Neljän merkit (Sherlock Holmes #2) - Arthur Conan Doyle (1890)

The Sign of Four
153 s.

    "It is cocaine," he said, "a seven-per-cent solution.  Would you care to try it?"

    "No, indeed, " I answered brusquely.  "My constitution has not got over the Afghan campaign yet.  I cannot afford to throw any extra strain upon it."

- - -

    "My mind," he said, "rebels at stagnation.  Give me problems, give me work, give me the most abstruse cryptogram or the most intricate analysis, and I am in my own proper atmosphere.  I can dispense then with artificial stimulants.  But I abhor the dull routine of existence.  I crave for mental exaltation.  That is why I have chosen my own particular profession, or rather created it, for I am the only one in the world."

Siinä missä Punaisten kirjainten arvoitus (1887) oli epätasainen, Neljän merkit on hieman tasapainoisempi, joskaan ei ilman huonoja puolia.  Ongelmat ovat tällä kertaa lähinnä jännityksen puutteessa ja epäkiinnostavassa mysteerissä.  Iso-Britannian hallinnon aikainen Intia on kiehtova aikakausi, mutta aarre juonielementtinä oli vähintäänkin tylsä.  Rasismi ei ollut niin silmiinpistävää mitä etukäteen luulin, ja koska se oli siihen aikaan osa länsimaisten ihmisten ajattelua, en lähde analysoimaan sitä puolta tässä sen enempää (vaikka se onkin mielenkiintoinen aihe pohtia).  Suljetun huoneen mysteeri -kohtausta olisi voinut hyödyntää enemmänkin, mutta ratkaisu oli loppujen lopuksi todella yksinkertainen.  Jälleen kerran pitkä kertomus siitä, miten rikokseen päädyttiin oli jo vähän liiallinen, mutta ei onneksi sentään niin pitkä kuin edellisessä kirjassa.

Tonga oli rasittava klisee ja epäuskottavuuden kasautuma, mutta onneksi heppua ei näkynyt hirveän usein.  Holmes vaikutti oudon passiiviselta, puhumattakaan siitä ettei tämä tajunnut erästä veneeseen liittyvää seikkaa, vaikka yleensä etsivä on todella tarkka ja huomiokykyinen.  Watson oli taas oma lattea itsensä, ja pääsi tapaamaan toisen yhtä lattean ihmisen Mary Morstanin muodossa.  Näiden kahden suhde on samantyyppistä "oo, olet nätti, mennään naimisiin" -juttua, jollaista viktoriaanisen ajan kirjallisuus on täynnä, ja Mary vaikutti viettävän aikansa lähinnä tuijottaen ikkunasta usvaisessa valossa ja pukeutuen toinen toistaan kauniimpiin pukuihin.  En valittaisi jos Marya ei enää näkyisi seuraavissa tarinoissa, ei olisi suuri menetys.

Kommenttini voivat vaikuttaa vähän kriittisiltä, mutta nautin tästä silti kuten edellisestäkin.  Molemmissa on omat ongelmansa, mutta molemmat ovat myös viihdyttäviä.  Tässä toisessa osassa näemme myös ensimmäisen kerran miten Holmes piikittää itseensä kokaiinia karkottaakseen tylsyyden (tuohon aikaan kokaiinia käytettiin vielä laajalti paikallispuudutuksessa sekä virkistystarkoituksessa eri muodoissa, jotka molemmat esitellään esimerkiksi uuden The Knick -sarjan pilottijaksossa, ja joka tietysti johti hauskoihin ja hulluihin mainoksiin).

Tapaa ei tosin esitetä kovin hyvässä valossa, koska Watson yrittää sekä lääkärinä että ystävänä saada Holmesia lopettamaan.  Ehkä Holmes oli lukenut Freudin Über Coca -teoksen: "You perceive an increase of self-control and possess more vitality and capacity for work."  Holmesin tapa tekee etsivästä pahoja rikollisia metsästävän ylihyveellisen ihmisen sijasta paljon inhimillisemmän.  Watson on cheerleader, mutta Holmes on selkäranka, joka pitää kaiken koossa.

