Neljän merkit (Sherlock Holmes #2) - Arthur Conan Doyle (1890)

The Sign of Four
153 s.

    "It is cocaine," he said, "a seven-per-cent solution.  Would you care to try it?"

    "No, indeed, " I answered brusquely.  "My constitution has not got over the Afghan campaign yet.  I cannot afford to throw any extra strain upon it."

- - -

    "My mind," he said, "rebels at stagnation.  Give me problems, give me work, give me the most abstruse cryptogram or the most intricate analysis, and I am in my own proper atmosphere.  I can dispense then with artificial stimulants.  But I abhor the dull routine of existence.  I crave for mental exaltation.  That is why I have chosen my own particular profession, or rather created it, for I am the only one in the world."

Siinä missä Punaisten kirjainten arvoitus (1887) oli epätasainen, Neljän merkit on hieman tasapainoisempi, joskaan ei ilman huonoja puolia.  Ongelmat ovat tällä kertaa lähinnä jännityksen puutteessa ja epäkiinnostavassa mysteerissä.  Iso-Britannian hallinnon aikainen Intia on kiehtova aikakausi, mutta aarre juonielementtinä oli vähintäänkin tylsä.  Rasismi ei ollut niin silmiinpistävää mitä etukäteen luulin, ja koska se oli siihen aikaan osa länsimaisten ihmisten ajattelua, en lähde analysoimaan sitä puolta tässä sen enempää (vaikka se onkin mielenkiintoinen aihe pohtia).  Suljetun huoneen mysteeri -kohtausta olisi voinut hyödyntää enemmänkin, mutta ratkaisu oli loppujen lopuksi todella yksinkertainen.  Jälleen kerran pitkä kertomus siitä, miten rikokseen päädyttiin oli jo vähän liiallinen, mutta ei onneksi sentään niin pitkä kuin edellisessä kirjassa.

Tonga oli rasittava klisee ja epäuskottavuuden kasautuma, mutta onneksi heppua ei näkynyt hirveän usein.  Holmes vaikutti oudon passiiviselta, puhumattakaan siitä ettei tämä tajunnut erästä veneeseen liittyvää seikkaa, vaikka yleensä etsivä on todella tarkka ja huomiokykyinen.  Watson oli taas oma lattea itsensä, ja pääsi tapaamaan toisen yhtä lattean ihmisen Mary Morstanin muodossa.  Näiden kahden suhde on samantyyppistä "oo, olet nätti, mennään naimisiin" -juttua, jollaista viktoriaanisen ajan kirjallisuus on täynnä, ja Mary vaikutti viettävän aikansa lähinnä tuijottaen ikkunasta usvaisessa valossa ja pukeutuen toinen toistaan kauniimpiin pukuihin.  En valittaisi jos Marya ei enää näkyisi seuraavissa tarinoissa, ei olisi suuri menetys.

Kommenttini voivat vaikuttaa vähän kriittisiltä, mutta nautin tästä silti kuten edellisestäkin.  Molemmissa on omat ongelmansa, mutta molemmat ovat myös viihdyttäviä.  Tässä toisessa osassa näemme myös ensimmäisen kerran miten Holmes piikittää itseensä kokaiinia karkottaakseen tylsyyden (tuohon aikaan kokaiinia käytettiin vielä laajalti paikallispuudutuksessa sekä virkistystarkoituksessa eri muodoissa, jotka molemmat esitellään esimerkiksi uuden The Knick -sarjan pilottijaksossa, ja joka tietysti johti hauskoihin ja hulluihin mainoksiin).

Tapaa ei tosin esitetä kovin hyvässä valossa, koska Watson yrittää sekä lääkärinä että ystävänä saada Holmesia lopettamaan.  Ehkä Holmes oli lukenut Freudin Über Coca -teoksen: "You perceive an increase of self-control and possess more vitality and capacity for work."  Holmesin tapa tekee etsivästä pahoja rikollisia metsästävän ylihyveellisen ihmisen sijasta paljon inhimillisemmän.  Watson on cheerleader, mutta Holmes on selkäranka, joka pitää kaiken koossa.

Odotan silti novellien olevan mysteerien puolesta parempia, koska en näe mitään järkeä lukea rikostarinaa jos itse rikos ei ole mielenkiintoinen tai hämmentävä.  Hienot henkilöt eivät riitä, jos rikoksen ratkaisu ei tyydytä.

* * *

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä