Salakari - Minna Canth (1887)

123 s.

Tunti vierähti ja ympärillä hiljeni kaikki. Alussa kuului kyökistä silloin tällöin vähäinen kolina, mutta sitten sekin taukosi. Helmi nukkui rauhallisesti kätkyessään sängyn vieressä, pieni nyrkki täkin päällä. Silmät olivat ummessa, kasvot levolliset. Suu meni välistä nauruun, mitä hauskaa lienee hän, pikkuinen, uneksinut. Onnellinen aika, ei surua, ei huolta eikä sielun tuskaa mitään. Ovi oli saliin auki, mutta John oli sulkenut omansa vastaisella puolen. Kuinka kauvan hän aikoi viipyä, ennenkuin tuli maata? Odottiko, että hän ensin nukkuisi? Taikka eikö tulisi ollenkaan? Rupeisiko ehkä sohvalle omassa huoneessaan?

Luin tämän jo viime kuun puolella, mutta sen jälkeen olen pitäytynyt nenä kiinni tenttikirjoissa, joten inspiraatiota blogille ei ole löytynyt.  Taitaa siis tässäkin blogimaailman kolkassa olla vähän hiljaisempaa ja/tai harvasanaisempaa näin keväällä, kun pitää saada hommat tehtyä erilaisia vapaa-ajan rientoja unohtamatta.  Mutta, asiaan.

Luin jokin aika sitten Rouva Bovaryn (1856) (jonka voisin jossain vaiheessa lukea uudestaankin, sen verran se on taas alkanut vetää puoleensa) ja Canthin romaani aviorikoksesta muistuttaa sitä hyvin paljon.  Totta kai voisi sanoa, että melkein jokainen samanlaisella asetelmalla varustettu teemaa käsittelevä romaani muistuttaa sitä, mutta satuin nyt vain jostain syystä saamaan tämän kohdalla paljon mielleyhtymiä Flaubertin tarinaan.  Satuin vilkaisemaan Hikipedian sivua Minna Canthista tässä yhtenä päivänä, ja siellä eräs kohta sai osuvuudellaan minut tirskahtamaan:  "Canth tuijotuskilpailussa Juhani Ahon kanssa. Häviäjä joutuu kirjoittamaan tylsän suomalaisen muunnelman Rouva Bovarysta".

Alkuasetelmassa päästään katselemaan kahden pääosin erilaisen ihmisen avioelämää.  Alma on hellä äiti, joka on taipuvainen haaveiluun.  John on aika lailla realisti, jota ei rauhallinen perhe-elämä ilmeisesti tyydytä samalla tavalla kuin vaimoaan.  Kuvioihin tulee aika pian hilpeä maisteri Nymark, joka jakelee huomiotaan kauniille Almalle täysin rinnoin.  Nämä kaksi viettävät yhä enemmän aikaa yhdessä, ja Nymark on yllättävän rohkea piirittäessään toisen miehen vaimoa aivan tämän silmien alla.

Alma ei päässyt lähellekään samaa ärsyttävyyden astetta kuin Emma, mutta en myöskään kokenut tätä mitenkään miellyttäväksi henkilöksi.  En ymmärtänyt lainkaan, miten Johnin käytös oikeutti tuollaiseen lapselliseen kiukutteluun.  Ensin Alma kuvittelee Johnin nuoremman naikkosen kainalossa, sitten valittaa Johnin tekevän liikaa työtä, mutta Johnin yrittäessä lähestyä Almaa tämä sysää miehensä syrjään.  En myöskään kokenut Johnin kiusoittelua vähättelynä, vaan pelkästään viattomana kiusoitteluna.

Ehkä osa ongelmaa oli tarinan liian kevyt ote.  En oikein päässyt kummankaan henkilön sisälle, ja tuntui ettei Canth osannut kuvata tarpeeksi hyvin näiden motiiveja ja sisäistä maailmaa.  Olisiko jälkimaku ollut näin laimea, jos Rouva Bovary ei olisi ollut tuttu?  Vaikea sanoa, mutta tämä nyt joka tapauksessa jäi valitettavasti tähänastisista Canthin teoksista mitäänsanomattomimmaksi.  Loppuratkaisukin tuntui liioitellulta ja lievästi moraalisesti alleviivaavalta.

* *

Osallistuu haasteisiin:  1800-luvun kirjat ja Avioliittojuonia

Hanna - Minna Canth (1886)

145 s.

Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja syöksivät heti sen tehtyä kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien kilinää ja tupakan savua sekaisin totihöyrystä kanssa saliin tunkeutui.  Entiseltä ilma jo oli raskas pölystä, hiestä ja kuumuudesta; naisten viuhkat liikkuivat, lamput paloivat himmeästi.  Vanhempien naisten silmät alkoivat käydä kankeiksi ja kieli väsyi, yksi ja toinen haukoitteli salavihkaa nenäliinaansa.  Mutta nuorista oli uupumus kaukana.  Tutuimmat etsivät toisiaan, liittyivät yhteen, menivät syrjähuoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vettä; sitä he vartioivat, että musiikki taas alkaisi ja herrat näkisivät hyväksi palata jälleen heidän luokseen.

Canthiin tutustuminen jatkui tarinalla Hannasta, joka kokee sekä nuoruuden ilot että myllerrykset.  Tämä on hieman ujo ja epävarma mutta älykäs ja tiedonjanoinen, haluaa uskoa ihastuksistaan pelkkää hyvää, kaunista ja ylevää mutta on samalla tuomitseva.  Hanna uskaltaa myös haaveilla, mutta ei ole tarpeeksi vahva pitääkseen päänsä niiden toteuttamisessa, ja idealistisuuskin kostautuu elämän realiteettien ollessa hakusessa.  Perheen juoppo ja melko ankara isä uskoo aikakauden mukaisesti tyttären elämän suunnan olevan täysin vanhempien päätettävissä.  Äitiään Hanna pitää lähes pyhimyksenä, ja näkee äidin sitä paitsi vain jonkinlaisena ruumiillisuudesta vapaana äitihahmona, eikä tule ajatelleeksi tämänkin olevan oma persoonansa.

Yksi mielenkiintoisimmista puolista oli 1800-luvun nuorten elämän kuvailu, koska se ei ole tainnut olla minulle tähän mennessä kovinkaan tuttua.  Ilmeisesti tapahtumapaikkana oli kaupunki, tosin Helsingin kokoluokkaa se ei varmasti ollut, koska nuoret lähtivät innokkaana suuren kaupungin sykkeeseen.  Hannan ja tämän ystävien elämää kuvailtiin viehättävästi.  Nuorten sydänten pakahtumista kun ihastukset tulivat kuvioihin, reki- ja mäenlaskuretkiä, huoleton kesä maaseudulla soutaen ja metsässä vaeltaen, ystävysten yömyöhään kuiskuttelua sekä ihan sitä tavallista nuoren ihmisen innokkuuden valaisemaa arkea.

Tietysti kääntöpuolena Canth kuvaa myös sitä, miten pojat ovat poikia, mutta tyttöjen odotetaan käyttäytyvän hillitysti ja arvokkaasti.  Tällainen asenne ärsyttää myös nykyaikana äärettömän paljon.  1800-luvun suhtautuminen vanhoihin piikoihin esitellään myös.  Nämähän ovat katsokaas sellaisia naapuruston lasten välttämiä hupsuja tätejä, jotka pukeutuvat vanhanaikaisiin vaatteisiin ja nököttävät vain kotona ompelemassa poissa huvituksista.  Kas kun ei vielä kissalaumaa.  Olisin huvittunut, jollei olisi ollut jotenkin niin surullista ja ankeaa.

Jos tuntee yhtään realismia, voi päätellä mihin suuntaan tapahtumat kehittyvät, mutta uskallan väittää että tämä on siitä huolimatta monelta osin paljon valoisampi teos kuin ensin lukemani Köyhää kansaa (1886).  Kirja on kaiken kaikkiaan koskettavaa idealistisen nuoruuden kuvausta.  Toisinaan Hanna oli vähän liiankin naiivi omaan makuuni, mutta säilyi kuitenkin siinä rajalla mielenkiintoisena ja siedettävänä henkilönä.  Avioliiton merkityksestäkin tämä tosiaan tarjoaa paljon pohdittavaa, vaikka en silti kuvailisi tätä varsinaisesti avioliittoromaaniksi.  Lopusta jäi vähän surumielinen olo, ja oikeastaan jäi pienoinen huoli Hannan pärjäämisestä. 

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

Se toinen - Thomas Tryon (1971)

The Other
290 s.

Perryn talo oli ylpeä ja iso, moneen suuntaan leviävä.  Laudoitus joka joskus oli ollut valkoinen oli lian harmaannuttama, maali rakoili korkeita ikkunoita reunustavissa vihreissä ikkunaluukuissa, lasit olivat säröiset ja sameat, ikääntyneiden kattokourujen kätköissä oli edellisen vuoden lokakuussa pudonneita lehtiä.  Mukava talo kuitenkin:  veranta, toisessa päässä pylväskuisti, useimmissa korkeakattoisissa huoneissa takat, joka puolella pitsisiä verhoja, ullakkoikkunoissakin.  Veden tekemiä tahroja rappauksessa pään päällä.

Näyttelijäntyöstä vuonna 1969 luopuneen Tryonin kokeilut fiktion saralla osoittautuivat onnistuneiksi, ja Se toinen toimii kahdella tasolla:  sekä kauhuna että pienimuotoisena historiallisena romaanina.  Tämä on ensimmäinen kosketukseni Tryonin tuotantoon, ja kiinnostuin siitä alunperin sen teeman vuoksi.  Pelottavia lapsia on käytetty paljon kauhuelokuvissa, ja huolimatta itse elokuvan laadusta pikkuvintiöt onnistuvat karmaisemaan ainakin minua joka kerta melkein yhtä paljon.

On kesä 1935 Connecticutin osavaltion idyllisessä maaseutukaupungissa Peguot Landingissa, ja Perryn maatilalla saadaan kokea karmaisevia juttuja, jotka jo yksinäänkin olisivat ihan tarpeeksi yhdelle perheelle.  Asiaa ei auta se, että perheen isä menetettiin edellisenä marraskuuna traagisessa onnettomuudessa, ja hermoraunio äiti pysyttelee huoneessaan syömättä tuskin mitään.  Taloutta hoitavat palkollisten lisäksi Ada-isoäiti, joka aina välillä muistelee nuoruuttaan Venäjällä.  Pellavapäät Niles ja Holland, 13-vuotiaat identtiset kaksospojat, ottavat kaiken irti lomastaan huolimatta isän hautajaisten jälkeen taloon asettuneista rasittavista sukulaisista.

Jos en olisi ollut pää täynnä flunssan sairastamista, olisin todennäköisesti ahminut koko kirjan yhden päivän aikana.  Tryon loihtii eteen sympaattisen pikkukaupungin, jonka asukkaat ryyppäävät helteellä kolaa, ja jossa vekarat kirmailevat niityillä sekä hyppivät ladon heinäkasoissa ja vihanneskauppiaat ajavat kuorma-autoilla.  Painostava tunne ei tule kuitenkaan pelkästä helteestä, vaan kaksosten omituinen suhde ja varsinkin Hollandin käytös saavat arvuuttelemaan mitä ihmettä on tapahtumassa.  Pienenä sivuhuomautuksena, että kaksosten ulkonäöstä tuli mieleen juuri katsomani Village of the Damned (1960).

Kirjan toisen kolmanneksen lopulla hyppää silmille mojova yllätys, joka sai minut melkein tukehtumaan paahtoleipään.  Tuijotin hetken aikaa suu auki sanoja, koska sellaista en ollut kokenut pitkiin aikoihin kirjan kanssa.  Yllätykset ovat aina vähän siinä ja siinä, että onnistuvatko ne hämmästyttämään jokaista lukijaa, mutta luulisinpa että tämä tulee aika monelle ihan puun takaa.  Piti oikein käännellä sivuja taaksepäin ja miettiä että mites tässä nyt näin, mutta kyllä se vain oli mahdollista.  Sitä vain keskittyy muihin asioihin, niin että tuollaista pommia ei osaa edes kuvitella.

Mitä kauhuaspektiin tulee, niin tässä keskitytään vahvasti psykologiseen kauhuun.  Eräs mielikuva jäi epämiellyttävästi keikkumaan tuonne jonnekin mielen syövereihin, eikä sitä saa pyyhittyä pois vaikka kuinka haluaisi.  Kauhun ilmapiiri rakentuu siis eniten mielikuville ja tunnelmalle sekä lukijan mielikuvituksen laadulle, ja ahdistavuus syntyy esimerkiksi siitä, ettei tiedä tapahtuuko nyt siellä naapurin mummon tunkkaisessa olohuoneessa jotain vai ei.  Kaupungin juoruakatkin ahdistivat melkoisesti, mutta tietenkin eri syystä.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Connecticut)