Odotan silti novellien olevan mysteerien puolesta parempia, koska en näe mitään järkeä lukea rikostarinaa jos itse rikos ei ole mielenkiintoinen tai hämmentävä.  Hienot henkilöt eivät riitä, jos rikoksen ratkaisu ei tyydytä.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä

Punaisten kirjainten arvoitus (Sherlock Holmes #1) - Arthur Conan Doyle (1887)

A Study in Scarlet
162 s.

There was only one student in the room, who was bending over a distant table absorbed in his work.  At the sound of our steps he glanced round and sprang to his feet with a cry of pleasure.  "I've found it!  I've found it," he shouted to my companion, running towards us with a test tube in his hand.  "I have found a re-agent which is precipitated by haemoglobin, and by nothing else."  Had he discovered a gold mine, greater delight could not have shone upon his features.

    "Dr. Watson, Mr. Sherlock Holmes," said Stamford, introducing us.

    "How are you?"  he said cordially, gripping my hand with a strength for which I should hardly have given him credit.  "You have been in Afghanistan, I perceive."

    "How on earth did you know that?"  I asked in astonishment.

    "Never mind," said he, chuckling to himself.

Sherlock Holmes, yksi tunnetuimmista kirjallisuuden hahmoista, on niin ikoninen, että muutkin kuin lukutoukat todennäköisesti hänet tunnistavat.  Itselläni ovat nämä kirjat jääneet vähän pimentoon, mutta nyt uteliaisuus kasvoi sen verran suureksi etten voinut enää odottaa.  Baskervillen koira (1902) oli tähän mennessä ainoa lukemani tarina, mutta siitäkin on jo kymmenen vuotta aikaa, enkä muista edes sen perusjuonta kunnolla.  Tarinoita tuskin tarvitsee lukea järjestyksessä, mutta itse olen niin neuroottinen näiden asioiden suhteen, että pakko noudattaa julkaisujärjestystä.  Matka viktoriaanisen Lontoon arvoituksiin alkakoon siis tästä!

Romaanin alussa Watson on juuri palannut Afganistanin sotatantereelta, ja asuttuaan vähän aikaa hotellissa törsäten liikaa rahaa, etsii nyt halvempaa asuntoa.  Törmätessään vanhaan tuttuun, Stamfordiin, Watson saa tältä vinkin asuintoveria hakevasta miehestä.  Mies on tietenkin Sherlock Holmes, ja valitsemani lainaus on juuri tuosta Holmesin ja Watsonin ensikohtaamisesta.  Pian uudet kämppikset saavatkin jännitystä elämäänsä (juuri sopivasti, onhan Holmes juuri valittanut kunnon rikosten puutetta), kun autiotalosta löydetään ruumis.  Seinissä ja lattialla on veritahroja, mutta ruumiissa ei ole ulkoisia väkivallan merkkejä.  Mysteeristä tulee vielä aavemaisempi, kun poliisit huomaavat seinässä verellä riipustettuja kirjaimia.

Holmes on äärettömän mielenkiintoinen henkilö, josta tuli kertaheitolla melkeinpä yksi kirjallisuushistorian suosikeistani.  Tämä on sarkastinen, tiedonjanoinen ja suhtautuu antaumuksella kokeisiinsa.  Holmes ylipäätään keskittyy mielellään omiin juttuihinsa antamatta kenenkään odotusten häiritä, eikä koe tarpeelliseksi jakaa itsestään ihan kaikkea.  Arvoituksellisuus tietysti kiusaa Watsonia, varsinkin kun Watsonin sosiaaliset suhteet ovat jostain syystä täydellisen olemattomat.  Jotain tekemistähän siis täytyy keksiä, vaikka sitä Holmesin tekemisten pohtimista.

