen vampyyri.

En kuitenkaan vielä tiedä, tulenko lukemaan sarjan seuraavia osia, koska niiden taustalla vaikuttavat vuosikymmenet eivät kiinnosta enää niin paljon, ainakaan vampyyreilla maustettuna.  Suosittelen kuitenkin varauksetta tätä ensimmäistä osaa kaikille sumuisen Lontoon ja vampyyrien ystäville.  Kunhan ette oleta tätä suoraksi (ja samantyyliseksi) jatko-osaksi Draculalle, koska kyse on kuitenkin toisesta todellisuudesta.  Uusintapainoksessa on myös kaikenlaista mielenkiintoista ylimääräistä sälää, kuten kirjailijan kommentit kirjan intertekstuaalisuudesta, vaihtoehtoinen loppu ja jokseenkin (hyvällä tavalla) huvittava novelli Draculan seikkailuista ennen Lontoon valloitusta.

* * * *

Apinoiden Tarzan (Tarzan #1) - Edgar Rice Burroughs (1912)

Tarzan of the Apes
320 s.

Apinoiden Tarzan, pieni alkukantainen ihminen, joka kykkii isänsä tekemällä pöydällä - sileä, ruskea, alaston vartalo kumartuneena kohti kirjaa, jota se pitelee vahvoissa, hoikissa käsissään;  tuuhea, pitkä musta tukka lainehtii pitkin sen hienostuneen muotoista päätä alas kirkkaille, älykkäille silmille - näytti yhtaikaa sekä liikuttavalta että lupaavalta nuorelta - vertauskuvallinen hahmo, joka etsii tietä alkukantaisuuden synkästä yöstä kohti oppimisen valoa.

Enpä tiedä ketään, joka ei olisi kuullut Tarzanista.  Vaikka kirjoja ei olisi lukenutkaan, tämä liaaneissa roikkuva villimies on juurtunut populaarikulttuurin henkilögalleriaan siinä määrin, että tarinan tuntee ainakin pääpiirteittäin.  Kerrataanpa nyt vielä kuitenkin.  John ja Alice Clayton, lordi ja lady Greystoke, jätetään laivalla tapahtuneen kapinan seurauksena oman onnensa nojaan Afrikan länsirannikolle.  Näille syntyy poika, jonka naarasapina Kala kasvattaa omana pentunaan pariskunnan kuoltua ja joka nimetään Tarzaniksi.  Kala kuuluu siis Burroughsin itse keksimään hurjaan ja verenhimoiseen ihmisapinarotuun, jonka kielessä Tarzan tarkoittaa valkoista apinaa.

Tarzanin seikkailuja viidakossa seurataan lapsesta aikuisuuteen.  Tänä aikana opitaan muun muassa lukemaan ja kirjoittamaan itsenäisesti, taistellaan erilaisia viidakon petoja vastaan sekä yritetään selviytyä omassa laumassa.  Tarzan nimittäin tajuaa lopulta olevansa erilainen kuin laumansa apinat, ja alkaa kaivata omanlaistaan seuraa.  Toive toteutuu, kun rannikolle saapuu jälleen joukko valkoisia.  Näiden joukossa ovat muun muassa Tarzanin serkku, William Cecil Clayton, sekä Jane Porter.  Tästä alkaa sarja tapahtumia, joiden lomassa lukija jännittää paljastuuko Tarzanin henkilöllisyys tämän sukulaisille.

Muistan kuinka lapsena hypistelin kauniin valkoista Tarzan-sarjaa kirjastossa, mutta johtuen luultavasti paksun kovakantisen tiiliskivi-ulkonäön takia en koskaan lainannut niitä, vaan pysyttäydyin vain ohuissa tyttökirjoissa.  Sen sijaan tv-sarja Tarzan:  The Epic Adventures oli yksi suosikeistani, ja voin tässä rehellisesti myöntää että katsoin sitä enimmäkseen Joe Laran takia.  Ja ah, Johnny Weismullerin tähdittämät elokuvat, suuri rakkauteni!  Eli palatakseni tämän tekstin alkuun, Tarzanin tarina oli hyvinkin tuttu vaikka kirjoihin en olisikaan jaksanut keskittyä.

Nyt aikuisena tulee kiinnitettyä huomiota erilaisempiin asioihin.  Pystyin kyllä nauttimaan itse tarinasta ja antautua sen vietäväksi, mutta kyllähän Burroughs on aikansa lapsi mitä asenteellisuuteen tulee.  Afrikassa asuvat heimot kuvataan julmina, jopa hirviömäisiä piirteitä saavina ihmissyöjinä, kun taas Esmeralda, valkoisten musta palvelija, oli lähinnä lapsenomainen, hysteerinen ja tyhmä hermokimppu.  Nämä siis aika lailla kumoavat Burroughsin ajatuksen ihmisten välisestä veljeydestä, vai tarkoitetaanko tällä vain valkoihoisia miehiä?  Alice ja Jane taas olivat heikohkoja naishahmoja, jotka parhaimmillaankin hoitivat statistin virkaa, ja jotka eivät kuulemma osanneet ajatella järkevästi niin kuin miehet.  Oli myöskin käsittämätöntä, miten Tarzanin aristokraattiset vaistot olivat muka perittyjä, "luonnollinen tulos monen sukupolven mittaisesta, hienosta kasvatuksesta".  Herra Philander ja professori Porter puolestaan tarjosivat hieman tervetullutta kevennystä ja huumoria tarinaan.

Noh, tästä voi ehkä päätellä etten pitänyt kirjasta, mutta päinvastoin.  Tarina oli oikein mainio pulp-viihdepläjäys, vaikka loppu tuntuikin hieman liian kiirehdityltä ja päälleliimatun oloiselta.  Henkilökohtainen kiinnostus ei oikein riittänyt eläinten kanssa painimiseen, joten Janen saapuminen toi lisää mielenkiintoa, mutta kokonaisuudessaan hyvä seikkailukirja jonka seuraaviakin osia voisin jossain vaiheessa vilkaista.

* * *