Holmesin hämmästyttävän tarkkoihin havaintokykyihin Watson suhtautuu aluksi epäuskoisesti, mutta nöyrtyy lopulta tämän nerouden edessä.  Holmes tietää itsekin olevansa erinomainen etsivä, ja myös sanoo sen häpeilemättä ääneen.  Scotland Yardin poliisithan ovat vain pelkkiä tumpeloita.  Eikä tämä lausunto vaikuta ollenkaan ylimieliseltä, koska lukija tietää jo siinä vaiheessa Holmesin olevan ylivertainen rikosten ratkaisija.  Watson voi helposti tuntua tarinan kannalta turhakkeelta, mutta itse pidin tästä nimenomaan (välillä täysin pihalla olevana) kertojana, enkä niinkään varsinaisena henkilönä.  Toivottavasti Watsonista ei myöhemmin tule pelkkää Holmesin egon nostattajaa, mutta olen toisaalta silti tyytyväinen vaikka jäisimme Holmesin kanssa kaksin.

Doylen kerrontatyyli ei ole mitenkään poikkeava, mutta en sitä kaipaakaan kun rikos on pääosassa.  Lontoo-kuvaukset ovat erittäin vähäisiä, mutta silti koin olevani paikan päällä tallustelemassa kaupungin katuja.  Kaipa sekin jo kertoo jotain kirjailijan taidoista, vaikka tunnelmaan pääsemisessä auttoikin painokseni kuvitus, johon oli valittu sekä 1800-luvun valokuvia että piirroksia demonstroimaan tapahtumapaikkoja, kirjan tapahtumia ja erityisiä viktoriaanisen aikakauden esineitä tai asioita.

Murha osoittaa todeksi Holmesin teorian siitä, miten oudolta ja monimutkaiselta vaikuttava rikos onkin todellisuudessa yksinkertainen ja toisinpäin.  Sanomalehdet sotkevat autiotalomurhaan ties mitä salaliittoteorioita sosialismista ulkomaisiin poliittisiin pakolaisiin, mutta todellinen motiivi onkin se sama tuhanteen kertaan nähty.  Ratkaisuun pääseminen on kuitenkin niin viihdyttävää, ettei yksinkertaisuus tunnu ollenkaan antikliimaksilta, ja oikeastaan rikollinen herättääkin ajatuksia oikeudenmukaisuudesta.

Romaanin rakenne oli toisaalta iso pettymys.  Ensimmäinen osa oli vielä antoisa, mutta toisen osan takaumajakso kestää peräti viisi kappaletta, ja pysäyttää juonenkuljetuksen lähes kokonaan.  Jaksosta selviää kyllä rikokseen liittyvien henkilöiden taustat ja linkittyminen murhan tapahtumiin, mutta nämä olisi voinut takuulla kertoa lyhyemminkin.  Tällaisenaan takauma vaikuttaa lähinnä novellilta romaanin sisällä, ja tyylikin on kaiken lisäksi ihan erilainen.  Takauman jälkeisetkin kappaleet ovat hivenen pitkäveteisiä, koska tapauksen pääpiirteet kuullaan peräti kahteen kertaan, vaikkakin erilaisesta näkökulmasta.  Totta kai haluan tietää mitä on tapahtunut ja miten rikoksen ratkaisija on päätynyt lopputulokseen, mutta vähän rajaa sen jaarittelun kanssa.  Ehkä novelleissa rytmitys on parempi, kun pienemmän merkkimäärän puitteissa pitää pysyä tiukasti asiassa.

Kokonaisuudessaan kuitenkin viihdyttävä Holmesin maailmaan tutustuttava murhamysteeri.  Nyt ainakin tuntuu siltä, että olivat loput sitten kuinka huonoja tahansa, niin kyllähän ne on pakko lukea!

* * *

Osallistuu haasteisiin:  Klassikot ja 1800-luvun kirjat